Seurustelua yksinäisyydessä

”Minä, veljenne Johannes, joka Jeesuksessa olen yhdessä teidän kanssanne osallinen ahdistukseen ja valtakuntaan ja kärsimysten kestämiseen, olin Patmos-nimisellä saarella Jumalan sanan ja Jeesuksen todistuksen tähden” (Ilm. 1:9).

Apostoli Johannes oli joutunut yksinäisyyteen Patmos -saarelle uskonsa tähden. Kaikki näytti valuvan hukkaan. Hän koki samaa kuin Mooses Midianin maassa 40 vuoden ajan tai Paavali Arabiassa. Kun inhimillisesti näitä Jumalan miehiä olisi tarvittu toisten auttamiseksi, Jumala veti heidät syrjään.

Jotta Jumala voisi käyttää meitä valtakuntansa rakentamiseksi, meidän tulee pitää hengellisen elämämme ykkösprioriteettina seurustelua Hänen kanssaan. Kun kiire ja tekeminen näyttävät meistä monesti tärkeämmältä, vetää Jumala meidät yksinäisyyteen, jotta Hän saisi kutsua meitä läheisempään suhteeseen kanssaan.

Patmos oli yksinäinen paikka. Samoin oli Midianin erämaa. Mutta juuri yksinäisyydestä Jumalan miehet ja naiset ovat aina saaneet seurakuntaa sytyttävän sanoman. He saavat nauttia Kristuksen ihanuutta ja se on myös heidän antimensa toisille.

Johannes kuvasi olevansa osallinen ahdistuksesta ja kärsimyksistä. Ehkä sinäkin olet saanut niistä osasi? Mutta Johannes kertoi olevansa osallinen myös Valtakunnasta. Tämä valtakunta saa murtautua elämäämme monesti juuri yksinäisten kyynelten keskellä.

Huuda Herraa avuksi hädässä

”Silloin he huusivat hädässään Herraa, ja hän pelasti heidät ahdingosta.” Ps. 107:19

Psalmissa 107 kuvataan koko elämän kirjo: ollaan etsimässä kotimaata, istutaan ahdistusten vankiloissa, eletään hyvinvoinnin keskellä ja unohdetaan Jumala sekä hurjastellaan elämän aallokoilla.

Yksi teema nousee elämän realiteettien maaperästä: ihmisen hätä, umpikuja ja huuto Jumalan puoleen. Neljä kertaa psalmissa opetetaan Herran puoleen kääntymistä; Herra on aina valmiina auttamaan ja kääntämään uutta sivua.

Autiomaan kuivuvuudet, kurjuuden vankilat, kuoleman portit eivätkä merten syvyydet kykene määräämään elämämme viimeistä sanaa. Siellä missä yksi avuton ihminen huutaa Herraa Jeesusta Kristusta pelastamaan hänet, siellä on paratiisi jo läsnä.

Todellisia vihollisiamme eivät ole olosuhteidemme kahleet, olivatpa ne kuinka paksuja tahansa. Epätoivo on se petollinen viettelijä, mikä saa huutomme tukahtumaan kurkkuumme.

Olosuhteesi voivat olla tänään epätoivoiset. Ehkä laivasi köli on jo vettä täynnä ja olet uupunut äyskäröimiseen. Kun omat voimat eivät auta, huuda Herraa avuksesi! ”Miten?” saatat kysyä? Oletko koskaan huutanut lapsena isääsi apuun, kun sinua on pelottanut? Samalla tavalla saat ilmaista tarvettasi myös Taivaan Isälle. Hän kuulee tukahtuneetkin huokaukset.

Voimat lopussa?

”Herra hankkii oikeuden kansalleen ja säälii palvelijoitaan. Hän näkee, että heidän voimansa on ehtynyt ja kaikki on tyystin lopussa” (5. Moos. 32:36).

Ovatko voimasi lopussa? Oletko tullut elämäsi kanssa siihen pisteeseen, josta et itse jaksa enää jatkaa matkaa? Onko edessäsi taas yksi vuori aikaisempien joukossa – tällä kertaa olet liian uupunut kiivetäksesi?

Raamattu opettaa Jumalasta, joka on loputtoman ymmärtävä ja myötätuntoinen. Raamatun Jumala näkee sinun mahdottomuutesi ja väsymyksesi ja ottaa ne todesta. Hän tietää menneet raskaat vuodet ja nykyiset ahdistuksen päivät. Hän tietää sen, että monesti kuormaa on liikaa.

