Missä käännyin harhaan?

”Kun miehet saapuivat Jeesuksen luo, he sanoivat: `Johannes Kastaja lähetti meidät sinun luoksesi kysymään: `Oletko sinä se tuleva vai pitääkö meidän odottaa toista´´” (Luuk. 7: 20).

Johannes Kastajan elämäntehtävänä oli tunnistaa Jeesus ja kertoa kansalle Hänen olevan tuleva messiaskuningas. Johannes sai nähdä kyyhkysen laskeutuvan sukulaismiehensä päälle ja pelottoman varmana hän julisti, että Jeesus oli Jumalan Poika (Joh. 1: 34).

Tuulet kuitenkin kääntyivät ja ihmissuosion paistattelun sijaan Johannes sai laskea rottia kurjassa tyrmässä. Jos Jeesus oli luvattu kuningas, miten hän, kuninkaan airut, saattoi joutua häpeälliseen vankilaan? Joku yhtälössä ei täsmännyt, missä hän oli mennyt harhaan?

Jos Johannes Kastaja joutui epäilemään omaa elämäänsä, uskoaan, niin, jopa Jeesuksen todellisuutta, ei se voi olla vierasta meistä kenellekään. Epäilykset itävät kärsimysten vankiloissa: ”Jos Jeesus on totta ja minä olen Hänen lapsensa, miten voin joutua kokemaan tällaista?”
”Oliko kaikki vain harhaa, niin todellista ja vahvaa kuin se olikin?”

Johannes lähetti opetuslapsensa Jeesuksen luokse kysymään, oliko Jeesus enemmän kuin sukulaismies? Vahva usko oli riistetty ja jäljelle jäi vain typerä kysymys niille, jotka eivät ole jauhautuneet vastatuulten myllyissä.

Jeesuksen vastaus oli ihanan lempeä. Siinä ei ole edes rivien välissä luettavissa moitetta tai ivaa. ”Menkää ja kertokaa” tarkoitti: ”Menkää vahvistamaan veljeäni! Minä se olen! Jaksa Johannes vielä hetki, kohta olet pääsevä taivaaseen ja me siellä eivät kalterit voi erottaa meitä toisistamme.”

Ehkä sinun lähettinäsi juoksee tänään poskelta vierivä kyynel? Älä pelkää, se kyllä tavoittaa taivaan. Näetkö kanssani silmiinkantamattomat enkelirivistöt, joilla Komentaja antaa käskyn: ”Menkää ja kertokaa…”?

Törkeä Jeesus

Erään kerran Jeesus ulotti saarnamatkansa Tyroksen ja Siidonin alueelle. Samalta alueelta oli syntyisin Raamatun jumalattomin kuningatar Iisebel.

Eräs pakananainen alkoi seurata Jeesusta ja huusi tältä apua. Hän anoi Jeesusta auttamaan hänen tytärtään. Mutta Jeesus ei vastannut mitään. Opetuslapset – jotka olivat isänmaata rinnat täynnä mielissään Jeesuksen tylyydestä naista kohtaan, alkoivat hetken päästä vaivaantua: jatkaisiko nainen huutoaan koko päivän?

Kun Jeesus ei suostunut vastaamaan hädissään olevalle naiselle sanaakaan, opetuslapset ajattelivat antaa mestarilleen pienen oppitunnin. ”Päästä hänet jo menemään, muuten hän huutaa perässämme Kapernaumiin saakka ja meitä hävettää.”

Kun Jeesus viimein vastasi, sanoi Hän erittäin tylyt sanat: ”Ei ole oikein ottaa lasten leipää ja heittää koiranpenikoille.” Nainen ei hätkähtänyt vaan jäi odottamaan edes muruja.

Seuraavaa kohtausta eivät voineet opetulapset ennakkoon kuvitella. Jeesus, joka poistui aina väittelyistä voittajana, oli nyt voitettu. Voittajana oli jumalaton merkityksetön nainen. Nainen sai kokea Jeesuksen täydellisen asennemuutoksen; Hän sai kuulla uskonsa olevan ylistyksen arvoinen!

Tätä kohtaamista Tyroksessa eivät opetuslapset varmasti koskaan unohtaneet. Jeesuksen käytös noudatti ensin opitun juutalaismiehen asenteita, mutta sitten tuli armon vallankumous. Armo ulotti käsivartensa syvyyksiin.

Joskus Jeesus vaikuttaa tylyltä meillekin. Hän ei ehkä vastaa avunhuutoihimme tai vaikuttaa jopa kielteiseltä. Ehkä hän houkuttelee uskoamme esiin aivan samoin kuin tässä tarinassa? Ehkä Hän hymyilee viittansa alla ja kuiskaa: ”Tunne minut paremmin!”

Myrskyn kestävä ankkuri

”Mutta tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen…” (1. Tim. 1:15).

Jos tietäisit elämäsi olevan lopuillaan ja saisit tilaisuuden yhteen viimeiseen kirjeeseen, mitä se pitäisi sisällään? Ehkä epäolennaiset harmitukset, keskeneräiset remontit, matkasuunnitelmat ja yltiöpäiset haaveet jäisivät täyttämättä rivejä; tilan valtaisivat ajatukset, jotka purjehtisivat läpi koko elämäsi ja näyttäytyisivät sinulle ”Viimeinen päivä -kiikarien” avustuksella kaivattuna punaisena lankana?

