Sielu kuin pauhaava meri

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62: 6).

Mitä pidemmälle vapusta alkanut kattoremonttimme on edennyt, sen väsyneemmäksi olen muuttunut. Väsymys on tuonut tullessaan ahdistuksen, tunteen siitä, että juuri tämän vuoren laelle en enää jaksa kiivetä.

Ahdistus ja epätoivo ovat kuin pauhaavia rockbändejä taipuneessa sielussa. Levollisen olemisen sijaan sisin on muuttunut yhdeksi suureksi sähkölaitteiden hätäpysäytyspainikkeeksi ja keskittyminen pomppii arojäniksen tavoin ongelmasta ja puutteesta toiseen.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!” oli kokeneen Jumalan ihmisen itsehoito-ohje. Laukalle lähtenyt tunnemaailma oli saatava tiukkoihin valjaisiin ja vaikka se hirnui kuin pelästynyt ori, se piti saada ruotuun, takaisin Jumalan sanojen vaikutuspiiriin.

”Hän antaa minulle toivon.” Niin, vaikka olisin menettänyt jo kaiken toivoni ja heittänyt pyyhkeen kehään, kirveen kiveen tai kaivoon ja luetellut itselleni ne sata syytä, miksei elämäni enää nouse tältä synkän kuusimetsän seassa piilottevalta kiitoradalta Jumalan lupausten mukaiseen nauruun ja keveyteen; vaikka olisin tuominnut tulevaisuuteni yhä kapenevalle rämepolulle, jossa ilo on lopullisesti upotettu suon syvimpään silmäkkeeseen, on silti yksi taho, joka jakaa toivon lahjapaketteja katsomatta siihen, mitkä palavat rauniot savuavat takana: Hän on Herra Jeesus Kristus.

Sinä kävelet keveän varovaisesti läpi pauhaavan tunne-elämäni. Sinä otat käsiisi tulevaisuuteni, toivoni ja hymyilet, vaikka se olisi kuin satareikäinen tyhjä ilmapallo. Vaikka mikään näkyvä, ei mikään tuleva eikä mikään mennyt saati nykyinen uskaltaisi luvata mitään hyvää, Sinä annat minulle uuden toivon. Sinä annat minulle syyn ja voiman elää. Ja ehkä jopa kaupan päälle vaivihkaa hiipivän ja ja toisesta todellisuudesta kumpuavalla voimallaan yllättävän hymyn huulilleni.

Kauan en enää jaksa!

”Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!” (Ps. 143: 7).

Daavid oli jälleen yhden haasteen, yhden ylitsepääsemättömän ylämäen edessä. Hän oli ponnistellut sitä vastaan askel kerrallaan, päivästä ja viikosta toiseen aina sinne saakka, kunnes kynnet olivat verellä ja pohkeet maitohapoilla.

”En jaksa enää!” oli lannistuneen ihmisen huuto ahdistavan ja liikkumattoman vaikeuden keskeltä. Vaikka samassa psalmissa Daavid hapuili kuin sielun lääkkeeksi muistoja Jumalan aikaisemmista ihmeistä ja ylämäistä, jotka oli ylitetty Hänen voimansa avulla, nyt epätoivo valtasi nekin näköalat, joista ennen oli katseltu toivon ja luottamuksen kiikareilla.

”Kauan en enää jaksa!” on äärimmäinen hätähuuto, josta saa jokainen kristitty tarttumapinnan. Jos ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” -psalmin tekijän samalta tuotantolinjalta putkahtaa esiin myös ”En kertakaikkiaan jaksa enää yhtään!” -tuskainen kirkaisu, antaa se meille elämän ylämäissä tarpoville toivon siivet.

Daavid ylitti tämänkin haasteen, eikä se edes jäänyt hänen viimeisekseen. Samoin ylität sinäkin omasi, oli se sitten miten pelottava tai olit istunut sen juurella kuinka kauan tahansa. Sinä ylität sen, koska sinulla on sama Kaikkivaltias ja Isä, jolle Daavid sai itkeä vaikeuksiaan – se sama Jumala kuulee tarkasti myös sinun vaikerruksesi.

”Kauan en jaksa enää!” on äärimmäinen hätähuuto, todellinen S.O.S. joka kantaa täältä näkyvän maailman keskeltä pienestä kuiskauksesta näkymättömään kasvaen matkalla taivasta ravistavaksi lapsen itkuksi, pyynnöksi, johon Isä ei voi olla reagoimatta.

