Verinen Kuninkaani

Hän tuli Luojana omaan maailmaansa, mutta Häntä ei toivotettu tervetulleeksi.

Hänen myötätuntonsa kosketti kärsivää maailmaa mutta Hänen sanottiin rikkovan lakia ja toimivan Saatanan voimalla.

Hän yritti opettaa kuninkaallista kutsumustaan lähimmilleen, mutta he eivät sitä pystyneet ymmärtämään.

Hän käveli kohti Ristiä koko elämänsä ajan. Hän näki maljan, joka pelotti ja kauhistutti.

Maineen sijaan Hän valitsi yksinäisyyden. Kunnian sijaan kärsimyksen.

Viimeisenä elämänsä iltana Hän joutui suunniltaan. Ensimmäistä kertaa. ”Isä, missä olet?”

Hän tarjosi maljaa pois mutta painoi päänsä ja joi sen pohjaan saakka. ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä”

Se oli liian raskas tie. Todellinen kärsimyksen matka meidän tähtemme.

Kun Jumala särkyi. Kun Pyhä muuttui synniksi.

Getsemanessa Sinä näit minut. Minun tähteni jatkoit matkaasi.

Verinen Kuninkaani.

Paatunut vai terve omatunto?

”…tekopyhien valehtelijoiden vaikutuksesta, joiden omatunto on merkitty poltinraudalla…” (1. Tim. 4:2)

Voiko omatunto paatua niin, ettei se enää hälytä toisia rikkovista synneistä? Ja jos voi niin miten?

Omatunto kerää sisälleen kaikkea sitä aineistoa ympäriltään, mikä määritellään oikeaksi ja vääräksi. Jos ihminen esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa juoruaminen on talon tapa, aikuiseksi varttunut lapsi ei välttämättä miellä toisten panettelua synniksi; hänelle se on vain aikuisten tapa ottaa kantaa toisiin ihmisiin.

Toisaalta, jos lapsi perheessään oppii, että televisio on Jumalan mielestä ehdottoman väärin, omatunto saattaa syyttää tällaista ihmistä television katsomisesta läpi elämänsä. Omatunto voi siis olla hiljaa silloin, kun sen pitäisi varoittaa meitä ja se voi varoittaa silloin, kun sille ei olisi perusteita Raamatusta.

Hyvä olisikin puhdistaa omatuntonsa tuntosarvet lukemalla Raamattua. Raamattu täyttää omantunnon ja saa sen toimimaan terveellä ja Jumalan tahdon mukaisella tavalla. Terve omatunto on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, terveitä ihmissuhteita ja hengellistä elämää.

Terve omatunto varoittaa silloin, kun ihmisen on syytä nähdä oman toimintansa vaara. Ja kun kiusausten keskellä omaatuntoa on rikottu, eli tehty vastoin Raamatun elämää suojelevia ohjeita, on hyvä uskaltaa kohdata oma – ei toisten – syyllisyys.

Kuningas Saul ei kyennyt menemään oikealla tavalla itseensä rikkoessaan Jumalan antamaa käskyä vastaan; hän sen sijaan vieritti syyn kansan niskoille. Daavid rikkoi Jumalaa vastaan rankemmin, mutta hän näki olevansa itse syypää toimintaansa. Juuri siksi Daavid sai armon. Saulin omatunto taasen paatui, koska hän ei suostunut kohtaamaan itseään ja omia syntejään.

Kunpa minä uskaltaisin kohdata joka päivä omat rikokseni. Sillä minulla on Vapahtaja, joka tahtoo ottaa jokaisen omantunnon venymisen ja rikkomisen omakseen.

Lyhyet tilivälit pitävät omantunnon eloisana. Saan tänäänkin kertoa Hänelle kaikki pahat ajatukseni, haluni, itsekkyyteni ja pelkoni.

Ei ole toinen toistaan vahvempi

Otsikko on mukailtu Eino Leinon Hymyilevästä apollosta. Me olemme kaikki samalla viivalla. ”Ei tuomitse se, joka ymmärtää”, on Leinon hieno ajatus.

Vain elämämme lähtökohdat, saamamme lahjat ja elämämme olosuhteet saattavat huijata meitä ajattelemaan, että olemme toisiamme vahvempia. Vahvuudessamme katsomme heikompia alaspäin ja odotamme heiltä samaa elämän suoriutumista.

