Suositellut

AJANKOHTAISTA

KIRJAUUTISIA

Rakkaat raajarikot on valittu Vuoden kristillinen kirja 2021 -kilpailun finaaliin.
Myös yleisö valitsee oman voittajansa yleisöäänestyksellä 1.–25.10.2021. Voit osallistua äänestykseen: Vuoden kristillinen kirja -äänestys

Tulkaa kuuntelemaan minua, Syystuulien majatalo, Häpeästä vapauteen, Tuhkasta nousee aamu, ja Salattu Jumala-opetukset lisätty Video-opetuksiin.

La 16.10. Naisten ja miesten päivät Savonlinnan Tuomiokirkko
Ke 20.10. klo 18 Majataloilta, Kangasniemien kirkko ja srk:n Facebook- ja YouTube -kanavien kautta
Katso kaikki tapahtumat

Lue Jaakon remonttimietteitä Sana-lehdestä: Särkyneiden majatalo

Evankeliumi särkyneelle TV7
la 30.10. klo 20.00

Hei, kuulkaapas minua!

”Tulkaa, kuulkaa, niin minä kerron teille, kaikki te Jumalaa pelkääväiset, mitä hän on minun sielulleni tehnyt” (Ps. 66: 16).

Psalmin 66 tekijällä on matkalaukussaan suuri sanoma. Hän, joka oli jo luullut katselevansa elämäänsä viimeisen silmäyksellisen verran, saa aivan kuin uuden kutsumuksen ja sanoman, joka on omakohtainen, todellinen ja vakuuttaa Jumalan halusta halata ja pitää kiinni.

Jotta hän saisi sanomansa kirkkaat värit riittävän näkyviin, maalaa hän ensin elämänsä tumman taustan: ”Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan” kertoo sellaisesta paahteesta, jossa ryhti painuu kasaan ja toivo lentää kuin pääskynen pihaoksalta tavoittamattomiin.

Tätä ilosanoman kuuluttajaa ei ollut kärsimys kiertänyt kaukaa. Ei, tuoreessa muistissa olivat verkkomaiseen satimeen joutuminen, elämän kuorma, jota vastaan hän taisteli ja silti joutui kantamaan sitä päivästä toiseen aina itkuun ja sieltä luovuttamiseen saakka.

Mutta kaiken päätepisteessä ei ollutkaan Päätepiste, vaan uusi alku. Niin yksinkertaiset, selittämättömät ja silmillä liian nopeasti harpattavat sanat ”mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” ovat mahdollisia toteuttaa vain kristinuskon pyhälle mutta rakkaudessaan lähellä hengittävälle Vapahtajalle.

”Mutta” -sana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin yllättävä, kaiken muuttava raikas keidas autiomaan paahtamalle, elämänsä jo hyvästelleelle kulkijalle. Jumalan täyteys oli kuin ovi, joka avattiin juuri siitä kohtaa, jossa ei pitänyt olla kuin betoniseinä ja sinun tuhat ja yksi nyrkiniskuasi.

Psalmin 66 kirjoittaja astuu kiireisen torin keskelle, ottaa pienen kuormalavan jalkojensa alle ja iloinen ääni alkaa kaikua: ”Tulkaa kaikki väsyneet ja epätoivoiset – minulla on teille sanoma taivaasta! Jumala rakastaa teitä ja Hänellä on teille ihania, uusia suunnitelmia, joista te ette tänään jaksa edes haaveilla! Minä olen siitä elävä esimerkki!”

Kuin pakolainen omalla maallaan

”Sinä olet lukenut minun pakolaispäiväni; pane leiliisi minun kyyneleeni, ovathan ne sinun päiväkirjassasi” (Ps. 56: 9).

Tänä aamuna, heitettyäni toisen lapsistani kouluun ja ajaessani takaisin keittiöön aamukahville vilkaisin itseäni auton peruutuspeilistä ja oli kuin olisin katsonut ikäistäni vanhempaa, jaksamisen ylärajoille ja sen yli kiivennyttä miestä, jonka silmäpussit kaipaisivat kyynelten sijaan ilon meikkivoiteita.

Kyynisin fiiliksin avasin kahvikupin ääreen päästyäni Raamattuni, silmäilin sitä huolimattomasti samalla kun katsoin ikkunasta juuri pakkoriisuttavaa luontoa. Mietin, miten elämäni muistutti kuin pitkää syksy – yhtämittaista viimaa ja sellaista kylmää, joka repii väkisin elämän ja jättää oksat riutuvina runkojen vierelle; runkojen, joista kyllä riittäisi iloista elämää, mutta joista oksat eivät karsivasta vuodenajasta johtuen saa omaansa.

Syksy ikään kuin pakottaa elinvoimaisuudesta hehkuvan luonnon pakolaiseksi ja kiertäväksi kulkuriksi omalla maaperällään. Vaikka vahvat puut pysyvät paikallaan, ne pakotetaan matkalle, jossa ne taistelevat vääjäämätöntä vastaan kunnes osin taipuvat ja kuolevat ottamaan vastaan pakkasen ja lumen painon.

