Surullinen aamu

Usva loihtii versojaan
Tammen lehdistä varastetaan vihreä.
Ruskeaan taittunut ovi valittaa.

Niin minäkin.
Vetäydyn nojatuoliini
Odotan ensimmäistä pakkasyötä.

Ja katson elämää
silmillä
jotka vielä aikanaan näkivät
– ja toivoivat.

Mutta eihän syksy saa viimeistä sanaa
eikä suru!

Kevät tulee!
Ihmisjumalan askelissa.
Olenhan valmis?

Repaleiset siivet

Voi näitä tynkiäni!
Katsokaa ja naurakaa
Pelkät torsot lepattavat surujen viimoissa.

Mitkä siivet ne olivatkaan!
Itätuulet kumarsivat syvään
Kanjonit olivat hiirenjälkiä lumessa.

Niin, vuosi vuodelta
Isku iskulta
Surujen syvyyksissä
jäivät vain orvot piikit.

Ei, enhän minä enää lennä
Enää ei tuuli nosta sieluani
toivon näköaloihin.

Paitsi uskon maailmassa
Siellä tyngät lepäävät
Vapahtajan käsissä.

Ja haukkovat uutta elämää
Liitävät uusin värein
Vapaina
Uusissa mitoissa.

Parhaat päivät

Parhaat päivät lentävät
Herkästi kainostellen
ne poistuvat yli nykyisyyden.

Mihin minä ne käytin?
Aina oli liikaa siellä tai täällä:
huvipuistossa, takapenkillä, vyötäröllä.

Ja voi sitä puutetta!
Ajatukset pankkitilissä
vajailta tuntuvissa ihmissuhteissa
Onnessa, joka osasi kutsua
aina askeleen päässä.

Parhaat päivät liihottelevat
alle sylin mitan päässä
enkä silti ota peräsulista kiinni.

Mutta tänään heitän liiat ja vähyydet;
Tänään elän yhden päivän;
Juon päivämaljani.

Ja nautin.
Ja kiitän Jumalaani.