”Kaikissa heidän ahdistuksissaan oli hänelläkin ahdistus” (Jes. 63:9).
Nyt piti ihan hieraista unihiekkaisia silmiä: kenellä oli ahdistus yhdessä Israelin kansan kanssa?
Jesajan teksti on kyynelehtivä. Luulen, että hän on saanut Mooseksen tavoin painautua kallionkoloon ja nähdä Jumalasta jotain enemmän. Jesaja väittää, että Jumala kokee kuristavaa ahdistusta ihmisten kanssa. Hänen rakkautensa ja säälinsä pakottavat Hänet astumaan taivaankannen tälle puolelle ja myötäkärsimään.
Itketkö Sinäkin? Vapisetko surusta? Pelkäätkö hylkäämistä? Jos osaat itkeä, osaat tulla lähelle. Osaat tulla ihmiseksi. Osaat olla empaattinen, pitää kädestä ja lohduttaa.
Miten monta kertaa Raamatussa kolmiyhteinen Jumala lähestyykään ihmistä kunnioitusta ja rakkautta tulvivia ”Älä pelkää” -sanoja käyttäen.
Minulle se kertoo siitä, että Jumala tietää meidän pelkäävän niin monia asioita ja toisaalta siitä, että Hän todella välittää ja ottaa osaa meidän pelkoihimme.
Jumala ottaa meidät todesta. Vaikka pelot eivät vaikuta Häneen itseensä, Hän kantaa meidän pelkoja sydämellään.
Ehkä Jeesus tahtoisi juuri nyt sanoa sinulle: ”Älä pelkää. Sinä olet minun – Minä huolehdin sinusta”
”Minun henkeni nääntyy, sydän rinnassani on kauhuissaan” (Ps. 143:4)
Kunpa elämä tarjoaisi vain hyviä, onnentäyttämiä ja tasaisia päiviä. Mutta monesti joudumme nielemään ilmaa, joka vaikuttaa kuin myrkky sisällämme ja joudumme suunniltamme.
Ihmisen voimat eivät ole loputtomat. Tahdolla päästään pitkälle ja psyyke kyllä jaksaa venyä toivon sinfonian säestyksellä pitkään – mutta niilläkin on pelottava rajallisuutensa.
Jos koet tänään, että vaikeudet ja erilaiset haasteet ovat saaneet sinusta ylivoimaisen niskalenkin; jos tunnet Jumalaan turvaavana olevasi erilainen, paha, kun Turvasi tuntuu olevan välinpitämätön tai kuin eri kanavalla sinun tarpeittesi suhteen, et ole kokemuksesi kanssa yksin.
Sinulla on koko joukko sekä Raamatussa että kirkon historiassa Jumalaa rakastavia naisia ja miehiä, jotka ovat joutuneet samaan epätoivon sameaan lammikkoon kanssasi. Heidänkin henkensä on taipunut lamaannukseen saakka, sielu on ollut kuin syyssään kuramatto ja voimattomuus on vavisuttanut heidän kehoaan päästä varpaisiin.
Mutta koska tämä lukematon joukko vertaisiasi on elänyt ennen sinua, he osaisivat kertoa omien, täysin toivottomien aikojen päätössivut.
Miten he sinua lohduttaisivat, sinua ja minua, jotka tänään emme jaksa kuin hengittää epätasaisen kiihtyneesti peläten seuraavaa hetkeä?
He antaisivat sinulle oikeuden olla ahdistunut. He tulisivat vierellesi ja jakaisivat omia tarinoitansa jotta hämmentyneenä saisit ymmärtää, ettet ole elämäsi vaikeuksien kanssa yksin.
Ja he kertoisivat, että Jumala oli kaikesta huolimatta – kaikesta huolimatta – tilanteen tasalla. He kertoisivat Jumalastaan – sinun Jumalastasi – joka oli kaikkea muuta kuin välinpitämätön ja haluton tai kyvytön auttamaan.
