Oletko hiipuva liekki?

”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes. 42: 3)

Kynttilän liekki joutuu joskus lepattamaan yksin pimeässä ja epäsuotuisassa tilassa. Pimeys tahtoisi peittää sen alleen mutta sitkeästi se jaksaa hehkua pientä valoaan ympäristöönsä.

Uskoa voi verrata kynttilän lepattavaan tuleen. Joskus se palaa iloisemmin ja suuremmalla liekillä, joskus se on aivan sammumaisillaan. Pienikin puhallus tai tuulenvire saisi sen kuolemaan.

Miten Jeesus suhtautuu meidän heiveröiseen uskoomme? Ensinnäkin on hyvä muistuttaa itseämme siitä, että Hän ei toimi niin kuin ihmiset. Hän ei arvostele tai arvioi ihmisnäkökulmasta. Hän näkee liekin ohella myös ympäröivän pimeyden. Hän näkee, onko liekkimme joutunut taistelemaan yksin kaiken valon nielevää pimeyttä vastaan. Hän tietää myös, miten vähäinen kynttiläsydämemme on. Kaiken Hän ottaa huomioon katsellessaan hiipuvaa liekkiämme.

Kuinka monesti me ihmiset olemmekaan valmiita sammuttamaan toistemme vähäisen uskon! Arvioimme liekin liian vähäpätöiseksi ja tilanteen toivottomaksi. Sanamme saattavat olla todellisia vesisuihkuja. Mutta Herra Jeesus tulee lähellemme tulisoihtuna. Jesaja lupaa, ettei Jeesus itse ikinä sammu (42:4). Hänen lämpönsä ja kirkkautensa yhteydessä meidänkin pieni liekki vahvistuu. Kuinka vahvaksi se voikaan tulla!

Jos katsot pientä palavaa kynttilänsydäntä isomman tulen lähellä, huomaat niiden sulautuvan yhteen. Hiipuva tuli roihuaakin isolla liekillä vain, koska se on saanut lähelleen jotain itseään suurempaa. Tapahtukoon jotain sellaista meillekin tänään.

oletkohiipuvaliekki_DSC05964

Vastakohdat rukoilemassa

”Muutamille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita, Jeesus esitti tämän kertomuksen.” (Luuk. 18: 9)

Tunnemme kaikki vertauksen fariseuksesta ja publikaanista rukoilemassa Jerusalemin temppelissä. Meidän olisi hyvä muistaa, että Jeesus ottaa vertaukseen kaksi täydellistä ääripäätä; fariseus edustaa uskonnollisuuden eliittiä ja publikaani suurinta syntistä. Vertauksen loppu on jopa järkyttävä. Publikaani – joka vain pyytää armoa – lähtee temppelistä vanhurskaana. Fariseus ei.

Yritän kääntää vertauksen tähän päivään. Ajattele mallikristittyä (vaikka nimeltään Jaakko), ihmistä, joka elää hyvää elämää ja haluaa etsiä ja toteuttaa Jumalan tahtoa. Jaakko ajaa tapansa mukaan sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseen, jossa hänellä on opetusvastuu. Matkallaan hän rukoilee ja kiittää Jumalaa armosta ja kaikesta hyvästä, jota hän on saanut elämäänsä. Samassa hän havaitsee kotikirkkonsa lähettyvillä kylän kaikkien tunteman alkoholistin. Tämä on juuri hoipertelemassa puiston penkille istumaan. Jaakko halveksii mielessään tuntemaansa alkoholistia ja miettii, että onneksi hän on itse onnistunut elämässään paremmin.

Penkille hoiperrellut mies oli ollut aikanaan kristitty. Ja omasta mielestään hän edelleen on. Hän kävi aikanaan seurakunnassa, olipa hänellä oma vastuualueensakin. Sitten elämä lähti vierimään alamäkeä ja lopulta hän päätyi kurjaan jamaansa. Monesti hän katseli kirkkoon meneviä ihmisiä ja yritti huudella heille jotain saadakseen keskustelukumppanin. Mutta kukaan ei pysähtynyt.

