Kategoria: Tekstit

Pyhät pahat Korinttilaiset

”… tervehtivät Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä…” (1. Kor. 1:2).

Korintti oli moraaliltaan hurjamaineinen kaupunki. Satamakaupunkina se keräsi merimiehiä harrastamaan hillisttömyyksiä ja sijaitsipa kaupungissa myös Afroditen temppeli, jossa oli 1000 pappina toimivaa prostituoitua.

Paavali perusti Korinttiin seurakunnan, joka eli kaiken moraalittomuuden keskellä. Kaikki seurakuntalaiset eivät olleet päässeet eroon entisestä elämäntyylistään; seurakunnassa esiintyi seksuaalista moraalittomuutta muiden ongelmien lisäksi  (1Kor. 5:1).

Kaikista nuoren seurakunnan ongelmista ja suoranaisista julkisynneistä huolimatta Paavali tervehtii seurakuntalaisia Jeesuksen Kristuksen pyhittämiksi, Jumalan kutsumiksi pyhiksi. Tämä on asia, johon kannattaa pysähtyä hetkeksi. Korinttilaisia ei kutsuttu pyhiksi heidän elämän muuttumisen tai todellisen pyhittymisen/synnin voittamisen tähden, vaan sen tähden, että he olivat uskoneet Jeesukseen syntiensä sovittajana. Uskon kautta Jumala luki heidät vanhurskaiksi ja he olivat siirtyneet Jumalan lapsen asemaan.

Raamatussa pyhyys ei ole ominaisuus, joka kasvaa asteittain, vaan kertakaikkinen asia. Ihminen (tai esine) joko on pyhä tai sitten ei. Jumala katsoo pyhiksi jokaisen, joka huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä (1. Kor. 1:2). Pelastus on siis Jumalan lahja syntiselle ja se otetaan vastaan uskolla.

Pelastus (vanhurskautuminen) ja pyhitys on olennaisen tärkeää erottaa toisistaan. Paavali ei suinkaan ollut antinomisti (lain hylkääjä), vaan ohjasi seurakuntaa opettamalla heitä elämään saamansa lahjan ja kutsumuksen mukaisesti. Hän voimakkaasti kehoitti välttämään seksuaalista moraalittomuutta, riitoja ja väärinkäytöksiä. Elämän muuttuminen Isän lapsen arvon mukaiseksi on tärkeää ja se tapahtuu varmalta pelastuksen pohjalta. Mutta Raamattu ei opeta, että jos ihminen ei ensin voita syntejään ja tee riittävää parannusta, hän ei pelastu.

Korintin seurakunnan ongelmat ja Paavalin suhtautuminen niihin on lohdullista. Mekin saamme olla varmat, että omista ongelmistamme huolimatta olemme uskon kautta Jumalan pyhiä. Siis pelastuttuja. Elämän pyhitys taas on prosessi, jossa Jumala kasvattaa lastaan Taivaan valtakunnan elämään. Jos sekoitamme nämä tärkeät asiat keskenään, menetämme omantunnon rauhan ja levollisen elämän evankeliumin varassa.

Parannuksen teko ei pelasta

Meillä ihmisillä on taipumus luottaa itseemme kun kyseessä on pelastuksemme. Parannuksen teko on usein kristittyjen väittelyn aihe ja tulee helposti ansioksi; kun minä tein parannusta siitä ja tästä, Jumalan armo huolehtii lopusta. Tällainen ajattelu saattaa käsitykseen siitä, että todellisuudessa meidän parannuksen tekeminen pelastaa meidät.

Mutta parannuksen tekeminen ei meitä pelasta, oli se sitten kuinka syvää, aitoa ja Jumalan mielen mukaista. Meidät pelastaa yksin Kristus. Hänen osuutensa meidän pelastamisessa on 100 prosenttia.

Uskonpuhdistuksen ydin kiteytyi sanoihin ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Nämä sanat tarkoittavat sitä, että me emme pelastu parannuksen tekojen, synnin vastustamisten ja voittamisten, pyhityksen tai hyvien töiden tähden. Ne ovat pelastuksen seurausta.

Parannuksen tekeminen on mielenmuutosta. Se tarkoittaa tarkemmin suunnan kääntämistä, suuntautumista kohti Jumalaa. Ihminen, joka on kääntänyt selän Jumalalle, kääntyy takaisin Jumalaan päin. Miksi hän niin tekee? Koska hän kuulee selkänsä takaa hellän ja rakastavan armokutsun.

