Jaakon pienet eväät

”Täällä on poika, jolla on viisi ohraleipää ja kaksi kalaa. Mutta miten ne riittäisivät noin suurelle joukolle.” (Joh. 6: 9)

Tänä keväänä olen saanut oppia suuren läksyn Jumalan valtakunnan lainalaisuuksista. Tässä, niin kuin yleensäkin, oppiminen on tapahtunut kantapään kautta. Olen oppinut, että Jeesuksen käsissä meidän elämämme voi tuottaa siunausta ja olla ”hedelmällistä”. Muutoin ei.

Taustana on hyvä tietää, että olen tehnyt vajaan kymmenen vuotta hengellistä työtä raamattuopettajana. Olen kierrellyt ympäri Suomea, ajanut kuukausittain tuhansia kilometrejä ja pitänyt viikoittain lukuisia raamattutunteja. Olen antanut itsestäni ylikin sen, mitä olisin jaksanut ja samalla antanut lapsilleni poissaolevan isän. Nyt jälkeenpäin tajuan, että parhaimmillaankin vain murto-osa kaikesta tekemisestäni oli Herran kutsumaa. Minä halusin reissata, olla esillä, opettaa ja saada kiitosta. Kyse ei tainnutkaan olla Jeesuksesta vaan minusta.

Viime syksynä jouduin pysäyttämään vauhtini. Syynä oli henkilökohtainen konkurssi, kipeä ihmissuhdehaaksirikko. Samaan aikaan aikaisemmin rikkoutunut selkärankani alkoi tuottaa suunnatonta kipua. Nämä yhdessä vaikuttivat siihen, että päätin lopettaa hengellisen työni muodossa, jossa sitä siihen saakka tein. Se oli syvä luovutus ja monien itkujen kuolemankoulu.

Äkkipysäys teki hyvää. Rukoilin, että Jumala voisi näyttää suuntaa jatkolle. Ajattelin, että hengellinen kutsumukseni oli ohitse mutta samalla rukoilin, että Jumala voisi osoittaa suuntaa jatkon suhteen. Tuntuu hullulta sanoa: ensimmäistä kertaa luovutin Jumalan käsiin opetustyöni ja sen mahdollisen jatkumisen. Raamattu alkoi sen jälkeen puhutella ruokkimisihmeen tapauksella (Joh. 6:1-13). Esille nousivat pienen pojan eväät. Ne eivät olleet ihmisille mitään, mutta Jeesuksen käsissä ne samat eväät riittivät noin 15000 ihmiselle.

Koin kehotusta olla katsomatta ihmisten odotuksiin tai tarpeisiin – ne olisivat aina enemmän kuin pystyisin vastaamaan. En ikinä omilla pienillä eväilläni pystyisi ruokkimaan ketään. En osaisi. Mutta sitten Jeesus tuntui puhuttelevan Sanansa kautta: ”Anna pienet evääsi Minulle. Älä katso ihmisten puutteisiin, katso vain Minuun ja luota Minuun.” Tyrmistyin ajatellessani, että näinkö helppoa se lopulta olisi? Olisiko minun vain luotettava Jeesukseen ja annettava joka päivä pienet evääni Hänelle? Ihme näytti aikoinaan tapahtuvan Hänen käsissään ja niin se taitaa olla nytkin.

Jumala kutsuu meitä jokaista palvelemaan Häntä ja Hänen seurakuntaansa. Tehtävät voivat olla erilaisia, mutta olennaista on se, että Herra on saanut määrätä paikkamme. Jeesus ei oleta, että kykenisimme täyttämään tehtävämme omilla kyvyillämme. Monet ovat kyllä huikean osaavia, ymmärtäviä, aikaansaavia ja saavat inhimillisesti aikaan paljonkin. Mutta todellista hengellistä ja Jumalan tahdon mukaista kutsumusta toteutetaan Hänen voimassaan. Meidän ei tule keskittyä osaamiseemme, saati sen puutteeseen tai ihmisten odotuksiin. Tärkeää on ainoastaan se, mitä Jeesus haluaa. Olennaista on vielä pienet eväät Hänelle, koska Hän voi käyttää myös oppimattoman eväät siunaukseksi tuhansille. Tai oppineen eväät yhdelle ihmiselle. Hän haluaa ottaa lahjamme käyttöönsä. Me tarvitsemme toisiamme.

jaakonpienetevaat

Vaarallinen hengellinen ylpeys

”Mutta valtansa kasvaessa Ussia ylpistyi ja alkoi tehdä syntiä. Hän luopui Herrasta, Jumalastaan, ja meni Herran temppeliin suitsuttaakseen suitsutusalttarilla.” (2. Aik. 26: 16)

Ussia oli merkittävä Juudan kuningas, joka oli vallassa jopa 52 vuotta. Hän toimi etsien Jumalan tahtoa ja halusi noudattaa sitä. Sen johdosta hän menestyi uskomattomalla tavalla. Hän sai osakseen vaurautta ja kunniaa ja hänen maineensa levisi kaukaisiinkin maihin.

