Marssimme yhtenä rintamana kohti pelastusta, taivasta. Matka on pitkä ja monesti kivinen. Kompuroimme vuoron perään – tänään minä, huomenna ehkä sinä.
Kutsumuksemme on poistaa polulta esteitä, ei osoitella sormella kaatuneita. Jumalan sydän sykkii aina joukon pienimmälle ja kuormitetuimmalle. Kun Hänen tunteensa saavat vaikuttaa meissä, alamme huolehtia kaatuneista.
Käsissämme on armon rautakanki ja rakkauden moottorisaha, taskussamme lohdutuksen ensiapupakkaus. Yksin emme jaksa, mutta suurena Jumalan kansana kestämme ahdistukset ja vaikeudet.
Syksyisenä lauantai – iltapäivänä ajelen yksin ”Mualiman navan” kaupungista kohti laitakaupunkia huippu – upean kuoron konsertista. Alkaa jo hämärtää ja tarkkaavaisuuteni tarvitaan tien päällä. Puuskainen tuuli tanssittaa ruskan värisiä lehtiä ilmassa kuin ne etsisivät toinen toisistaan suojaa. Tihkusade vihmoo tuulilasiin ja pimeys voittaa valon kajon. Luonto taipuu luopumiseen.
Taipuuko minun mieleni ja tahtoni Jumalan sallimiin kipeisiin luopumisiin? Luopumisen syksy yllätti minut trombin lailla. Kyyneleet ovat valuneet poskilleni harva se päivä ja yö.
Tunteeni eivät ole ollenkaan ehtinee mukaan ja sydämeni murenee pala palalta.
Mieleeni nousevat jakeet:”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät;he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” Olinko ymmärtänyt aivan väärin, eikö tehtäväni ollutkaan olla kuin Ruut Boaksen pellolla?
Näitä pohtiessani alkaa soida Kristilliseltä radiokanavalta ystäväni tulkitsemana laulu:”Kysytkö palvelushintaa, nousetko vastarintaan, ellet ajassa arvoa saa…riittääkö riemuksi Jumalan tie, vaikka se itkuihin vie…kerran kerran taivaan kodissa kyynel, kyynel on poissa.”
Olen satoja kertoja rukoillut Jumalan tahdon tapahtumista elämässäni. Mutta, kuinka ollakkaan, nyt sieluni huutaa palovaroittimen lailla luopumisen tuskaa! Kuitenkin yksin armoa on kaikkensa antaa eläväksi uhriksi Hänelle, joka omalla uhrillaan lunasti pääsyn iankaikkiseen elämään Pyhän Jumalan rakastavan Taivaan Isän kotiin.
Paavali kuvaa kirjeessään efesolaisille Kristuksen rakkautta. Paavali antaa ymmärtää, että me voimme saada enemmän Jumalan täyteyttä ja kertoo sitten tien siihen: se on Kristuksen rakkauden ymmärtäminen.
Kaiken teologian ja hengellisen tiedon yläpuolella on se muuttumaton, ihana tosiasia, että Kristus rakastaa sinua ja minua. Hän on osoittanut rakkautensa suuruuden kuolemalla puolestamme.
Tänään hän Heprealaiskirjeen mukaan rukoilee meidän puolestamme. Vaikka Saatana seuloisi meitä, kuten Pietaria aikanaan, Jeesuksen rukoukset ovat sitä vahvempia. Hän vetää meitä rakkaudessaan jatkuvasti armonsa ja anteeksiantamuksensa piiriin ja jakaa meille sitä Elämää, jota meiltä itseltämme puuttuu.
Kun meillä on hengellinen nälkä, Kristuksemme kutsuu meitä ruokailemaan kanssaan. Hän ravitsee meitä Sanallaan ja Hengellään. Kun meillä on jano, saamme nääntyvinä kutsua Vapahtajaamme antamaan meille elävää vettä.
Vapahtajamme rakastaa meitä silloinkin, kun emme näe elämässämme muuta kuin epäonnistumisia ja rauniokasoja. Kun me eksyneinä kuulemme hänen lempeän äänensä kukkulan takaa, ymmärrämme hänen rakkautensa äärettömyyden. Se ei lopu koskaan.
Varmuus Jeesuksen rakkaudesta juuri meitä kohtaan antaa meille kestävän toivon ja levon, myös taisteluidemme keskellä. Ymmärrämme, että hän on rakkautensa tähden aina meidän kanssamme.
