”Herra, ahdistuksessa he etsivät sinua, vuodattivat hiljaisia rukouksia, kun sinä kuritit heitä.” (Jes. 26:16)
Ahdistuneen sydämen rukoukset ovat kuin hiljaisia huokauksia. Raskaiden painojen tähden pää on kumarassa ja rukoukset tuntuvat jäävän huulille.
Rukous voi joskus tuntua myös siltä, että sanat ikäänkuin valuvat maahan. Särkynyt astia vuotaa säröistään ahdistustaan, se laskeutuu kuin vesi astian kylkiä myöten maahan.
Jumala poimii jokaisen huokauksen, ajatuksen ja sanan. Hän ei koskaan välitä niin paljoa sanojen pyörittelyistä eikä tyhjän hokemisista, hiljaiset rukoukset Hän kuuntelee erityisellä tarkkaavuudella. Vaikka ajatukset jäisivät syviksi huokauksiksi, Jumala tietää tarkalleen niiden sisällön.
Särkyneen hiljaiset rukoukset ovat arvokkaita. Jumala on aina siellä missä on yksi särkynyt ja ahdistunut Jeesuksen oma. Kun Hän on läsnä huokailuissamme, asiamme ovat Kaikkivaltiaan käsittelyssä.
”Mitä sanovan kirjoitukset? `Aabraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi Hänet vanhurskaaksi.´” (Room. 4:3)
Usko taitaa olla aina hyvin järjenvastainen teko. Aabraham sai Jumalalta lupauksen, että hän tulisi saamaan oman pojan. Vuodet vierivät ja hän lähestyi sadan vuoden ikää. Samoin Saara oli alkujaankin hedelmätön ja hänen piti odottaa lupausta aina 90-vuotiaaksi. Aabrahamin on täytynyt miettiä, että Jumalan lupaus on täysin järjetön ja vastoin kaikkia luonnonlakeja. Hän päätti kuitenkin pitää Jumalan luotettavana, näytti olosuhteet miltä tahansa. Jumala luki Aabrahamin tämän uskon takia vanhurskaaksi eli hyväksyi hänet yhteyteensä. Usko on meidänkin kohdallamme järjetön asia. Me uskomme Jumalaan, jota emme näe, uskomme Hänen lähettäneen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan luoksemme ja uskomme Jeesuksen kuolleen häpeällisen kuoleman meidän syntiemme tähden. Tämä kaikki sotii järkeämme vastaan, eikö totta?
Sitten meidän tulisi uskoa Raamatun pääväite, että Jumala vanhurskauttaa meidät – kuten Aabrahamin – pelkän uskon perusteella? Järki ymmärtäisi asian paremmin, jos yhtälöön liitettäisiin meidän kilvoittelu, hyvät teot, pahan välttäminen ja niin edelleen. Mutta ei, tässä asiassa ne suljetaan tiukasti pois. Jumala lupaa, että vain usko vanhurskauttaa. Usko vanhurskauttaa sen, jolla ei ole mitään hyvää näytettävänä Jumalalle.
Katsomme itseämme ja huomaamme monenlaisia himoja ja haluja ja sydämen kylmyyttä sekä haluttomuutta rakastaa Jumalaa. Huomaamme olevamme kaukana Jumalan pyhyydestä ja meidän pitäisi luottaa Jumalan lupaukseen? Siis että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Sanon: tehtävä on meille yhtä vaikea kuin Aabrahamille. Mekin olemme itsemme puolelta kuolleita suhteessa Jumalaan, emme pysty luomaan yhteyttä Häneen. Ja meidän pitäisi luottaa, että Jumala tekee kaiken puolestamme, kun vain pidämme Jumalan luotettavana. Ihan hullua, eikö? Pitäisikö vain uskon riittää?
Usko antaa Jumalalle kaiken kunnian, koska se pitää Jumalaa sanansa mittaisena. Usko on parasta, mitä voimme Jumalalle antaa, koska silloin Jumala saa olla Jumala. Usko sanoo: ”Jumala, minä luotan sinuun ja uskon sen, mitä olet minulle sanonut. Minä tiedän, että vaikka olosuhteet näyttävät mahdottomilta, sinä luot elämää kuolleista.” Tämä usko vastaanottaa Jumalalta kaiken. Se suostuu passiivisena katselemaan kuin sivusta kun Jumala toimii. Se antaa Jumalan olla aktiivinen antaja, joka rakastaa lahjoittaa ihmiselle kaiken.
”Hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Kor. 1:30)
Oletko nähnyt joskus sellaisia suuria pehmustepalloja, joiden sisässä ihminen pystyy pyörimään ympäri nurmikkoa? Tuollainen ihminen superpallon sisällä vastaa hyvin kysymykseen, mitä tarkoittaa sanonta, että me olemme Kristuksessa.
Ensinnäkin ulkopuolinen näkisi pallon sisällä olevan ihmisen pallon läpi; samoin Jumala näkee meidän kristityt Kristuksen läpi. Koska Jeesus on puhdas, pyhä ja vanhurskaus, sellaisena Jumala pitää meitäkin.
