Minä olen, sinä sanoit

Minä olen ja tahdon,
että sinä olet.

Niin tuli vähitellen
näkymättömästä näkyvä,
olemattomasta oleva.

Ensin sinulle,
joka olit nähnyt minut jo idullani.

Sinulle, jolla oli
eri käsikirjoitus
kuin se näytelmä, joka vei
valeohjaajan raateleviin kynsiin.

Aamu aamulta,
rukous rukoukselta
katsoin kuvastimeen,
silmästä silmään miestä,
jonka vältteli katsetta,
häpeän ruoskaa.

Vaikea oli luottaa rakkauteen.

Hellästi silitit ääriviivoja
että ne vahvistuisivat,
piirtyisi se,
jonka sinä olit tahtonut.

Vain Minä olen
voi kutsua
näkymättömät,
olemattomat,
arvottomat,
armottomat.

Itselleen,
itselleen,
muille.

Yksin armosta.

(Mika)