Voikohan Jumala?

”Katso, hän kyllä kallioon iski, ja vedet vuotivat ja purot tulvivat; mutta voiko hän antaa myös leipää tai hankkia kansallensa lihaa?” (Ps 78: 20).

Miten tuttuja kysymyksiä! Jumala oli tehnyt autiomaassa vaeltavalle kansalleen ihmeitä toisensa perään; jokainen päivä oli puhdasta ihmettä keskellä ei-mitään.

Vaikka ihmeet olivat valtavia ja Jumala oli osoittanut kykynsä huolehtia kansansa kaikista tarpeista, oli kansan reaktio uusien ongelmien edessä sama: ”Voikohan Jumala voittaa tämän haasteen?” Kansan kysymys ei ollut aidon haastava, vaan se oli sekoitus epäuskoa ja kapinaa.

Jumalaa satutti eniten kansan epäluottamus. Eikö kaiken menneen pitänyt todistaa ihmisille, että Jumala on jatkuvasti tilanteen tasalla ja voi tehdä kaiken, mitä haluaa?

”Ei kai Jumala voi auttaa tässä minun asiassani tänään?” on minunkin kysymykseni uusien, ehkä aikaisempaa syvempien tai ainakin erilaisten haasteiden edessä? Hän on kyllä johdattanut ihmeellisesti kuluneina vuosina mutta onko Hän vieläkin elämässäni mukana?

Jumalan vastaus on muuttumaton ja järkähtämätön: ”Minä voin, aina ja kaikkialla, ihmisten ja kansakuntien kohdalla, pienissä ja valtavissa ongelmissa, parasta ennen -päiväystä ennen mutta myös sen jälkeen!”

Luottamus Jumalaan ja Hänen rakkauteensa ja voimaansa on kristityn kaunis, ylöspäin suitsukkeenomaisesti tuoksuva ja nouseva uhri.

Voiko Jumala pelastaa sinut nykyisestä ahdingostasi? Kyllä voi. Voiko Hän parantaa sydämesi haavat, antaa maallisen ja taivaallisen näkökyvyn ja askelmerkit, joissa et horjahtele? Kyllä voi.

Voisinko minä luottaa? ”Uskotteko, että minä voin sen tehdä?”, oli Jeesuksen usein toistuva haaste.

”Herra, minä haluan luottaa Sinuun. Minä haluan katsoa Sinun maailmaasi silloinkin, kun olen jumissa täällä alhaalla. Sillä Sinä Voit!”

Miksi olet kaukana?

”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet niin kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?” (Ps. 22: 2).

Kristityn elämässä on aikoja, jolloin Jumala tuntuu kovettaneen sydämensä, kääntäneen selkänsä ja laittaneen korvatulpat korviinsa. Sellaisia aikoja kokee jokainen ja ne raastavat sisintä, joka yrittää kurottautua avun lähteelle, Isän luokse.

Jumalalle rakas Daavid todella koki, että hänet oli hylätty. Hän kirjoitti sanat, jotka itse Jumalan Poika otti käyttöönsä kuvatessaan omaa kipuaan, sitä samaa Jumalan hylkäämisen kohteeksi joutumista. Mikään ei ollut näille miehille yhtä raastavaa.

Jumala todella tuntuu joskus kuin kätkeytyvän, osaksi kyseessä on hengellisen elämän paradoksaalinen salaisuus, jossa näennäinen kirous muuttuu siunaukseksi, osaksi Jumalan toiminnan voi ymmärtää niin, että etäisyydellä Hän saa meidät etsimään itseään entistä kiihkeämmin.

Me emme oikeastaan käsitä tarvitsevuuttamme Jumalan läheisyydestä ja avusta ennen kuin ns menetämme sen. Jumalan kääntäessä selkänsä huomaamme olevamme kuin kukka, joka alkaa nuutua auringon mentyä pilven suojaan. Ne ovat hyvin arvokkaita oppitunteja.