Ussialla oli hengellinen neuvonantaja nimeltään Sakarja. Raamattu kertoo, että niin pitkään kuin Sakarja eli, Ussia toimi oikein. Oletan, että Sakarja luki Ussialle Mooseksen lakia ja teki tiettäväksi Jumalan mielen mukaisen tavan elää ja hallita. Kuinka paljon me tarvitsemmekaan tällaisia ihmisiä ympärillemme! Kun Sakarja kuoli, Ussia ylpistyi ja luopui – huomaa – Jumalan ilmoituksesta. Hän kyllä edelleen ajatteli palvelevansa Jumalaa, mutta itse valitsemallaan tavalla.

Ussia meni mahtavaksi kuninkaaksi tultuaan suitsuttamaan Jumalan temppeliin. Se oli ankarasti kielletty muilta kun siihen määrätyiltä papeilta. Papit toimivat välimiehinä Jumalan ja ihmisten välillä. Ussia ei halunnut ylpeydessään piitata tästä Jumalan käskystä ja otti papin roolin. Ehkä hän ajatteli olevansa niin siunattu ja mahtava, että hän kyllä kelpaisi siinä missä papitkin. Tuossa episodissa häneen puhkesi spitaali ja hän joutui elämään loppuelämänsä karanteenissa.

Tästä on meillä paljon opittavaa. Ensinnäkin meidän tulee ymmärtää, että voimme lähestyä Jumalaa vain Jeesuksen Kristuksen kautta. Tarvitsemme Ylipappiamme meidän ja Jumalan välimieheksi ja olemme Hänen uhrinsa varassa. Jeesuksen uhrin tähden meidän luetaan vanhurskaiksi ja pyhiksi ja me saamme luottavaisena – itsessämme syntisinä ja puutteellisina – lähestyä Jumalaa. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mutta jos Jumala käyttää meitä ja alamme saada mainetta joko armolahjojen toiminnan kautta tai opetuksemme kautta, meillä on suuri vaara nousta omissa silmissämme Jumalan järjestyksen yläpuolella. Tällöin saatamme ylpeydessämme ajatella, että Jumala hyväksyy meidän hyvän ja menestyvän elämämme ilmankin ”jatkuvaa ristin jankutusta”, eli haluaisimme kelvata Hänen edessään oman vanhurskautemme varassa. Se ei tule koskaan onnistumaan. Vain Jeesus on tie Jumalan luokse; Hän ottaa vastaan vain syntiset.

Näyttäisi siltä, että kun Jumala haluaa käyttää yhtä ihmistä valtakuntansa esille tuomiseen, hän laittaa tälle sellaiset painot jalkoihin, jotka pitävät hänet maanpinnalla ja oikeassa suhteessa Jumalaan. Paavalille laitettiin nämä painot, jotta hän ei pystyisi ylpeilemään sillä kirkkaudellaan, jota Jumala hänelle osoitti ja jota hän sai välittää toisille. Se oli evankeliumin kirkkautta.

Kun näet julistajia, hengellisen työn tekijöitä ja armolahjojen käyttäjiä, jotka sanoillaan tai olemuksellaan viestittävät olevansa toisten yläpuolella, älä seuraa heitä. Jos he viestivät selättäneensä syntiongelmansa ja tulleensa vaelluksessaan kokonaan pyhiksi, älä seuraa heitä. Silloin heiltä puuttuu syntisten Vapahtaja ja he ovat Ussian tavoin langenneet pois raamatullisesta Jumalasta. Sama kriteeri koskee myös itseäni: jos julistukseni sisältö ei ole Herra Jeesus Kristus – meidän välimiehemme – vaan tuon esille omaa erinomaisuuttani, vaihda blogia. Hengellinen ylpeys on saatanan ase erottaa meitä Jeesuksestamme ja jättää risti eli anteeksiantamus taaksemme. Se tie tuhoaa sekä julistajat että kuulijat. Jumala varjelkoon meitä siltä.

vaarallinenhengellinen_DSC01938

Miten usko uudistuu?

”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

Miten usko uudistuu? Tähän kysymykseen vastataan väärin, jos huomio kiinnitetään ihmiseen ja sanotaan, että ”tekemällä sitä, välttämällä tuota, luopumalla, antautumalla” ja niin edelleen. Ne kaikki ovat uskon ja sen uudistumisen seurauksia, välttämätöntä uskon siemenen satoa.

Usko uudistuu aina silloin, kun se löytää kadottamansa kohteen, Kristuksen. Usko on luottamusta Vapahtajaan, evankeliumiin, armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Usko on jotain, mitä järki ei ymmärrä, se on hengellistä yhtymistä Jumalan Poikaan. Usko katselee Kristusta ja omistaa Hänet itselleen.

