Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.
Heprealaiskirje 11:1
AJANKOHTAISTA
Siunattua juhannusta ja suloista suvea Sinulle!
Toivottaa: Jaska ja koko Yksin armosta -tiimi
Kangastie 8, Saarijärvi
Katso kaikki tapahtumat tästä
Rakkaus, joka kantaa kaiken
Tällä kertaa ajattelen miten Paavali kuvaa Kristuksen rakkautta kirjeessään efesolaisille. Paavali antaa ymmärtää, että me voimme saada enemmän Jumalan täyteyttä ja kertoo sitten tien siihen: se on Kristuksen rakkauden ymmärtäminen.
Kaiken teologian ja hengellisen tiedon yläpuolella on se muuttumaton, ihana tosiasia, että Kristus rakastaa sinua ja minua. Hän on osoittanut rakkautensa suuruuden kuolemalla puolestamme.
Tänään hän Heprealaiskirjeen mukaan rukoilee meidän puolestamme. Vaikka Saatana seuloisi meitä, kuten Pietaria aikanaan, Jeesuksen rukoukset ovat sitä vahvempia. Hän vetää meitä rakkaudessaan jatkuvasti armonsa ja anteeksiantamuksensa piiriin ja jakaa meille sitä Elämää, jota meiltä itseltämme puuttuu.
Kun meillä on hengellinen nälkä, Kristuksemme kutsuu meitä ruokailemaan kanssaan. Hän ravitsee meitä Sanallaan ja Hengellään. Kun meillä on jano, saamme nääntyvinä kutsua Vapahtajaamme antamaan meille elävää vettä.
Vapahtajamme rakastaa meitä silloinkin, kun emme näe elämässämme muuta kuin epäonnistumisia ja rauniokasoja. Kun me eksyneinä kuulemme hänen lempeän äänensä kukkulan takaa, ymmärrämme hänen rakkautensa äärettömyyden. Se ei lopu koskaan. Varmuus Jeesuksen rakkaudesta juuri meitä kohtaan antaa meille kestävän toivon ja levon, myös taisteluidemme keskellä. Ymmärrämme, että hän on rakkautensa tähden aina meidän kanssamme.
Sieluni rakkain
En rakenna elämääni valmiiseen paikkaan,
mutta Sinä johdat minua päivästä toiseen,
kuin kirkas valo pimeän keskellä.
Kun matka vie kauas ja tutut äänet vaimenevat,
Sinä jäät luokseni.
Et vain sanoina, et vain lupauksina,
vaan uskollisina tekoina.
Minun väsymykseni päivinä Sinä kannat.
Ja kun voimani horjuvat, Sinä olet siinä,
lujana kuin kallio, jota mikään myrsky ei murra.
Arjen askareissa, raskaiden päivien keskellä
Sinä kuljet rinnallani, ja sydämeni löytää levon Sinussa.
Tämä on kertomus rakkaudestasi:
siitä, miten Sinä et koskaan luovuta.
Minä näen Sinun kätesi kaiken sen yllä, minkä läpi olet minua kantanut.
Näen Vapahtajan, joka suojelee kuin vahva muuri, joka ei väisty.
Näen Rakkauden, joka ei väsy, ei taivu, ei jätä.
Eikä minun heikkouteni ole este Sinulle,
vaan rakkaudestasi tulee voima,
joka kantaa jokaisen taakan,
vie läpi vaikeiden päivien ja herättää uuteen aamuun.
Ja joka aamu huomaan jälleen,
Sinä olet yhä vierelläni,
yhä minua rakastaen.
Kun kaikki muu katoaa,
Sinä jäät.
Heikkous ei ole romahdus, vaan kohtaamispaikka
”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.’” (2. Kor. 12:9-10)
Minusta tuntuu siltä, että Paavali ilmaisee tässä niin syvän ihmisen ja Jumalan vuorovaikutukseen ja roolitukseen liittyvän periaatteen, että emme pääse sen ytimeen kuin niiden kokemusten myötä, joita emme haluaisi elämäämme. Miksi Jumala sallii sen ja sen asian meidän kohdallamme?
Miksi hän ei suostu vastaamaan itkuisiin rukouksiimme, vaan antaa meidän uupua ja välillä jopa katketa?
Paavalin mukaan katkeamisessa ei pudota pimeään, pohjattomaan kuiluun, vaan armollisen Kristuksen käsivarsille – sinä-minä-yhteyteen, jossa juuri minun heikkouteni avaa Jumalalle mahdollisuuden antaa uuden voiman käyttööni. Tai paremminkin hän voi valjastaa neuvottoman ihmisen omaan käyttöönsä aivan uudella tavalla ja antaa hänen elämäänsä kokemuksen merkityksellisyydestä ja jollekin kuulumisesta olemattomuuden kauhun sijaan.
Ehkäpä Jumala siis tietää, mitä hän tekee meidän elämässämme? Ehkä hän on kartalla paremmin kuin voisimme edes uneksia? Ja mitä parempaa me voisimme rukoilla tämän Kaikkitietävän edessä kuin pyytää: ”Ota sinä nämä pienet kätöset ja jalat, ota koko elämäni kaikkine arjen ja juhlan mausteineen ja tee siitä sinun ja minun näköinen erityinen seikkailu vailla vertaa”?
Jos Paavali on teologiassaan oikeassa ja Kristuksen voiman kohtaa juuri suurimman ahdistuksen ja heikkouden kaivonpohjalla, voimme olla varmoja siitä, että elämäämme tulee mahtumaan nyt ja jatkossa vaikeuksia ja vuoria, joita emme osaa ylittää. Samoin voimme olla varmoja siitä, että Jumala rakastaa meitä ja että jokaista elämämme notkahdusta ja epätoivon rääkäisyä kohden on olemassa taivaasta lähtöisin olevaa ja määrältään loputonta voimaa.
