Luota Jumalaan aina – oikeasti?

Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme” (Ps. 62: 9).

Viimeisten päivien aikana on tuntunut siltä, kuin viimeinenkin oljenkorsi olisi surullisina raksahtanut poikki ja toivo olisi uinut ”kuin hauki rannasta” -pyrähdyksellä vastakkaiselle lahdelle.

Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan ja ongelmat, joihin olemme rukoilleet Jumalan auttavaa kättä, hälyttävät tänään auttamattomana kirkuvan punaista valoa, eikä apua ole näköpiirissä. Väsynyt sielu yrittää taipua monelle mutkalle jääden koko ajan riittämättömäksi joka suuntaan.

Minun henkilökohtainen huutoni oli eilen kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Jumala, oletko Sinä oikeasti siellä?” Sen suurempaa uskonsankaruutta ei näinä päivinä ja näissä haasteissa ole löytynyt tämän raamattuopettajan paidan alta.

Mutta sitten taas tänään aamukahvilla törmään Psalmiin 62 ja sen jakeeseen 9. Se iskee epätoivooni ja -uskooni kuin Muhammed Alin painava nyrkkeilyhanska ohimooni ja pakottaa minut ottamaan kantaa: välimuotoja ei ole, tulen joko -tai -risteykseen. Joko saan luottaa kaikissa – siis kaikissa – asioissa Jumalaan ja Hänen apuunsa, tai sitten Raamattu on satukirja. That´s it.

Usko ei synny eikä pysy ihmisessä itsessään. Me tarvitsemme sitä ulkopuoleltamme samoin kuin auto tarvitsee käydä toistuvasti tankkaamassa. Huomaan pysähtyväni tämän yhden jakeen kohdalle, itku alkaa nousta ylös Jumalan valtaistuinsaliin ja tyynnyttelevä Isän olkapää tarjoutuu alas luokseni Daavidin sanojen saattelemana.

”Luottakaa aina Jumalaan.” Ei yhtään muttaa, ei yhtään poikkeusta, ei asiaa eikä ihmistä, joka ei voisi sulkeutua tämän yhden, kattavan lupauksen alle. Tuntui tänään miltä tuntui. Huomisen määrää Jumala.

Kun Jumalan koulu tekee kipeää

”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi” (Joh. 3:30).

Johannes Kastajan läheisimmät seuraajat tarkkailivat mestarinsa suosion pörssiarvoa. Jeesuksen aloitettua julkinen toimintansa oli ihmisvirta Johanneksen luokse vähentynyt päivä päivältä. Se kohina, joka vielä hetki sitten oli ollut tulisieluisen parannussaarnaajan ympärillä, oli siirtynyt Jeesuksen osaksi.

Johannes Kastaja tiesi tehtävänsä ja sanoi iloitsevansa täysin rinnoin muuttuneesta tilanteesta. Hänen oli aika siirtyä näyttämöverhojen taakse ja iloita Jumalan suunnitelmista.

Mutta kaikesta huolimatta pienentymisprosessi ei ollutkaan Johannekselle niin helppoa. Vaikka hänen koko tehtävänsä ydin oli kertoa ihmisille, että Jeesus oli todella Jumalan Poika, luvattu ennustusten täyttymys ja vaikka hän tiesi joutuvansa olosuhteisiin, jotka kutistaisivat häntä aina alemmaksi, todellisuus löi silti vasten kasvoja ja luottamus alkoi horjahdella.

Varma usko vaihtui kysymykseen: ”Oletko sinä Jeesus todella se, jota minä uskoin sinun olevan?”

Jumalan sallimat ”pienentymiskoulut” ovat aina kipeitä. Jos Johannes Kastaja kyseenalaisti kutsumuksensa ja sen keihäänkärjen vankeudessaan, ei ole ihme, että me häilymme uskon ja epäuskon rajapinnoilla.

Johannes ei saanut moitteita. Jeesus tahtoi vahvistaa lähettiläänsä luottamusta, jotta hän kestäisi oppitunnit aina lopulliseen kesälomaan saakka.

Vahvista Jeesus meitäkin tänään! Anna meille tänään jokapäiväinen luottamus ja elämänvoima, jolla kohtaamme eteemme tulevat haasteet. Aamen.

Luvattu puu ja estävä käärme

”… jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettynä” (Kol. 2:3).

Aadam, Eeva, käärme ja houkutteleva mutta kielletty hedelmäpuu – siinä oli ihmiskunnan kuolettava yhdistelmä. Yksi ainoa hedelmäpuu oli kiellettyjen listalla mutta käärme loitsi parhaat kyseenalaistuksensa ja niin ihmisten ja Jumalan väliin lyötiin ”synti” -niminen kiila.