Jotkut tuntuvat pitävän uskoa pienenä asiana, kuin alkuna, jonka jälkeen tulee korostaa muita asioita, kuten pyhitystä. Mutta jos usko todella omistaa itsensä Kristuksen, miten sen lisäksi voidaan tarvita enää mitään? Uskon kautta kristitty on niin yhtä Jumalan Pojan kanssa, ettei sitä osaa oikein kuvailla. Usko imee Kristuksesta kaiken tarvittavan kuin kasvi imee maasta veden ja ravinnon. Usko samoin luovuttaa Kristukselle kaiken mistä pitää luopua, synnin, kapinan, hengellisen kyvyttömyyden, sielun murheen, kaiken.

Meidän uskomme, kristillisyytemme, hengellisyytemme – mitä ilmaisua halutaankaan käyttää – hiipuu aina, kun siltä varastetaan Kristus. Voiko niin tapahtua? Liian helposti. Kristus katoaa silloin, kun armon sijaan korostetaan ihmisen tekoja, Jumalan lahjan sijaan ihmisen mahdollisuuksia ja kristillisen pääopin, uskonvanhurskauden sijaan kaikkea muita sinänsä tärkeitä ja kristillisiä asioita.

Mutta kun hiipunut, käpertynyt ja pelokas usko kuulee evankeliumia ihanasta, armollisesta ja rakastavasta Jeesuksesta, se roihahtaa liekkeihin. Se löytää jälleen Rakastettunsa ja huudahtaa: ”Minun Herrani ja minun Vapahtajani!” ja on täynnä onnea ja iloa. Tällainen usko osoittaa kristillisiä hyveitä, auttaa lähimmäisiään ja palvelee Jumalaa, koska se mielellään jakaa sitä Kristusta, jonka on lahjaksi saanut.

mitenuskouudistuu_DSC03341

Muodonmuutos

Jumalan armo pukee minut joka hetki keveisiin, väljiin, vastapestyihin vaatteisiin. Ei napita ylintä nappia, antaa hengittää. Vaan aina tulee vastaan joku, jonka mielestä pukeutumiseni on epäsopivaa. Mutta en minä tyyliäni enää muuta, sillä elämäni paras muodonmuutos oli se, kun armo sai muotonsa minussa.

(Iiris)

33540677_1666751573437936_2956546265548062720_n

Jeesuksen tuomio

”Jeesus sanoi: `Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.´” (Joh. 9: 39)

Jeesus oli juuri parantanut syntymästään sokean miehen, jota pidettiin sokeutensa takia täysin synnin vallassa olevana. Juutalaisen tuolloisen käsityksen mukaan muun muassa sairaudet olivat Jumalan tuomiota ihmisille, jotka eivät pitäneet lakia. Fariseukset syyttivätkin miehen olevan ”syntiä täynnä” (Joh. 9:34) ja heittivät tämän ulos synagogayhteydestä parantumisen vuoksi. Fariseuksille oli kova paikka, että Jeesus oli tehnyt vastaansanomattoman ihmeen.

Parantamisen jälkeen Jeesus kohtasi miehen uudelleen ja kysyi häneltä, uskoisiko hän Jeesuksen olevan odotettu Messias? Mies uskoi. Samaan aikaan Jumalalle omistautuneet, lain tuntevat ihmiset torjuivat Jeesuksen. Jeesus sanoi tuomionsa liittyvän juuri tähän: itsessään onnistuneet ja vahvat jäisivät synteihinsä, mutta syntiset saisivat armahduksen ja yhteyden Jumalaan.

Jeesuksen fariseuksille osoitetut sanat ovat edelleen ajankohtaisia: … mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä” (9:41). Teen nyt (uhka)rohkean sovelluksen: eikö meille kristikansassa ole niin vähän elämää juuri sen tähden, että me olemme mielestämme niin näkeviä ja onnistuneita? Onhan meillä kyllä puutteemme ja vikamme – tunnustamme – mutta emme sentään ole yhtä syntisiä kuin ”se ja tuo”. Eivät meidän syntimme niinkään estä hengellisen elämän virtaa kuin niiden kieltäminen. Syntisyytemme näkeminen ja tunnustaminen vie meitä jatkuvasti Jeesuksen luokse ja Hän lahjoittaa meille anteeksiantamuksen ja itse Elämän. Mutta jos olemme liian näkeviä, pärjäämme omillamme emmekä tarvitse Jeesusta.

Mietin varovaisesti mielessäni, että onkohan Jeesuksen tuomio tänään voimassa? Entä jos tänään juuri ne näkevät taivaan kirkkauden selvimmin, joita me emme pidä arvossa?  Jotka ovat mielestämme liian syntisiä? Olenko minä vaarassa sokeutua? Jeesus auta.

jeesuksentuomio_IMG_4475