”Tässä toteutuu sanonta: `Toinen on kylväjä ja toinen leikkaaja´” (Joh. 4: 37).
Psalmissa 126 on ihana lupaus: ”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat”).
Jeesus opetti, että kylväjä ja leikkaaja saattavat hyvinkin olla eri ihmisiä: Toisen elämään mahtuu itkua ja toisen riemua. Ehkä Jeesuksen viittaama sanonta oli ajan hengellistä pohdiskelua juuri lainaamastani Psalmista?
Ehkä ystäväsi todistavat Jumalan ihmeellisistä teoista ja läsnäolosta mutta sinun elämäsi on kuin siemen, joka pudotetaan yksin kylmään ja pimeään multaan. Ehkä et saa koskaan nähdä kyyneleittesi tuottamaa elämää.
Toisten kutsumus on kasvattaa kyynelillä satoa, joka kasvaa esiin inhimillisesti liian pitkän ajan jälkeen. Helpompaa olisi olla keveä viljan niittäjä.
Niittohommiin on aina jonoa mutta Jumala valitsee erikoisen huolella jokaisen surulla kylväjän.
”Herra puhui Moosekselle: `Kun te tulette siihen maahan, jonka minä annan teille asuttavaksenne…´” (4. Moos. 15: 1).
Israelilaiset olivat juuri mokanneet ratkaisevalla tavalla: he torjuivat Jumalan lupauksen päästä luvattuun maahan ja siitä seurauksena heitä odotti neljänkymmenen vuoden ankara erämaajakso.
Tappiotunnelma oli käsinkoskelteltava. Itsepäisyyttä ja jatkuvaa kapinamieltä kuvasi Jumalan ankarien sanojen jälkeen maan valloitusyritys omin voimin. Lopputulos oli murskatappio.
Ajattele, että juuri tähän tilanteeseen Herra puhui Moosekselle sanan ”kun”. Hän ei sanonut, että ”jos te pääsette luvattuun maahan epäonnistumisenne jälkeen vaan ”kun te pääsette perille.” Armo vuoti Jumalan sanojen välityksellä kaulusten kohdalta rikkirevittyjen viittojen sisään.
Meillä on myös elämässä aivan ratkaisevan tuntuisia epäonnistumisia. Saatamme langeta synteihin niin syvälle, ettemme kykene näkemään pinnalla välkehtivää toivoa.
Kristuksen armo on kuitenkin aina odottamassa pohjalla. Rakkaus muuttaa ehdolliset konditionaalit Jumalan varmoihin lupauksiin.
Perille pääsy ei ole koskaan ollut meidän onnistumisten varassa. Saat lopettaa toivottoman vastavirtaan räpiköimisen ja antautua rakkaudelle, joka on tuhat kertaa syntejäsi suurempi.
”Olkaa valppaat ja karttakaa kaikenlaista ahneutta, sillä ihmisen elämä ei riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä olisi ylen määrin” (Luuk. 12:15).
Suurimmat synnit eivät välttämättä ole asioita, joita teemme vaan asioita joita emme tee.
Jeesus opetti rikkaasta miehestä, joka tahtoi rikastua edelleen. Hän käytti tarmonsa omaisuutensa kartuttamiseen ja kuvitteli tavoittavansa tilan, jossa saisi leijua onnellisena kuin leija tuulen pyörteessä.
Vertauksen mies ei kyennyt näkemään toisia ihmisiä. Hänen hyvinvoinnistaan olisi hyvin lohjennut hyvää huono-osaisille mutta mies ei siitä välittänyt.
Jeesus varoitti huomioitaherättävän terävästi varomaan ahneutta. Hän antoi sille melkein persoonallisen sävyn – se oli kuin voima, joka kietoi ihmisen ja ajoi tyhjyyteen.
Rahan kanssa on syytä olla varovainen. Se jakelee katteettomia shekkejä ja lupaa yltäkylläisyyttä, joka paljastuu lopun valossa puhtaaksi itsekkyydeksi.
Paras tapa kurittaa ahneutta on antaminen. Mitä enemmän annan, sitä vapaampi olen. Taas toisaalta, mitä enemmän pidän itsellä, sitä vaikeampaa on lahjoittaa pois.
Niin, suurimmat synnit taitavat olla tekemättä jättämisen syntejä. Kun minä varmistan omaa hyvinvointiani, lähellä elävät ihmiset jäävät vailla apua.
