”Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: `Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.´Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46).
Pimeys kietoitui, ei vain Golgatan ja koko Jerusalemin ylle, vaan yhtä lailla ristillä riippuvan Vapahtajan sielun ympärille tukahduttaen jokaisen selkeän ajatuksen ja toivon säikeen.
Hän taisteli jokaisessa lihaksessa ja hermossa repivää kipua ja vääjäämätöntä, lopullista tukahtumista vastaan. Kaikki se olisi ollut vielä siedettävää ja ymmärrettävää, mutta Isän poissaolo sai kärsimyksen aallot tuntumaan kestämättömiltä.
”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” ovat Jeesuksen viimeisten henkäysten voimalla lausutut sanat. Hän huusi ne kuin nyrkkeilijä, jolla on voimia vielä yhteen hyökkäykseen ja sitten peli oli pelattu.
Mikään Jeesuksen tunteissa tai kokemusmaailmassa ei puoltanut sitä, että Isä kuulisi. Mikään ei puoltanut sitä, että Isä haluaisi vastata. Totaalisen pimeyden keskellä Jeesus otti kiinni Isän antamista lupauksista. Niiden varaan Hän antoi elämänsä. Seuraavan henkäyksen jälkeen hän hälvenisi kuin sumu tyhjään tai astuisi pysyvästi tuonelaan – ellei Isä Häntä nostaisi kuolleista.
Näiden Jeesuksen sanojen äärellä olen itkenyt lukemattomia kertoja. Jeesus laittoi kaiken Isän varaan, Hän todella uskoi elämänsä Hänen käsiinsä ja vieläpä juuri silloin, kun kun sielua polttivat vain hiljaisuuden ja etäisyyden kuristavat tunteet.
Isä, sinun käsiisi minäkin tahdon uskoa henkeni. Tämän päivän ja myös huomisen. Tasaisen arkeni ja mahdottomat pomput. Polut, jotka ovat näkyvissä ja salatunkin. Aamen.
”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).
Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.
Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.
Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.
Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.
Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.
”Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa” (Ps. 84:8)
Joskus reippaat, lennokkaat askeleet muuttuvat aroiksi laahausjäljiksi, askeleiksi, jotka otetaan hauraalla toiveella elämän rytmin muuttumisesta jälleen suotuisaksi.
Joskus askeleet kuljettavat jyrkänteelle ja sen yli tyhjän päälle, jalkojen vastuksena vain puhdas kauhu ja tietoisuudessa jyskyttävä pelko tuhosta.
Joskus polku tarjoaa silmiinkantamatonta suota ahnaine silmäkkeineen, tarttuvaa maaperää, jossa jokainen askel on puhdasta taistelua.
Joskus askeleet vievät pimeään, jonnekin jonne ei haluaisi mennä ja josta ei osaa löytää reittiään takaisin; paikkaan, jossa kaikki valmiit askelmerkit ovat kadonneet ja epätoivo sukeltaa sieluun, kulkipa sitten oikealle tai vasemmalle.
Erilaiset askeleet ovat elämän todellisuutta. Jumalan todellisuus lahjoittaa meille rinnakkaisen tavan nähdä askeltemme merkitys: olipa askeleemme pieniä tai suuria, kohti valoa tai varjoa, niillä jokaisella on oma paikkansa Jumalan aarrekartassa.
”Askel askeleelta” tarkoittaa, että jokaisella askeleella on väliä. Jopa askel taaksepäin voi olla Jumalan kartalla jättiloikka eteen, siirtyminen, jota emme muutoin koskaan saavuttaisi.
”Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni… minut valtasi tuska ja murhe” (Ps. 116:3).
Joskus elämä tuntuu kuin tinkimättömän itsevarmalta kuristajakäärmeeltä. Se kiristää otettaan päivästä toiseen, osoittaa ylivertaisuuttaan ja nauraa onnettoman pienille pyristelyillesi.
Elämä monine lonkeroineen voi saada sinut niin ahtaalle, ettet jaksa enää toivoa mitään huomiselta. Voimasi ovat kuluneet kuoleman köysien jäätävässä puristuksessa ja vaikka kuinka taistelet, paine vaan kasvaa.
”Silloin minä huusin Herran nimeä” – silloin, juuri silloin, kun huulet jo sinersivät ja maisemat alkoivat hämärtyä. Juuri silloin, kun jäljellä oli vain viimeinen henkäys ja sen jälkeen vääjäämätön kuolema ja tuho.
Kun toiset näkivät vain äänettömien huulten vapinaa, Sinä kuulit lapsesi itkun. Ja Sinä autoit. Sinä autat aina, et voi toimia toisin, sillä Sinä olet Jumalani, lämmin tuli takassa, untuvatakki pakkasessa.
