Minun sieluni tuki

”Katso, Jumala on minun auttajani, Herra on minun sieluni tuki” (Ps. 54: 6).

Kovissa kärsimyksen vuosissa sieluni on muuttunut lujasta ja ikikimmoisasta trampoliinista kuin tulostinpaperiksi, joka on tanssinut suurella liekillä leivinuunin lasiluukun takana ja muuttunut harmaaksi lumihiutaleeksi, joka on valmis murtumaan pienimmästäkin kosketuksesta.

Lukemattomat luopumiset ja uudelleen taivuttamiset ovat jättäneet varteeni kolon toisensa viereen; joskus tuntuu, ettei minussa ole muita kuin punaisia ”parasta ennen” -leimoja ympäri kehoa.

Mutta kun vedän henkeä viimeisen kerran katsellen ympäristöä, joka on kuuleva yhden ihmisen lopullisen kaatumisen ja maatumisen, Sinä olet hymyillen takanani ja koppaat kiinni. Nostat minut jalkeille ja puhallat elämää kuluneisiin saappaisiin.

Minä unohdan sen joka päivä: Sinä olet sieluni todellinen, niin todellinen turvani. Sinä säteilet elämää, juuri sitä, mitä minä etsin kaikkialta ulkopuoleltasi ja löydän vasta, kun rojahdan virtaaville käsivarsillesi.

Kiitos, että Olet.

Surullinen aamu

Usva loihtii versojaan
Tammen lehdistä varastetaan vihreä.
Ruskeaan taittunut ovi valittaa.

Niin minäkin.
Vetäydyn nojatuoliini
Odotan ensimmäistä pakkasyötä.

Ja katson elämää
silmillä
jotka vielä aikanaan näkivät
– ja toivoivat.

Mutta eihän syksy saa viimeistä sanaa
eikä suru!

Kevät tulee!
Ihmisjumalan askelissa.
Olenhan valmis?

-Sanaton-

Minun ääneni vinkuu kuin tervapääskyn ääni, kyyhkysen tavoin minä valitan ja vaikerran. Minun silmäni väsyivät tähytessään korkeuteen. Herra, minä olen ahdingossa, auta minut siitä. Jes. 38:14

Hiskian elämän päätös oli tullut. Jesaja käveli kuninkaan toimistoon ilmoittamaan, että loppulaskenta oli jo alkanut; oli aika tehdä vallanvaihtotoimet. Ehkä myös miettiä omaa sydäntä?

Löydämme Hiskian sisäisen taistelun hänen myöhemmin tekemästään kiitosrukouksesta. Siinä hän muistelee ahdistustaan, eikä löydä sanoja. Yritys on kova: pääskynen, kurki, kyyhkynen – mikä näkyvä ja kuuluva kuvaisi hänen kipuaan?

Hiskia sai katketa Jumalan kädellä. Jumala ei auttanut vasta myöhemmin, vaan oli läsnä murtuneen miehen kouristelussa.

Nääntyneet silmät saavat tänäänkin Hiskian esimerkillä katsoa taivaaseen. Joskus yksin taivaaseen.

Taivaallista ruokaa

”Mutta hän vastasi: ”Kirjoitettu on: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee” (Matt. 4: 4).”

Erään kerran Jeesus antoi Samarian alueella opetuslapsille arvoituksen puhuessa ruuasta, joka oli olemukseltaan täysin erilaista, täyttävämpää kuin se, mitä opetuslasten repuista löytyi kauppareissun jälkeen. Jeesus puhui ruuasta, joka oli Isän tahdon tekeminen – se sai ihmisen täyttymään alkuperäisellä kutsumuksella ja laittoi ihmisen kuuluvuuden ja merkityksen piiriin.

Kiusaajalle Jeesus puolestaan vastasi, että maallinen vastaus ihmisen ulkoiseen ja sisäiseen nälkään ei ollut ainoa laatuaan; Ihminen luotiin niin, että elämä ei tullut sisään vain suun kautta vaan sen erityisen yhteyden, jossa läheinen Jumala puhutteli omaansa ja jossa Jumalan sanat toivat mukanaan pursuavaa elämää.

Kuulemisen ja tekemisen välillä ei ole kovin suurta eroa muuta kuin teologien oppikirjoissa. Jumalan sanat alkavat itää ja kasvaa ihmisessä muuttaen koko elämänsuuntaa ja alkaen tuottaa uudenlaisia tekoja. Jumalan sanat viestivät, että meidät on huomattu rakkauden katseella; Me alamme rakastavien sanojen ansioista katsella toisia samalla katseella ja teot syntyvät yhtä helposti kuin keväinen kukka tuottaa kukintonsa.

Nääntynyt ja suunnaton ihminen saa siis nostaa kätensä rakastavan Isänsä puoleen ja pyytää sanoja, jotka tuottavat elämää. Tai ehkä Jumala puhuu lakkaamatta ja syytä olisikin pyytää kuulevia korvia tai elämän ruuhkakaistalta pysähdystaukoja, jotta voisi ottaa vastaan ja tulla ravituksi.

Puutetta voi olla lukemattomista asioista. Nälkä voi olla suunnaton, Mutta Jumalan lasten ei tarvitse etsiä tyydytystä sieltä, missä muut kuhisevat kuin mehiläiset kuningattarensa ympärillä.

On aika nostaa korvat ylös, katse ylös ja avata suu. Jumalalla on sanottavaa. Hän antaa sanoja, jotka täyttävät tyhjyyttään kumisevat sielumme.

Tänään minä itken

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.