Jumala ompi laturimme!

”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä” (Ps. 90: 14).

Pitkien remonttipäivien jälkeen kokoan akkutyökalut yhteen ämpäriin ja vien ne varastoon huoltoon. Akut imevät latureista yön aikana riittävän määrän virtaa seuraavan päivän haasteita varten.

Väkisinkin mieleeni on tullut, että kunpa myös minulla ja meillä kaikilla väsyneillä ja ”akuista” kaikki puristetuilla ihmisillä olisi laturit, joihin mennä latautumaan ja palautumaan aina seuraavan päivän tarpeitä varten.

Mooses tuntuu rukoilevan juuri tätä. Itse asiassa Daavid ja monet muut pyytävät Jumalaa olemaan se virtalähde, johon liitettynä katkennutkin ihminen voi eheytyä ja jaksaa taas; Jumala ei liikkunut Raamatun henkilöiden elämässä ollut tiedon tasoilla vaan Hän oli ennen kaikkea kaiken arjen Jumala.

Miten viisaita sanoja erämaakoulut samonnut Mooses osaakaan meille lausua. Miten minä, väsynyt ja toivoni jonnekin viimeisten vuorenhuippujen sekaan kadottanut ihminen voisin iloita jokaisesta jäljellä avautuvasta uudesta päivästä? Siten, että Jumala kääntää kasvonsa puoleeni ja antaa elämän virrata kuihtuneeseen olemukseeni.

Ravitse siis Isä meitä! Ole enemmän kuin Dewaltin akkulaturi, ole ihmislaturi, voimalähde, joka kykenee lataamaan liian tyhjiksi käyneitä ja siten rikkinäisiä sydämiä!

Anna armosi paistaa sydämiimme tänään ja herätä meissä uusi jaksaminen, uusi ilo ja uusi toivo!

Sielu kuin pauhaava meri

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62: 6).

Mitä pidemmälle vapusta alkanut kattoremonttimme on edennyt, sen väsyneemmäksi olen muuttunut. Väsymys on tuonut tullessaan ahdistuksen, tunteen siitä, että juuri tämän vuoren laelle en enää jaksa kiivetä.

Ahdistus ja epätoivo ovat kuin pauhaavia rockbändejä taipuneessa sielussa. Levollisen olemisen sijaan sisin on muuttunut yhdeksi suureksi sähkölaitteiden hätäpysäytyspainikkeeksi ja keskittyminen pomppii arojäniksen tavoin ongelmasta ja puutteesta toiseen.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!” oli kokeneen Jumalan ihmisen itsehoito-ohje. Laukalle lähtenyt tunnemaailma oli saatava tiukkoihin valjaisiin ja vaikka se hirnui kuin pelästynyt ori, se piti saada ruotuun, takaisin Jumalan sanojen vaikutuspiiriin.

”Hän antaa minulle toivon.” Niin, vaikka olisin menettänyt jo kaiken toivoni ja heittänyt pyyhkeen kehään, kirveen kiveen tai kaivoon ja luetellut itselleni ne sata syytä, miksei elämäni enää nouse tältä synkän kuusimetsän seassa piilottevalta kiitoradalta Jumalan lupausten mukaiseen nauruun ja keveyteen; vaikka olisin tuominnut tulevaisuuteni yhä kapenevalle rämepolulle, jossa ilo on lopullisesti upotettu suon syvimpään silmäkkeeseen, on silti yksi taho, joka jakaa toivon lahjapaketteja katsomatta siihen, mitkä palavat rauniot savuavat takana: Hän on Herra Jeesus Kristus.

Sinä kävelet keveän varovaisesti läpi pauhaavan tunne-elämäni. Sinä otat käsiisi tulevaisuuteni, toivoni ja hymyilet, vaikka se olisi kuin satareikäinen tyhjä ilmapallo. Vaikka mikään näkyvä, ei mikään tuleva eikä mikään mennyt saati nykyinen uskaltaisi luvata mitään hyvää, Sinä annat minulle uuden toivon. Sinä annat minulle syyn ja voiman elää. Ja ehkä jopa kaupan päälle vaivihkaa hiipivän ja ja toisesta todellisuudesta kumpuavalla voimallaan yllättävän hymyn huulilleni.

Syvällä pohjattomassa suossa

”Olen joutunut syvälle pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta on huuhtonut minut mukanaan” (Ps. 69:3).

Mitä enemmän luen Psalmeja, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että Daavid oli tunneihmisten kärkeä. Välillä hänen viittansa hulmusivat riemullisista hypyistä ja pyrähdyksistä, toisinaan hän ei kyennyt näkemään kuin totaalisen seinän edessään.