Muistaakohan syksyinen pihlaja oman dna:sa turvin, että vielä kevät koittaa? Muistaako pihan kaunis vaahtera, joka on joutunut itkien luovuttamaan kaikki kauniit lehtensä haravoitaviksi ja poisheitettäviksi, että taas kerran tulee aika, jolloin linnut verhoutuvat sen vehreän runsaaseen vihreyteen ja visertävät sylin täydeltä luomisen iloa, Jumalan lunastavaa voimaa, evankeliumia?

Ajatukset alkavat laukata toivon sävyjä mietiessäni omaa irvikuvaani, Daavidin kiihkeitä sanoja keskellä omaa ”suo, kuokka ja jussiaan” ja luonnon taipumista kohti talvea ja aikanaan koittavaa kevättä.

Muistankohan minäkin?

Vaikka kantaisit maailman kaikkea hätää

”Sillä hän pelastaa minut kaikesta hädästä” (Ps. 54: 9).

Meidän vihollisimme Perkele on erikoisasiantuntija ihmisten eristämisessä kipeään yksinäisyyteen. Ihminen voi olla hädällä ja häpeällä vuorattuna kuin ammattitaitoisimman putkimiehen suojaama ilmastointikanava vaikka kodin täyttäisivät ihmiset lattiasta kattoon ja vauvasta vaariin.

Yksi vihollisemme parhaista shakkitaktiikoista on uskotella, että minun tämän päivän hätäni on jotain sellaista, mitä muut eivät tunne, kuilu niin syvä, ettei edes Jumalan ohjaava käsi voi ulottua pohjalle saakka.

Kun Raamattu vakuuttaa Jumalamme pelastavan meidät kaikesta hädästä, saa sanaan ”kaikki” sisällyttää koko ihmiselämän painon, kaikki sen sävyt kepeän vaaleasta painostavan tummaan.

Ehdottomasti ”kaikki hätä” -luettelon alaotsikoista löytyy myös sinun nykyinen kipusi ja polkusi, josta et itse löydä enää takaisin turvallisille niityille.

Sinun hätäsi, josta Perkele maalailee maiseman joissa ei kenenkään toisen varjoa näy sinun lisäksesi, on Jumalan silmissä kuin syvä joki, jonka poikki monet hänen rakkaat lapsensa kahlaavat läpi, vaatteet märkinä ja ruumis sekä sielu kylmästä vapisevina ja saapuvat yllättäen kullankeltaisille pelloille, pohjaton suru vaihtuneena ihmetyksen kiitolliseen iloon.

Niin, vaikka kantamasi hätä, epätoivo, uupumus ja suru käyttäisivät sinua ihmistrampoliinina ja pomppivat ylläsi ilkikuristen naururemahdusten saattelemina; vaikka olisit taivaaseen saakka varma, ettei juuri sinun hätääsi löydy lääkettä Isäsi lääkevarastosta, se kaikki koskettaa vain sinun kärsimyksen muovaamaa putkinäköä ja ihmisen kokoista neuvottomuutta.

Jumala näkee ja ei vain näe – vaan tuntee sielussaan myös sinun erityisen hätäsi. Eikä Hän onneksi ole sidottu meidän hauiksemme vahvuuteen. Sitä kaikkea tarkoittavat sanat: ”Hän pelastaa sinut kaikesta hädästä!”

Ylös turmion kuopasta

”Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni” (Ps. 40: 3).

Minä olen mieltänyt itseni pitkälle aikuisikään saakka ihmisenä, joka pystyy omille voimillaan ja suurella tahdonvoimallaan ponnistelemaan itsensä kuiville kaikenlaisista turmion kuopista.

Mutta sitten olen kaatunut yhä uudelleen sellaisiin juoksuhiekkoihin, joissa olen onnistunut vain pahentamaan kurimustani omilla, täysin riittämättömiksi osoittautuneilla pyristelyilläni.

Ymmärrän tänään paremmin Daavidin sanoja. Hän oli joutunut tässä Psalmissaan jälleen sellaisiin ongelmiin, joita hän ei osannut itse ratkaista, uponnut niin syvälle ahnaasti ihmistä kuluttavaan liejuun, josta ei ilman yliluonnollista apua voi nousta ylös.

Niinpä Daavid seisoi vyötäröään myöten liemissä, jotka hän oli monesti itse keittänyt, monesti muiden sysäämänä ja kaikkea siltä väliltä. Aikansa rimpuiltuaan hän ei osannut enää muuta kuin pysyä mahdottomassa tilanteessaan paikallaan ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Pelastus, jota Daavid rukoili ja päivä päivältä odotti, ei ollut enää luonteeltaan ”minä + Jumala” -mallista, vaan Daavid tarvitsi Jumalan, joka olisi yksin riittävän vahva ja halukas ottamaan nosto-operaation täysin omille, leveille hartioilleen. Ja sen myös Jumala teki, yhä uudelleen ja uudelleen.

Minä luulen, että Daavid oli näin avoin omasta avuttomuudestaan ja Jumalan suunnattomasta armon nostokyvystä siksi, että hän halusi valaa uskoa meihin, jotka tänään olemme omissa turmion kaivoissamme. Hänen sanomansa oli se, että meidän tehtävämme ei olekaan pelastaa itse itseämme, se on Herramme osuus.

Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote käsiemme alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan.