Kategoria: * Runot

On maa, johon päivän säde ei yllä,
on yö, jota aamu ei tavoita.
On hiljaisuus niin raskas siellä,
että sydänkin unohtaa lyödä.

Siellä makasi toivo,
kiveen ja pimeään kätkettynä,
Neljän päivän synkkä tuuli
oli haudan ylle hylättynä.

Mutta Rakkaus
ei tunne myöhäistä.
Hän seisoi haudan suulla.

”Lasarus…”

Ja nimi kulki
kiven läpi.

Mullan läpi.

Kuoleman läpi.

”…tule ulos.”

Maa avasi sylinsä syvän
ja kuolema päästi otteensa.
Liinavaatteet kirposivat
kuin murtuneet kahleet vankinsa.

Sillä ei ole kuilua niin pohjatonta,
ettei Hänen äänensä sinne kantaisi.
Ei sydäntä niin toivotonta,
ettei sama kutsu
sitä sykkimästä estäisi.

Ei niin kadonnutta ihmistä,
ettei Kristus nimeltä kutsuisi
ja häntä syvyyksistä löytäisi.

R.M.

Syyttäjä kohottaa äänensä,
luettelee jysäyttäen rikkomukseni,
tässä hän ei valehtele,
syntitaakkani on raskas ja lohduton.

Kädessään minun asiapaperini,
täynnä huutavia merkintöjä,
kaikki minun lankeemukseni.

Mutta ennen tuomion kajahtamista,
Puolustajani astuu esiin.

Ei Hän kiellä syyllisyyttäni,
ei etsi lieventäviä asianhaaroja,
ei kuulustele todistajia.

Hän kohottaa kätensä ja sanoo:
”Katso naulan jälkiä,
joista veri vielä tihkuu.
Velkakirjasi, joka todistaa sinua vastaan,
on naulattu minun ristiini.
Se on maksettu.
Oikeus on täytetty.”

Syyttäjä vaatii tuomiota.
Puolustaja vetoaa oikeuteen:
Ei velkaa makseta kahdesti
eikä sitä enää syytetyn päälle laiteta.

Tuomari katsoo Poikansa käsiä
ja julistaa velan maksetuksi.

Ristin uhri ei vanhene,
sillä Taivaan Tuomari
ei ole ajan eikä paikan kahleissa.
Se on yhtä pätevä tänään
kuin se oli Golgatalla.

Syyttäjä vaikenee.

Armo ei oikeutta kumoa,
vaan täytetty oikeus
avaa armon oven.

Eikä Puolustaja
häviä ainoatakaan asiaansa.

R.M.

Vaikeinta ei ole lähtö.
Vaikeinta on lähteä,
kun kukaan muu ei ymmärrä miksi.
Kun tutut kasvot jäävät taakse
ja tekee mieli pysähtyä.

Mutta kun Sinä johdat,
anna minun muistaa:
Sinä et eksy,
vaikka minä en näe tietä.

Kun ihmiset jäävät matkasta
ja toiset astuvat esiin
palavat nuolet aseinaan,
anna minun muistaa Nooaa.

Hän rakensi arkkia maailmassa,
jossa ei vielä ollut satanut.
Jokainen vasaranisku
oli vastauksesi naurulle.

Ja kuten Nooalla,
on jokainen päätös
enemmän luottamusta Sinuun
kuin ihmisiin.

Vaikka viet pois tutusta,
pois varmuudesta,
pois siitä mihin muut jäävät,
vaikka omatkin askeleet horjuvat,
ei yksikään mutka ole sinulle yllätys.

Vaikka miten sotken tien omilla valinnoillani
Sinun armosi löytää minut
ja taivutat erehdyksetkin
palvelemaan Sinua.

Rakkaudessasi
ei mikään mene hukkaan.
Olethan kaiken Luoja.
Annat sen, mitä tarvitsen,
juuri silloin, kun tarvitsen.

Siksi kiitän Sinua
myös rankkasateessa,
sillä ilman Sinua
minulla ei olisi ainoatakaan päivää.

Ja Sinä viet pois siitä,
mikä estää minua löytämästä Sinut.

R.M.

