Mitä teen epäonnistumisten keskellä?

”Ole ääneti Herran edessä, odota Hänen apuaan!” (Ps. 37: 7).

Miten kuristavaa ja pelottavaa onkaan sekä kokea kiusauksia –  Raamatun mukaan vääränlaisia haluja – että toistuvasti epäonnistua voittamaan niitä. Monet kristityt menettävät luottamuksensa Jumalan rakkauteen, koska he kokevat elämässään liikaa epäonnistumisia ja karvaita tappioita. Epäonnistumisilla on monesti raskas hinta, ne satuttavat meitä itseämme ja myös ihmisiä ympärillämme.

Mitä teen epäonnistumisteni keskellä? Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko yritän itse voittaa ongelmani ja heikkouteni tai sitten luovutan koko taistelun Jumalalle. Yleensä yritämme ensimmäistä vaihtoehtoa sinne saakka, kunnes uuvumme täysin. Ajattelemme Jumalan armon tulevan avuksemme siinä vaiheessa, kun itse teemme kaiken, mitä voimme ja jaksamme. Tästä ajatusmallista johtuvat lukuisat loppuunpalamiset ja uskosta luopumiset.

Toinen vaihtoehto on Psalmin ajatus Herran edessä olemisesta ja Hänen apuunsa turvautumisesta. Tässä ei keskitytä siihen, mitä ihminen itse kykenee, vaan huomio on siinä, mihin Jumala kykenee. Ihminen tuo ongelmansa Jumalalleen ja tunnustaa niiden olevan itselleen liian vaikeita. Ääneti Herran edessä oleminen tarkoittaa sitä, että lakkaamme oman yrittämisemme ja sen sijaan katsomme anovasti kohti Taivasta.

Ehkä yksi mielikuva auttaa asian ymmärtämisessä? Ajattele olevasi soutuveneessä, joka vuotaa vettä pohjasta. Et saa vuotoa loppumaan ja yrität kaiken voimin kauhoa vettä ulos veneestä. Vettä tulee veneeseen koko ajan kuitenkin enemmän kuin ehdit sitä poistamaan. Hetken paniikinomaisen pelastautumisen jälkeen ymmärrät väistämättömyyden; vene tulee uppoamaan ja sinä sen mukana. Siinä vaiheessa ymmärrät, että vain ihme voi pelastaa sinut. Jäät istumaan uupuneena veneeseen ja katsot, kuinka vesi nousee aina korkeammalle.

Viime hetkellä Jeesus kävelee veden päällä luoksesi ja nostaa sinut ulos uppoavasta veneestä. Koska Hän kävelee veden päällä, sinäkin kykenet samaan. Edessä oleva kuolema vaihtuikin ihmeenomaiseen pelastumiseen. Jeesus odotti sivussa niin pitkään kuin sinä jaksoit yrittää pelastaa itsesi. Et olisi ollut valmis Hänen apuunsa. Mutta kun ymmärsit tilanteesi mahdottomuuden, Jeesus pääsi olemaan Auttaja ja Pelastaja. Sitä Hän kaipaa aina olla elämässämme. Laittakaamme siis kaikki luottamuksemme Jeesukseen. Se toimii.

mitateenepaonnistumisenkeskella

 

Taistelu omastatunnosta

”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” (Gal. 1:3)

Kuinka monta kertaa tämä apostolinen tervehdys onkaan mennyt minulta ohi, ilman että olen ymmärtänyt sen syvää, kristinuskon ytimeen vievää sielunhoidollista sanomaa? Tervehdyksessä saamme vastauksen siihen aina ajankohtaiseen ja polttavaan kysymykseen, kuinka voimme saada ja ylläpitää puhtaan omantunnon Jumalan edessä.

Paavali toivottaa Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta armoa ja rauhaa. Näemme ensin, että Herra Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa. Armo ja rauha tulevat Häneltä samoin kuin Isältä Jumalalta. Toisekseen järjestys on olennainen ja tärkeä: ensin armo ja sitten rauha. Tämä järjestys tahtoo meillä aina kääntyä nurinpäin ja sen vuoksi lukemattomat kristityt voivat uskossaan pahoin.