Mitä on kristillinen vahvuus? Se on paradoksaalisesti juuri oman heikkoutensa ymmärtämistä ja hyväksymistä. Se on heikkona vahvaan Vapahtajaan turvaamista, oman voimansa vaihtamista Kristuksen voimaan. Eikä siinä mystisesti ihmisyys lakkaa, vaan ihminen löytää alkuperäisen turvapaikkansa. Kristuksen lähellä ihminen uskaltautuu kasvaa ihmiseksi.

Ei ole toinen toistaan vahvempi. Taidamme tarvita matkallemme monenlaisia tönäisyjä ja liukastumisia, että uskallamme laskea itsemme toisten tasolle. Tarvitsemme joskus tulla aivan pieniksi ja osaamattomiksi. Joskus van itku jää, mutta kyynelistä onkin lyhyin matka Jumalan lohdutukseen ja todelliseen vahvuuteen.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää. Ei, vaan hämmästelee ja kärsii toisen saamaa osaa. Laskeutuu samalle tasolle. Armahtaa. Ehkä osat ovat joskus olleet toisinpäin. Tai ehkä se vaihe on vielä tulossa.

Kristittyinä meille on toisillemme ilosanoma kerrottavana: sinun ei tarvitse olla vahva. Unohdamme sen aika-ajoin ja putoamme lohduttomuuteemme. Meidän on hyvä pestä toistemme jalkoja säännöllisin ajoin, jotta muistaisimme. Kärsivä maailma kaipaa muistavia kristittyjä. Se kaipaa nähdä todellista Vahvuutta.

Kuka valitsi ja kenet?

”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät…” (Joh 15:16)

Jeesus ei sanonut opetuslapsilleen, että ”koska olitte paikalla, kun  julistin ilosanomaa ja koska suostuitte uskomaan Minuun, siksi olette opetuslapsiani.” Hän ei sanonut opetuslasten valinneen Häntä. Hän kertoi valinneensa jokaisen heistä nimeltä kutsuen seuraajikseen.

Jeesus ei myöskään sanonut Paavalille, että hän oli etsinyt yhtä henkilöä israelin kansan 6000 fariseuksen joukosta ja Paavali oli se, joka oli ymmärtänyt Vanhan Testamentin kirjoitukset oikein ja uskonut Jeesuksen olevan Messias. Ei, Hän sanoi, että ennen kuin Paavali oli syntynytkään, oli Jumala valinnut hänet valituksi aseekseen viemään evankeliumia pakanoille.

Tiedän, että pelastuksen kohdalla on käyty iät ja ajat kiivaita väittelyjä sen välillä, onko kyseessä Jumalan suvereeni kutsu vai ihmisen vapaan tahdon valinta. Minä uskon, että asia on Jumalalle selkeä mutta meille ihmisille osaltaan salattu. Yhtä aikaa on voimassa se, että Jumala on hyvä ja tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan. Siksi evankeliumia tulee julistaa kaikille. Samaan aikaan on kuitenkin yhtä totta, että jokainen Kristuksen oma saa uskoa uskonsa alkulähteeksi Jumalan valinnan ja kutsun. Joka yrittää purkaa tämän jännitteen, menee helposti metsään.

On turvallista ja sielua hoitavaa uskoa, että Jumala on meidän uskomme alkaja. Hän on nimeltä kutsunut meidät pelastukseen eli Poikansa Jeesuksen Kristuksen yhteyteen. Ja koska Hän on uskomme alkusyy, saamme luottaa Hänen myös kykenevän pitämään meidät omanaan kuolemaamme saakka. Kun usko ei alkujaan ole puhtaasti meidän valintamme, ei se ole sitä jatkossakaan.

Jumala kutsui juuri sinut omaan perheväkeensä. Saatat ajatella, että miten Hän saattoi valita näin puutteellisen ihmisen? Koska Hän rakasti sinua ja toisaalta toisenlaisia ihmisiä ei Hänen silmissään olekaan. Hän tunsi sinut ja ennen kuin sinua oli luotu, tiesi heikkoutesi ja hauraan uskosi ja silti juuri sinut Hän halusi omaksi lapsekseen.

En usko, että kerran pelastettu on aina pelastettu. Uskon, että ihminen voi hylätä Jumalan lahjan ja synnin pettämänä paatua. Mutta samaan aikaan uskon yhtä aikaa siihen näennäisesti vastakohtaiseen todellisuuteen, että Jumala kykenee pitämään meistä huolta. Sekä ajallisten että iankaikisten asioiden suhteen. Turvallisinta onkin heittää pallo elämästämme Isällemme ja pyytää Häntä antamaan päivittäin sen, mitä tarvitsemme.