En rakenna elämääni valmiiseen paikkaan,
mutta Sinä johdat minua päivästä toiseen,
kuin kirkas valo pimeän keskellä.

Kun matka vie kauas ja tutut äänet vaimenevat,
Sinä jäät luokseni.
Et vain sanoina, et vain lupauksina,
vaan uskollisina tekoina.

Minun väsymykseni päivinä Sinä kannat.
Ja kun voimani horjuvat, Sinä olet siinä,
lujana kuin kallio, jota mikään myrsky ei murra.

Arjen askareissa, raskaiden päivien keskellä
Sinä kuljet rinnallani, ja sydämeni löytää levon Sinussa.

Tämä on kertomus rakkaudestasi:
siitä, miten Sinä et koskaan luovuta.
Minä näen Sinun kätesi kaiken sen yllä, minkä läpi olet minua kantanut.
Näen Vapahtajan, joka suojelee kuin vahva muuri, joka ei väisty.
Näen Rakkauden, joka ei väsy, ei taivu, ei jätä.

Eikä minun heikkouteni ole este Sinulle,
vaan rakkaudestasi tulee voima,
joka kantaa jokaisen taakan,
vie läpi vaikeiden päivien ja herättää uuteen aamuun.

Ja joka aamu huomaan jälleen,
Sinä olet yhä vierelläni,
yhä minua rakastaen.
Kun kaikki muu katoaa,
Sinä jäät.

Aukiolla seistään,
katseet alhaalla,
kuin märät takit hartioilla,
kun elämä on kuluttanut
sielun ohueksi.

On tultu vähemmäksi
kuin miksi alussa luotiin.
Murheiden, unohtamisen
ja harhailun kautta
riisutuksi varjoksi.

Kunnes Sana avataan.
Se on kuin aurinko,
joka paljastaa pölyn ikkunoissa,
mutta huuhtelee raikkaalla vedellä,
kutsuu takaisin eloon.

Se koskettaa kohtaa,
jossa vielä tiedetään
kuuluvan Jumalalle.

Sana ei halveksi sitä,
mikä on särkynyt.
Se kuiskaa:
”Älä jää tähän.”

Sillä Jeesus ei tullut,
eikä kuollut,
että jäätäisiin seisomaan
menneisyyden raunioihin,
tai katumuksesta tehtäisiin kahle,
vaan että niistä rakennettaisiin ovi.

Ei siksi, että katse jäisi eiliseen,
vaan että se nostettaisiin kohti toivoa.
Ei siihen, mitä menetettiin ja sortui,
vaan siihen, mitä Jumala luo.

Älkäämme siis murehtiko.
Sillä Herran ilo
on meidän väkevyytemme.
Ja lupa iloita annetaan,
ei siksi että kaikki olisi ollut oikein,
vaan siksi että armo
on suurempi kuin menneisyys.

Puu natisee pimeässä yössä.
Arkki huokaa hyökyaaltojen sylissä.
Pitkien hirsien läpi tuoksuu pihka,
joka sekoittuu veden kylmään huuruun
ja eläinten lämpimään höyryyn.

Leijonat nukkuvat
murina rinnassaan.
Lampaat värisevät toisiaan vasten.
Hevonen lyö kaviollaan lankkuun:
kuinka kauan vielä?

Maan lähteet räjähtivät syvyydestä.
Taivaan padot repesivät auki.
Vesimassat piiskasivat puuta.
Vuoret hukkuivat,
ja maa katosi syvyyteen.

Ei ruoria.
Ei purjetta.
Ei peräsintä.
Ei tähteä, jota seurata.
Ei rantaviivaa.

Vain Jumala.
Hän, joka sinetöi oven.

Kun syvyys vaati omansa,
aaltojen harjalla Hän piti,
eikä päästänyt irti.
Yön ollessa säkkipimeä,
Hän näki.

Lopulta sade väsyi.
Pilvet repeilivät.
Eikä arkki enää valittanut.

Ja sitten —
siipien ääni.

Valkean kyyhkyn kujerrus.
Tuore oliivipuun oksa nokassaan,
öljyn ja maan tuoksuinen.

Kuolemalla ei ollutkaan viimeistä sanaa.
Itkin,
niinkuin Nooa.