Armo tarkoittaa syntien anteeksiantamusta. Jumala voi julistaa sen jokaiselle lapselleen varmalla ja ehdottomalla tavalla, koska Herramme Jeesus Kristus kärsi todellisen kuoleman syntiemme tähden. Varma ja syvä tietoisuus syntien anteeksisaamisesta synnyttää meidän omassatunnossamme rauhan. Rauha tarkoittaa toisaalta sovintoa Jumalan kanssa, toisaalta sen seurauksena puhdasta ja levollista omaatuntoa.

Kuinka äärettömän tärkeää onkaan, että voisimme tänään omistaa puhtaan omantunnon! Sen olennaisuuden saa selville miettiessämme, miten kovasti yritämme sitä saavuttaa. Kun tunnemme syntiemme painavan meitä ja koemme omassatunnossamme levottomuutta ja ahdistusta, yritämme yleensä joko paaduttaa sitä tai saada rauhan palaamaan omatekoisesti. Saatamme huonon omantuntomme takia tehdä Jumalalle uusia lupauksia paremmasta elämästä, syntien vastustamisesta sekä pyöriä oman ahdistuksemme ympärillä ajatellen, että Jumala ottaa pahoinvointimme vastaan kuin eräänlaisen hyvittävän uhrin. Yritämme siis lepyttää Jumalaa jollakin mitä teemme tai jollakin mitä vältämme.

Kestävä ja raamatullinen omantunnon rauha voidaan saavuttaa kuitenkin vain Jumalan armon avulla. Tarvitsemme siihen Jumalan Sanaa, joka kuuluttaa armoa omien sisäisten, syyttävien ääntemme yli. Jumala julistaa armoa eli syntien anteeksiantamista ja se tekee mustasta omastatunnosta aivan valkoisen. Lepo syntyy siitä armon ymmärtämisestä, että Jumala katsoo meitä hyväksyvästi ja lempeästi, Kristuksen tähden.

Kaikki kristillinen kilvoittelu ja tarpeellinen päivittäinen parannuksenteko saa voimansa juuri syntien anteeksisaamisen todellisuudesta eli armosta. Mutta jos käännämme järjestyksen toisinpäin – eli laitamme kilvoittelun armon ehdoksi, menetämme koko kristillisyyden ja vajoamme yleisuskonnollisuuteen. Silloin uskomme ja omatuntomme lepo jäävät päivittäisten kokemusten heilunnan uhreiksi.

taisteluomastatunnosta

Astukaamme

Astukaamme uskalluksella armon valtaistuimen eteen.

Minä en uskaltaisi olla astumatta. Etten vain jäisi osattomaksi siitä niin ihmeellisestä armosta, joka yksin voi minut pelastaa. Siksi vien sinne elämäni joka ikisen hetken, joka ainoan hengenvetoni. Kristukselle.

Pidä hyvänäsi, Jeesus! Ja sinä pidät.

(Iiris)

35846493_1697822826997477_2137293318399197184_n

Meitä vahvemmat viholliset

”Jumalamme, rankaise sinä heitä! Me emme pysty vastustamaan tuota mahtavaa sotajoukkoa, joka käy kimppuumme, emmekä tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Sinuun me katsomme.” (2. Aik. 20: 12)

Juudan kuningas Joosafat oli puutteistaan huolimatta Jumalan mielen mukainen hallitsija. Hän laittoi luottamuksensa Jumalan Sanaan, halusi sitä opetettavan koko kansalle ja se toi suuren siunauksen. Elämänsä lopulla hän joutui suunnattomaan ahdistukseen – valtaisat vihollisjoukot olivat tulossa hävittämään Juudan kansan.

Joosafatilla oli mahtava armeija, johon hän olisi voinut luottaa. Mutta hän kääntyi Herran puoleen ja tunnusti oman neuvottomuutensa. Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Se on parasta mitä mekin saatamme tehdä.

Myös meidän vihollisemme ovat paljon meitä vahvemmat. Synti on meidän tahtoamme ja voimiamme vahvempi vastustaja. Se voittaa meidät aina sata-nolla, jos luulemme pärjäävämme sille omin voimin. Samoin Perkele kykenee harhauttamaan meitä ja varastamaan armollisen Kristuksen yrittäessämme vastustaa sitä järkemme ja viisautemme avulla.