Pelastusta voisi verrata tilanteeseen, jossa ihminen on haaksirikkoutunut ja ajelehtii merellä laivankappaleiden varassa ilman toivoa. Pelastustyöntekijät tekevät päättäväisesti töitä löytääkseen kadonneen. Lopulta pelastushelikopteri löytää ajelehtijan ja pelastaja laskeutuu kopterin tikkaita pitkin haaksirikkoutuneen luokse. Meressä oleva miesparka on yrittänyt viimeisillä voimillaan heilauttaa kättään kopterille tullakseen nähdyksi. Loppu jää pelastajien tehtäväksi. Miehen olisi pelastuttuaan järjetöntä väittää omaa käden heilautustaan pelastautumisensa syyksi – yhtä vähän meidän kannattaa laittaa painoarvoa omille suorituksillemme Jumalan kanssa.

Mutta eikö Raamattu opeta parannuksen teon yhteydessä synnistä luopumista? Pyhä Henki on se taho, joka ottaa vastuulleen kristityn kasvattamisen alusta saakka. Ja Hän antaa voimaa pyhitykseen ja hyvien töiden tekemiseen toisille. Hänellä on keinonsa taistelussa niitä syntejä vastaan, joissa itse koemme voimattomuutta. Mutta jos synnistä luopuminen laitetaan pelastuksen ehdoksi, silloin menetetään armo, evankeliumi ja Kristus.

Parannuksen teko ei siis riitä pelastukseen. Mutta Kristus riittää. Hänet kristitty omistaa heikoimmallakin uskon säikeellä.

Vapaaksi riippuvuuksista?

”Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia.” (Room. 6: 14)

Taistelu riippuvuuksia vastaan on repivää ja tuhoisaa. Se tuhoaa ihmistä itseään sekä usein myös lähipiiriä. Voiko kristitty olla sidoksissa erilaisiin riippuvuuksiin? Kyllä voi. Kristitty voi kuten kuka tahansa kokea esimerkiksi pornoriippuvuutta, läheisriippuvuutta, päihderiippuvuutta tai peliriippuvuutta.

Riippuvuuden kokeminen aiheuttaa syvää syyllisyyttä ja häpeää. Riippuvuudesta kärsivä ihminen yrittää monesti päästä ongelmastaan eroon kaikin voimin. Langettuaan hän kokee masennusta ja ahdistusta ja tekee yhä uusia lupauksia onnistua jatkossa paremmin. Hetken aikaa elämä saattaakin olla helpompaa, kunnes sama vanha riippuvuus houkuttaa ja taistelun jälkeen edessä on uusi epäonnistuminen. Tämän kierteen aikana ihminen keskittyy koko ajan itseensä ja silloin Kristus unohtuu.

Miten riippuvuuksista voisi päästä eroon? Tärkeää on ymmärtää, että me ihmiset näemme riippuvuuden näkyvät ilmentymät, Jumala tietää niiden syntymekanismin; monesti syyt juontavat aivan lapsuuteen saakka. Haavoittunut psyyke pyrkii etsimään tasapainoa ja hyvää oloa ja monesti se tapahtuu erilaisten ikävien riippuvuuksien kautta; ne tarjoavat hetkellistä huumaa ja helpostusta.

Ratkaisevaa on ymmärtää, että ihmisen on itsensä mahdotonta voittaa ongelmaansa. Eikä Jumala odota sitä. Sen sijaan Jumala odottaa, että riippuvuuden kehässä painiva ihminen luovuttaisi taistelun Hänelle. Hän kykenee armossaan tekemään sen, mitä me emme. Synti ei ole herrana siellä missä armo vallitsee – se tarkoittaa sitä, että Jumalan armo vapauttaa ihmisen itsensä ruoskimiselta ja itseensä käpertymiseltä ja vie hänet Kristuksen armoistuimen luokse. Kun ihminen lakkaa lainomaisen itsensä muuttamisen, jää tilaa Pyhän Hengen työlle.

Haluan sanoa vielä lopuksi yhden asian sinulle, joka kärsit jonkinlaisesta riippuvuudesta elämässäsi: Jeesus Kristus rakastaa sinua. Sinä riität ja kelpaat Hänelle juuri sellaisena kuin olet. Hänen armonsa riittää sinulle. Uskalla olla rakastettu ja luovuttaa mahdottomat taistelusi Hänelle, Hän ottaa ne omikseen. Hän saattaa vapauttaa sinut aivan silmänräpäyksessä tai sitten pidemmän hoitumisen kautta. Ja jotkut joutuvat elämään riippuvuuden varjoissa koko elämänsä, mutta silloinkin Kristuksen rakkauden keskipisteessä.

Älä pelkää heikkoutta

”Siksi iloitsen heikkoudesta…” (2. Kor. 12:10).

Taidamme itsekukin ajatella, että heikkous kuuluu uskon elämämme alkuvaiheisiin? Miellämme helposti uskossa kasvamisen tarkoittavan sitä, että heikkoutemme jää taka-alalle ja sijaan tulee vahvuus.

