”Katso, Jumala on pelastajani. Minä olen turvassa enkä pelkää, sillä Herra, Herra on minun väkevyyteni ja ylistyslauluni. Hän tuli minulle pelastukseksi.” (Jes. 12:2)
Minä olin syntieni tähden kadotettu ja väärien valintojeni tähden särkynyt. Sinä tulit luokseni, otit kädestäni kiinni ja nostit minut pelastuksen kalliolle.
Olin pelokas ja turvaton. Olin hylätty, olin itsekin jo hylännyt itseni. Mutta Sinä levitit kätesi ympärilleni, Sinun sylisi antoi minulle turvan. Sinun rakkautesi karkotti pelkoni, sinun vahvuutesi voitti huoleni.
Minä olin liian heikko korjatakseni itseäni. En osannut. Mutta Sinä tulit juuri silloin, kun olin huonoimmillani ja otit minun ongelmani itsellesi. Sinä hymyilit minulle, kun kyynelin keräsin sirpaleitani, Sinun uskostasi minäkin sain uskoni.
Sinä muutit sieluni laulun. Katsoin sivusta, mitä Sinä puolestani teit ja sisälläni syntyi uusi sävel.
Sinä löysit yhden kadotetun. Lupasit pitää minut turvassa ja kantaa minut perille. Sinä olet Jeesus minun Pelastajani.
Uupuneena minulle on tehnyt hyvää lukea erityisesti kahta Raamatun kirjaa: Psalmien kirjaa ja Johanneksen evankeliumia. Ne eivät ole vain tietoa tai teologista sanastoa, vaan puhdasta elämää nuutuneelle sielulleni.
Psalmeista tankkaan itseeni lähinnä Daavidin runoja/lauluja, koska ne tuntuvat resonoivan tämän hetken olooni syvimmin.
Yhä uudelleen Daavid rukoilee Jumalaa pelastamaan hänet mahdottomilta tuntuvista tilanteista. Hän käyttää ilmaisuja, joista ei jää epäselväksi, että Jumalan täytyy olla sataprosenttinen auttaja tai muuten käy pahasti.
Daavidin psalmien äärellä väsynyt kristitty saa olla heikko ja avuton. Omassa huutavassa hiljaisuudessani saan omia hänen sanojansa, jotka sopivat yllättävän monesti ja hyvin suoraan omaan, tukalaan tilanteeseeni.
Samalla saan ymmärrystä siitä, ettei Daavid kirjoittanut itkujaan ilman itkua, vaan hän todella oli lukuisia kertoja niin pimeässä, ettei nähnyt minkäänlaista ulospääsyä – paitsi Jumalan. Häneen Daavid turvasi lapsenomaisella luottamuksella ja usein uskalsi kiittää jo etukäteen tulevasta avusta.
Johanneksen evankeliumissa olen jumittunut erityisesti lukuihin 13-17. Sanoja, jotka hän vanhalla iällään tallentaa, ei ole muissa evankeliumeissa. Jeesuksen sanat ovat avautuneet minulle kutsuna yhteyteen, jota eletään tässä maailmassa, mutta joka saa voimansa toisesta todellisuudesta. Jumala antoi Poikansa, jotta kolmiyhteinen Jumala saisi ihmisen mukaansa omaan keskinäiseen yhteyteensä ja iloonsa. Juuri sinut.
Jeesus puhuu meitä tässä maailmassa odottavasta ahdistuksesta. Hän puhuu jyvän kuolemasta ja rististä, mutta korostaa samanaikaisesti erikoisella tavalla iloa, rauhaa ja rakkautta. Miten nämä ovat mahdollisia ahdistusten keskellä? Koska niiden kaunis laulu tulee toisesta, mutta yhtä todellisesta maailmasta kuin tämä käsin kosketeltava omamme ja soi lakkaamatta, jotta minä voisin jonakin päivänä ottaa jälleen käyttöön uskon korvat ja alkaa vastaanottaa viestiä, joka saa pauhaavan sydämeni lepotilaan.
Jeesus puhuu uskosta, joka on koettavissa, kuultavissa, maistettavissa ja elettävissä lapsenomaisella luottamuksella. Juuri sitä myös kuningas Daavid eli todeksi. Hänelle Jumala oli sielun ilon lähde ja ravinto, joka oli välttämätöntä ja antoi enemmän kuin kukaan tai mikään muu maailmassa. Juuri siksi Jumalan poissaolontuntu oli Daavidille niin järkyttävää: koska Jumala oli hänelle koko olemassaolon ja päivittäisen jaksamisen syy ja lähde.