”Kun miehet saapuivat Jeesuksen luo, he sanoivat: `Johannes Kastaja lähetti meidät sinun luoksesi kysymään: `Oletko sinä se tuleva vai pitääkö meidän odottaa toista´´” (Luuk. 7: 20).
Johannes Kastajan elämäntehtävänä oli tunnistaa Jeesus ja kertoa kansalle Hänen olevan tuleva messiaskuningas. Johannes sai nähdä kyyhkysen laskeutuvan sukulaismiehensä päälle ja pelottoman varmana hän julisti, että Jeesus oli Jumalan Poika (Joh. 1: 34).
Tuulet kuitenkin kääntyivät ja ihmissuosion paistattelun sijaan Johannes sai laskea rottia kurjassa tyrmässä. Jos Jeesus oli luvattu kuningas, miten hän, kuninkaan airut, saattoi joutua häpeälliseen vankilaan? Joku yhtälössä ei täsmännyt, missä hän oli mennyt harhaan?
Jos Johannes Kastaja joutui epäilemään omaa elämäänsä, uskoaan, niin, jopa Jeesuksen todellisuutta, ei se voi olla vierasta meistä kenellekään. Epäilykset itävät kärsimysten vankiloissa: ”Jos Jeesus on totta ja minä olen Hänen lapsensa, miten voin joutua kokemaan tällaista?” ”Oliko kaikki vain harhaa, niin todellista ja vahvaa kuin se olikin?”
Johannes lähetti opetuslapsensa Jeesuksen luokse kysymään, oliko Jeesus enemmän kuin sukulaismies? Vahva usko oli riistetty ja jäljelle jäi vain typerä kysymys niille, jotka eivät ole jauhautuneet vastatuulten myllyissä.
Jeesuksen vastaus oli ihanan lempeä. Siinä ei ole edes rivien välissä luettavissa moitetta tai ivaa. ”Menkää ja kertokaa” tarkoitti: ”Menkää vahvistamaan veljeäni! Minä se olen! Jaksa Johannes vielä hetki, kohta olet pääsevä taivaaseen ja me siellä eivät kalterit voi erottaa meitä toisistamme.”
Ehkä sinun lähettinäsi juoksee tänään poskelta vierivä kyynel? Älä pelkää, se kyllä tavoittaa taivaan. Näetkö kanssani silmiinkantamattomat enkelirivistöt, joilla Komentaja antaa käskyn: ”Menkää ja kertokaa…”?
”Lähetä valosi ja totuutesi, ne johdattakoon minua. Viekööt ne minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi” (Ps. 43: 3).
Minulle aamuihin tuntuu kiteytyvän koko sisäisen yksinäisyyden kipu. Aamut kirkuvat korkeassa oktaavissa olkapäilläni: ”Sinun ei kuulunut tulla tähän maailmaan, sinä olet yksin.”
Olen vuosien varrella jutellut monien alkoholistikotien lasten kanssa ja ymmärtänyt että kauhujen kummitusjuna-aamut ovat muillekin tuttuja. Herätessä lapsuuden täyttämättömät rakkaustankit ja nähdyksitulemisen tarpeet soittavat mollivoittoista sinfoniaa.
Kristikunnassa on ajateltu jo varhaisesta ajasta alkaen, että ihmisen sisin jollakin merkillisellä tavalla muistaa paratiisin. Ettei ainoastaan Aadam ja Eeva ikävöineet sinne, missä kaikki oli kerran hyvin, vaan sama sisäinen itku on koko ihmiskunnalla.
Sydämen ikävää on helppoa yrittää täyttää kaikella, mitä tämä aika tarjoaa ja mikä näyttää hetken helpottavan mutta jättää lopulta käytetyn olon.
Olen yrittänyt opetella elämään aamujen kanssa, jotka tahtoisivat sitoa minut toivottomuuteen ja elämänhaluttomuuteen. Ehkä en jaksa enää juosta tunnetta karkuun, vaan annan sen tulla. Olen koko elämäni yrittänyt hiljentää sitä luvallisilla ja luvattomilla korvikkeilla, on tullut aika ymmärtää, ettei niistä ole tähän vaivaan apua.
Annan sisimpäni soittaa sinfoniaa, joka saa alkunsa toisesta, paremmasta maailmasta. Olkoon se kuin pääsylippuna sinne, mistä minulla ei ole muuta kokemusta, kuin tämä ikävä.
