Rakkaat raajarikot -julkkaritunnelmia Kirja on läpi eletty ja kyynelin kirjoitettu. Ja sen tarkoituksena on tuoda toivoa toivottomille. Tilattavissa Kirjatilaukset -sivulta.
La 19.9. klo 18 ”Rakkaat raajarikot” -kirjan julkkari ja Iltakirkko Hämeenlinnan Vapaaseurakunta Pe 25.9. klo 18 Evankeliumi särkyneille -ilta, Turun evankeliumintalo ja livelähetys Seuraava opetus TV7:llä La 3.10. klo 20 Tapahtumat
Kuuleko kukaan?, Jeesus kertoo miksi rukous on vaikeaa ja Miten ahdistuksista voi iloita?-opetuksetlisättyVideo-opetuksiin Matteuksen evankeliumin opetukset Armon kahvilassa jatkuvat kesätauon jälkeen
”Tässä se nyt on! Rakkaat raajarikot ekaa kertaa kirjana omissa käsissä! Läpi eletty, kyynelin kirjoitettu.”
Tämän kirjan tarkoituksena on tuoda toivoa. Elämä ei koskaan voi mennä niin solmuun, ettei Vapahtaja voisi sitä selvittää. et voi koskaan eksyä niin kauaksi, että Hyvä Paimen kuulisi avunhuutoasi. Et voi langeta niin syvälle, minne armo ei riittäisi. Et koskaan ole todella yksin, sillä Jeesus tahtoo yhteyttä kanssasi.
”Sinä kuulet minua, kun kerron, mitä teitä olen kulkenut” (Ps. 119: 26).
Miten ihmeellistä se onkaan, että Kaikkivaltias Jumala on aina valmiina kuulemaan lastensa ilot ja murheet.
Saatamme kyllä kokea, etteivät rukouksemme nouse kattopaneeleita korkeammalle – mutta koko näkymätön maailma hiljenee kun Jumala laittaa etusormensa suulleen ja kuuntelee lapsensa hiljaista vaikerrusta.
Jos on todella totta, että Jumala kuulee sanattomat ja sanojen rönsyihin puetut kiitokset ja kivut, silloin meillä on asiat enemmän kuin hyvin. Asiamme ovat hyvin silloinkin, kun akuissamme ei ole virtaa edes aamukäynnistykseen ja elämämme on taistelua, jotta jaksaisimme aina seuraavan hetken haasteet.
”Sinä kuulet minua” on ihmeellinen lupaus. Juuri tänään monenlaiset, käsittelykykyäni suuremmat painot vetävät minua pinnan alle. Mutta kun Jumala on todella luvannut kuulla minua, minulla on salainen ase nimeltä rukous. Vaikka se olisi muodoltaan heikko, sanoiltaan vähäinen ja uskoltaan värisevä, sen edessä vapisevat kaikki Goljatit.
Sinä kuulet minua. Otan henkeä vielä viimeiset sekunnit pinnalla ja valmistaudun vääjäämättömään sukellukseen. Vaikka painuisin maailman syvimmän meren syvimpään hautaan, sinä kuulet minua. Minulla ei ole mitään hätää.
”Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi” (Luuk. 22:32).
Pietarin uskonkoetus ei päättynyt sankaritarinan loppuhuipennukseen. Ei, se oli kaikkea muuta. Pietari epäonnistui surkeasti, ei vain tehnyt syntiä vaan jopa kielsi kaikki siteet Herraansa.
Jeesus oli ennustanut Pietarille jo etukäteen tulevasta rähmälleen menosta, mutta tämä oli siinä vaiheessa ollut voimiensa tunnossa ja antanut sanojen mennä pieninä syksyn lehtinä kasvojensa editse. ”Saatana saisi kyllä koetella, mutta minä selviän”, taisi olla Pietarin ajatus.
Minä luulen, että ihan jokainen kristitty joutuu joskus elämässään vastaavaan kiirastuleen. Joillekin se on lyhyt mutta niin kipeä hetki elämää, toiset joutuvat olemaan seulonnassa vuosia ja kun pääsevät pinnalle, joutuvat uudelleen mankeliin.
Pietarin epätoivo oli valtava. Hän juoksi karkuun painavia katseita ja varmaan toivoi, että olisi voinut juosta karkuun myös itseään ja syyttävää omaatuntoaan. Hänen elämänsä pohja oli romahtanut, edessä oleva pimeys näytti loputtomalta.
Onneksi Pietarin elämä eikä selviytyminen ollut hänestä itsestään kiinni. Jos hän oli malttanut kuunnella muutamaa päivää aikasemmin Jeesuksen sanoja, hän ehkä epätoivonsa keskellä muisti: ”Mutta Minä olen rukoillut puolestasi – kun palaat…”
Jos sinä joudut tänään elämään kiirastulessa, sinulla on sama Vapahtaja. Hän on jo ennalta nähnyt jokaisen kuopan, johon kaadut ja jokaisen liekin, joka nuolee uskosi rippeitä. Ja Hän on ollut polvillaan Isän edessä, esittänyt asiasi palavasti ja murtuneella sydämellä.
”Kun palaat” – se oli lupaus. Pietari palasi toisten opetuslasten pariin ja kutsumukseensa entistä vahvempana. Hänellä ei ollut enää omatekoista pullistelua vaan hän sai omasta kokemuksestaan varmana opettaa, että Jumalan armo oli elämää suurempi. Jos niin ei olisi, ei Pietari olisi koskaan noussut omasta haudastaan.
Niin sinäkin palaat. Entistä vahvempana. Kristuksen käsivarsilla.
Syksyn työrumban alkaessa monet aikataulut ja paineet puristavat meitä kasaan. Minua ainakin. Eikä vain paineet vaan ne lukuisat ja aina uutta versovat ikävät uutiset ja niistä syntyvät, elämänhalua kuluttavat murheet.
Joskus on sellainen olo, ettei kertakaikkiaan tiedä, mitä kaikkien paineiden ja ongelmien kanssa tekisi. Tulipaloja on siellä ja täällä, eikä yhdellä letkulla ehdi joka roihua sammuttamaan.
Kaiken keskellä, aina aika ajoin kuulen Jeesuksen muistuttavan: ”Ei hätää, Minä olen täällä.” Muistan Hänen sanansa, jossa Hän kutsui ihmisiä tulemaan luokseen, jotta saisi lahjoittaa levon, ilon ja Elämän. Miten voinkaan unohtaa sen niin usein?
Elämä uskossa on elämää Jeesuksen yhteydessä. Voi miten helppoa se onkaan – ja samalla todella vaikeaa. Vaikeaa siitä kai tekee se, että minulla on aikuisen mieli, joka on ohjelmoitu pärjäämään yksin.
Jätän tänään itseni siis Jeesus sinun käsiisi. Minulla ei ole muuta, kuin nämä näännyttävät taakkani, joiden alla kävelen luoksesi vapisevin polvin. Sinulla ei puolestaan ole muuta kuin kaikkea sitä iloa ja elämää, jota minulta tänäänkin puuttuu.
Kiitos Jeesus, että me saamme tänään tehdä vaihtokaupat. Ja myös huomenna.