Tänään asetelma on päälaellaan. Näyttämöllä on edelleen ihmiset, käärme ja ihana hedelmäpuu, mutta tällä kertaa se on enemmän kuin sallittu. Ja tänään käärme kuiskuttelee valheitaan ja puolitotuuksiaan, jotta ihmiset eivät söisi juuri tästä yhdestä ainoasta puusta, jonka hedelmät antavat iankaikkisen elämän.

Kristus-puu on elinvoimainen ja sen oksilla roikkuvat täyteläisen väriset anteeksiantamuksen, rakkauden, yhteyden ja voiman hedelmät. Kristus-puu kutsuu luokseen jokaista nälkäistä mutta käärme yrittää peittää sen äärelle johtavaa ikivanhaa polkua ja saada ne, jotka puun löytävät, epäilemään omaa arvollisuuttaan siitä nauttimiseen.

”Onko Jumala todella sanonut?” -kysymys on edelleen käärmeen päätaktiikka. Ensimmäisten ihmisten kohdalla kumottiin Jumalan kielto, tänään kumotaan Jumalan lupaus.

Ehkä et tänään löydä tietäsi Kristuksen luokse kaikkien syytösten ja ahdistusten verkkojen läpi? Olet lannistuneena jäänyt paikoillesi ja nojaat epäilyksien ajatuskuplien alla ruskeaan runkoon, joka on hiljaa kuunnellut miksi -kysymyksesi ja todistanut kyyneleesi.

Juuri siinä on Kristus-puu! Juuri siinä, missä nostat katseesi käärmeen sihisevästä kielestä, huomaat kätesi ulottuvilla notkuvan maukkaat Jumalan lahjat. Ne ovat juuri sinua varten. Jumala on todella niin sanonut!

Luota Herraan!

”Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps. 27: 13,14).

Silloin, kun maa yllättäen pettää alta ja elämä on kuin sarja putoamisia, joissa jokaisen pohjan alta paljastuu uusi kuilu; kun saavutetut vastaukset vedetään punakynällä yli kuin yläasteen uskonnonkokeen arvailut ja tilalle tulvii kysymyksiä, joita ei koskaan olettanut joutuvansa kysymään; kun seesteiseen sinikeltaiseen taivaaseen revitään aukko, joka imee sisäänsä kaiken jo rakennetun, silloin on aika luottaa.

”Minä uskon” voi olla kuin kivusta koukkuun mennyt käsi, joka suoristuu vielä kerran tavoittaakseen jotain, mitä silmät eivät näe; kaksi sanaa voivat olla kuin pieni puinen kehto, johon hämmentynyt ihminen asettaa oman sielunsa, peittelee sen punaisella villapeitteellä ja tyynnyttää sitä kuin pientä itkevää lasta.

Kun kaikki muu on epäselvää ja seuraavaa askelta kannattelee vain kylmä viima, silloin on aika luottaa. Silloin on aika koota kaikki luottamusvarat eri pankkitileiltä ja patjojen väleistä ja sijoittaa ne yhteen kohteeseen, paikkaan, johon tehdään yleensä talletukset vasta viimeisimmässä hädässä: Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Mutta minä en lannistu

”Sen tähden me emme lannistu” (2. Kor. 4: 16).

Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali repii sielunsa auki. Hän kuvaa elämäänsä kuoleman tanssiparina, kirjoittaa olevansa kaikella tavalla ahdistunut, vaikeuksien edessä suorastaan neuvoton ja perin pohjin kanveesiin isketty.

”Meissä siis tekee työtään kuolema” olivat sanat, jotka eivät jättäneet arvailujen varaa. Kaukana oli kiiltokuvausko, ihmisen vahvuus ja oppilauselmat aina korkeammalle kohoavaan menestykseen.

Paavalin kuvatessa elämänsä kipuja hän lisäsi tärkeät sanat: ”Mutta minä en suostu lannistumaan.” Kuvatessa vaikeuksia hän katseli elämää näkyvän maailman kautta. Mutta hänelle oli yhtälailla totta näkymätön maailma, jossa Isän rakkaus, Jeesuksen elämä, Pyhän Hengen lohdutus ja tuleva elämä taivaassa olivat aarteita, joita tämän ajan katalat sarjatulet eivätkä viuhuvat täsmäpommit kyenneet varastamaan.

Sinäkin saat Paavalin lailla luetella omat syleilysi kuoleman kanssa. Muista kirjoittaa alle isoilla kirjaimilla: ”MUTTA MINÄ EN LANNISTU!” Kun kuolema kaikissa muodoissaan on vain Jumalan hyvien päämäärien palvelija, sinulla ei ole yhtään vihollista, joka voisi estää matkasi kohti kirkkautta. Saat kulkea tänäänkin Jumalan hymyilevien kasvojen valokeilassa.