Kourallinen tuhkaa ja kultasiipiset kyyhkyset

Ensin olin kuin mahtipontisesti palava leivinuunin elämää uhkuva koivupino. Ajattelin Jeesus, että se oli kutsumukseni: palaa upeasti ja näyttävästi, kärventymättä kuten Danielin ystävät samalla taivaan kauittimien soittaessa Veskun Niin hyvää puuta.

Sitten liekit nuolivat ahnaan kuumasti särötöntä ja uskolla pumputtua uskoani ja aloin kutistua. Vielä silloinkin olin varma, että vaikka minun pitää pienentyä tieltäsi, saan olla silti heikkonakin itsessäni vahva.

Annoit palkeittesi puhkua ja sain toivoa siitä, että tarvitset vain yhdenkin elämäni säröisen palasen, jotta voit tehdä sillä ihmeitä.

Mutta lopulta olin vain arinan alle jäänyt pieni kasa tuhkaa. Otit minut käteesi, koko elämäni ja toiveeni olla jotain mahtui muutamaan grammaan ei mitään. Annoit minun valua sormiesi läpi ja itkin, miten mitään ei ollut jäänyt jäljelle.

Sitten teit jotain, mitä oletin ja silti osasit täysin yllättää – niin kuin aina teet: puhalsit minut pois ja juuri kun olin häviämässä tyhjin kaikkiin ilmansuuntiin, annoit sanasi muuttaa jokaisen surun tuhkahiutaleen kultasiipisiksi kyyhkysiksi.

Tyhjiin palanut elämäni lensi toivon kyyhkyinä toivottomien olkapäille ja kuiskasi heille: ”Sinä olet Minun rakas poikani/ tyttäreni. En ikinä päästä sinusta!”

Ja vaikka olin jo kanssasi jaettuna ei-oleva, tunsin olevani kädelläsi painavampi kuin ikinä. Olin, koska rakastava katseesi teki minuun muodon, ei enää häpeän lapsen ja mitään mittaa täyttämättömän vaan kiinteäksi rakastetun.

Käsittämätön sinä olet. Saat osaksesi niin paljon arvosteluani, kuin tietäisin kaiken Sinua paremmin. Mutta olet käsittämätön ja aivan ihmeellinen.

Viet minut päätökseen vain saadaksesi minut aivan ihanan uuteen ja lapsenmielisyyden minussa heräävään alkuun. Saat minut pois puhallettuna olemaan niin oleva ja Sinulle ihmeellinen, että halkean ylpeydestä Sinua kohtaan.

Käytät minua aivan uusin, ihmisen sanoille kuvaamattomilla tavoilla juuri kun olen ylittänyt kuoleman lopullisen portin; ottanut viimeisen peruuttamattoman askeleen vain jotta näkisin Rakkautesi olevan kuoleman otetta vahvempi.

Voi Rakkaani, Sulhaseni, Luojani, Pelastajani ja Herrani! Mitä enää sanoisin? Anna minun jo vihdoin uskaltaa luottaa ihmeellisiin suunnitelmiisi, vaikka ne tapahtuvat aina ymmärrykseni ulottumattomissa.

Anna minun palvoa sinua silloinkin, kun koko helvetti katsoo elämääni kuin Mister Bean -elokuvaa ja nauraa vahingonilosta.

Ennen kaikkea: puhalla minut pois ja jälleen elämään! Anna tuhkasta nousta toivon kultaiset kyyhkyset, tee ei-mistään muoto, joka imee sinun rakkautesi sisäänsä ja hohtaa sinua talven kylmimpänäkin päivänä!

Sinä vastasit minulle (Ps. 22:22)

Kuinka ihmeelliset, toivon vahvat ja uljaat hevosvaljakot! Vaikka olosuhteet kääntyivät niin miinukselle, että mittarit paukkuivat pakkasesta ja vaikka voimani oli jo kuivettunut kuin saviastian jauhettu siru paahteessa, Sinä vastasit!

Sinä vastasit minulle eli Sinä pidit minua sen arvoisena, että halusit reagoida, puuttua vain minun yhden kuolemaan taipuneen ihmisen elämään. Sinä vastasit minulle eli Sinä laskit koko täyteytesi eteeni kuin jumalallisen herkkukorin ja minä sain palata elämään!

