Tekijä: Jaakko Pirttiaho

Uupuneena minulle on tehnyt hyvää lukea erityisesti kahta Raamatun kirjaa: Psalmien kirjaa ja Johanneksen evankeliumia. Ne eivät ole vain tietoa tai teologista sanastoa, vaan puhdasta elämää nuutuneelle sielulleni.

Psalmeista tankkaan itseeni lähinnä Daavidin runoja/lauluja, koska ne tuntuvat resonoivan tämän hetken olooni syvimmin.

Yhä uudelleen Daavid rukoilee Jumalaa pelastamaan hänet mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Hän käyttää ilmaisuja, joista ei jää epäselväksi, että Jumalan täytyy olla sataprosenttinen auttaja tai muuten käy pahasti.

Daavidin psalmien äärellä väsynyt kristitty saa olla heikko ja avuton. Omassa huutavassa hiljaisuudessani saan omia hänen sanojansa, jotka sopivat yllättävän monesti ja hyvin suoraan omaan, tukalaan tilanteeseeni.

Samalla saan ymmärrystä siitä, ettei Daavid kirjoittanut itkujaan ilman itkua, vaan hän todella oli lukuisia kertoja niin pimeässä, ettei nähnyt minkäänlaista ulospääsyä – paitsi Jumalan. Häneen Daavid turvasi lapsenomaisella luottamuksella ja usein uskalsi kiittää jo etukäteen tulevasta avusta.

Johanneksen evankeliumissa olen jumittunut erityisesti lukuihin 13-17. Sanoja, jotka hän vanhalla iällään tallentaa, ei ole muissa evankeliumeissa. Jeesuksen sanat ovat avautuneet minulle kutsuna yhteyteen, jota eletään tässä maailmassa, mutta joka saa voimansa toisesta todellisuudesta. Jumala antoi Poikansa, jotta kolmiyhteinen Jumala saisi ihmisen mukaansa omaan keskinäiseen yhteyteensä ja iloonsa. Juuri sinut.

Jeesus puhuu meitä tässä maailmassa odottavasta ahdistuksesta. Hän puhuu jyvän kuolemasta ja rististä, mutta korostaa samanaikaisesti erikoisella tavalla iloa, rauhaa ja rakkautta. Miten nämä ovat mahdollisia ahdistusten keskellä? Koska niiden kaunis laulu tulee toisesta, mutta yhtä todellisesta maailmasta kuin tämä käsin kosketeltava omamme ja soi lakkaamatta, jotta minä voisin jonakin päivänä ottaa jälleen käyttöön uskon korvat ja alkaa vastaanottaa viestiä, joka saa pauhaavan sydämeni lepotilaan.

Jeesus puhuu uskosta, joka on koettavissa, kuultavissa, maistettavissa ja elettävissä lapsenomaisella luottamuksella. Juuri sitä myös kuningas Daavid eli todeksi. Hänelle Jumala oli sielun ilon lähde ja ravinto, joka oli välttämätöntä ja antoi enemmän kuin kukaan tai mikään muu maailmassa. Juuri siksi Jumalan poissaolontuntu oli Daavidille niin järkyttävää: koska Jumala oli hänelle koko olemassaolon ja päivittäisen jaksamisen syy ja lähde.

Jeesukselta ja Daavidilta opin myös sen, että erilaiset pimeydet ovat tarpeen, koska niissä uskon aistit avataan ja nälkä kasvaa. Kaikkien pimeyksien läpi kulkeneena Daavid totesi kuin elämänsä vuosikymmeniä miettien: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps. 23:1). Saakoon tämä olla myös meidän loppukaneettimme!