”Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni nähden” (Ps. 69: 19).
Lähesty minua, Jumalani, sillä minä olen hukkumassa haavoihini, joiden kautta ja tähden elämäni liekki valuu tähän polttavaan ja kuivaan maaperään kuin pohjattomaan nieluun.
Lähesty minua, Isäni, sillä en tahtoisi enää kestää tätä jatkuvaa orpouden tunnetta, pelkoa ja todellisen kouristavaa kokemusta siitä, että olen omassa varassani – eli hukassa.
Lähesty minua, Vapahtajani, sillä minä olen vankilassa, enkä enää jaksaisi karata vapauteen, vaikka betoniseinät kaatuisivat ympäriltäni ja minun tarvitsisi vain kävellä kohti toivorikkaampaa kasvualustaa.
Lähesty minua, Pyhä Henki, Sinä, joka asut minussa ja tiedät kaiken, puhalla jäinen ja jatkuvasta paineesta lyttyyn mennyt sieluni jälleen eloon.
Lähesty minua kaikki sata askelta. Kaikki miljoona askelta, lähesty tähden kirkkaudella ja valon nopeudella, sillä ilman Sinua minä en enää jaksa. Aamen.
”Maan ääristä minä sinua huudan, kun sydämeni nääntyy. Saata minut kalliolle, joka on minulle liian korkea” (Ps. 61: 3).
Ei, en millään ylety vaikka kuinka hyppelen ja raavin kynteni verille kallioista seinämää vasten. Siellä ylhäällä on lupausten mukaan lepopaikka, siivet, jotka lämmittävät sielua jäätävästä elämän viimasta; siellä on lääke masentuneelle mielelle, hellät kädet korjaamassa särkyneitä sydämiä.
Kuulen, kuinka toiset ovat huutelevinaan sieltä huipulta, pullistevat hengellisiä lihaksiaan ja antavat muka-neuvoja, jotka vievät viimeisetkin toivon muruset päästä perille. Mutta ei, niille huipuille en halua, en usko, että sieltä löytyy se Kallio, joka kestää elämäni kaiken painon – ja se on painavampi kuin ihminen jaksaa kantaa.
Kuulen myös, kuinka jotkut pukevat turvapaikan ylle sanoilla kudottua maastoutusverkkoa, piilottavat Läsnäolon tasanteen, koska eivät ole sitä itse löytäneet. Mutta en halua uskoa heitä, en halua keinojumalaa, tarvitsen aidon sellaisen!
Vuosien ponnistelujen jälkeen polvistun eteesi, Herrani, ja pyydän: nosta sinä minut, ota taivaallisille paareillesi ja anna enkeleittesi nostaa minut niin, että siipien lempeä taivaallinen ilma täyttää keuhkoni ja saan taas hengittää syvään.
Minä olen jumissa elämäni kanssa. Ja tuolla ylhäällä on kallio, paikka, jossa saan levätä vihreillä niityillä ja syödä taivaallisia rypäleitä. Nosta minut, Isäni, tee se yksin sillä Sinä olet siihen kyllin voimakas! Pelasta minut, taas tänään!
Jeesuksen sisällä kävi pyörremyrsky joka käänsi sisäelimiä kuin vatsataudin alussa. ”Minun kansani, minun rakkaani, nääntyneinä ja hylättyinä”.
Jeesus pysähtyi kyyneleen vieriessä paahteisella poskipäällä. Paimenet, joiden piti hoitaa näitä ihmisiä, tavoittaa heitä – osa heistä seurasi parasta aikaa Jeesusta voidakseen nostaa metelin hänen vääristä toimistaan. Osa keskittyi omaan hurskauteensa ja monet katselivat synagogien ovenpieliin nojaten pyhien kulmakarvojensa alta tuimasti ohi käveleviä mustia lampaita; lain ruoska oli valmiina oikomaan kirottuja elämiä.
Nääntyneet ja hylätyt. Voisiko Jeesuksen sanat olla yhtään ajankohtaisemmat myös meidän aikanamme? Suomi on täynnä seurakuntia, järjestöjä, tiloja, rakennuksia, palkattuja pappeja, pastoreita, blogeja, uusia visioita ja toimintamalleja, ja silti – tuhannet, kymmenet tuhannet ovet ”synagogiemme” ulkopuolella.
Kyllä, heille ovat ovet auki yhteyteen, kunhan vaan tulisivat meille ja – mielellään siistisivät itseään hieman ensin.