Osuvasti hän kuvaa myös juuttumista ongelmiin. Hän ei kirjoita vain liejusta, vaan pohjattomasta sellaisesta. Hän ei mainitse vain syvistä vesistä vaan virrasta, joka on jo vienyt mukanaan ties minne.

Minä en usko Daavidin liioitelleen. Hän todella koki elämässään niin syviä kriisejä, että sanat olivat vain kuin osa tunteiden maailmasta.

Lohdullista on huomata, että liejulla on kuitenkin pohjansa. Ja virta tuo myös takaisin. Siitä Daavid on esimerkki.

”Pelasta minut” oli Daavidin valttikortti. Ja meidän. Se huuto kuullaan pohjattomasta suosta ja virran pyörteistä.

Junamatka ja Jumalan odottaminen

Ei yksikään, joka sinua odottaa, joudu häpeään” (Ps. 25: 3).

Ajattele tekeväsi pitkä junamatka läpi Euroopan. Määränpääsi olisi useiden päivien päässä ja odottaisit malttamattomana nähdä perillä asuvia ystäviäsi.

Pelastusta voisi verrata vastaavaan junamatkaan. Matkan päätteessä meitä odottaa enemmän kuin uskomme ja toivomme.

Matkan varrelle mahtuu aurinkoisia ja sateisia päiviä. Välillä näkymät ovat häkellyttävän kauniita, välillä ikkunoista näkyy vain harmaita vuoren seiniä. Joinakin päivinä juna tuntuu kiihtyvän huippunopeuteen, toisinaan se seisoo paikallaan tuskallisen kauan.

Ehkä joskus mieleen juolahtaa, että valitsinko todella oikein junan? Pitikö matkan olla näin pitkän? Onko reitti varmaan suorin mahdollinen? Entä pysyykö juna raiteillaan myrskyssä ja kovissa kurveissa?

Jumalan odottamiseen liittyy ajatus matkan päätteestä. Odottaminen tarkoittaa jokapäiväisiä tarpeita mutta vielä enemmän lopullista määränpäätä.

Junassa on houkutus pitkästyä ja turhautua. Sama vaara koskee kristillistä toivoa.

Mutta Jumala lupaa, että Häneen luottavat eivät joudu häpeään – he siis saavuttavat luvatun palkinnon. Jo tässä ajassa yhä lisääntyvän Jeesuksen tuntemisen ja lopulta Hänen näkemisen kirkkaudessa.

Ajalliset ovat tärkeitä ja silti vain matkan aikaisia maisemia. Ne tulevat vastaamme raiteiden Suunnittelijan tahtomassa järjestyksessä.

Herra, kuinka kauan vielä?

”Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi?” (Ps. 13: 2).

Ajattele sitä kivun määrää, joka sai kuningas Daavidin kivusta kerälle ja huutamaan Jumalaa viimein huomaamaan hänet ja auttamaan mahdottomassa tilanteessa.

Daavid on yksi keskeinen Raamatun henkilö. Hänen värikkäästä tunne-elämästään ja näppäristä sormistaan ovat syntyneet juuri ne psalmit, jotka ovat vuosisadasta toiseen lohduttaneet miljoonia kristittyjä.

Daavid eli Jumalan läheisyydessä. Mutta paradoksaalisesti juuri hänen teksteistään luemme mitä syvintä Jumalan poissaolon tuntua ja kipua, joka hukuttaa kaiken muun alleen.

Lainaamani Psalmi 13 päättyy valoisiin näköaloihin: ”Hän pitää minusta huolen”. Tämä vakaumus ja uskontunnustus oli kuin astuminen rakastavan Jumalan varaan juuri silloin, kun kokemuksellisesti mikään ei puhunut Jumalan avun puolesta. ”Minä luotan sinun armoosi” olivat sanat, jotka lausuttiin kivun keskeltä, uskon maailmasta käsin.

”Herra, kuinka kauan vielä?” on monen meidän raaka huuto. Se oli samoin osana kaikkien Raamatun pyhien elämän polkua. Mutta juuri Daavid todistaa, että Jumalaan voi luottaa keskellä kaiken nielevää hurrikaania. Häneen voi luottaa, vaikka Hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan pitkään aikaan.

Lopulta Jumala puhkoo väliverhon, joka estää meitä näkemästä uskon ja luottamuksen maailmaan. Silloin saamme kiittää Häntä siitä, että Isämme oli tarkasti ja intohimoisen rakastavasti läsnä joka päivä – myös ”Herra, kuinka kauan vielä?” -aikoina.