Jeesus heitti maineensa romukoppaan

”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.” (Luuk. 15:2)

On huomionarvoista, kuinka Jeesus uhrasi oman hyvän maineensa syntisten, arveluttavien ja huonomaineisten ihmisten tähden. Jeesusta syytettiin juopoksi, syntisten ystäväksi ja vaikka miksi vain sen takia, että Hän aina ajatteli yhtä puolustuskyvytöntä ihmistä enemmän kuin omaa mainettaan.

Eihän Jeesusta muutoin oltaisikaan voitu syyttää mistään. Hänen maineensa ja julkikuvansa olisivat olleet moitteettomia, jos Hän olisi yhtään enemmän ajatellut itseään. Jos Hän olisi vähemmän näkyvästi aterioinut ahneiden ja kierojen veromiesten kanssa, jos Hän ei olisi hyväksynyt yhteyteensä ja seuraajajoukkoonsa kaikkien tuntemaa prostituoitua, jos hän olisi kavahtanut sitä syntistä naista, joka tuli itkien Hänen jalkojensa juureen. Ja jos Hän olisi vähän järkevämmin valinnut opetuslapsensa eikä ottanut lähelleen mitä tahansa roskasakkia.

Syytös Jeesusta kohtaan oli jatkuvasti aiheellinen. Mieti nyt itse – Hän aiheutti jatkuvia skandaaleja! Hän meni toistuvasti juuri niiden ihmisten luokse, joita piti välttää ja joiden kanssa tekemisissä ollessaan joutui välttämättä häpeän kantajaksi itsekin. Lopulta uskonnollinen johtajisto heitti Jeesuksen sivuun juuri tämän Hänen toimintansa takia. Eikö Hänen olisi Jumalana hieman pitänyt ajatella mitä Hänestä puhutaan?

Jeesuksessa näemme Jumalan, joka tuli etsimään kadonneita ja häpeään vangittuja. Hän antoi heille ihmisarvon puolustamalla heitä ja jatkuvasti asettumalla suojaksi heidän ja syyttäjien väliin. Jeesuksen rakkaus ja hyväksyntä oli maan heikoille kuin suojaava teltta heidän ympärilleen. Ei Hän välittänyt omasta maineestaan, Häntä ajoi paljon suurempi sisäinen polte: rakkaus ihmisiä kohtaan. Jeesus näki kaikkein alas vajonneimmissakin ihmisissä sen suunnattoman arvon, mikä heillä oli Jumalan luotuina. Juuri heitä varten Hän oli tullut ja heille Hänellä oli sanoma: ”Jumala ei ole unohtanut teitä. Olen tullut luoksenne.”

Eikö meidän tulisi olla Jeesuksen seuraajina Hänen kaltaisiaan ja eikö meitä kuuluisi ajaa sama polte? Ovatko syntien takia syytetyt ja häpeän kanssa painivat vähentyneet sitten Jeesuksen päivien vai olemmeko me unohtaneet sen kaikkein tärkeimmän? Varjelemmeko omaa mainettamme enemmän kuin etsimme kadonneita? Uskallammeko osoittaa rakkautta, hyväksyntää ja täyttä ystävyyttä sellaisillekin, joiden takia meitä tultaisiin katsomaan kieroon?

Joskus kuulen julistavani halpaa armoa. Armo tekee kuulemma passiiviseksi, kun kaikki on annettu anteeksi. Tässä heitän haasteen meille kunnon kristityille: Mennään ja tehdään kuten Jeesus. Suojataan heikkoja, asetutaan syytettyjen puolelle, uhrataan maineemme heidän takiaan. Evankeliumi ei tee meistä passiivisia vaan se sytyttää sisällemme Jumalan etsivän poltteen. Jeesus ei anna meidän katsella toisten epäonnistumisia kuin elokuvissa popcornien kanssa vaan haastaa meidät liikkeelle heidän avukseen!

jeesusheittimaineensa

Kaikkien janoisten sankari

”Köyhät ja kurjat etsivät vettä, mutta sitä ei ole, heidän kielensä on janosta kuivettunut. Minä Herra, kuulen heitä, minä, Israelin Jumala, en heitä hylkää. Paljaille kallioille minä puhkaisen jokia, notkelmiin lähteitä. Autiomaan minä muutan vesilammikoiksi ja kuivan hietikon lähteiden maaksi” (Jes. 41: 17,18).