Apostoli Paavali joutui kokemaan toisenlaisen järjestyksen; hän oli ensin mielestään vahva ja onnistunut, vuosien myötä Kristuksen seurassa hänestä tuli heikko ja tarvitseva.

Me häpeämme omia heikkouksiamme ja haluaisimme piilottaa niitä toisilta. Heikkous tarkoittaa sitä, että en onnistu elämässäni niin kuin haluaisin enkä pysty olemaan se ihminen, joka toivoisin olevani. Heikkouden olemassaolo ja sen kokeminen painaa meitä alas ja synnyttää alamittaisuuden kokemuksen. Moni heikkoutensa tunnustava ajattelee olevansa myös yksin; toiset ovat vahvempia ja parempia. Tämän tähden moni jää pois seurakunnan yhteydestä.

Palaan vielä Paavaliin. Paavali ymmärsi kipeiden kokemustensa kautta, että raamatullinen kristillinen elämä ei ole sulaumaa ihmisen vahvuudesta ja Jumalan vahvuudesta. Hän ymmärsi, että Jumalan tarkoittama elämä toteutuisi vain seuraavan yhtälön kautta: Ihmisen heikkous yhdistettynä Kristuksen voimaan.

Heikkoja, ontuvia ja raajarikkoja me olemme kaikki. Emme sitä haluaisi myöntää, tahtoisimme nähdä heikkoutta vain toisissa. Mutta Jumala sallii meille joskus syviäkin epäonnistumisten kokemuksia, jotta kuviteltu vahvuutemme karisisi pois.

Vasta heikkoina ymmärrämme, että Jumalan armo on meille kaikki kaikessa. Vasta heikkoina tarvitsemme Kristusta olemaan meille kaikki se Elämä, jota kipeästi tarvitsemme.

Ehkä sinäkin itket omia heikkouksiasi ja syntisyyttäsi? Saat omistaa sen saman vastauksen, jonka Jumala antoi Paavalin itkuisiin pyyntöihin: ”Minun armoni riittää sinulle”.

 

Taivaallista ruokaa

”Mutta hän sanoi heille: `Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.´” (Joh. 4: 32)

Jeesus oli jo kulkenut pitkän ja uuvuttavan matkan tullessaan Samariaan Sykarin kaivolle. Hän oli väsynyt, janoinen ja nälkäinen. Opetuslasten lähtiessä hakemaan ruokaa, Jeesus tahtoi kohdata erään syrjityn ja yksinäinen naisen. Kohtaamisen jälkeen opetuslapset palasivat ostosreissultaan ja tarjosivat Hänelle ruokaa; Jeesus kertoi olevansa jo täynnä sellaista ruokaa, jota ei tästä maailmasta saa.

Jeesuksen sisimmän täyttävä ruoka oli Isänsä tahdon tekeminen. Hän eli Jumalan tahdon keskipisteessä ja nautti yhteydestään Isään. Tämä ruoka oli Hänelle paljon enemmän kuin kaikki muu, mikä pystyi täyttämään sielun ja ruumiin tarpeita.

Jeesus kutsui opetuslapsiaan tavoittelemaan samaa ruokaa. Hän pyysi heitä ottamaan Hänestä esimerkkiä ja kutsui nauttimaan samaa taivaallista ravintoa. Joka tätä ruokaa nauttisi, hänen ei koskaan tulisi nälkä, Hän vakuutti.

Entä jos me tänään etsimme nääntyneinä ruokaa – mielekkyyttä, täyteyttä, levollisuutta, päämäärää – vääristä asioista? Ajattelemme helposti puutteessamme, että jos vain saisimme terveytemme takaisin, paremman työpaikan, ihmissuhteet paremmalle tolalle tai enemmän omaisuutta, sitten olisimme onnellisia ja tyytyväisiä. Saatamme keskittyä kaiken tämän tavoitteluun niin, että unohdamme sen ruuan, joka todella täyttää elämämme ja antaa meille levon.

Daavid kirjoitti pitopöydästä, joka katettiin vihollisten keskelle. Eikö tämä tarkoita sitä, että kristitty voi kokea täyteyttä ja yltäkylläisyyttä kaiken pimeyden ja puutteen keskellä?

Taivaallinen ruoka on siellä, missä kristitty taipuu pyytämään oman tahtonsa sijaan Jumalan tahdon tapahtumista. Silloin ihminen luovuttaa vaateensa ja antaa elämänsä Luojansa käsiin ehdoitta. Luopumisesta syntyy elämää, kadottamisesta löytyy pääsy Jumalan suunnitelmien ja kutsumuksen ytimeen. Oman tahdon kuolemisessa kristitty tavoittaa elämän Kristuksen tahdossa ja voimassa. Ja silloin notkuu juhlapöytä taivaallisia herkkuja.