Jumalan hyvät suunnitelmat

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Jos elämä potkii päähän liian kovaa ja vaikeita päiviä on peräkkäin liian useita, alkaa jumalakuva horjua. Itse ainakin olen viime päivinä kipuillut sitä, että Jumala on joko hylännyt minut tai sitten Hän ei vaan välitä.

Israelin kansa oli Jeremian sanojen aikana kokenut kurjuutta jo vuosia. Heidän sielunsa oli tottunut syömään ahdistusta, heidän toivonsa Jumalan avusta oli taittunut ja olen melko varma, että he kokivat Jumalan tahtovan heille vain pahaa.

Juuri siihen tilanteeseen Jumala vakuutti, että Hänellä oli edelleen kansalleen oma, erityinen suunnitelma ja se suunnitelma oli täynnä elämisen arvoista tulevaisuutta. Jumala kyllä kuritti, mutta Hän ei hylännyt. Hän antoi ahdistuksen aikoja, mutta silti kaikessa Hänen suunnitelmansa kansalleen oli tehty mitä syvimmällä rakkaudella.

Kokemuksemme ja tunteemme saattavat kertoa Jumalan hylkäämisestä ja välinpitämättömyydestä. Mutta Jumala itse Sanansa kautta vakuuttaa, että Hänellä on varattuna meille toivoa uhkuva huominen. Hänellä on jokaiselle meille hellyydellä räätälöity, uniikki polku. Vaikka se nyt näyttäisi umpikujalta, Jumalalla on tulevaisuutemme kätkettynä avarassa sydämessään.

Luota Herraan!

”Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps. 27: 13,14).

Silloin, kun maa yllättäen pettää alta ja elämä on kuin sarja putoamisia, joissa jokaisen pohjan alta paljastuu uusi kuilu; kun saavutetut vastaukset vedetään punakynällä yli kuin yläasteen uskonnonkokeen arvailut ja tilalle tulvii kysymyksiä, joita ei koskaan olettanut joutuvansa kysymään; kun seesteiseen sinikeltaiseen taivaaseen revitään aukko, joka imee sisäänsä kaiken jo rakennetun, silloin on aika luottaa.

”Minä uskon” voi olla kuin kivusta koukkuun mennyt käsi, joka suoristuu vielä kerran tavoittaakseen jotain, mitä silmät eivät näe; kaksi sanaa voivat olla kuin pieni puinen kehto, johon hämmentynyt ihminen asettaa oman sielunsa, peittelee sen punaisella villapeitteellä ja tyynnyttää sitä kuin pientä itkevää lasta.

Kun kaikki muu on epäselvää ja seuraavaa askelta kannattelee vain kylmä viima, silloin on aika luottaa. Silloin on aika koota kaikki luottamusvarat eri pankkitileiltä ja patjojen väleistä ja sijoittaa ne yhteen kohteeseen, paikkaan, johon tehdään yleensä talletukset vasta viimeisimmässä hädässä: Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Mutta minä en lannistu

”Sen tähden me emme lannistu” (2. Kor. 4: 16).

Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali repii sielunsa auki. Hän kuvaa elämäänsä kuoleman tanssiparina, kirjoittaa olevansa kaikella tavalla ahdistunut, vaikeuksien edessä suorastaan neuvoton ja perin pohjin kanveesiin isketty.

”Meissä siis tekee työtään kuolema” olivat sanat, jotka eivät jättäneet arvailujen varaa. Kaukana oli kiiltokuvausko, ihmisen vahvuus ja oppilauselmat aina korkeammalle kohoavaan menestykseen.

Paavalin kuvatessa elämänsä kipuja hän lisäsi tärkeät sanat: ”Mutta minä en suostu lannistumaan.” Kuvatessa vaikeuksia hän katseli elämää näkyvän maailman kautta. Mutta hänelle oli yhtälailla totta näkymätön maailma, jossa Isän rakkaus, Jeesuksen elämä, Pyhän Hengen lohdutus ja tuleva elämä taivaassa olivat aarteita, joita tämän ajan katalat sarjatulet eivätkä viuhuvat täsmäpommit kyenneet varastamaan.

Sinäkin saat Paavalin lailla luetella omat syleilysi kuoleman kanssa. Muista kirjoittaa alle isoilla kirjaimilla: ”MUTTA MINÄ EN LANNISTU!” Kun kuolema kaikissa muodoissaan on vain Jumalan hyvien päämäärien palvelija, sinulla ei ole yhtään vihollista, joka voisi estää matkasi kohti kirkkautta. Saat kulkea tänäänkin Jumalan hymyilevien kasvojen valokeilassa.