Sana ja rukous 14.6.2026 (vko 24)
”Kurjan rukous, kun hän on näännyksissä ja vuodattaa valituksena Herran eteen.
Herra, kuule minun rukoukseni, ja minun huutoni tulkoon sinun eteesi.
Älä peitä minulta kasvojasi, kun minulla on ahdistus, kallista korvasi minun puoleeni.
Kun minä huudan, riennä ja vastaa minulle.
Sillä minun päiväni ovat haihtuneet kuin savu, ja minun luitani polttaa niinkuin ahjossa.
Sydämeni on paahtunut ja kuivunut kuin ruoho, sillä minä unhotan syödä leipääni.
Minä olen uneton, olen kuin yksinäinen lintu katolla.
Sillä minä syön tuhkaa kuin leipää ja sekoitan juomani kyyneillä sinun vihasi ja kiivastuksesi tähden, sillä sinä olet nostanut minut ylös ja viskannut pois.
Minun päiväni ovat kuin pitenevä varjo, ja minä kivun kuin ruoho.
Mutta sinä, Herra, hallitset iankaikkisesti, sinun muistosi pysyy polvesta polveen.”
(Ps.102:1-5,8,10-13)
Aamen.
M.E.
Kun elämä murtuu, Jumala puhuu
Jumala puhuu läpi Raamatun erityisellä äänellä niille, joiden elämä on pettämässä alta tai jotka ovat jo syöksykierteessä tai sen jälkeisessä tyhjässä toivottomuudessa. Kun profeetta Jesaja julisti vuosikymmeniä pohjoisen Israelin tulevaa tuomiota, muuttui hänen saamansa sanat heti kun kansa joutui kokemaan Jumalan tuomiona tapahtuneen pakkosiirtolaisuuden. Luku 40 alkaa sanoilla: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani” ja ne sanat Jesaja julisti Jumalan oikeutetut tuomiot kohdanneelle luopiokansalle.
Kun Daavid viimein nöyrtyi tunnustamaan virheensä Batseban ja tämän edesmenneen miehen Urian kohdalla, kirjotti hän psalmin 51. Raskaasti väärin tehneelle Daavidille Jumalalla oli antaa uusia, syvempiä salaisuuksia siitä armosta ja rakkaudesta, jota Hän lakkaamatta kokee murskattuja ihmisiä kohtaan. Tai niitä kohtaan, jotka ovat itse murskanneet itsensä ja siinä samalla ohessa myös muita ihmisiä. Synti on Jumalan tahdosta poikkeamista ja se hyvin usein kohdistuu sekä itseen mutta myös toisiin ihmisiin.
Jumala ei ole ajatuksissaan eikä suhtautumistavoissaan niin kuin me ihmiset. Me etsimme syyllisiä ja syyttömiä, edellisille langetamme tuomiot ja jälkimmäisille annamme lohdutusta. Ja sille on omat perusteensa ja aikansa. Mutta sekä Jesajan lohdutus että Daavidin löytö särkyneiden Jumalasta limaisee meille Jumalan, joka ottaa kämmelleen jokaisen särkyneen elämän ja tahtoo puhaltaa siihen uuden toivon tuovan elämänliekin,
”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, halveksi.” Sanat kirjoitti mies, joka ei voinut millään tavalla vakuuttaa itselleen saati toisille olevansa luvallisesti särkynyt. Ei, hän oli murhannut ystävänsä, koska himoitsi tämän vaimoa. Vielä lisäksi hän yritti jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes vuoden päästä Jumala lähetti profeetta Gaadin Daavidin luokse.
Raamattu on täynnä särkyneitä ihmisiä, luvallisesti ja luvattomasti. Vielä enemmän se on täynnä kertomuksia siitä ihmeellisestä ja ennallistavasta rakkaudesta, jota Isä tuntee jokaista lastaan kohtaan. Hellintä ja syvintä rakkautta Raamattu huokuu juuri särkyneitä kohtaa. Kaikkia särkyneitä, kaikin tavoin, vähän ja paljon, kerran ja lukemattomia kertoja särkyneitä kohtaan.
Vesiportin aukiolla
Aukiolla seistään,
katseet alhaalla,
kuin märät takit hartioilla,
kun elämä on kuluttanut
sielun ohueksi.
On tultu vähemmäksi
kuin miksi alussa luotiin.
Murheiden, unohtamisen
ja harhailun kautta
riisutuksi varjoksi.
Kunnes Sana avataan.
Se on kuin aurinko,
joka paljastaa pölyn ikkunoissa,
mutta huuhtelee raikkaalla vedellä,
kutsuu takaisin eloon.
Se koskettaa kohtaa,
jossa vielä tiedetään
kuuluvan Jumalalle.
Sana ei halveksi sitä,
mikä on särkynyt.
Se kuiskaa:
”Älä jää tähän.”
Sillä Jeesus ei tullut,
eikä kuollut,
että jäätäisiin seisomaan
menneisyyden raunioihin,
tai katumuksesta tehtäisiin kahle,
vaan että niistä rakennettaisiin ovi.
Ei siksi, että katse jäisi eiliseen,
vaan että se nostettaisiin kohti toivoa.
Ei siihen, mitä menetettiin ja sortui,
vaan siihen, mitä Jumala luo.
Älkäämme siis murehtiko.
Sillä Herran ilo
on meidän väkevyytemme.
Ja lupa iloita annetaan,
ei siksi että kaikki olisi ollut oikein,
vaan siksi että armo
on suurempi kuin menneisyys.
