Sanani ovat loppuneet,
rukoukseni ei enää löydä muotoa,
mieleni on väsynyt,
eivätkä ajatukseni jaksa nousta luoksesi.
Mutta Sinä tiedät.
Sinä tunnet sieluni,
ja jossakin syvällä minussa
Sinun Henkesi huokaa
sanomattomin huokauksin.
Kun mikään muu
ei minua enää tavoita,
enkä jaksa ottaa mitään vastaan,
kun ymmärrykseni on vajavaista
ja sydämeni on rauhaton,
Sinun äänesi tulee läpi.
Sinä puhut sielulleni.
Et sanoin, jotka korva kuulisi,
vaan äänellä,
joka löytää tien
minuun asti.
R.M.
Vihollinen ei väsy, ei hetkeksikään,
se hiipii yössä varastaen rauhan ja toivon,
tuhoten kaiken, minkä Jumala loi,
saaden uskon horjumaan.
Se supattaa yksinäisyyttä,
”ei sua kukaan kuule, ei nää”.
Mutta pimeyttä en pelkää,
en sen valtaa,
turvani on Korkeimman luona,
Hänen helmansa suojissa.
Eikä pimeys voita Valkeutta,
ei kuolema voita Elämää,
ja Isä antaa takaisin toivon,
Hän on linnoitukseni hädän hetkellä.
Vihollinen jatkaa hyökkäystään
taukoamatta pimeinä päivinä,
vaan yksin en ole, en koskaan,
sillä Ikiaikainen on vierelläni.
Siksi nostan silmäni Korkeuteen,
sieltä tulee apuni,
minun elämäni on Herrani käsissä.
Hän on turvani, kallioni ja pelastukseni.
Ja vaikka pimeys ympärillä kasvaisi,
se, joka on minussa,
on suurempi kuin se,
joka on maailmassa.
R.M.
On maa, johon päivän säde ei yllä,
on yö, jota aamu ei tavoita.
On hiljaisuus niin raskas siellä,
että sydänkin unohtaa lyödä.
Siellä makasi toivo,
kiveen ja pimeään kätkettynä,
Neljän päivän synkkä tuuli
oli haudan ylle hylättynä.
Mutta Rakkaus
ei tunne myöhäistä.
Hän seisoi haudan suulla.
”Lasarus…”
Ja nimi kulki
kiven läpi.
Mullan läpi.
Kuoleman läpi.
”…tule ulos.”
Maa avasi sylinsä syvän
ja kuolema päästi otteensa.
Liinavaatteet kirposivat
kuin murtuneet kahleet vankinsa.
Sillä ei ole kuilua niin pohjatonta,
ettei Hänen äänensä sinne kantaisi.
Ei sydäntä niin toivotonta,
ettei sama kutsu
sitä sykkimästä estäisi.
Ei niin kadonnutta ihmistä,
ettei Kristus nimeltä kutsuisi
ja häntä syvyyksistä löytäisi.
R.M.
