Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 2

”Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Luuk. 11: 1).

Velvollisuus. Syyllisyys. Kaksi sanaa, jotka kalvoivat Jeesuksen opetuslasten rukouselämää lapsesta aikuisuuteen saakka. Samat sanat pitävät meidän omaatuntoamme rautaisin pihdein otteessaan ja varmistavat, ettei sana ”rukous” pääse koskaan livahtamaan korviemme sisäpuolelle houkuttelevan kutsun saattamana. 

Jokaista Jeesuksen ajan juutalaista oli opetettu rukoilemaan. Tavat, ajat ja sanat olivat taotut mieliin porkkanalla ja piiskalla. Ehkä juuri sitä kontrastia vastaan oli häkellyttävää nähdä Opettaja rukoilemassa välkkyvin silmin ja hymyn värjäämin huulin. Siinä oli jotain sellaista, mikä sai parkkiintuneet uskonnon harjoittajat sanomaan: ”Voisitko opettaa meitä jotakin tuosta jostakin aivan uudesta?”

Jokaisella kristityllä on rukouksesta enemmän tietoa kuin yhteen olohuonetta koristavaan kirjahyllyyn mahtuu oppaita. Silti rukous on monelle meistä yhtä kaukaista kuin hellepäivä tammikuussa. Velvollisuus ja syyllisyys työntävät vastamagneetin voimalla meidät eroon asiasta, jonka kuuluisi olla helppoa ja iloista. 

Tänään siis liitymme opetuslasten joukkoon, unohdamme hetkeksi sen, että tiedämme. Siirrämme syyllisyyden sivuun ja utelemme pienten lasten tavoin: ”Mitä Isä piilottelet selkäsi takana? Mitä hyvää haluat meille antaa?”

Tänään pyydämme isona joukkona yhdestä sydämestä: ”Opeta Jeesus meitä rukoilemaan!” Olkoon se matkamme alku.

Vapiseeko sydämesi huonoista uutisista?

”Pysy rauhallisina, harkitse mitä teet. Älä pelkää äläkä sydän kurkussa vapise… Ellette usko, te ette kestä” (Jes. 7: 4,9)

Juudan valtakuntaan saapui uutinen, jonka mukaan pohjoinen Israel oli tehnyt kavalan suunnitelman naapurivaltio Syyrian kanssa.

Kun ahdistava tieto tulevasta valloituksesta ja tuhosta saavutti Juudan asukkaat, Raamattu mainitsee, että jokaisen sydän vavahti niin kuin puut vapisevat myrskytuulella. He eivät nähneet tilanteessa mitään selviytymismahdollisuuksia.

Jumala lähetti profeetta Jesajan rohkaisemaan sekä kuninkaan että kansan pelokkaita mieliä. Huomionarvoinen on hänen sanojensa päätös: ”Ellette usko, ette kestä.” Se tarkoitti, että juuri luottamus Jumalan huolenpitoon oli Juudan voima. Jos huonot uutiset varastaisivat rohkean Jumalan varaan heittäytymisen, ihmisiltä katoaisivat toivo ja elämänhalu.

Jumala ei jättänyt kansaa yksin kamppailemaan uskonsa kanssa. Hän vuodatti heille sanoja taivaasta Jesajan kautta. ”Älä pelkää” -sanat eivät olleet uusi, mullistava oppi. Mutta ne olivat tarpeen kuulla vastapainoksi uusille, huonoille uutisille. Jumalan sanat sotivat maailman epäuskon sanoja vastaan.

Ehkä sinäkin olet tänään huonojen uutisten vanki? Silloin saat omistaa itsellesi pakoreitin – Jumalan rohkaisevat sanat. ”Älä pelkää, usko ainoastaan” -lupaus on kyllin vahva nostamaan sinut aina kutistuvasta pelon huoneesta Jumalan valtaistuinsaliin.

Jumalan sanojen kautta saat nähdä tilanteesi uudessa valossa. Silmillesi laitetaan Jumalan 3D-lasit ja saat iloita näkymistä, jotka ovat olleet koko ajan läsnä elämässäsi ja jotka tavoitetaan vain hiljaisella luottamuksella.

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 1

Pari viikkoa sitten kirjoitin, etten osaa rukoilla. Havahduin evankeliumien Jeesuksen tarpeeseen vetäytyä hiljaisuuteen ja tajusin, että minulta puuttuu ne hetket, joita Herramme piti niin tarpeellisina.

Olenkin aloittanut oman matalan kynnyksen rukouskoulun ja pyydän sinua mukaan! Aletaan yhdessä etsiä rukousta, joka saisi virvoittaa sieluamme kaiken arjen paineen keskellä.

Uskoni ensimmäisinä vuosina pidin kellontarkasti kiinni tunnin rukoushetkistä joka päivä. Lopulta hetket alkoivat tuntua siltä, kuin olisin tunkenut itseni isoon mikroaaltouuniin ja käristänyt ne ihokarvat, jotka arjen viima oli vielä jättänyt jäljelle – lakihenkisen väkisin rukoilemisen jälkeen jo ajatus erillisistä rukoushetkistä on tuntunut minusta ahdistavalta. 