Selkänsä kääntävä Jumala on itkevä Jumala. Hän kärsii aiheuttaessaan meille kipua mutta Kaikkivoipana osaa nähdä kivun yli paljastuvaan syvempään yhteyteen.

Miksi siis olet hiljaa, etkä tunnu auttavan kaikista huudoistani huolimatta? Vain rakkauden tähden. Rakkauden tähden Isä oli vaiti Poikansa itkiessä apua, kumpikin itki tahoillaan mutta hetken erillään jotta minua ja sinua ei aikuisten oikeasti koskaan hylätä.

Rakkauden tähden Isä on joskus hiljaa meidänkin kohdalla, jotta voisimme ottaa vastaan jotain, mitä emme muuten löytäisi, jotta Jumala saisi kasvaa silmissämme yhä suuremmaksi ja Hänen armostaan tulisi meille enemmän kuin lähde aavikolla.

Jos et Sinä ole / Jos Sinä olet

”Hätäni päivänä minä sinua avukseni huudan, sillä sinä vastaat minulle” (Ps. 86: 7).

Jos et Sinä ole, kaikki itkunpurskahdukset ja ilonkiljahdukset katoavat kuin kesäaamun usva, eivätkä pyyntöni ja huutoni tallennu sille muistitikulle, jonne olen uskonut jokaisen päiväni piirtyvän.

Jos et Sinä ole, ei ole ketään, joka osaisi tulkita sieluni salakirjoitusta, lukea auki sisintäni, joka on itsellenikin niin monesti avaamaton mysteeri.

Jos et Sinä ole, olen ongelmieni kanssa lopulta yksin, niiden ongelmien, joita eivät kenenkään ihmisen hartiat jaksa kantaa. Olen yksin, avuton ja kaiken toivomani pelastuksen ulkopuolella. Olen kosminen piste piirroksessa, jonka sattuma maalasi tahtomattani ja minua kytkemättä maailmaani mitenkään muuten kuin kohtalon vipuvarrella.

Mutta jos Sinä olet, silloin jalkojeni alla on jokainen sadoista lupauksistasi, silloin minulla on Sinun vuosisatojen tekstinkäsittelyohjelmalla taiteilemasi rakkauskirje nimeltä Raamattu, silloin työnnän sattumat ja kohtalot niihin Grimmin satuihin, joihin ne todellista elämää paremmin sopivat.

Jos Sinä olet, en ole koskaan yksin. En ole koskaan niin ahtaalla, ettet Sinä avartaisi elämääni, en niin särkynyt, ettei Sinä saisi palasista jotain alkuperäistä mielekkäämpää.

Jos Sinä olet, minun on hyvä olla, vaikkei olisikaan. Jos Sinä olet, minä saan käpertyä väsyneenä ja kipeänä syliisi ja tiedän, että pidät minusta huolen.

Jos Sinä olet, tahdon minäkin olla.

Olen väsynyt odottamaan, Jumalani!

”Olen väsynyt huutamisesta, kurkkuani kuivaa. Silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani” (Ps. 69: 4).

Psalmissa 40 saamme olla Daavidin seurassa ylistyslaulujen pauhatessa, silloin, kun Jumala on kiskaissut ylösnousemusvoimallaan palvelijansa mahdottomasta ja turmiollisten voimien (mitä se ikinä tarkoittaakaan..?) upottavasta juoksuhiekasta.

Helppoa olisi jäädä Psalmin 40 äärelle ja luottaa, että Jumala aina kuulee ja lähes välittömästi vastaa ja pelastaa meidät kulloisestakin kurimuksesta. Vaikka Daavid muistuttaakin, että hän joutui odottamaan pitkään Jumalan paluukirjettä, silti ajatus tukahduttavasta viiveestä unohtuu helposti kiitosrumban rytmeihin.

