Mitä teen epäonnistumisten keskellä?

”Ole ääneti Herran edessä, odota Hänen apuaan!” (Ps. 37: 7).

Miten kuristavaa ja pelottavaa onkaan sekä kokea kiusauksia –  Raamatun mukaan vääränlaisia haluja – että toistuvasti epäonnistua voittamaan niitä. Monet kristityt menettävät luottamuksensa Jumalan rakkauteen, koska he kokevat elämässään liikaa epäonnistumisia ja karvaita tappioita. Epäonnistumisilla on monesti raskas hinta, ne satuttavat meitä itseämme ja myös ihmisiä ympärillämme.

Mitä teen epäonnistumisteni keskellä? Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko yritän itse voittaa ongelmani ja heikkouteni tai sitten luovutan koko taistelun Jumalalle. Yleensä yritämme ensimmäistä vaihtoehtoa sinne saakka, kunnes uuvumme täysin. Ajattelemme Jumalan armon tulevan avuksemme siinä vaiheessa, kun itse teemme kaiken, mitä voimme ja jaksamme. Tästä ajatusmallista johtuvat lukuisat loppuunpalamiset ja uskosta luopumiset.

Toinen vaihtoehto on Psalmin ajatus Herran edessä olemisesta ja Hänen apuunsa turvautumisesta. Tässä ei keskitytä siihen, mitä ihminen itse kykenee, vaan huomio on siinä, mihin Jumala kykenee. Ihminen tuo ongelmansa Jumalalleen ja tunnustaa niiden olevan itselleen liian vaikeita. Ääneti Herran edessä oleminen tarkoittaa sitä, että lakkaamme oman yrittämisemme ja sen sijaan katsomme anovasti kohti Taivasta.

Ehkä yksi mielikuva auttaa asian ymmärtämisessä? Ajattele olevasi soutuveneessä, joka vuotaa vettä pohjasta. Et saa vuotoa loppumaan ja yrität kaiken voimin kauhoa vettä ulos veneestä. Vettä tulee veneeseen koko ajan kuitenkin enemmän kuin ehdit sitä poistamaan. Hetken paniikinomaisen pelastautumisen jälkeen ymmärrät väistämättömyyden; vene tulee uppoamaan ja sinä sen mukana. Siinä vaiheessa ymmärrät, että vain ihme voi pelastaa sinut. Jäät istumaan uupuneena veneeseen ja katsot, kuinka vesi nousee aina korkeammalle.

Viime hetkellä Jeesus kävelee veden päällä luoksesi ja nostaa sinut ulos uppoavasta veneestä. Koska Hän kävelee veden päällä, sinäkin kykenet samaan. Edessä oleva kuolema vaihtuikin ihmeenomaiseen pelastumiseen. Jeesus odotti sivussa niin pitkään kuin sinä jaksoit yrittää pelastaa itsesi. Et olisi ollut valmis Hänen apuunsa. Mutta kun ymmärsit tilanteesi mahdottomuuden, Jeesus pääsi olemaan Auttaja ja Pelastaja. Sitä Hän kaipaa aina olla elämässämme. Laittakaamme siis kaikki luottamuksemme Jeesukseen. Se toimii.

mitateenepaonnistumisenkeskella

 

Taistelu omastatunnosta

”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” (Gal. 1:3)

Kuinka monta kertaa tämä apostolinen tervehdys onkaan mennyt minulta ohi, ilman että olen ymmärtänyt sen syvää, kristinuskon ytimeen vievää sielunhoidollista sanomaa? Tervehdyksessä saamme vastauksen siihen aina ajankohtaiseen ja polttavaan kysymykseen, kuinka voimme saada ja ylläpitää puhtaan omantunnon Jumalan edessä.

Paavali toivottaa Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta armoa ja rauhaa. Näemme ensin, että Herra Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa. Armo ja rauha tulevat Häneltä samoin kuin Isältä Jumalalta. Toisekseen järjestys on olennainen ja tärkeä: ensin armo ja sitten rauha. Tämä järjestys tahtoo meillä aina kääntyä nurinpäin ja sen vuoksi lukemattomat kristityt voivat uskossaan pahoin.

Armo tarkoittaa syntien anteeksiantamusta. Jumala voi julistaa sen jokaiselle lapselleen varmalla ja ehdottomalla tavalla, koska Herramme Jeesus Kristus kärsi todellisen kuoleman syntiemme tähden. Varma ja syvä tietoisuus syntien anteeksisaamisesta synnyttää meidän omassatunnossamme rauhan. Rauha tarkoittaa toisaalta sovintoa Jumalan kanssa, toisaalta sen seurauksena puhdasta ja levollista omaatuntoa.

Kuinka äärettömän tärkeää onkaan, että voisimme tänään omistaa puhtaan omantunnon! Sen olennaisuuden saa selville miettiessämme, miten kovasti yritämme sitä saavuttaa. Kun tunnemme syntiemme painavan meitä ja koemme omassatunnossamme levottomuutta ja ahdistusta, yritämme yleensä joko paaduttaa sitä tai saada rauhan palaamaan omatekoisesti. Saatamme huonon omantuntomme takia tehdä Jumalalle uusia lupauksia paremmasta elämästä, syntien vastustamisesta sekä pyöriä oman ahdistuksemme ympärillä ajatellen, että Jumala ottaa pahoinvointimme vastaan kuin eräänlaisen hyvittävän uhrin. Yritämme siis lepyttää Jumalaa jollakin mitä teemme tai jollakin mitä vältämme.