Saisit kuulla miljoonia erilaisia ahdinkoja, joihin ihminen voidaan syöstä tai joihin ihminen itse itsensä syöksee. Riippumatta ahdistusten laadusta, syvyydestä tai niihin joutumisten syistä, he kertoisivat sinulle Jumalasta, joka on kosmoksen luoja, Pyhä ja Koskematon mutta ennen kaikkea Pelastaja.
Koska Jumala on Pelastaja, Hänen varsinainen intohimonsa on pelastaa. Koska Hän on Jumala, Hänen osaamisalueensa ulottuu kaikkeen siihen hätään, jota ihminen tässä maailmassa saattaa ikinä kokea. Koska Hän on Jumala, on Hän rajoittamattoman voimakas ja kyvykäs pelastamaan sinut jokaisesta suosta, johon olet saattanut tänään vajota.
Ehkä sydämesi on tänään kauhuissaan? Ehkä sykkeesi hakkaa syytösten tahtiin kuin pikajuoksijan jalat lähtölaukauksessa tai ehkä olet sängyssä lamaantuneena ja kyvyttömänä kurkistamaan kaunista kesäpäivää?
Onneksi emme ole itse elämämme pelastajia. Meillä on Pelastaja, Jumala, joka rakastaa meitä enemmän kuin voimme koskaan ymmärtää.
Ole siis rauhassa myös levottomuutesi keskellä. Anna Goljattien uhota ja ole niin voimaton kuin tänään olet. Ei pelastuksesi ole kiinni olosuhteista eikä sinusta. Vaan Jumalasta, joka on juuri sinun Jumalasi.
”Kuuntele minua ja vastaa minulle, ahdistus painaa mieltäni. Olen suunniltani pelostaAhdistus painaa mieltäni” (Ps. 55:3)
Kuuntelen, kuinka kuningas Daavid huusi Herra Sinun puoleesi kohisevassa myrskyssään. Hänellä ei ollut mahdollisuutta laannuttaa elämäänsä järisyttävää kipua. Hän oli jo laskenut kilpensä maahan. Ilkeät nuolet saivat painua suoraan väsyneen sotilaan rintakilven läpi, yksi toisensa jälkeen.
Herra, niinpä minäkin uskallan nostaa minut pelosta suunnilleen saavat uhkakuvat ja jo toteutuneet kauhut Sinun luoksesi ja maassa maaten odottaa Sinun tuomaa pelastustasi.
Sinä näet jokaisen tulevan tuhon nuolen ja tiedät, että en jaksa enää nostaa suojaa itse ylös.
Näet, miten rintakehäni on täynnä myrkkynuolia, olen taistelussa, jonka olen hävinnyt. Taas kerran.
Mutta silti minulla on Sinut. Vaikka sisimpäni vapisee pelosta kuten Daavidilla aikoinaan, saan hänen paljaaseen elämään kurkistamalla löytää jälleen sen Jumalan, joka ei ole vain voitokkaisen sotilaiden Jumala.
Ei. Sinä olen ennen kaikkea kaatuvien Jumala.
Vaikka tunteeni kirkuvat kivusta kuin iltapäivälehtien mehevimmät lööpit ja vaikka voimani on pirstaloitunut kuin lasimaljakko maahan pudotessaan, Sinä olet minun kokemuskenttääni suurempi Jumala.
Daavid löysi lopulta helpotuksen, avun, jonka varassa hän jaksoi seistä, vaikka olosuhteet eivät heti muuttuneet: ”Jätä taakkasi Herran käteen, Hän pitää sinusta huolen.”
Tähän verisen ristin juureen, jonka luokse saan taas ryömiä varkaana, murhamiehenä, avionrikkojana, auttamattoman syntisenä, saan jättää kaikki taakkani. Kaikki, ihan kaikki taakkani.
Painakoot ahdistukset, puhaltakoon kylmät myrskytuulet, olkoon veneeni pisaraa vailla täynnä ja jo vajoamassa syvyyksiin, Sinä pidät minusta huolen.