Otetaan siis Joosafatista mallia: tunnustetaan, että meillä on vihollisia, jotka ovat meitä vahvempia ja jotka tuhoavat meitä ilman Jumalan jatkuvaa väliintuloa. Kutsutaan hädässämme apuun Kristus, Vapahtajamme. Laitetaan luottamuksemme Häneen sekä kiusausten keskellä että myös kokiessamme tappioita. Eiväthän meidän vihollisemme halua mitään muuta niin paljoa, kuin että luopuisimme Jumalan armosta. Kun vastustajamme pimentävät meiltä evankeliumin, olemme voitettuja. Onneksi Jumala nostaa kaatuneen aina uudelleen ylös.

Vielä Joosafatiin. Jumala vastasi hänen nöyrään avunhuutoonsa vakuuttamalla, että sota olisi Hänen (2.Aik. 20: 15). Joosafatin tuli levollisesti katsoa mitä Jumala tekisi. Samoin on asia meidän kohdallamme. Meidän vastustajamme ovat Jumalan vastustajia. Hän on jo voittanut ne ristillä. Siksi me saamme levollisesti luottaa Jeesukseen ja katsoa mitä Hän tänään elämässämme tekee.

meitavahvemmatviholliset_DSC05219

Jumalan sydän

”Kun korjaat maassasi satoa, älä leikkaa pelloiltasi viljaa reunoja myöten äläkä korjaa maahan pudonneita tähkiä leikkuun jälkeen. Älä myöskään suorita jälkikorjuuta viinitarhassasi äläkä poimi maahan varisseita rypäleitä. Jätä ne köyhiä ja muukalaisia varten. Minä olen Herra, teidän Jumalanne.” (3. Moos 19:9-10)

Raamatusta löytyy paljon kohtia joissa puhutaan selkein sanoin Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Esimerkiksi vaikka pienoisevankeliumi: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh 3:16) Tai tämä: ”Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.” (1. Joh 4:8-9) Jo näistä muutamista jakeista käy ilmi kaikkivaltiaan Jumalan rakkaus ja hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan. 

Jos kuitenkin henkilökohtainen katastrofi sattuu omalle kohdalle, ei Jumalan koko maailmaa koskeva rakkaus juurikaan lohduta. Mieleen nousee helposti ajatus, että kyllä Jumala varmasti noita muita rakastaakin, mutta ei minua. Miksi hän muuten sallisi tällaista? Lähettäisi sitten jonkun auttamaan, jos hän kerran minusta niin välittää. Erityisen vaikeaa Jumalan rakkauteen uskominen voi olla, jos ahdistava elämäntilanne on kestänyt kauan, monta vuotta. 

 Oletko sinä pettynyt tai loukkaantunut Jumalaan? Älä arvioi häntä väärin perustein. Älä anna ihmisten laiminlyöntien, kristittyjenkään, horjuttaa käsitystäsi rakastavasta ja auttavasta Jumalasta. Jumalan tahto ei ole koskaan ollut, että sinut unohdetaan ja hylätään. Hänellä kyllä riittää sydäntä itsensä monella tavalla köyhäksi ja muukalaiseksi kokevaa kohtaan. Me ihmiset vain emme aina ymmärrä tai osaa. Me emme aina näe tilannetta tai kuule Pyhän Hengen kehotusta. Ehkä olemme väsyneitä, tai omat kysymykset täyttävät ajatuksemme. Ehkä vain arkailemme mennä toisen ihmisen luo. Oli syy mikä hyvänsä, se ei ole mikään todiste siitä että Jumala ei sinua rakastaisi! Se ei itse asiassa kerro mistään muusta kuin meidän ihmisten keskeneräisyydestä, siitä että me kaikki olemme täällä vielä matkalla ja oppimassa. 

Meitä kutsutaan seuraamaan Jeesusta ja antamaan Pyhälle Hengelle valtuudet muuttaa meitä, jotta voisimme tuottaa hyvää hedelmää, Jumalan tekoja toisten parhaaksi. Täydellisyyttä meiltä ei kysytä, ainoastaan sydäntä, jonka Jumalan rakkaus saa täyttää. 

Kirjoittaja: Johanna Sarento

SAMSUNG CSC