Sinä vastasit minulle. En ole, Herra, sen arvoinen, enkä jaksanut uskoa siihen enää. En osannut odottaa, että vielä kärsimyksien pitkien aikojen jälkeen Sinä muistaisit minut. Sinä muistaisit minut – et vain tätä hetkeä, vaan kaikki kohtaamani vaikeudet ja kaikki hysteerisen yksinäiset kyyneleet.

Kiitos, että Sinä et ole valtaistuimellesi jämähtänyt, vanha, liian painava ja täynnä itseään oleva kuningas. Sinä juokset jokaiseen ovenrakoon kuullaksesi nekin sanat, jotka jäivät huulilleni. Sinä käskit enkeleitäsi ja pimeyden voimia vain minua varten niinäkin päivinä, kun luulin ettet ollenkaan välitä.

Sinä vastasit, Sinä aina vastaat! OI, muista sieluni: minulla on Jumala, joka ei kertakaikkiaan voi jättää vastaamatta! Siksi älä katso kalentereita, älä vain olosuhteita, älä laske laaksoissa vietettyjä päiviä, vaan odota Jumalan vastauksia! Ne tulevat kuin kuohuava meri ja mullistavat kaiken!

Videoinnit kuntoon ja opetukset talteen – liity keräykseen vaikka 5 eurolla!

Onpa ihanaa, miten ystäväni teki tämän mainoksen! Taas olen katsomassa syntyykö tyhjän päälle jotakin uutta!🥰🙏🏼

Kirjoitan tilinumeron tähän vielä näkyviin, että on helppo kopioida.
FI36 5105 0620 1404 60
Viestikenttään esim. teksti: Lahjoitus sometyöhön

Tulessa valmistetut lohduttajat

”…että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa…” (1. Kor. 1: 4).

Millä lohdutuksen sanoilla ja voimalla Paavali aikoi lohduttaa elämän kärsimyksissä kituvia kristittyjä? Mistä löytyi se empatia, kyky nähdä toisen tarve, ei lyönneille ja kuopan reunalla ivaamiselle – vaan vierelläkulkemiselle ja sanoille ”Ei hätää, minäkin olen ollut tuolla ja minut on pelastuttu – ihan kuin sinutkin!”

Paavali mainitsee lyhyesti lohduttajan kouluttajina olevan ”kaikki ahdistukset.” Viivaa sana ”kaikki” omassa Raamatussasi, pudota siihen muutama kyynel antaessasi Sanan imeä sisäänsä kaikki Sinun jo koetut, nyt kokemat ja jopa edessä olevat ahdistukset.

Kuka osaisi kertoa, miten eri tavoilla elämä osaa viedä täyteen umpikujaan ja ahdinkoon? Vaikka kokoaisimme yhteen maailman kaikkien ihmisten kaikki ahdingot ja ylivoimaiset vaikeudet, ne kaikki sulautuvat tuon yhden, jumalallisen voiman omaavan ”kaikki” -sanan alle.

Ehkä olet joskus rukoillut voivasi olla lohduttajana toisille? Ehkä sisälläsi on palanut liekki toisten auttamiseen? Tapoja on tuhansia mutta palo on sama.

Älä enää vaivaa väsynyttä sieluasi ”miksi” -kysymyksillä. Sinun ei tarvitse – ei todella tarvitse! – koska Jumala pakotti Paavalin elämään kysymys ja vastaus todeksi. Sinun osanasi on moninainen kärsimys – se myös jota pidät vain itsesi aiheuttamana – jotta etenisit kutsumuksessasi Jumalan lohduttajaksi. Suurempaa ja tarvittavampaa kutsumusta ei ole!

Paavali totesi, että jokainen lohduttaja voi operoida Jumalallisella arvovallalla ja elvytystaidolla vain siinä syvyydessä, jossa hän itse on käynyt.

Parhaat kuuntelijat, parhaat lohduttavat kulkevat läpi sellaisten helvettien, joista ei tiedä kuin ne jotkut, jotka Jumala ohjaa heidän elvyttämikseen.

Lohdutus täytyy ensin kokea itse. Jumala voi lohduttaa vain kumollaan olevia lapsiaan. Hänen erityisen hellä lohdutuksensa ei nosta vain aina sitä yhtä itkevää, vaan se muuttaa avunsaajaa Kristuksen sydämenlaatuun.