Psalmissa 69 ollaan tunneihmisen skaalan toisessa päässä. Jälleen juoksuhiekka on yllättänyt Daavidin elämän monimuotoisilla poluilla, huuto on ollut sama kuin ennenkin mutta nyt Daavid ei ole saanut kipeästi kaipaamaansa rukousvastausta edes siinä pisteessä, kun vain sierainpari näkyy pinnan yllä, vaan ”virta on huuhtonut minut mukanaan.”

Nämä molemmat ulottuvuudet ovat hyvä muistaa. Yksi saa tänään kiittää keuhkojensa laajuudelta, toinen vajoaa aina syvemmälle sinne saakka, missä majakoiden valo ei enää yllä.

Olisi tärkeää odottaa Jumalan aikatauluja, mutta odottavan aika on pitkä, joskus liian pitkä.

Epätoivon kokonaiseen mereen vajonneena Daavid jaksoi – ehkä viimeisen jumalallisen valonsäteen johtamana – muistaa, että Jumala kuulee sielläkin, missä viestiyhteydet ovat muuten poikki. Eikä vain sitä, vaan hän muisti, että Jumala kuulee köyhiä ja vaikka köyhä olisi joutunut jopa synnin, syyllisyyden, häpeän tai ahdistusten vankilaan, olisi vankilassa oleva silti ”Jumalan vanki.”

Minä väsyn, Jumalani. Minä jaksan odottaa vain hyvin rajallisen ajan ja kestää vain rajallisesti vaikeuksia. Mutta kiitos, että Sinä et väsy minuun. Kiitos, että Sinä et väsy ongelmiini etkä huutooni, joka muistuttaa monesti traktorin alle jäävän kissan vinkaisua. Ja kiitos, että Sinä tahditat elämäni sinfonian jokaisen sävelen!¨

Luota Jumalaan aina – oikeasti?

Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme” (Ps. 62: 9).

Viimeisten päivien aikana on tuntunut siltä, kuin viimeinenkin oljenkorsi olisi surullisina raksahtanut poikki ja toivo olisi uinut ”kuin hauki rannasta” -pyrähdyksellä vastakkaiselle lahdelle.

Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan ja ongelmat, joihin olemme rukoilleet Jumalan auttavaa kättä, hälyttävät tänään auttamattomana kirkuvan punaista valoa, eikä apua ole näköpiirissä. Väsynyt sielu yrittää taipua monelle mutkalle jääden koko ajan riittämättömäksi joka suuntaan.

Minun henkilökohtainen huutoni oli eilen kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Jumala, oletko Sinä oikeasti siellä?” Sen suurempaa uskonsankaruutta ei näinä päivinä ja näissä haasteissa ole löytynyt tämän raamattuopettajan paidan alta.

Mutta sitten taas tänään aamukahvilla törmään Psalmiin 62 ja sen jakeeseen 9. Se iskee epätoivooni ja -uskooni kuin Muhammed Alin painava nyrkkeilyhanska ohimooni ja pakottaa minut ottamaan kantaa: välimuotoja ei ole, tulen joko -tai -risteykseen. Joko saan luottaa kaikissa – siis kaikissa – asioissa Jumalaan ja Hänen apuunsa, tai sitten Raamattu on satukirja. That´s it.

Usko ei synny eikä pysy ihmisessä itsessään. Me tarvitsemme sitä ulkopuoleltamme samoin kuin auto tarvitsee käydä toistuvasti tankkaamassa. Huomaan pysähtyväni tämän yhden jakeen kohdalle, itku alkaa nousta ylös Jumalan valtaistuinsaliin ja tyynnyttelevä Isän olkapää tarjoutuu alas luokseni Daavidin sanojen saattelemana.

”Luottakaa aina Jumalaan.” Ei yhtään muttaa, ei yhtään poikkeusta, ei asiaa eikä ihmistä, joka ei voisi sulkeutua tämän yhden, kattavan lupauksen alle. Tuntui tänään miltä tuntui. Huomisen määrää Jumala.