Jeesukselta ja Daavidilta opin myös sen, että erilaiset pimeydet ovat tarpeen, koska niissä uskon aistit avataan ja nälkä kasvaa. Kaikkien pimeyksien läpi kulkeneena Daavid totesi kuin elämänsä vuosikymmeniä miettien: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps. 23:1). Saakoon tämä olla myös meidän loppukaneettimme!
Tällä kertaa ajattelen miten Paavali kuvaa Kristuksen rakkautta kirjeessään efesolaisille. Paavali antaa ymmärtää, että me voimme saada enemmän Jumalan täyteyttä ja kertoo sitten tien siihen: se on Kristuksen rakkauden ymmärtäminen.
Kaiken teologian ja hengellisen tiedon yläpuolella on se muuttumaton, ihana tosiasia, että Kristus rakastaa sinua ja minua. Hän on osoittanut rakkautensa suuruuden kuolemalla puolestamme.
Tänään hän Heprealaiskirjeen mukaan rukoilee meidän puolestamme. Vaikka Saatana seuloisi meitä, kuten Pietaria aikanaan, Jeesuksen rukoukset ovat sitä vahvempia. Hän vetää meitä rakkaudessaan jatkuvasti armonsa ja anteeksiantamuksensa piiriin ja jakaa meille sitä Elämää, jota meiltä itseltämme puuttuu.
Kun meillä on hengellinen nälkä, Kristuksemme kutsuu meitä ruokailemaan kanssaan. Hän ravitsee meitä Sanallaan ja Hengellään. Kun meillä on jano, saamme nääntyvinä kutsua Vapahtajaamme antamaan meille elävää vettä.
Vapahtajamme rakastaa meitä silloinkin, kun emme näe elämässämme muuta kuin epäonnistumisia ja rauniokasoja. Kun me eksyneinä kuulemme hänen lempeän äänensä kukkulan takaa, ymmärrämme hänen rakkautensa äärettömyyden. Se ei lopu koskaan. Varmuus Jeesuksen rakkaudesta juuri meitä kohtaan antaa meille kestävän toivon ja levon, myös taisteluidemme keskellä. Ymmärrämme, että hän on rakkautensa tähden aina meidän kanssamme.
”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.’” (2. Kor. 12:9-10)
Minusta tuntuu siltä, että Paavali ilmaisee tässä niin syvän ihmisen ja Jumalan vuorovaikutukseen ja roolitukseen liittyvän periaatteen, että emme pääse sen ytimeen kuin niiden kokemusten myötä, joita emme haluaisi elämäämme. Miksi Jumala sallii sen ja sen asian meidän kohdallamme?
Miksi hän ei suostu vastaamaan itkuisiin rukouksiimme, vaan antaa meidän uupua ja välillä jopa katketa?
Paavalin mukaan katkeamisessa ei pudota pimeään, pohjattomaan kuiluun, vaan armollisen Kristuksen käsivarsille – sinä-minä-yhteyteen, jossa juuri minun heikkouteni avaa Jumalalle mahdollisuuden antaa uuden voiman käyttööni. Tai paremminkin hän voi valjastaa neuvottoman ihmisen omaan käyttöönsä aivan uudella tavalla ja antaa hänen elämäänsä kokemuksen merkityksellisyydestä ja jollekin kuulumisesta olemattomuuden kauhun sijaan.
Ehkäpä Jumala siis tietää, mitä hän tekee meidän elämässämme? Ehkä hän on kartalla paremmin kuin voisimme edes uneksia? Ja mitä parempaa me voisimme rukoilla tämän Kaikkitietävän edessä kuin pyytää: ”Ota sinä nämä pienet kätöset ja jalat, ota koko elämäni kaikkine arjen ja juhlan mausteineen ja tee siitä sinun ja minun näköinen erityinen seikkailu vailla vertaa”?
Jos Paavali on teologiassaan oikeassa ja Kristuksen voiman kohtaa juuri suurimman ahdistuksen ja heikkouden kaivonpohjalla, voimme olla varmoja siitä, että elämäämme tulee mahtumaan nyt ja jatkossa vaikeuksia ja vuoria, joita emme osaa ylittää. Samoin voimme olla varmoja siitä, että Jumala rakastaa meitä ja että jokaista elämämme notkahdusta ja epätoivon rääkäisyä kohden on olemassa taivaasta lähtöisin olevaa ja määrältään loputonta voimaa.