Kestävä ja raamatullinen omantunnon rauha voidaan saavuttaa kuitenkin vain Jumalan armon avulla. Tarvitsemme siihen Jumalan Sanaa, joka kuuluttaa armoa omien sisäisten, syyttävien ääntemme yli. Jumala julistaa armoa eli syntien anteeksiantamista ja se tekee mustasta omastatunnosta aivan valkoisen. Lepo syntyy siitä armon ymmärtämisestä, että Jumala katsoo meitä hyväksyvästi ja lempeästi, Kristuksen tähden.

Kaikki kristillinen kilvoittelu ja tarpeellinen päivittäinen parannuksenteko saa voimansa juuri syntien anteeksisaamisen todellisuudesta eli armosta. Mutta jos käännämme järjestyksen toisinpäin – eli laitamme kilvoittelun armon ehdoksi, menetämme koko kristillisyyden ja vajoamme yleisuskonnollisuuteen. Silloin uskomme ja omatuntomme lepo jäävät päivittäisten kokemusten heilunnan uhreiksi.

taisteluomastatunnosta

Meitä vahvemmat viholliset

”Jumalamme, rankaise sinä heitä! Me emme pysty vastustamaan tuota mahtavaa sotajoukkoa, joka käy kimppuumme, emmekä tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Sinuun me katsomme.” (2. Aik. 20: 12)

Juudan kuningas Joosafat oli puutteistaan huolimatta Jumalan mielen mukainen hallitsija. Hän laittoi luottamuksensa Jumalan Sanaan, halusi sitä opetettavan koko kansalle ja se toi suuren siunauksen. Elämänsä lopulla hän joutui suunnattomaan ahdistukseen – valtaisat vihollisjoukot olivat tulossa hävittämään Juudan kansan.

Joosafatilla oli mahtava armeija, johon hän olisi voinut luottaa. Mutta hän kääntyi Herran puoleen ja tunnusti oman neuvottomuutensa. Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Se on parasta mitä mekin saatamme tehdä.

Myös meidän vihollisemme ovat paljon meitä vahvemmat. Synti on meidän tahtoamme ja voimiamme vahvempi vastustaja. Se voittaa meidät aina sata-nolla, jos luulemme pärjäävämme sille omin voimin. Samoin Perkele kykenee harhauttamaan meitä ja varastamaan armollisen Kristuksen yrittäessämme vastustaa sitä järkemme ja viisautemme avulla.

Otetaan siis Joosafatista mallia: tunnustetaan, että meillä on vihollisia, jotka ovat meitä vahvempia ja jotka tuhoavat meitä ilman Jumalan jatkuvaa väliintuloa. Kutsutaan hädässämme apuun Kristus, Vapahtajamme. Laitetaan luottamuksemme Häneen sekä kiusausten keskellä että myös kokiessamme tappioita. Eiväthän meidän vihollisemme halua mitään muuta niin paljoa, kuin että luopuisimme Jumalan armosta. Kun vastustajamme pimentävät meiltä evankeliumin, olemme voitettuja. Onneksi Jumala nostaa kaatuneen aina uudelleen ylös.

Vielä Joosafatiin. Jumala vastasi hänen nöyrään avunhuutoonsa vakuuttamalla, että sota olisi Hänen (2.Aik. 20: 15). Joosafatin tuli levollisesti katsoa mitä Jumala tekisi. Samoin on asia meidän kohdallamme. Meidän vastustajamme ovat Jumalan vastustajia. Hän on jo voittanut ne ristillä. Siksi me saamme levollisesti luottaa Jeesukseen ja katsoa mitä Hän tänään elämässämme tekee.

meitavahvemmatviholliset_DSC05219

Jumalan kiikarit

Muistatko tosielämästä tai elokuvista sellaisia lämpökameroita, joilla tarkastetaan esimerkiksi luontoon eksyneitä ihmisiä? Niissä kameroissa näkyy ihmisen lämpö punaisena muun luonnon ollessa sinistä tai harmaata.

Entä jos näkisimme maailmaa Jumalan silmin eli Hänen lämpökamerallaan? Entä jos tässä kamerassa paistava hehku näyttäisi maailmassa olevaa kärsimystä, kipua ja hätää? Miten paljon sitä näkyisi? Näkisimmekö sitä kristittyjen keskuudessa? Näkisimmekö punaista omassa lähipiirissämme?

Muuttuisiko asenteemme ja samalla elämämme, jos näkisimme maailmaa ja ympäröivää todellisuutta Jumalan silmin? Alkaisimmeko arvioida ihmisiä eri tavalla, jos näkisimme heidän sisällään olevan sammumattoman kivun ja kaipuun? Heräisikö meissä oikeassa olemisen ja ohjeistuksien antamisen sijaan sääli ja halua auttaa?

Mitä antaisimme kärsiville ystävillemme? Jeesus sanoi: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Mitä olemme saaneet lahjaksi? Jeesukselle on siihenkin vastaus valmiina: ”Jos sinä tietäisit Jumalan lahjan…” Puolestamme kärsinyt ja kuollut Jumalan Poika on Jumalan lahja. Hänen takiaan olemme saaneet kokea Jumalan armoa, anteeksiantamusta ja rakkautta. Tulisiko sitä jakaa nyt toisille? Entä jos he eivät sitä ansaitse? En minäkään. Entä jos he eivät ole tehneet oikeanlaista parannusta tai yrittäneet riittävän kovasti muuttaa itseään?

Me tarvitsisimme kipeästi Jumalan kiikarit, jotta juoksisimme viemään lohdutuksen sanomaa tarvitseville. Kun näkisimme ihmisten hädän ja sisäisen itkun, meissä olevat esteet ja rajoitukset murtuisivat. Havahtuisimme äänettömästi huutavaan hätään ja olisimme valmiita viemään sanomaa rakastavasta Vapahtajasta.

Jumalankiikarit_DSC05563