Kategoria: * Runot

Miten kaunis onkaan maailma,
kun sitä hellästi koskettaa,
kun Henki viipyy hiljaa kaiken yllä.

Kuinka rakastankaan metsää,
sen makeaa tuoksua kesäsateessa.
Kuulen hiljaisen sateen pisaroivan
lempeitä lauluja lehvästöön.

Rakastan sammaleen pehmeää syliä,
maata, josta ihminen otettiin
ja johon väsynyt
saa hetkeksi päänsä painaa.

Rakastan pieniä metsätähtiä,
niitä hentoja unelmia,
miten ne ojentautuvat valoon,
niin kuin minä Sinuun.

“Minä olen kanssasi
metsän sateessa,
samettisessa sammaleessa,
ja jokaisessa valoa kohti avautuvassa kukassa.

Älä siis pelkää.”

Niin kuin tarvitsen ilmaa hengittääkseni,
niin tarvitsen rukousta sielulleni.

Mutta joskus en jaksa.
Rukoukseni vaikenee,
ja vähitellen sisimpäni kuihtuu
kuin kukka ilman valoa,
kuin hiillos, josta lämpö katoaa.

Silloin unohdan,
ettei rukous ole velvollisuus,
vaan avoin ikkuna taivaaseen,
hengenveto ikuisuudesta.

Niin rukouskin nousee sydämestä
hiljaa ja luonnollisesti,
kuin linnunlaulu aamun ensi valossa.

Rukous ei pidä Jumalaa lähellä minua,
vaan minut lähellä Jumalaa,
niin etten lakkaisi etsimästä Hänen kasvojaan.

Sydämeni täyttyy pettymyksistä,
kipuilee kipua,
jota ei voi selittää kenellekään.
Sellaista, joka ei huuda,
vaan istuu rinnassa
ajasta toiseen.
Tämäkö on lopullinen versioni:
väsynyt, pettynyt, hiljainen.

Mutta yö opettaa,
ettei Jumala rakasta yhtään vähempää.
Se opettaa, miten taivas kuuntelee
erityisellä tavalla
murtuneita rukouksia.

Sama käsi,
joka loi tähdet taivaalle,
hiljaa silittää rikkinäistä sydäntäni,
kuin jotain äärettömän arvokasta,
etten hajoaisi lopullisesti.

Aamu ei valjennutkaan.
Eilinen pimeys jatkui.
En tiennyt tuntia tai päivää.

Puhuin hiljaa,
mutta sanat putosivat särkyen,
lasisina lautasina.
Ne takertuivat kieleeni,
autiomaan hiekkana.

Minä odotin hiljaisuudessa.
Mikään ei muuttunut.
Kuin maa olisi painanut
luuni murskaksi.

Silloin kuopan syvyyksistä
minä huusin Sinun nimeäsi,
Herra!

Kuin pasuunan ääni Herran päivänä
jylinä halkoi taivaat,
ja kaikki murtui hetkessä.
Juuret temmattiin maasta väkevällä kädellä,
ja hennot perhoset tallattiin tomuun.

En enää tuntenut kuvajaistani,
kun katsoin lähteeseen;
sillä sen vedet olivat rikotut
ja silmäni sameat kyynelistä.
Haavoitettuna minä makasin raunioissa,
maassa, jossa ei versoa enää mikään.

Mutta hiljaisuuden äärellä
oli Edenin portti raollaan,
rakennettu sydämeni sirpaleista,
Rakentajan kädestä syntynyt.

Ja minä uskallan nostaa katseeni,
astua paljain jaloin ja nöyrin askelin,
pitäen kiinni Hänen kädestään.
Ja Hän lausuu nimeni uudelleen:
Rakastettu.

Ja Hän muistuttaa minua,
että luomistyö jatkuu yhä minussa

Vaeltelin teilläsi,
kuljin vierelläsi,
kun näin etäällä oven,
jonka raosta hohti kirkas valo.

Se kutsui, lupasi paljon,
ja nostin askeleeni juoksuun.
Käsi jo tarttui kahvaan:
“Mitä oletkaan valmistanut?”

Mutta ovi jysähti kiinni,
kuin ankara käsky.
Enkä ymmärtänyt.
Seisoin hiljaa – pettymys poltti.

Mutta lempeästi katsoit:
ei ovi ollut Sinun avaamasi,
eikä valo Sinun valoasi.

Siksi se minulta suljettiin.