Toisekseen kuvittele, että pallon sisällä olisi liuta energiapatukoita. Ne olisivat pallossa pyörivän käytössä tarpeen vaatiessa. Raamattu ilmoittaa, että kaikki Jumalan siunaukset ovat Kristuksessa (Kol. 2:8). Meille se tarkoittaa sitä, että ollessamme Kristuksessa me omistamme samat siunaukset. Niitä ei ansaita, vaan ne lahjoitetaan siinä yhteydessä, kun meidät yhdistetään Jumalan Poikaan.
Kolmanneksi pallo suojaa sisäpuolella olevaa maaperän töyssyiltä. Yhtä lailla Kristus suojaa meitä vihollisen juonilta ja tuhovimmalta. Kristuksessa ollessamme meidän ei tarvitse pelätä.
”ihmispomppupalloon” pitää itse kammeta sisälle. Kristuksen osalta tämä vaihe on toisin, sillä itse Jumala on asettanut jokaisen kristityn Kristukseen.
Jumala myös ilmoittautuu olemaan taho, joka jatkuvasti vahvistaa meidän huikeaa asemaamme (2. Kor. 1:21). Kuka voi siis irrottaa meidät Kristuksesta ja yli ymmärryksen käyvästä armosta?
Työttömyys. Avioero. Syöpä. Hometalo. Läheisen kuolema. Ne ovat kaikki kuin lukuja elämämme käsikirjoituksessa, joita emme olisi siihen itse valinneet. Miksi hyvä Jumala sallii meille niin raskaita vaiheita ja vuosia?
Taidamme luontaisesti suunnitella oman käsikirjoituksen päätöskappaletta myöten. Ainakin tiedämme mitä osia siihen haluamme ja mitä emme missään nimessä valitse. Viemme Jumalalle luonnoksemme, jotta Hän laittaisi siihen hyväksyntänsä. Tai ehkä sallisimme Hänen tehdä pieniä muutoksia, ainakin jos ne yllättävät meidät iloisesti.
Useimmissa käsikirjoituksissa Jumalan rooli taitaa jäädä melko pieneksi? Ehkä olemme ajatelleet varata Hänelle esimerkiksi sunnuntaiaamuihin pienen puheenvuoron?
Kun elämä ei mene suunnitelmiemme mukaan, menemme Jumalan luokse pettyneinä ja hämmentyneinä. Miksi Hän ei siunaa elämäämme ja pidä sitä siinä kurssissa, minne haluamme sitä ohjata? Koska Hän haluaa olla elämässämme aktiivisemmin mukana ja saada suuremman roolin.
Onko Jumala siis lapsellinen tai mielivaltainen? Ei, vaan Hän on kirjoittanut meille kauniin käsikirjoituksen jo ennen syntymäämme. Kun viemme omat kirjoituksemme Hänelle, Hän tahtoo antaa meille oman vastaavansa. Ehkä olemme valmiit lukemaan sen kun joudumme pois mukavuusalueeltamme?
Olen aika varma, että Jumalan suunnitelmat elämämme suhteen ovat paremmat kuin omamme. Jos elämäämme sallitaan tukalia väliotsikoita, ne voivat olla ohjaamassa meitä suurenmoisiin päätössanoihin.
Kuluneen vuoden aikana olen saanut olla yhä uudestaan samassa oppikoulussa: kaikki hengellinen elämä ja kutsumuksen toteuttaminen toteutuu vain ja ainoastaan levon kautta. Toistuvasti palaan Jeesuksen sanoihin, jotka Hän sanoi Martalle: ”Maria on valinnut hyvän osan…”
Maria vain lepäsi Jeesuksen lähellä. Miten yksinkertaista ja samalla haastavaa. Koko meidän ympäröivä maailma käskee meitä olemaan tehokkaita, laittamaan itsemme likoon ja täyttämään jokainen hetkemme jollakin hyödyllisellä tekemisellä. Samaan aikaan Jumala kutsuu meitä hiljaisuuteen ja levolliseen yhteyteen Hänen kanssaan.
Oppituntini blogin tiimoilta menevät tähän malliin: aina kun yritän olla tarmokas ja kirjoittaa hyödyllistä tekstiä, en saa mitään aikaan. Saatan istua pitkäänkin koneen äärellä saamatta ruutuun yhtään lausetta. Silloin taas kun maltan hiljentyä Raamatun äärelle, inspiraatio alkaa usein virrata ihmeellisellä tavalla.
Vaikein läksy on hyväksyä se, että ilman Jeesustani olen tyhjä ja avuton. Ja silti yritän jatkuvasti omavoimaisesti puristaa itsestäni elämää esille.
Luulen, että tämä sama kaava on totta meillä kaikilla. Jumala kutsuu meitä hiljaisiin hetkiin kanssaan, jotta Hän saisi lahjoittaa meille kaikkea sitä, mitä päivittäin tarvitsemme.
Tärkeintä ei ole siis tekeminen vaan lepääminen. Ja itse olen oppinut levosta ja luottamuksesta eniten juuri silloin, kun olen epäonnistunut olemaan vahva ja toimelias ja onnistunut.