Hebreankielen sana ”köyhä” viittaa kolmeen asiaan. Ensinnäkin se tarkoittaa pelastuksen ulkopuolella olevia. Toisekseen se tarkoittaa kiusattuja ihmisiä. Kolmanneksi se viittaa nöyriin ihmisiin. Mutta nyt kyseessä ei ole sellainen nöyryys, jonka ihminen voisi laskea omaksi edukseen vaan sellainen ominaisuus, jossa ihminen on nähnyt oman tilansa Pyhän Jumalan edessä ja painanut päänsä tomuun. Jeesus muuten ”vaalisaarnassaan” (Luuk. 4) kertoo tulleensa auttamaan juuri tällaisia köyhiä ihmisiä!

Lainaamani Jesajan kirjan jakeet kertovat hengellisestä janosta. Siinä kuvataan ihmisiä, jotka ovat nääntyneet oman elämänsä keskellä eivätkä löydä mistään apua. He kaipaavat elämäänsä lohdutusta, apua ja valoa mutta sitä ei ole heille suotu. He kokevat joutuneensa sellaiseen erämaahan, josta ei ole ulospääsyä ja josta he eivät pysty selviytymään hengissä. He tarvitsisivat ihmettä – vettä kalliosta.

Jumala on aina kärsivän ja särkyneen ihmisen puolella. En ole löytänyt evankeliumeista yhtään sellaista kohtaamista, jossa Jeesus olisi torjunut köyhää ja kurjaa ihmistä. Hän kohtasi laidasta laitaan elämän rikkomia, väärin valintojen murskaamia, syyllisiä ja ulosheitettyjä ihmisiä ja jokaisen kerran pysähtyi heidän hätänsä äärellä ja asettui heidän puolelleen.  Hän suojasi näitä köyhiä ihmisiä syyttäjiltä ja sormella osoittelijoilta.

Erämaassa kristitty ymmärtää, että hänen syvin tarpeensa on saada kohdata Jumala. Hän kaipaa saada kosketusta elävältä Jumalalta, Jumalalta, joka voi saada hänen nääntyneen sielunsa kuoleman partaalta eloon. Mutta hän masentuu ymmärtäessään, ettei tällaista kohtaamista näytä tulevan, koska hän kokee olevansa liian toivoton, liian kaukana, liian kuiva ja liian köyhä.

Kuvaan astuu ihana evankeliumi. Jumala astuu alas kuivettuneen lapsensa erämaahan ja puhkaisee esiin runsaat vesilähteet. Jumala nostaa nääntyneen syliinsä ja juottaa tätä kuin pientä karitsaa. Tiedäthän, että tämä Jumalan virkistävä, lohduttava ja elämää tuova vesi on Hänen armon evankeliuminsa? Jos olet nääntynyt, niin oletko ehkä katsonut liian paljon itseäsi ja mahdottomia olosuhteitasi? Evankeliumi puhuu sinulle lohduttavia sanoja. Ja niissä Jumalan omissa sanoissa on voima. Jumalan Sanassa Kristus tulee lähellesi ja kuiskaa sinulle: ”Älä pelkää. Minä annan sinulle itseni ja sinä olet Minun.”

kaikkienjanoisten

Mitä on parannuksen tekeminen?

Luukkaan 15. luvussa esitetty Tuhlaajapoika -vertaus on meille kaikille tuttu. Siinä Jeesus kertoo isästä ja kahdesta pojasta, joista toinen haluaa perinnön jo etukäteen ja lähtee tuhlaamaan sen kaukaiseen maahan.