Jumala puhuu läpi Raamatun erityisellä äänellä niille, joiden elämä on pettämässä alta tai jotka ovat jo syöksykierteessä tai sen jälkeisessä tyhjässä toivottomuudessa. Kun profeetta Jesaja julisti vuosikymmeniä pohjoisen Israelin tulevaa tuomiota, muuttui hänen saamansa sanat heti kun kansa joutui kokemaan Jumalan tuomiona tapahtuneen pakkosiirtolaisuuden. Luku 40 alkaa sanoilla: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani” ja ne sanat Jesaja julisti Jumalan oikeutetut tuomiot kohdanneelle luopiokansalle.
Kun Daavid viimein nöyrtyi tunnustamaan virheensä Batseban ja tämän edesmenneen miehen Urian kohdalla, kirjotti hän psalmin 51. Raskaasti väärin tehneelle Daavidille Jumalalla oli antaa uusia, syvempiä salaisuuksia siitä armosta ja rakkaudesta, jota Hän lakkaamatta kokee murskattuja ihmisiä kohtaan. Tai niitä kohtaan, jotka ovat itse murskanneet itsensä ja siinä samalla ohessa myös muita ihmisiä. Synti on Jumalan tahdosta poikkeamista ja se hyvin usein kohdistuu sekä itseen mutta myös toisiin ihmisiin.
Jumala ei ole ajatuksissaan eikä suhtautumistavoissaan niin kuin me ihmiset. Me etsimme syyllisiä ja syyttömiä, edellisille langetamme tuomiot ja jälkimmäisille annamme lohdutusta. Ja sille on omat perusteensa ja aikansa. Mutta sekä Jesajan lohdutus että Daavidin löytö särkyneiden Jumalasta limaisee meille Jumalan, joka ottaa kämmelleen jokaisen särkyneen elämän ja tahtoo puhaltaa siihen uuden toivon tuovan elämänliekin,
”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, halveksi.” Sanat kirjoitti mies, joka ei voinut millään tavalla vakuuttaa itselleen saati toisille olevansa luvallisesti särkynyt. Ei, hän oli murhannut ystävänsä, koska himoitsi tämän vaimoa. Vielä lisäksi hän yritti jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes vuoden päästä Jumala lähetti profeetta Gaadin Daavidin luokse.
Raamattu on täynnä särkyneitä ihmisiä, luvallisesti ja luvattomasti. Vielä enemmän se on täynnä kertomuksia siitä ihmeellisestä ja ennallistavasta rakkaudesta, jota Isä tuntee jokaista lastaan kohtaan. Hellintä ja syvintä rakkautta Raamattu huokuu juuri särkyneitä kohtaa. Kaikkia särkyneitä, kaikin tavoin, vähän ja paljon, kerran ja lukemattomia kertoja särkyneitä kohtaan.
”Savea mä vain olin Herra pöydälläsi, käsissäsi rikkinäinen astia vain. Kova kuori kolhiintunut aivan, luulin kaiken kestäväni…” (Savea mä vain. Sanat ja sävel Anne Blomen)
Tiesin olevani vain savimöykky Jumalan taivaallisen Isän kädessä, jota Hän armossaan ja rakkaudessaan halusi muokata ja muokkaa oman hyvän viisaan tahtonsa mukaan mieleisekseen astiaksi, toivottavasti jalompaa käyttöä varten.
Herran työstäessä minun kivisydäntäni lihasydämeksi olin vain tomua ja savea Mestarivalajan sorvissa ja se on kyllä tehnyt äärettömän kipeää sekä sattunut syvälle sydämeeni uskomattoman lujasti ja kovaan kuoreeni, kun omaa ylpeää tahtoani on Hengen tulessa poltettu.
Herra Jeesus on sallinut elämääni monien vuosien hengellisesti kuivalta tuntuneen erämaan taipaleen ja rankimmat, pitkäkestoisimmat koettelemukset, joista rakkaan puolisoni menetys oli raskain sekä vastoinkäymisten kapet polut ja upottavat rämeet toinen toisensa perään.
Jeesus Mestari tänään koen olevani edelleen rikkinäinen astia vain! Kuitenkin tiedän olevani, kuten myös kaikki toiset rikkoontuneet, ”hellissä käsissäsi, jotka saivat minut murtaa ja huomasi tuskassani: hyvä näin on sittenkin vain luottaa, onhan kädessäsi elämäin.”
Kiitos taivaan ja maan Herra Jeremian kirjaan kirjoitetusta lupauksesta, että Sinä savenvalajana teet juuri niin kuin hyväksi itsekullekin näet sekä minusta, kuten jokaisesta rikkimenneestä särkyneestä muovaat uuden toisen astian, toisten palvelemista varten. (Jer.18:4)
