”Katso minä teen uutta! … Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle” (Jes. 43: 19).
Syvälle autiomaan paahtavaan ja toivottomaan maahan hautunut. Tai toista mielikuvaa käyttäen menneiden särkymisten, ponnistusten ja kaatumisten vuorotteluun itsensä hukannut, maalattuna häpeän piilottavilla sävyillä.
Sellaiseksi yksi ihminen, yksi Jumalan tuntema ja Jumalan tunteva ihminen voi tänään itsensä tuntea.
Epätoivo on vahva kuin valtava kivi Lasaruksen haudalla ja jos uskaltautuu kyseenalaistaa kiven liikkumattomuutta, mädäntymisen haju tyrmää lopunkin toivon.
Onko Jumala itse sidottu meidän historiaamme tavalla, että Hänkin on hautautunut kuumaan hiekkaan? Onko Hänkin menneisyytemme pakkopaidassa, kyvytön auttamaan, joutuen tyytymään osoittamaan kiveä, joka ei vain pidä sisällään kaikkea kokemaamme läpimätää, vaan samalla estää kaiken keveän ja uuden?
Juuri siihen Jumala vastaa profeettansa kautta kolminkertaisen EI:n! Hän lupaa olla aina suurempi ongelmaamme, oli se sitten kuin vasta-alkava pilvenhaituva kirkkaalla taivaalla tai Nooan aikainen vuosien ja -kymmenten rankkasade.
”Voi rakkaani, etkö tiedä, että minulle on helppoa luoda moottoritie sinne, minne sinä olet kontannut vuosikymmenten ajan, sinne autiomaan saavuttomattomiin? Voi rakkaani, etkö tiedä, että Minun lupausteni voimalla vanha homeinen betonimaaperäsi alkaa särkyä ja elämä alkaa tunkea läpi voimalla, joka on yksinkertaisesti käsittämättömän suuri. Ja silti Minä haluan, että sinä et vain käsittäisi sitä, vaan että voisit kokea sen!”
Ole rauhassa aavikolla sakaalien seurassa. On totta, että et ikinä pääse itse sieltä pois. Mutta jos hiljennyt vain paikallesi ja kuuntelet: Elävä vesi etsii jo uusia uomia – vain tavoittaakseen sinut!
Yksin armosta 