Avuttomien suojelija

”Herra on avuttomien suojelija. Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.” (Ps. 116:6)

Eikö sana ”avuton” kuvaa henkilöä, joka on elämänsä kanssa pisteessä, jossa ei osaa enää auttaa itseään? Eikö kuva juoksuhiekkaan vajoavasta, vastaan pyristelevästä ja lopulta epätoivonsa sisäistävästä ihmisestä kätkeydy sanaan ”avuton”?

Toisaalta avuton on myös se, jolla ei ole auttajaa. Omien neuvojen loppuessa on tartuttu kaikkiin mahdollisiin tukiin mutta jääty aina yhtä onnettomaksi.

Sana ”suojelija” on avuttoman vastapari. Suojelijalla on itsellään yltäkyllin ja hän tahtoo omasta rikkaudestaan ja voimastaan lahjoittaa sille, jolla on puute.

Kristinuskossa nämä vastaparit kohtaavat toisensa. Avuton saa suojelijan vain koska jälkimmäinen astuu juoksuhiekan reunalle ja antaa pelastavan ristin tarttumapinnaksi.

Ehkä surkuttelet itseäsi, että olet kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen avuton, apua tarvitseva? Tai ehkä ennen olit vahva, mutta vuodet ovat kuihduttaneet poskesi ja lyhentäneet askeleesi? Älä pelkää, sinulla on Suojelija!

Sinun suojelijasi tahtoo kätkeä sinut siipiensä suojaan ja puristaa lähelle, sinne, missä kuulet suuren sydämen sykkeen. Sinun suojelijasi avaa taivaan varastoluukut niin, että se, mikä ei näy silmillesi, saa täyttää sisimpäsi.

Rukouskoulussa, osa 5: Arvottomuus eristää yhteydeltä

”Olet arvoton. Merkityksetön. Et saa mitään hyvää aikaan ja epäonnistut kaikessa. Kukaan ei kaipaa sinua. Olet turha.” Näiden ajatusten kanssa olen paininut viimeiset viikot. Lannistavat ajatukset ovat läsnä heti aamusta ja ne jaksavat painaa alas vielä iltayöstä.

Rikkinäisen sielun mollivoittoinen laulu on sielunviholliselle otollinen iskupaikka. Se vahvistaa omasta sisimmästä nousevaa arvottomuutta ja työntää mieleen ajatuksia, jotka riistävät viimeisenkin omanarvontunteen

Kun ihminen kokee itsensä arvottomaksi, seurauksena on masennus ja uupuminen. Itsearvostuksen puute ajaa eristäytymään muista – kukapa haluaisi olla ”tällaisen ihmisen seurassa?” Tästä syystä rukouskin tuntuu ontolta.

Kuinka erilaisia sanoja Jumala puhuukaan meille! Hän kutsuu meitä rakkaikseen, kertoo ihailevansa meitä ja kaipaavansa seuraamme. Hänen sanansa nostavat, lohduttavat ja luovat uutta omanarvontuntoa.

Mitä sanoja sinä kuuntelet tänään? Tänään rukouskoulumme haasteena on pysähtyä kuuntelemaan sisällämme pauhaavia ääniä. Ehkä voisimme tunnistaa lannistavat sanat ja jopa pysäyttää ne? Ehkä voisimme sanoa itsellemme Jumalan auktoriteetillä: ”Olen arvokas ja rakastettu, olen ihmeellinen ja taitavasti luotu.”

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 4

”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi” (Matt. 6:6).

Sanoitko Jeesus nämä sanat vain jotta minä ja miljoonat muut kristityt voisimme tuntea voimattomuutta ja syyllisyyttä? Hakeuduitko itse säännöllisesti salaisiin hetkiin Isän kanssa vain jotta me sinun seuraajasi näkisimme mitan, jonne emme millään yllä?

Olen opettelemassa rukouselämää, jossa varaan rukoukselle tietyn hetken päivästä. Nyt en kirjoita rukouksesta, joka seuraa meitä mukanamme pitkin päivää; haastan itseäni ja sinua seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä ja hakeutumaan säännöllisiin seurustelutuokioihin.

Olen törmännyt kahteen haasteeseen. Ensimmäiseksi on todettava, että ajan riistäminen täyteen buukatusta päiväohjelmasta on haastavaa. Mutta jääkö rukous ilman kalenterimerkintää sen vuoksi, että se on arvojärjestyksessäni muiden tärkeiden asioiden perässä? Onko kiire vain tekosyy sille kalvavalle tunteelle, ettei rukous kiinnosta minua?