Tänä kyseisenä aamuna, samaan aikaan kun Jaakko ajoi autolla hänen ohitseen, tämä mies löi rintaansa ja pyysi Jeesusta armahtamaan häntä.

Jaakko piti hyvän puheen. Palatessaan hyvillä mielin ja kiitosta saaneena kirkosta, hän paluumatkallaan näki saman alkoholistin puiston penkillä. Jaakkoa vihastutti sellainen elämä ja sen pilaaminen. Olisi nyt samanlainen kristitty kuin hän, laittaisi elämänsä ojennukseen.

Päätän muunnosvertaukseni Jeesuksen vertauksen lopetussanoihin: ”Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

vastakohdatrukoilemassa_DSC03389

Usko vastaan olosuhteet

”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” (1. Moos. 15:6)

Inhimillisesti ajatellen mikään ei tukenut Aabrahamia uskomaan Jumalan lupausta oman lapsen saamisesta. He olivat olleet vaimonsa Saaran kanssa kykenemättömiä saamaan lapsia jo ennen muuttoaan Kanaanin maahan ja nyt siellä asuessaankin vuodet olivat vierineet. Jumalan lupaukset tuntuivat etäisiltä ja tyhjänpäiväisiltä. Arki iski samaan aikaan vasten kasvoja. Aabraham totesikin Jumalalle suoraan, että Hän ei ollut ollut lupaustensa veroinen.

Usko Jumalan lupauksiin on tietyssä mielessä aina sokeaa uskoa. Se kiinnittyy siihen, mitä Jumala on sanonut ja luvannut ja jättää ottamatta huomioon olosuhteet. Monesti meidän elämä ja Jumalan lupaukset ovat kuin ristiriidassa keskenään ja meidän on valittava kumman todellisuuden annamme määritellä itseämme sekä elämäämme. Jos katsomme olosuhteitamme, saatamme masentua ja luopua toivosta. Jos sen sijaan luotamme Jumalan Sanaan, Raamattuun, se herättää meissä toivoa ja iloa.

Aabraham näki omat olosuhteensa mahdottomina. Samoin saattaa kokea se, joka taistelee lääkeriippuvuutensa kanssa tai jonka ihmissuhteet ovat särkyneet. Miten he voisivat uskoa armolliseen Jumalaan, kun elämä ei myotätodista mitenkään huolenpidosta ja välittämisestä? Tai miten masentunut ihminen pystyisi uskomaan Toivon Jumalaan?

Tärkeimpänä kysymyksenä kaikista: miten syntinen ihminen voisi uskoa anteeksiantoon? Kun hän katsoo itseään, hän näkee mahdottomuutta ja epätoivoa. Jumala tuntuu kokemuksissa ja tunteissa etäiseltä ja tuomitsevalta. Jumalan lupaus toisaalta vakuuttaa, että jokainen Jeesukseen Kristukseen syntiensä sovittajana saa kaikki syntinsä anteeksi.

Kristitty saa jäädä Jumalan lupausten varaan. Oikeastaan muuta Jumala ei odotakaan. Eikä muuta tietä ole. Aabraham suostui uskomaan enemmän Jumalan lupausta kuin olosuhteitaan. Aabraham piti Jumalaa luotettavana ja sen johdosta Jumala hyväksyi hänet yhteyteensä. Myös hylätty, syyllisyyden alle jäänyt, syntien kanssa taisteleva sekä riippuvuuksista kärsivä kristitty saa uskoa Jumalan lupauksiin. Ne riittävät ihan jokaiselle.

uskovastaanolosuhteet_lemmikki

 

Sinä olet pysyvästi täydellinen

”Sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.” (Hebr. 10: 14)

Jos tämä evankeliumin totuus saisi tänään koko valollaan avautua sydämellemme, se veisi kaiken hämäryyden ja sekasotkun sisältämme pois. Kristus on yhdellä ainoalla uhrillaan, reilut 2000 vuotta sitten, kukistanut synnin kokonaisuudessaan. Hän ei ole sovittanut vain joitain syntejä tai vain osaa synneistämme, vaan kaikki. Siksi Raamattu puhuu tässä yhteydessä synnistä yksikössä lukien sisäänsä kaikkien ihmisten kaikki synnit (esim. Hebr. 9:26).