Jokainen terapiakoulutus kestää aikansa. Jumalan koulu kestää läpi elämän. Mutta pidä kiinni tästä: niin kestää myös Hänen valtavan kuohuava lohdutus. Se on kuin matalan hiekkarannan yllättävä äkkisyvä; Se imaisee sinut syleilyynsä juuri, kun et sitä enää odota!

Jumala valmistelee tänään Suomessa tulen läpi käyneitä lohduttajia ennen näkemättömälla vaivalla ja intensiteetillä. Hän tietää, että kohta pato murtuu, ja itkevät tulvivat seurakuntiin tavalla, joka ylikuormittaa vain ”vähäistä” tarvetta rakennetun kohtaamisjärjestelmän

Hän tarvitsee sinua. Hän tarvitsee tuhannella tavalla särkyneitä ja ahdistettuja lapsiaan. Hän valmistaa heidät tulella, jotta Hänen lohdutuksensa saisi tuhansia uusia kanavia, ”Taivas-maa” -operaattoreita ilman maksua.

Ja minä kuolin

”… ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa…” (Gal.2:20).

En ole koskaan aiemmin tajunnut Paavalin sanojen vavahduttavaa voimaa. Kuoleman voimaa, pimeää, jossa ei ole mitään toivoa, vain viimeinen hengenveto ja yksi elämä päätöksessään.

Sanat sisältävät kristillisen elämän syvintä nektariinia, joidenkin osaksi tulevaa kokemusmaailmaa, joita ei aukottominkaan teologia tavoita.

Ennen elämää on kuolema. Kuolema, joka ei ole vain ”Läpsystä vaihto ja eteenpäin” vaan se puhuu päivistä, viikoista, ehkä vuosista, jolloin ihmisestä valuu elämä hiljaa ulos kuin hiekka viillon saaneesta nyrkkeilysäkistä.

Miten olenkaan ohittanut kuoleman ja juossut lukemaan Kristuksen elämästä! Luullen jo juoneeni kuoleman maljan katkeran pohjasakan ja siirtyneeni voimaan ja voittoon.

Kyllä, Kristus siellä on, Hänen elämänsä, ilonsa, kädet levällään odottaen rakastaan yli tuiman virran. Kristus, joka tahtoo ottaa armaansa todemmin ja täydemmin kuin ikinä, Kristus, jonka elämä ohjaa rakkaansa peräsintä kohti altaan liian syvää päätä.

”Ja minä elän!” on ristin läpi ja sen rusentavan painon alle jääneen ”elävän-kuolleen” todistus, joka järkyttää helvettiä!

Kuolema on saanut tuoda lavalla kaikki parhaat esiintyjänsä: toivottomuuden, häpeän, masennuksen, korvaan kuiskuttavan näkymättömän tohtorin, joka kuvasi tilaasi niin oikeilla sanoilla ja loppuraportissa kirjoitti: ”Elämään enää kelpaamaton!”.

Hetken Kuolema sai juhlia ja esittää pääroolia. Mutta kun se luuli voittaneensa, uhri oli kuollut ja kuopattu, astui Kristus kivisen haudan suulle.

Yhdellä katseella Hän palauttaa sinut elämään, mutta ei enää sinua entisenä, vaan sinut Hänen voimassaan, voitossaan ja mahdollisuuksissaan!

Onko tänään vuosien kristillinen elämäsi kuoleman kourissa? Ehkä olet merkinnyt tämän päivän päiväksi, jolloin sinä kuolit? Tuon sinulle surukukat, itken hetken vierelläsi ja sitten olen täysin epäsovinnainen ja alan nauraa ilosta.

Rakkaasi astelee hautakumpusi luokse ja kysyy: ”Uskotko, että Minä olen Elämä ja Ylösnousemus?” No, ei kuollut jaksa enää uskoa eikä vastata. Mutta silloin Hän saa itse vastata sinun käyttöprofiililla: ”Minä, Herra, uskon!”

Anna kuoleman tehdä oma työnsä, mutta älä luovu Rakkaasta, joka käyttää sitä vain saadakseen sinut enemmän omakseen.

Yksi kuollut ja Kristuksen uskosta elävä muuttaa maailmaa. kutsumus on antaa koko elämä ja Rakkaasi ottaa sen ja ojentaa kuolemalle. Mutta se ei ole tarinan päätös.

Se ei ole tarinan päätös, vaan alku, seikkailu joka hakee vertaistaan!

Olisiko tänään Ylösnousemuselämän vuoro nostaa tämän päivän lasarukset haudoistaan?