Haluan tässä kirjoituksessa ottaa kantaa siihen mikä on parannuksenteon ja Jumalayhteyden välinen suhde. Onko parannuksen tekeminen edellytys Jumalasuhteelle (armolle) vai sen seuraus? Jatkan varmasti vaikean ja mielipide-eroja synnyttävän aihepiirin käsittelyä tulevissakin artikkeleissa.

Tuhlaajapoika -vertauksen ymmärtämiseksi on olennaisen tärkeää ymmärtää, kenelle vertaus on suunnattu. Luvun alussa Jeesusta syytetään siitä, että Hän veljeilee syntisten kanssa – armo on siis liian laveaa ja siitä puuttuu syytösten mukaan kehotus parannuksentekoon. Syytösten kärki on siinä, että Jeesus on julkisyntisten seurassa ennen kuin nämä ovat tehneet parannusta synneistään. Fariseusten mukaan yhteys Jumalaan ja ”pyhiin” ihmisiin on mahdollista parannuksenteon jälkeen. Tähän syytökseen Jeesus vastaa kolmella vertauksella, joissa vastine paljastuu ja syvenee asteittain. Suosittelen lukemaan aiheesta Kenneth E. Baileyn kirjan Tuhlaajapojan paluu.

Tuhlaajapoikakertomus ymmärretään ratkaisevasti väärin, jos kuvitellaan hänen tekevän todellista parannusta joutuessaan kurjuuteen vieraalla maalla. Monesti kuulee opetettavan, että synti oli saanut hänet kiinni, hän teki parannusta ja siksi Isä (Jumala) hyväksyi hänet takaisin kotiin. Itseasiassa – uskallan sanoa – tämä ajatusmalli on pelottavan lähellä kristillisien piirien tulkintaa parannuksenteosta.

Jakeessa 17 sanotaan, että poika meni itseensä ja harjoitteli vuoropuheluaan isäänsä varten. Hän käyttää täsmälleen samoja sanoja kuin aikoinaan Faarao Mooseksen edessä kohdatessaan Jumalan tuomioita: ”Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan” – fariseukset yhdistivät nämä sanat 2. Mooseksen kirjaan ja tiesivät, ettei Faarao todella tehnyt parannusta. Samoin oli nuoremman veljen laita.

Tuhlaajapoika teki sen sijaan suunnitelman: Hän palaisi isänsä luokse ja esittäisi tälle ehdotuksen. Ehdotus pitäisi sisällään sen, että pojasta tulisi isän päiväpalkkalainen – poika mitä ilmeisimmin ajatteli ajan kanssa korvaavansa isälleen tuhlaamansa omaisuuden ja aiheuttamansa häpeän kyläyhteisön silmissä. Emmekö me ajattele monesti aivan samalla tavalla? Emmekö parannuksenteoillamme, lupauksillamme ja yrittämisillämme haluaisi korvata Jumalalle sen, minkä olemme rikkoneet? Emmekö vasta sitten olisi valmiita ottamaan vastaan Hänen armonsa?

Vertauksen kohokohta ja samalla Jeesuksen vastine parannuksenteosta on tässä: kun tuhlaajapoika kävelee suunnitelma mielessään kotikylänsä edustalle, isä juoksee häntä vastaan ja ottaa pojan hellään syleilyynsä. Suukottelusta ja itkusta ei tule loppua. Isä on nöyryyttänyt itsensä juoksemalla viitta ”korvissa” kyläläisten nähden kollektiivisesti tuomitun ja pahaksi todetun poikansa luokse. Huomaa, että tässä vaiheessa pojan suunnitelmat päättyivät. Hän oli kokenut juuri sen etsivän, syvän ja ehdottoman Isän rakkauden, jota Jeesus osoitti elämässään syntisille tuhlaajapojille ja -tytöille. Tässä vaiheessa poika – isän rakkauden yllättämänä, löytämänä ja murtamana – menee todella itseensä ja ymmärtää syntiensä syvyyden. Hän ei enää ehdota korvaavansa mitään koska tajuaa, että se olisi mahdotonta. Hän jättäytyy sellaisenaan Isänsä syleilyyn.