Onko meidän lupa luottaa Jumalan apuun myös silloin, kun olemme itse tuhlaajapoikina ja -tyttöinä väsyttäneet itsemme Jumalan selän takana? Se oli juuri Mooseksen lupauksen taustalla Israelin kansalle: Jumala näkisi kansan väärät valinnat, niistä syntyvän kärsimyksen ja Hänen sydämensä olisi täynnä rakkautta ja myötätuntoa. Hän ei hyväksyisi syntiä, mutta ei rakkautensa tähden voisi olla auttamatta eksyneitä lapsiaan.

Saat väsyneenä huutaa Häntä luoksesi; Hän on jo lähelläsi. Saat anoa Häntä näkemään tuskasi; Hän tietää tilanteesi tarkalleen. Saat itkeä apua; Hänellä on sinulle kaunis tulevaisuus. Saat antaa Hänelle mahdottomat vuoresi; mahdottomuudet ovat Hänen erityisosaamistaan.

Kun elämä muuttuu katkeraksi

”Hän sanoi heille: ”Älkää kutsuko minua Noomiksi, kutsukaa minua Maaraksi, sillä kaikkivaltias on antanut minulle hyvin paljon katkeraa murhetta” (Ruut 1:20).

Noomin vanhemmat toivoivat kaikkien vanhempien tavoin lapselleen onnellista elämää. Ehkä hänestä nimensä mukaisesti – ”minun iloni” – näkyi vanhempien rakkaus ja iloinen luottamus elämää kohtaan.

Noomin elämään osui hyvin raskas kymmenen vuoden jakso, jolloin menetykset seurasivat toisiaan. Ensin nelihenkinen perhe joutui muuttamaan nälänhätää karkuun vieraaseen Mooabin maahan. Siellä kuolivat ensin hänen miehensä, sen jälkeen vuoronperää molemmat hänen poikansa.

Noomi päätti muuttaa takaisin kotimaahansa toisen miniänsä, Ruutin kanssa. Kun hän palasi kotikyläänsä, hän käski ihmisiä Noomin sijasta kutsutaan häntä Maaraksi. Maara tarkoittaa katkeraa.

Noomi totesi elämänsä menetysten keskellä, että ”yltäkylläisenä minä lähdin, mutta nyt olen tyhjin käsin” (Ruut. 1:21). Hän ei syyttänyt kohtaloa, vaan osoitti sormella Jumalaa: Kaikkivaltias käsi oli ollut häntä vastaan (1:13).

Miten Noomi olisi voinut tietää, että hänen elämänsä oli tarkasti Jumalan johdatuksessa? Ahdistusten vuosia tulisi seuraamaan siunausten vuodet. Hänen miniänsä lapsesta tuli Daavidin isoisä; Jumala siis valitsi Noomin Jeesuksen sukulinjan varmistajaksi. Menneet menetykset eivät olleet Jumalan katseen poiskääntämistä vaan Hänen kiinteää johdatustaan.

Enkö minäkin ole monta kertaa varma, että Jumala on kääntänyt katseensa minusta? Enkö ajattele, että mennyt on murskannut myös kaiken tulevaisuuden? Noomin Jumala on myös minun ja sinun Jumala. Tämän päivän pimeys joutuu alistumaan tulevan kirkkauden taustaväriksi.

Vahvuutena heikkous

Siksi olen mieltynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin ja ahdistuksiin, joihin joudun Kristuksen tähden, sillä kun olen heikko, silloin olen voimakas” (2. Kor. 12: 10).

1800-luvun loppupuolella eläneeltä, Kiinan lähetystyön pioneerilta Hudson Taylorilta kysyttiin kerran, mikä oli hänen valtavan hengellisen työnsä ja vaikutuksensa salaisuus. Taylor vastasi salaisuutena olleen sen, että hän oli riittävän heikko Jumalan käyttöön.

Paavali opetti itsestään samalla tavalla. Hän oli oppinut Jumalan kouluissa, että juuri itsessään heikkona Kristus pääsi vaikuttamaan omaa vahvuuttaan hänen elämänsä kautta.

Miten vaikea oppikoulu tämä onkaan! Miten monet kerrat me kyselemme Jumalalta syitä erilaisiin ahdistuksiin ja ongelmiin? Miten paljon mieluummin haluaisimme kokea vahvuutta ja voimaa kuin heikkoutta?

Jumala ei tarvitse meidän vahvuuttamme. Hänellä ei ole käytössään vahvoja kristittyjä. Hän tarvitsee vain yhden heikon ihmisen siunatakseen maailmaa.

Paavali lisäsi, että kun hän oli itsessään heikko, hän olikin paradoksaalisesti voimakas. Se oli Jeesuksen Kristuksen vahvuutta. Siitä meidänkin on lupa elää. Se on siunattua elämää.