Nääntyneet eivät tulleet Jeesuksen aikana valmiiksi järjestettyihin uskonnollisiin menoihin, eivätkä seurakunnat tänäänkään pullistele hylättyjen ihmisten hengellisenä lounasravintolana. Tässä on ongelma.
Jeesus näki ihmistä syvemmälle. Hän näki ahavoituneiden ja parkkiintuneiden kasvojen takaa itkun, jota kukaan ei ollut valmis kuuntelemaan ja jakamaan. Ei ollut ketään, joka olisi jalkautunut kadonneiden pariin ja laittanut olkapäällä heiluvasta kauittimesta soimaan taivaallista rumbaa.
Kuka tavoittaisi tämän päivän kärsivän ihmisen? Kuka olisi valmis kahlaamaan läpi synnin ja syyllisyyden suot, ylittämään häpeän kuilut ja ottamaan epäonnistumisten kierteet käsiinsä antaakseen niille uuden pyörimissuunnan?
Nääntyneet ja hylätyt. Ja itkevä Jumala, joka kurkottaa heitä kohti liian lyhyillä raajoilla. Jeesus, herätä minut. Herätä meidät! Anna meidän nähdä Sinun silmilläsi ja tuntea Sinun kipusi.
Kun raajarikot tanssahtelevat taivaallisen rumban tahdissa toisten raajarikkojen luokse – siitä syntyy aivan uusi tarina, seikkailu ja liikehdintä, jossa vain Taivas on rajana!
”Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: `Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt´” (Luuk. 3: 17).
Unohtamaton hetki historiassa. Sukulaismiehet Johannes ja Jeesus tapaavat ensimmäisen kotikentällä, keskellä ei mitään – paitsi joki, jossa pystyi kastamaan ihmisiä uuteen suhteeseen syrjään jääneen Jumalan kanssa.
Ja sitten PUM, Jumalan ääni, joka kajahtaa ja Jeesus merkitään rakkaudella. ”Tämä on minun Rakkaani, Minä katselen hänen jokaista henkäystään ilolla!”
Tiesitkö, että sinut on kutsuttu samaan perheyhteyteen? Tiesitkö, että Jeesus kulki aina kapenevan, ristiinnaulittavaksi vievän tien, jotta sinulla olisi sama Isä, jotta sinä voisit kuulla samat sanat?
Laita oma nimesi tähän: ”Katsokaa, tässä menee minun rakas xxx, Minä olen mielistynyt häneen ja katselen häntä ilon kyynelillä!”
Edellinen kappale on yhtä kuin Raamatun sanahirviö ”vanhurskas”. Sinut on vanhurskautettu Jeesuksen kuoleman tähden, uskosi kautta Ristiinnaulittuun.
Mitä Isä sanoi ensimmäisestä Pojastaan, sitä Hän sanoo tänään Poikansa veljistä ja sisarista.
Anna näiden sanojen vielä kerran virrata sieluusi poksahtavan kuohuviinin tavoin: ”Tämä – Sinä – on Minun rakas poikani/tyttäreni! Minä rakastan häntä ja iloitsen saadessani olla yhteydessä häneen.”
”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).
Oli mukana suoriakin teitä. Matkaa, jolloin aurinko paistoi, maallinen ja taivaallinen rinta rinnan saaden kasvoni ja sydämeni hehkumaan.
Oli tiukkoja käännöksiä, paikkoja, joissa olisin ajanut rallikuskin villillä vauhdilla metsään, ellet Sinä olisi istunut uskollisesti kartanlukijan paikalla.
Ja sitten oli niitä eksymisiä, oman tahdon teitä, kaatumisia, joista oli parempi olla hiljaa, haavoja, jotka sain nuolla itse.
Riittävästi eksyneenä ja aina tiukemman metsäisen umpikujan puristuksessa en voinut enää muuta, kuin huutaa Sinua. Ja Sinä tulit.
Sinulle uskalsin avata koko elämäni kurvit ja pientareet, Sinulle uskalsin näyttää haavat, jotka eivät koskaan umpeutuneet. Ja Sinä vastasit. Rakkaudella. Sinä itkit ja rakastit. Olit saanut minut kotiin.
Opeta minua! Opeta miten pysyisin jatkossa sinun reiteilläsi! Pidä minusta kiinni niin, etten koskaan enää pääsisi karkuun.
Yksin armosta 