Kun pelko valtaa

”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun” (Ps. 56:4).

Kun voimat uupuvat ja käsivarret repsahtavat alas neuvottoman huokauksen kanssa.

Kun vastustajat minussa ja ulkopuolellani rakentavat valtausluiskiaan ja nauravat tulevalle voitolleen.

Kun olosuhteet kääntyvät vastaan kuin syksyn vimmainen puhuri eikä aurinkoa ole näköpiirissä.

Niin, kun pelko eri tavoin ottaa minusta hallintaotteen, enkä löydä tietäni huolettomaan ja turvalliseen elämään, silloin minä huudan Sinua apuun.

Sinä tulet läpi pelkojeni, huolieni ja ahdistukseni. Painat kätesi uupuneiden käsivarsieni alta ja halaat yksinoikeudella. Olet sydämeni käynnistyskone, lohdutuksesi tarttuu paitani alle ja menee syvemmälle missä epätoivo asuu.

Tulessa valmistuvia sairaanhoitajia

”Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:4).

Miten monet ovatkaan tänään elämänsä perimmäisessä nurkassa, istuvat ennen niin komeasti loistavien rakennusten raunioissa ja itkevät sydäntään, joka ei jaksa enää sykkiä vaaditulla voimalla?

Jeesus Kristus tuntee sydämessään jokaisen alakuloisen, ahdistetun ja särkyneen. Hänen sydäntään polttaa yhden tien sivuun jääneen, pelkojen vankilaan sysätyn ja menetysten tulvan kokeneen ihmisen tarina.

Jumala tahtoo auttaa meitä näkemään Hänen tavallaan ja tuntemaan Hänen sydämensä iloa ja tuskaa. Kun tavoitteena on jakaa lohdutusta niin alas, missä vain yksikin ihminen tänään hoipertelee, kutsumuksena on ymmärtää, miten paljon vaikeutta ihmissieluun voi mahtua. Se tieto tulee vain kokemuksen kautta.

Jumala ei säästynyt apostoliaan irvisteleviltä ja pelottavilta vastuksilta. Ei, Hän salli niiden tulla, jotta Paavali voisi hehkua enemmän kuin oman sydämensä myötätunnosta. Jumalan lasten kutsu ei ole muuttunut.

Arvokkaimmat jalokivet loistavat pimeässä. Ne ovat olleet suunnattomassa puristuksessa, jotta niistä säteilisi ilahduttava kauneus.

Tulessa valmistuvia lohduttajia, niitä maailma kaipaa. Minä uskon, että juuri sinä olet yksi valituista jalokivistä.

Sinä olet minussa!

Tänään, väsymyksen latistaessa elämänhalua ja ahdistuksen ryöstämässä iloa muistan, että Sinä asut minussa! Sinä olet astunut sisään kaikkeen minun elämääni, jokaiseen päivään, haasteeseen ja itkuun. 

Kun kysyn, kuka auttaisi minut jaloilleni ja antaisi minulle toivon juuri tähän päivään ja kuka avaisi toivorikkaan huomisen, Sinä olet valmiina tarttumaan haasteeseen. Sinä odotat kärsivällisesti vuoroasi ja kun voimani loppuvat, nostat syliisi ja osoitat kantovoimasi.

Kun sinä olet minussa, minä olen keskellä merkityksellisyyttä, rakkautta ja elinvoimaa. Saan antaa Sinulle solmukohtani yhtenä kokonaissotkuna, jota en itse osaa eritellä tai setviä.

Niin, tänään tuntuu tämä aina kaventuva elämä rusentavan alleen mutta samaan aikaan muistan, että Sinä olet. Olet olemassa jotta minäkin saisin olla, elää, hengittää ja kokea putoavan sinun käsiesi suojaan.

Tervetuloa siis, elämä. Tervetuloa ongelmat, joiden alla makaan hiljaa kuin rantakallio aina uusien vesimassojen lyödessä päälle. En selviä sinusta yksin, mutta minulla on Puolustaja ja Lohduttaja, joka ei ole vain kivenheiton päässä, vaan asuu tämän vaatimattoman nuttuni sisällä.

Voi haavojani!

”Minä olen köyhä ja avuton, sydämeni on haavoilla.” (Ps. 109:22)

Voi näitä haavojani, jotka ovat olleet eilen ummessa vain tänään tullakseen revityiksi auki. Voi parantumatonta sydäntä, joka hengittää mutta lyö kivusta kituliaaseen tahtiin.

Voi näitä haavojani, joita yritän epätoivoisesti peittää uteliailta katseilta ja silti repsahtaakseni auki kuin yhtenä aukinaisena viiltona koko mies. Voi tikkejä, jotka eivät kykene pitämään tukahtunutta surua kuosissa.

Voi näitä haavojani, voi tätä sydämen kipua, joka on aina läsnä, välillä peittyen elämän kiihkeän rytmin alle tullakseen seuraavalla pysähdyspaikalla taakseni ja istuakseen apukuskin paikalle ohjaajan elkein.

Voi näitä haavojani! Jos en Sinulle saa näitä antaa avuttomana ja vailla neuvoja, olen hukassa. Ota sinä arpinen, verinen sydämeni ja suutele armollasi jokaista tikarinmuotoista sanojen ja katseiden katalasti repimää ruhjetta.

Voi näitä haavojani! Vain jos saan katsella Sinun haavojasi ja antaa omani kätkeytyä linnunpojan tavoin niiden alle ja sisään, vain silloin saa huutoni uuden, toivorikkaan sävyn.

Jumala on jo huomisessa

”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut” (Ps. 139:16).

Aina välillä epätoivo iskee. Fyysiset kivut, henkinen alakulo, arjen vastoinkäymiset ja ihmissuhdehaasteet tai yksinäisyyden kokemus kuiskaavat: huomisessa ei ole mitään, mitä odottaa.

Pelkään huomista, koska lasken sen olevan kaikkea sitä, mitä menneisyys viitoittaa. Pelkään, että Jumalakin levittelee avuttomana käsiään ja valittaa, ettei ehdi reagoida kaikkiin aikaansaamiini tulipaloihin.

Mutta miten eri äänellä Raamattu puhuukaan huomisesta. Jumala avaa oven, istuu huomisen valtaistuimella, hymyilee ja kutsuu meitä astumaan valmiiksi kalustettuun huoneeseen; elämään, jossa kaikki ovat paikallaan tarkasti harkitun järjestyksen mukaisesti.