“Te mielettömän galatalaiset, kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna?” (Gal. 3:1)
Eräänä päivänä hiihdin lammen reunassa ja aurinko paistoi kirkkaasti ja kauniisti lammen jäälle. Latu oli muutaman kymmenen metrin päässä lammesta ja välissämme oli kuusimetsä. Aurinko pilkahti aika-ajoin puiden välistä kutsuen hiihtämään lähemmäksi.
Mietin, että aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta yhä lailla kuin armo paistaa Kristuksen ristiltä kaiken aikaa. Armon paisteen eteen ei tule mitään esteitä, muita kun niitä puita täällä meidän ihmisten tasolla.
Me itse kukin olemme monesti puiden takana piilossa ja tiedämme kyllä, että armo olisi saatavilla meille tuolla avojäällä. Evankeliumin julistaminenkin saattaa joskus olla sellaista vetoamista ihmisiin, että he osaisivat oikealla tavalla ottaa askeleita ja ohittaa pimentävät kuuset.
Nuo kuuset ovat äidinkielen partikkelin konjuktioita eli sanoja “että, “jos”, “kun” ja niin edelleen. Ne ovat niitä armon ehtoja, joita meidän tulee täyttää, jotta pääsemme Jumalan armon piiriin.
Entä jos meidän ei tulisi keskittyä opastamaan ihmisiä konjuktioiden toteuttamiseen vaan alkaisimme kaataa aurinkoa pimentäviä kuusia maahan? Silloin pelokkaat ja itsensä riittämättömiksi tuntevat ihmiset kokisivat armon paistavan myös heille täydeltä terältä.
Puiden eli armon ehtojen kaatuessa armon aurinko saisi paistaa ja lämmittää ilman varjostavia ehtoja. Sen jälkeen voitaisiin opetella konjuktioita. Esimerkiksi näin: Saadessani kokea Jumalan antavan kaikki syntini anteeksi Kristuksen tähden ehdoitta ja kattavasti, SILLOIN minussa alkoi herätä vastarakkaus tähän Kristukseen. Ja JOS Jumala kykenee todella rakastamaan minuakin, NIIN haluan kertoa tästä mahtavasta asiasta myös toisille.
Hyvä kirjoitus! Juuri sitä riittämättämyyttä olen kokenut uskovana.