Toinen haaste liittyy itse rukoushetkiin. Kun istun nojatuoliin ja suljen silmäni, kymmenet ajatukset alkavat risteillä päässäni ja tuskaannun omasta surkeasta taidostani hiljentyä. Välillä olen pinkaissut pystyyn sillä toteamuksella, ettei minusta ole rukoukseen.

Näiden haasteiden keskellä harjoittelen siis asiaa nimeltä rukous. Olen kuin pieni lapsi, joka opettelee asiaa, jota ei ole koskaan ennen tehnyt. Tai kuin raamattukouluttaja, joka opettaa asiasta, jonka tietää teoriassa mutta käytännössä on sormi suussa. 

Tähän saakka olen aina luovuttanut ja todennut, ettei minusta ole. Syyllisyys ja häpeä ovat voittaneet uteliaisuuden ja innon astua johonkin uuteen läheisyyteen. Mutta tänään on jotakin toisin – tänään joku osa minusta käsittää, että saan opetella askeleita Isän rakastavan katseen alla. Saan tuskaantua, ottaa taka-askeleita, olla epävarma, haluton – kaikkea sitä, mitä uuden kynnyksellä koetaan. 

Minä uskon, että Jumala kutsuu meitä kahdenkeskisiin hetkiin. Hän kaipaa seuraamme. Ehkei niinkään kiireisiä sanojamme vaan yhdessoloa. Ehkä Hän kysyy meiltä: ”Milloin huomenna juteltaisiin?”

Kaipuu, joka ei löydä täyttymystään

Oletko kokenut sellaista kaipuun voimaa, joka järisyttää perustuksiasi ja saa sinut kierteiltään? Ehkä sinunkin sisälläsi asuu kaiho, joka saa sinut kuin kouraisemaan ja puristamaan kädelläsi jotakin vain huomataksesi, että jäät vaille?

Alan aavistaa, että minun loppumaton ikävä ei löydä täyttymystään tästä maailmasta. Vaikka onnettoman isäsuhteen arpiset jäljet koristavat sieluani, silti pohjimmainen tunne taitaa olla ei-maallinen?

Ehkä minuun, ehkä meihin kaikkiin on istutettu ikävä, joka laittaa meidät kääntämään kiviä toisensa jälkeen ja etsimään jotain, mitä voi löytyä vain kyyneltensekaisessa luovuttamisessa?

Ehkä me pelkäämme myllertävää tunnettamme, koska aavistamme, etteivät läheiset ihmiset, pankkitilit, kesämökit tai uudet kengät pysty huuhtomaan meitä onnellisiksi?

Mutta voisiko kaipauksessa itsessään olla vastaus? Jos liikkeellä olo onkin jo osa perillä oloa, sen tunnustaminen, että sielu vapisee kaikista peitteistä huolimatta, on avoin ovi lämpimään Syliin?

Jos täyttymys ei olekaan perillä oloa vaan jatkuvaa liikettä; liikettä, joka jo matkalla ollessaan nostaa jalat pöydälle, heinänkorren suun pieleen ja on puolimatkassa aarrekartan päätepisteessä; perillä ristissä?

Hellää rakkautta

”…minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa.” (Fil. 1:8)

Paavali sai kokea murusen siitä tunnevyörystä, jota Herra Jeesus Kristus tunsi Filippin seurakunnan kristittyjä kohtaan. Jeesus oli saanut vallata apostolin ja pyhityksen hedelmänä oli kiihkeä rakkaus.

Paavali kaipasi ja rakasti hellästi. Näiden sanojen jälkeen hän lisäsi: ”Juuri niin Jeesus rakastaa teitä.”

Nämä yksinkertaiset sanat voivat murtaa vihollisen vahvat muurit ja luoda väylän saarroksissa olevalle sydämelle. Nämä yksinkertaiset sanat ovat kristinuskon sipulikerrosten ytimenä.

Ei yhtään vähempää vaikka olisit Tuhlaajapoikaa pahempi; ei yhtään vähempää vaikka olisit antanut sydämesi paatua synnin ylivallan edessä: Sinua rakastetaan.

Sinua rakastetaan roihulla, joka ei sammu ja vedetään lähelle köysillä, jotka eivät katkea.