Paavalin ensimmäistä kirjettä Timoteukselle on lupa tarkastella tässä valossa. Kirjoittamisajankohta on Apostolien tekojen päätöksen jälkeinen aika, ehkä vuosi 64jKr. Paavali pääsi vapaaksi ensimmäisestä vankeudestaan ja jatkoi evankeliumin opetusta. Tällä aikaa hän kirjoitti 1. Timoteuskirjeen ja kirjeen Tiitukselle. Toisen ja kuolemaan johtaneen vankeuden aikana hän kirjoitti vihonviimeisen kirjeen, Raamatustamme löytyvän 2. Timoteuskirjeen.

”Tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen”

– Kuule rakas Timoteus, yhteenveto kaikesta, mistä olemme yhdessä puhuneet. Vaikka muun unohtaisit jälkeeni, muista tämä:

– Usko on sanoma Jumalan Pojasta, joka tuli etsimään syntisiä. Eihän Timoteus muunlaisia ihmisiä olekaan. Sinä tunnet minut ja tiedät, että puhun totta. Minä olen ollut lähtökohtaisesti epäsopivin tähän arvokkaaseen kutsumukseen.

– Tiedät sen, että olen julistanut evankeliumia jo yli 30 vuotta. Olet nähnyt, miten Jeesus Kristus on minua käyttänyt: kokonaiset maakunnat ovat mullistuneet, sairaat ovat parantuneet ja kuolleitakin on herätetty henkiin – muistathan senkin pojan, joka putosi ikkunalaudalta!

– Muistuta kristittyjä elämästäni. Kerro heille Jumalan valtavasta armosta, joka ei lopu, ei milloinkaan. Olenhan minä siitä esimerkki. Jeesus valitsi juuri minut, jottei kukaan maailmanhistoriassa voisi koskaan epäillä armon riittävyyttä – jos Jumala pystyi kutsumaan minut yhteyteensä ja pitämään uskossa, Hän kykenee tekemään saman jokaiselle.

– Älä lähde turhiin väittelyihin. Niille on aina aihetta. Mutta pysy sinä armon lähteessä, Jeesuksessa kiinni. Luota lupauksiin ja niin sinä pelastat itsesi sekä ne, jotka sinua kuulevat!

Tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen.

Sinä tunnet mielettömyyteni

”Jumala, sinä tunnet mielettömyyteni, eikä syyllisyyteni ole sinulta salassa” (Ps. 69:6).

Sinä tiedät menneisyyteni. Tiedät jokaisen virheen, väärän ratkaisun, pieleen menneen asian ja epäonnistumisen.

Tiedät houkutukset, jotka vaanivat minua tänään. Näet jokaisen lankeamisen, synnin ja siitä seuraavan epätoivon.

Tunnet sydämeni jakaantumisen, kylmyyden sekä kyvyttömyyden elää sopusoinnussa hyvän tahtosi kanssa.

Tiedät heikkouteni. Tiedät synnit, joita muut eivät näe ja tiedät pahan, mitä tekisin, jos et erikseen minua estäisi ja suojaisi.

Näet haluni olla jotain suurta, halun näytellä jotain, mitä en ole, kiitoksen kipeyden. Näet vaikeuteni antaa omastani.

Sinulta uskoni pienuus ei ole salassa. Sinä olet selvillä siitä, että en ole hengellinen jättiläinen.

Silti sinä olet siinä. Olet valinnut juuri minut. Rakastat ja luot uutta. Lahjoitat itsesi joka päivä, jotta minussa voisi kukkia sinun elämäsi.

Mikä armon ihme.

Ylistyksenjohtajan tunnustus

”Aivan turhaan olen puhdistanut sydämeni ja pessyt käteni viattomuudessa, sillä minua vaivataan kaiken päivää ja saan kuristusta joka aamu” (Ps. 73: 13-14).

Aasaf oli kuningas Daavidin ylistyksenjohtaja. Monet Psalmit ovat lähtöisin hänen sulkakynästään.

Aasafin toiveena oli elää lähellä Jumalaa. Hän tahtoi elää Jumalan tahdon mukaan ja uskoi, että se oli parasta, mitä ihminen saattoi tehdä.

Aasaf tunnusti elämän merkillisen luonteen: ne jotka eivät piittaa Jumalasta, näyttävät menestyvän ja ne, jotka tahtovat omistautua Herralle joutuvat särkymään. Aasafille tämän huomaaminen oli suistaa hänen koko uskonsa (Ps. 73:2,3).

Aasafin elämässä oli kipeitä kokemuksia, joista monet Jumalan omat saavat osansa. Hän uskalsi todeta, että hän saa kokea kipua ja vaivaa joka päivä. Jopa niin, että ruumis ja sielu alkoivat riutua (Ps. 73:26).

Miksi jumalaton siis menestyi ja Jumalaa etsivä joutui kokemaan ahdistuksia? Aasaf käsitti, että Jumala oli varannut omilleen jotain, mistä ulkopuoliset eivät ymmärtäisi mitään. Jumala antoi omilleen itsensä. Sen lahjan täysimääräisen omistamisen ensimmäisinä askeleina oli tyhjentyminen muista siunauksista.

”Minun onneni on olla lähellä Jumalaa” oli Aafafin uskontunnustus. Se oli myös sielun aito kokemus. Jumalan läheisyys oli enemmän kuin kaikki menetykset yhteensä.

Erikoinen uskon paradoksi: ruumis ja sielu oli annettu polttavaan kipuun mutta samalla sydänten yhteys vahvistui. Aasaf löysi aarteen, jota eivät varkaat voisi varastaa eikä ajan ruoste pilata.