Minua aika ajoin syytetään siitä, etten tuo armon opetuksessani riittävästi esille parannuksenteon tarpeellisuutta. En ehkä osaa opettaa siitä ja pelkään, että se tulkitaan Jumalan armon ehdoksi. Mutta Jeesus uskalsi käsitellä tätäkin aihepiiriä. Hän opetti, että parannuksenteko on Löydetyksi tulemista ja suostumista. Parannuksen tekeminen on seurausta siitä, että Isä löytää harhailevan, rähjääntyneen ja kaiken tuhlanneen kristityn. Isän sylissä pystymme katsomaan sielumme loppumattomaan pimeyteen ja tunnustamaan syntisyytemme. Jumalan armon ympäröiminä saamme lakata puolustelemasta pahuuksiamme ja katsomaan elämäämme Jumalan Sanan valossa. Saamme antaa syntimme Hänelle. Ja kun luulemme, että meidät tuomitaan, Isä hymyilee meille kuin tuhlaajapojalle ja käskee puetuttaa meidät Hänen loistoonsa.

Armo on aina ensin. Isä ei juossut poikaansa vastaan, koska tämä oli tehnyt parannuksen ja katunut tekojaan. Hän otti pojan syleilyynsä, koska rakasti häntä ja oli saanut takaisin kadottamansa lapsen. Jumala ei myöskään anna armoaan meidän parannuksentekojemme tähden – ne ovat aina kovin puutteellisia. Hän etsii meitä jatkuvasti ja haluaa ottaa meidät tuhlaajapojat syleilyynsä. Suostutaan tämän armon löytämiksi tänään.

IMG_2259

Epäonnistumisen paradoksi

”Mutta Jeesus vastasi: `Minä sanon sinulle, Pietari: ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut´” (Luuk. 22: 23).

Pietari oli Jeesuksen valitsema paimen, jonka tuli johtaa alkuseurakuntaa Jeesuksen noustua taivaaseen. Pietari oli saanut seurata Jeesusta 3 vuoden ajan, opetella tuntemaan Häntä ja näkemään mitä ihmeitä Jumala voi tehdä. Tärkein opetus oli kuitenkin vielä tulossa.

Pietarin oli langettava syvästi ennen kuin hän oli valmis välittämään Jumalan armoa toisille ja siten sitoa syntisiä Kristuksen rakkauden piiriin. Hän oli päättäväinen ja kyvykäs ja koki olevansa vahvempi Jeesuksen seuraaja kuin toiset. Vaikka muut pettäisivät, hän ei – niin hän ajatteli.

Pietarin pettäminen oli kamala synti. Jeesushan oli sanonut, että jos joku kieltää Hänet ihmisten edessä, Hän on kieltävä tällaisen ihmisen Jumalan edessä. Pietarin vahvuus ja erinomaisuus murtui hetkessä, hänestä tuli epäonnistunut ja sivuun työnnetty miesparka. Hänellä oli suuret suunnitelmat Jumalalta mutta hän ei pystynyt täyttämään annettua mittaa.

Oletko sinä kokenut elämäsi suhteen koskaan tätä samaa kokemusta? Oletko epäonnistunnut niin surkeasti, että tunnet olevasi Jumalan suunnitelmien ulkopuolella? Mitä, jos Jumala voikin kääntää elämäsi särkymiset sinun ja muiden parhaaksi?

Jeesus kohtasi Pietarin muutaman päivän päästä kahden kesken. Vapahtaja lähestyi murtunutta miestä, joka ei voinut päätään kohottaa. Jeesus opetti Pietarille tuossa hetkessä elämänsä tärkeimmän läksyn: Hänen rakkautensa oli elämää suurempi ja peitti alleen myös Pietarin heikkoudet ja epäonnistumiset. Oma vahvuus saikin murtua, jotta sen sai vaihtaa Jeesuksen vahvuuteen.