Miksi siis pyydän sinua ja minua luomaan tapaa, jossa voisimme antaa pieniä hetkiä Jeesukselle? Koska olen alkanut uudelleen uskoa, että ne voisivat olla kuin hellepäivän pulahduksia viileään veteen. Luulen, että Jeesus kutsuu meitä varaamaan hetkiä yhteiselle ajalle, koska Hän tahtoo helliä meitä kiireettömästi, ilman, että samalla pitää etsiä kadonnutta sulkapallomailaa, paistaa jauhelihaa tai peukaloida facebookia. 

Rukouskoulumme ensimmäisenä haasteena onkin kutkuttavan haastava kysymys siitä, voisiko Jumalalla olla enemmän annettavaa? Ilman, että pyydän sinua tekemään mitään muutoksia arkeesi: mieti, miltä pienet lähteellä käynnit voisivat tuntua arjen puristaessa sielua aina ahtaampaan muottiin?

Lähdetään löytöretkelle?

Minäkö tekopyhä?

”Te mielettömät!” (Luuk. 11: 40).

Erään kerran Jeesus kutsuttiin erään eliittiuskovan, fariseuksen kotiin ruokailulle. Jeesus ei piitannut fariseusten seremoniapuhtaussäädöksistä ja sai pahennusta osakseen. Tästä syntyivät havahduttavat sanat.

Jeesus syytti fariseuksia tekopyhyydestä. Hänen mukaansa he huolehtivat eniten siitä, mikä näkyi ulospäin; he halusivat olla hurskaita ja moitteettomia ihmisten edessä. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Jumala näki heidän sisälleen: siellä asui kaikki mahdollinen pahuus. 

Fariseukset osoittivat halveksuntaa ihmisille, jotka eivät päässeet heidän rimoituksiinsa. He olivat paatuneet omille ongelmilleen ja silloin oli aikaa syynätä toisten elämää.

Tekopyhyyden houkutus ei ole pieni. Miten monesti minä huutelen teräviä sanoja toisille, vaikka omassa elämässäni löytyy hirsiä kokonaisten bordellien rakentamiseen? Miten paljon käytän aikaani kiillottaakseni niitä nahkasaappaita, joilla voin talloa heikompia alleni?

Hengellisesti terveet kristityt ovat hiljaisia, koska he ovat suostuneet näkemään omat ongelmansa. He eivät jaksa leikkiä kiiltokuvaroolileikkejä, koska he tietävät, että totuus on aina valhetta vahvempaa. 

Aitous on Jumalan kohtaamisen ensimmäinen ja tärkein askel. Ja kun oma sydän saa kellua armon valtameressä, siitä merestä riittää annettavaa myös toisille.

Herätys: kun Kristus tarjoillaan syntisille

”Seurakunnassa oli paljon sellaisia jotka eivät olleet puhdistautuneet. Koska he eivät olleet kelvollisia pyhittämään pääsiäislammasta Herralle, leeviläiset teurastivat sen heidän puolestaan” (2. Aik. 30: 17).

Kuningas Hiskian aikana Juudassa syntyi kansallinen herätys. Herran temppeli puhdistettiin ja Jumala otettiin jälleen vakavasti. Tärkeimpien uudistusten listalla oli unohdetun pääsiäisen palauttaminen juhlakalenteriin.

Kutsu viettämään pääsiäistä lähti koko Juudan kansalle ja samalla naapurivaltiolle Israelille. Se oli kutsu Herran yhteyteen; juhlimaan esikuvaa, jonka täyttymys avasi taivaan portit noin 700 vuotta Hiskian jälkeen.

Herra oli antanut tarkat ja yksityiskohtaiset ohjeet pääsiäisenvietosta. Hiskian aikaan kansan moraalinen tila oli laskenut kauaksi tarkoitetusta – juhlaan saapuvista moni ei ollut kelvollinen ottamaan siihen osaa. Näitä epäpuhtaita ei kuitenkaan käännytetty pois vaan armo laskeutui alas ihmisten reaalimaailman tasalle. Voisiko sanoa, että ne, jotka olivat sisäpuolella, tarjoilivat Kristusta niille, jotka olisivat jääneet muuten auttamatta ulkopuolelle?

Rinnastusta omaan aikaamme ei ole vaikeaa tehdä. Tänäänkin elämän monimuotoisuus ja sen tuomat haasteet vetävät meitä korkkiruuville monin tavoin. Monet ovat seurakuntien ulkopuolella, koska he eivät ole saaneet elämäänsä suoristettua vaadittuihin mittoihin. Jos sisällä olevat jäävät huutamaan ulkopuolella oleville moraalikoodistoja ja tyytyvät mittamaan heitä eettisin mittanauhoin, vain harva pääsee ottamaan osaa siihen aarteeseen, joka on tehty mittatilaustyönä monille. Etten sanoisi kaikille.

Hiskian aikana epäpuhtailla oli sydämen halu löytää kadonnut yhteys Jumalaan. He pyrkivät lähelle siitäkin huolimatta, ettei elämä ollut kunnossa. Heitä ei käännytetty pois ja sen seurauksena pienen joukon pääsiäinen vaihtui järisyttävään massatapahtumaan, jonka vaikutuksesta epäjumalanpalveluspaikat tuhottiin kotimatkalla.

Tähän loppuun dramaattinen päätös: Ihmiset ovat tänään seiniemme ulkopuolella odottamassa, että heille tarjoillaan Kristusta. Vainiot ovat valmiina. Onko porteillamme sisään- vai ulosheittäjiä?