Niin kuin tarvitsen ilmaa hengittääkseni,
niin tarvitsen rukousta sielulleni.

Mutta joskus en jaksa.
Rukoukseni vaikenee,
ja vähitellen sisimpäni kuihtuu
kuin kukka ilman valoa,
kuin hiillos, josta lämpö katoaa.

Silloin unohdan,
ettei rukous ole velvollisuus,
vaan avoin ikkuna taivaaseen,
hengenveto ikuisuudesta.

Niin rukouskin nousee sydämestä
hiljaa ja luonnollisesti,
kuin linnunlaulu aamun ensi valossa.

Rukous ei pidä Jumalaa lähellä minua,
vaan minut lähellä Jumalaa,
niin etten lakkaisi etsimästä Hänen kasvojaan.