Jeesus antoi epäonnistuneelle seuraajalleen suuren kutsumuksen: paimentaa hänen pieniä karitsoitaan. Pietari oli nyt valmis kokoamaan särkyneitä, epäonnistuneita, heikkoja, lankeilevia kristittyjä Kristuksen luokse. Hänellä oli heille suuri sanoma: Kristuksen armo riittää.

jarvi_jaassa

Mitä armo saa aikaan?

Johanneksen evankeliumissa on hyvin kaunis kertomus siitä, mitä Jumalan armo saa aikaan ihmisessä. Luvussa 12 Johannes kertoo Marian voidelleen Jeesuksen jalat omistamallaan nardusöljyllä. Tuo öljy oli hyvin kallista ja voi hyvinkin olla, että se oli Marian elämän – rahallisesti mitattuna – arvokkain asia. Yhden opetuslapsen mielestä voide oli 300 denarin arvoinen, eli se vastasi vuoden työmiehen palkkaa. Ajattele, että nykyaikaan muutettuna voiteen arvo oli 25000 euroa.

Maria antoi Jeesukselle kaiken mitä hänellä oli. Jopa opetuslapset hämmästelivät ja paheksuivat Marian uhraamista, heistä se oli kohtuutonta, liioittelua ja turhaa tuhlausta.  Monesti ajatellaankin, että elämän antaminen Jeesukselle ja Hänen tahdolleen on tuhlausta, ihmisen ajan ja kyvyt voisi käyttää paljon järkevämminkin.

Jeesus sanoi opetuslapsille, että Marian uhraus tultaisiin kertomaan kaikkina aikoina evankeliumin yhteydessä. Miksi? Syynä on se, että Marian toiminnassa me näemme sen, mitä evankeliumi vaikuttaa sen vastaanottaneessa ihmisessä. Jumalan armo vaikuttaa niin, että ihminen rakastuu Jumalaan. Hän ei elä elämäänsä velvoitteiden, pakkojen tai uhkausten motivoimana, vaan hänen sydämensä on kiintynyt uskonsa kohteeseen.

Monet kristityt kokevat, ettei Jumalan armo riitä heille, jos he eivät täytä heille osoitettua tai itse tehtyä mittaa. Heille Jumalan armo on kuin yhden askeleen päässä oleva palkinto; lähellä mutta lopulta aina saavuttamattomissa. He yrittävät hukkuvan tavoin räpiköidä veden pinnalle eivätkä uskalla luottaa veden kannattelevan heitä. Tällainen usko ei synnytä halua olla Jeesuksen seurassa tai antaa elämäänsä Hänelle.

IMG_3963

Maria oli oppinut lepäämään Jeesuksen lähellä. Luukkaan evankeliumin luvussa 10 on hengellisen elämän yksi tärkeimmistä periaatteista: Jeesus kutsuu meitä nauttimaan yhteydestä kanssaan ja lepäämään Hänen lähellään. Sellaista uskoa kyllä joskus nimitetään passiiviseksi ja jopa liian armokeskeiseksi, mutta silloin ei ymmärretä uskoa oikein.

Marian armon varassa lepäävä usko oli elämänsä uhraavaa uskoa. Hän uskalsi nauttia Jeesuksen rakkaudesta ja se vaikutti Mariaan lähtemättömällä tavalla.

Olisiko meidänkin aika uskaltaa luottaa Jumalan armoon ja rakkauteen? Entä jos uskaltaisimme antaa Hänelle kaikki yrityksemme olla parempia kristittyjä, kaiken levottomuutemme, helmasyntimme ja vaikeutemme – ja uuvuttavan työn sijasta lepäisimme? Mitähän seuraisi jos heittäytyisimme Jumalan varaan ja luottaisimme siihen, että Hän pitää meistä huolen? Luulen, että silloin sisimpäämme tulvisi Jumalan armon raikkaat tuulet. Ja ne tuulet puhaltaisivat lähimmäistemmekin elämään.