Jumala puhuu tavalla tai toisella, Oikean ja väärän evankeliumin erottaminen, Mikä Paimen!ja Kuuleko kukaan? -opetuksetlisättyVideo-opetuksiin
Su 25.10. klo 16 Matka kyynellaaksoon ja takaisin, Rukous- ja ylistysilta, Heinolan kirkko Ke 28.10. klo 18 Majataloilta, Kangasniemien kirkko Katso kaikki tapahtumat
”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi” (Matt. 6:6).
Sanoitko Jeesus nämä sanat vain jotta minä ja miljoonat muut kristityt voisimme tuntea voimattomuutta ja syyllisyyttä? Hakeuduitko itse säännöllisesti salaisiin hetkiin Isän kanssa vain jotta me sinun seuraajasi näkisimme mitan, jonne emme millään yllä?
Olen opettelemassa rukouselämää, jossa varaan rukoukselle tietyn hetken päivästä. Nyt en kirjoita rukouksesta, joka seuraa meitä mukanamme pitkin päivää; haastan itseäni ja sinua seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä ja hakeutumaan säännöllisiin seurustelutuokioihin.
Olen törmännyt kahteen haasteeseen. Ensimmäiseksi on todettava, että ajan riistäminen täyteen buukatusta päiväohjelmasta on haastavaa. Mutta jääkö rukous ilman kalenterimerkintää sen vuoksi, että se on arvojärjestyksessäni muiden tärkeiden asioiden perässä? Onko kiire vain tekosyy sille kalvavalle tunteelle, ettei rukous kiinnosta minua?
Toinen haaste liittyy itse rukoushetkiin. Kun istun nojatuoliin ja suljen silmäni, kymmenet ajatukset alkavat risteillä päässäni ja tuskaannun omasta surkeasta taidostani hiljentyä. Välillä olen pinkaissut pystyyn sillä toteamuksella, ettei minusta ole rukoukseen.
Näiden haasteiden keskellä harjoittelen siis asiaa nimeltä rukous. Olen kuin pieni lapsi, joka opettelee asiaa, jota ei ole koskaan ennen tehnyt. Tai kuin raamattukouluttaja, joka opettaa asiasta, jonka tietää teoriassa mutta käytännössä on sormi suussa.
Tähän saakka olen aina luovuttanut ja todennut, ettei minusta ole. Syyllisyys ja häpeä ovat voittaneet uteliaisuuden ja innon astua johonkin uuteen läheisyyteen. Mutta tänään on jotakin toisin – tänään joku osa minusta käsittää, että saan opetella askeleita Isän rakastavan katseen alla. Saan tuskaantua, ottaa taka-askeleita, olla epävarma, haluton – kaikkea sitä, mitä uuden kynnyksellä koetaan.
Minä uskon, että Jumala kutsuu meitä kahdenkeskisiin hetkiin. Hän kaipaa seuraamme. Ehkei niinkään kiireisiä sanojamme vaan yhdessoloa. Ehkä Hän kysyy meiltä: ”Milloin huomenna juteltaisiin?”
Oletko kokenut sellaista kaipuun voimaa, joka järisyttää perustuksiasi ja saa sinut kierteiltään? Ehkä sinunkin sisälläsi asuu kaiho, joka saa sinut kuin kouraisemaan ja puristamaan kädelläsi jotakin vain huomataksesi, että jäät vaille?
Alan aavistaa, että minun loppumaton ikävä ei löydä täyttymystään tästä maailmasta. Vaikka onnettoman isäsuhteen arpiset jäljet koristavat sieluani, silti pohjimmainen tunne taitaa olla ei-maallinen?
Ehkä minuun, ehkä meihin kaikkiin on istutettu ikävä, joka laittaa meidät kääntämään kiviä toisensa jälkeen ja etsimään jotain, mitä voi löytyä vain kyyneltensekaisessa luovuttamisessa?
Ehkä me pelkäämme myllertävää tunnettamme, koska aavistamme, etteivät läheiset ihmiset, pankkitilit, kesämökit tai uudet kengät pysty huuhtomaan meitä onnellisiksi?
Mutta voisiko kaipauksessa itsessään olla vastaus? Jos liikkeellä olo onkin jo osa perillä oloa, sen tunnustaminen, että sielu vapisee kaikista peitteistä huolimatta, on avoin ovi lämpimään Syliin?
Jos täyttymys ei olekaan perillä oloa vaan jatkuvaa liikettä; liikettä, joka jo matkalla ollessaan nostaa jalat pöydälle, heinänkorren suun pieleen ja on puolimatkassa aarrekartan päätepisteessä; perillä ristissä?
”…minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa.” (Fil. 1:8)
Paavali sai kokea murusen siitä tunnevyörystä, jota Herra Jeesus Kristus tunsi Filippin seurakunnan kristittyjä kohtaan. Jeesus oli saanut vallata apostolin ja pyhityksen hedelmänä oli kiihkeä rakkaus.
Paavali kaipasi ja rakasti hellästi. Näiden sanojen jälkeen hän lisäsi: ”Juuri niin Jeesus rakastaa teitä.”
Nämä yksinkertaiset sanat voivat murtaa vihollisen vahvat muurit ja luoda väylän saarroksissa olevalle sydämelle. Nämä yksinkertaiset sanat ovat kristinuskon sipulikerrosten ytimenä.
Ei yhtään vähempää vaikka olisit Tuhlaajapoikaa pahempi; ei yhtään vähempää vaikka olisit antanut sydämesi paatua synnin ylivallan edessä: Sinua rakastetaan.
Sinua rakastetaan roihulla, joka ei sammu ja vedetään lähelle köysillä, jotka eivät katkea.
.Kun elämä repsahtaa; kun vankat periaatteiden tukivallit kaatuvat; kun luja tahto sortuu ja tilalle astuvat oudot, ihmistä vahvemmat voimat.Kun edessä on vain huonoja vaihtoehtoja ja pullo tai lääkkeet, uusi rakas, irvokas nettisivusto tai itsetuho näyttävät ainoalta pakoreitiltä; kun elämä puristaa niin, että voisi tehdä mitä vain hetken keitaan – kangastuksenkin – tähden.
Kun ihmiset, joihin luotit kuin peruskallioon kääntävät katseensa häpeästä ja välttävät seuraasi etteivät saisi samaa leimaa, joka sinusta hohtaa pimeässäkin; kun et kelpaa Jumalan lasten joukkoon, koska askeleesi ovat liian liukkaat ja et saa itseäsi suoristumaan sadoista pyhistä lupauksista huolimatta.
Silloin, juuri silloin sinulla on turvapaikka. Sinulla on pakopaikka, jonne eivät ilkeät nuolet yllä eikä pahan koura tartu. Sinulla on lempeä Vapahtaja, joka jo vuosisatoja sitten teki ratkaisunsa sinun suhteesi. Hän ei astunut alas ristiltä, koska Hän näki halki aikojen miljardien ihmisten keskellä sinut niin kuin yhden ainoan maan päällä elävän. Hän päätti kestää, jotta sinulla olisi pahana päivänä turvapaikka.
Kun siis kukaan toinen ei voi sinua enää ymmärtää, kun et jaksa itsekään itseäsi enää armahtaa, sinulla on koti, josta sinua ei käännytetä pois. Ovella odottaa kaikki syntisi jo kärsinyt Herra Jeesus Kristus. Sinun Vapahtajasi.
