”Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27: 1).
Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla kanssani jokaisena päivänäni?
Mitä pelkäisin, kun Sinä olet kertonut suunnitelleesi jokaisen hetkeni äidin rinnoilta viimeiseen henkenvetoon?
Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla enemmän kuin satujen pullonhenki, Jumala, joka kestät kaiken elämäni painon ja vakuuttanut, ettet koskaan murru altani?
Olet viimeinen vakuutukseni, oljenkorsi, johon tartun suonsilmäkkeissä, riippumatto, joka on aina valmiina avaamaan hellästi keinuttelevan lepopaikan juuri silloin, kun elämän haasteet ovat potkineet minut lommoille.
Nyt saamme auttaa Jaakkoa ja Iiristä kattorempassa.
Voit kantaa lankkusi yhteiseen kasaan: EDIT 19.4.2021: 🔴 Rahakeräyksen tavoite on saavutetu. LÄMMIN KIITOS KAIKILLE! 💚
🔴 tai tulemalla lankunkantajaksi muutamana päivänä touko-kesäkuussa. Jos pääset remottityömaalle Jyväskylään hanslankariksi, ilmoittaudu Jouko Kukkoselle (puh.nro. 040 568 6259).
Kymmenistä puroista on kertymässä pelastus perheelle, joka on ollut hometalokatastrofin keskellä musertumispisteessä. 🥰
”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala” (Ps. 46:11).
Minusta on tuntunut jo pitkään siltä, että kärrään murheita ja pelkoja kuin isoja, rumia kivenmöykkyjä ruosteisissa kottikärryissä, joiden rengas ulvoo mutkalla tavattoman painon alla.
Aina hetken uskaltaudun irroittamaan käteni ohjaksista ja suoristan selkäni, toivon, että vapaus voisi kiitää sieluuni lempeän tuulen tavoin ja sitten kuin kohtalon pakottamana alistun osaani ja pakotan itseni jatkamaan toivotonta kärräystä.
”Lakatkaa te huolehtimasta!” Olen toki lukenut kohdan monia kertoja ennenkin, mutta juuri tänään sanat tuntuivat puhuvan juuri minulle. Ja toivottavasti myös sinulle?
”Lakatkaa te huolehtimasta!” on kuin taivaasta jyrähtävä, lempeä mutta huutomerkkimäisen päättäväinen ja pysäyttävä Jumalan todellisuus. Se on Jumalan haaste lapsilleen, käskevä pyyntö irroittaa kouristuksenomainen ote niistä asioista, jotka yrittävät varastaa sisimpämme ja vetää meidät pyörremyrskyyn, jossa taivas maa, Jumala ja ihminen, kaikki ovat yhtä ja samaa sekamelskaa.
Tänään minä jätän kottikärryni juuri tähän, keskelle liujuista takapihaamme, annan kivien huutaa huomionkipeyttään ja sadatella uhkauksiaan samalla, kun istun takakuistille juomaan kahvia. En jaksa kantaa huoliani Jumalan luokse mutta luulen, että siitä huolimatta Hän on jo löytänyt jokaiselle murikalle sopivan ratkaisun. Hän on sentään Jumala!
”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan” (Joh. 12:23).
Pysähdyin tänään näihin Jeesuksen sanoihin. Jeesus puhui Jumalan kirkkaudesta, joka nostaisi Hänet kunniaan ja säteilisi yli koko maan piirin ja näkymättömän maailman.
Heti sen jälkeen Jeesus alkoi puhua vehnänjyvän elämästä; kuoresta, jonka piti särkyä yksinäisyydessä ja kylmien olosuhteiden paineessa.
Lopuksi Jeesus osoitti sanansa suoraan meille seuraajilleen: ”Seuraa minua.” Jeesuksen elämässä tie kirkkauteen, täyteyteen ja elämään kulki Getsemanen veristen kyyneleiden, taivaan hiljaisuuden ja ristin kipujen lävitse.
Siunausten pehmeiltä leposohvilta putoaminen hyytävään pimeään ei ole siis merkki Isän hylkäämisestä eikä kuoleman kuristava ote saa sanoa viimeistä sanaa.
Murtumispisteessä kohtaavat kuolema ja elämä. Jotain kuolee, jotta elämä pääsisi murtautumaan läpi pidättävien seinämien.
Ehkä vaikeroit tänään kanssani mullan seassa ja pitelet viimeisin voimin elämäsi ”kuorta” koossa? Uskalletaanko yhdessä antaa elämämme Jumalan käsiin, kuolemassa ja elämässä? Vielä tulee sadonkorjuun aika. Ilon aika.
”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: `Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri´” (1. Moos. 15: 1).
Juuri silloin Aabraham oli rohkaisun tarpeessa. 10 pitkää odotuksen vuotta olivat kyllin pitkä aika haalistaakseen Jumalan sanat, lupauksen, joka aikoinaan paloi miehen sisällä juhannuskokon tavoin mutta oli vuodenaikojen loputtomassa vaihtelussa hiipunut hitaasti kyteväksi luovutuksen savumerkiksi.
”Mitä sinä minulle antaisit” oli sanoja, jotka kumpusivat todellisesta arjesta. Jumala oli kyllä antanut siunauksensa monella tavalla, mutta liian monesti oli Aabraham nyyhkyttänyt tukahtuneesti vällyjensä alla kohtaloaan, joka ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut sallinut hänelle omaa jälkeläistä.
”Mitä sinä minulle antaisit?” Jumala, sinun aikasi oli toimia lupauksesi mukaan kaikkina näinä menneinä vuosina. Sinä olisit voinut auttaa hieman silloin, kun minun kehossani oli vielä toivoa pojan saamiseen. Mutta nyt päiväys on umpeutunut. Mitä Sinä siis minulle antaisit?
Minä luulen, että Jumala juuri tuona hetkenä hymyili. Se mitä Hän tulisi tekemään yli-ikäisen miehen kautta, ei tulisi olemaan uskoa vahvistava ihme vain Aabrahamin perheväelle vaan lukemattomille miljoonille Jumalan lapsille seuraavien tuhansien vuosien aikana. Jumalan ”parasta ennen” -päiväys kun ei suostu kumartumaan ihmisten vastaavien edessä.
Jumalan ei tarvinnut muuttaa lupaustaan tai lukea kuin sopimusehtojen pientä pränttiä vierittäen epäonnistumisestaan syyn Aabrahamin harteille. Lupaus oli edelleen voimassa, näytti se miten epätodennäköiseltä tahansa.
Miten paljon mekin teemme todennäköisyyslaskelmia elämämme ja Jumalan sanojen risteyspinnoilla. Ehkäpä epäuskossamme pudotamme Jumalan meidän tasallemme ja oletamme, että Hän on yhtä rajallinen kuin mekin? Ja ehkä siksi Hän vie meitä yli todennäköisyyksien ja aktivoi lupauksensa juuri silloin, kun me toteamme Raamatun äärellä: ”Mitä Sinä minulle antaisit”?
