”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sitä, Jumala, halveksi.” (Ps. 51:19)
Kuinka vaikeaa onkaan luottaa Jumalan armoon silloin, kun olemme epäonnistuneet ja langenneet pahasti. Silloin tunnemme hyvin helposti Jumalan tuomion niskassamme ja yritämme monin tavoin vältellä Häntä.
Kuningas Daavid oli langennut raskaasti Batseban kanssa ja hän yritti vielä peittää jälkiään murhauttamalla Batseban miehen, Urian. Daavid ei pystynyt tunnustamaan syntiään Jumalalle vaan eli vuoden ajan Häneltä piilossa. Vasta profeetta Naatanin väliintulo sai Daavidin murtumaan ja Hän avasi sydämensä ja syntinsä Jumalan eteen.
Daavid tunnusti syntinsä ja vetosi Jumalaan, että Hän puhdistaisi, uudistaisi ja vahvistaisi hänen elämäänsä. Hän ei edes yrittänyt luvata pystyvänsä itse parempaan elämään jatkossa, vaan vetosi Jumalan armoon ja apuun.
Lohduttavinta on Daavidin sanat siitä, että Jumalalle kelpaakin juuri särkynyt ihminen. Siis nyt hän ei kirjoittanut siitä särkymisestä, minkä aiheuttaa olosuhteet tai toisten väärä toiminta. Daavidin puhui omien syntien ja virheiden tähden särkymisestä.
Me monet ajattelemme, että kun kärsimme omien syntiemme tähden, olemme Jumalan avun ulkopuolella; olemmehan itse aiheuttaneet tilanteemme. Mutta Daavid tunsi Jumalan sydämen paremmin. Hän vakuutti itselleen ja meille muille, että Jumala on läsnä siellä, missä ihminen uskaltaa kohdata oman pahuutensa. Hänelle kelpaava uhri ei ole uudet lupaukset, ryhdistäytyminen, parempi elämä vaan syntiensä alle särkyneen avuton huuto Hänen puoleensa.
Omien syntien näkeminen ja niistä vastuun ottaminen saattaa särkeä sielun. Mutta juuri siellä Jumala on lähellä meitä. Hän ei hylkää eikä halveksi langenneita kristittyjä, vaan haluaa nostaa heidät ylös ja kannustaa jatkamaan matkaa. Hän samalla antaa meille instrumentin, jolla tavoitamme toiset epäonnistuneet ja piilossa olevat: meidän omista haavoistamme nousevan myötätunnon.