Kristukseen syntiensä sovittajana uskova ihminen on Jumalan silmissä pysyvästi täydellinen. Tässä on kaksi sanaa, jotka täytyy alleviivata ja joista täytyy aina muistuttaa. Ensinnäkin sana pysyvä. Se tarkoittaa kreikan kielessä todella jatkuvaa, pysyvää ja loputonta asiaa. Toinen sana on täydellinen. Se ei selittelyjä kaipaa, sillä täydellisyyteen ei voi lisätä enää mitään. Näin Jumala näkee tänään jokaisen Kristukseen uskovan: pysyvällä ja iankaikkisella tavalla täydellisenä.

Tarkoittaako tämä sitä, että kristitystä tehdään pysyvästi täydellinen? Ei, vaan että Jumala näkee Hänet Kristuksen tähden tällaisessa asemassa. Tätä tarkoittaa vanhurskaus, joka luetaan meidän hyväksemme. Meidän hyväksemme luetaan Kristuksen työ täysimääräisenä ja sen vuoksi Jumala voi ottaa meidät yhteyteensä. Tätä vanhurskautta ei saa sekoittaa pyhitykseen, joka saa alkunsa ihmisen uudesta asemasta Jumalan yhteydessä. Vanhurskautemme on täydellinen ja pysyvä, pyhityksemme taas etenevä prosessi, joka jää parhaimmillaankin kesken. Tätä eroa ei voi kyllin korostaa. Nämä kaksi asiaa sekoittuvat enemmän kuin helposti toisiinsa ja siitä on seurauksena epävarmuus, pelko ja riittämättömyys.

Kun kerran olemme pysyvästi täydellisiä, se merkitsee sitä, että Jumala on jo antanut meille anteeksi kaikki syntimme. Tämä koskee menneitä mutta myös tulevia syntejämme. Lupaus koskee niitä syntejä, joista olemme päässeet irti ja myös syntejä, joiden kanssa vielä taistelemme. Vastaan jo valmiiksi ehkä mieleesi nousevaan kysymykseen: Jos Jumala on kerran antanut kaikki syntimme anteeksi, miksi meitä kehotetaan pyytämään niitä anteeksi? Kristuksemme todella kehottaa meitä muun muassa Isä meidän -rukouksessa pyytämään syntejämme anteeksi joka päivä. Vastaus on siinä, että meidän tulee olla Jumalalle avoimia ja rehellisiä elämämme ja myös syntiemme suhteen. Meidän tarvitsee tunnustaa syntimme Hänelle, koska muuten synti voi muuttua ikään kuin hyväksyttäväksi asiaksi elämässamme ja siten paaduttaa meitä. Emme kuitenkaan saa syntejämme anteeksi katumuksemme tähden, vaan Golgatan vuoksi. Kristus on uhrillaan Golgatalla sovittanut kaikki syntimme, siellä saimme ne anteeksi (Hebr. 10:10).

Tässä kohtaa olemme kristillisen opin ja elämän vedenjakajalla. Jos heikko uskomme kiinnittyy tähän suurenmoiseen Vapahtajaan ja omistaa itselleen täydellisen lahjavanhurskauden, silloin sisällämme aukeavat taivaan portit. Hämäryys saa vaihtua täyteen auringon paisteeseen.

sinaoletpysyvasti_IMG_6752