”Siunattu olkoon Herra, sillä hän osoitti minulle ihmeellisen armonsa piiritetyssä kaupungissa” (Ps.31:22).
Psalmissa 31 katselen miestä, joka oli jälleen elämänsä kanssa niin solmussa, ettei inhimillistä toivoa ollut lähellä eikä kaukana.
Hän käpertyi itseensä, näki syyllisyytensä ja avuttomuutensa korjata itsensä. Hän oli astia, joka on mennyt auttamattoman rikki.
Hänen sukelluksensa olivat joskus kauhistuttavan syviä ja pitkiä. Tunneihmisen vuoristoradan ääripäästä hän itkee, että jopa koko elämä kului pelkässä murheessa ja rukousta etäisesti muistuttavissa huokaisuissa.
Ahdingot tekivät tästä Raamatun yhdestä kirkkaimmista Jumalan rakastamasta miehestä nöyrän. Tahdon lujuus, kyky selvitä haasteista lahjojensa ja voimansa avulla sekä luottamus elämänhallintaan murenivat vuosi vuodelta.
Hämmästyttävää on Daavidin jopa lapsellinen ja kouristuksenomainen tarttuminen Jumalaan. Hän käyttää ”turvautua” -sanaa yhä uudestaan. Turvautuminen on turvan hakemista. Se on itseään suuremman selän taakse lyyhistymistä. Hakeutumista Syliin, Jumalan tiukkaan otteeseen, jossa saa pudota, hukkua, kuolla ja samalla pysyä pinnalla, pelastua, elää.
Vastakohdat myrskyävät Daavidin raaka-avoimessa tekstissä. Hän koki olevansa piiritetyssä kaupungissa. Siis tuhovoimien saartamana. Muurit heikkenivät päivä päivältä ja puolustus alkoi menettää otettaan.
Äärimmäisessä kivussa Daavid löysi armon, joka oli puhtaasti ihmeellistä. Se oli jotain, mitä Daavid ei ansainnut. Se oli Rakkautta, joka luo rakastettunsa, pelastaa ilman laskelmointia, armahtaa yhtä valtavalla voimalla yhä uudelleen.
Mistä tiedämme tänään omissa piiritetyissä kaupungeissamme, että Jumala ei ole hylännyt meitä? Mistä tiedämme, että Hän yhä edelleen kuulee, välittää ja pelastaa?
Tässä kohtaa Daavid nielaisi. Niin minäkin. Nimittäin kun turvautuu toiseen, on pelastus puhtaasti sen varassa, jota hapuillaan. Se on pelottavaa, koska lopulta koko elämämme on Jumalan katseen varassa. Onko se edelleen kutsuva, rakastava ja apuun juokseva.
On. On. Vielä kerran: on! Siksi voimme aina, kaikissa tilanteissa, pinnalla ja syvyyksissä yhtyä Daavidin holvimaisen jykeviin lopetussanoihin: ”Olkoon sydämenne rohkea ja olkaa lujat”.
Herra, etkö yhtään näe, missä painekattilassa joudun paistumaan päivästä toiseen?
Etkö kuule, kuinka vihollinen lyö rumpua ja tanssii kun minä kierin kivusta nurmikolla?
Etkö huomaa, että vain yksi lapsen askel erottaa minut elävien ja kuolleiden maailmasta?
Oletko tietoinen, että tarvitsen Sinua, ilman Sinua en pärjää enää? Ilman Sinua en osaa ottaa askeltakaan!
Mutta kuitenkin, jo sataan kertaan koettuna: Sinun rakkautesi kantaa! Syyttäjä saa pitää lukuisat puheenvuoronsa, todisteet painavat ryhtini kumaraan, mutta Sinä pidän puunuijaa kädessäsi!
Minä turvaan sinuun. Sinä olet suurempi kuin kaikki huutavat ongelmani. Sinä olet hyytävien sielun talvien Pakkasvahti!
Sinun rakkautesi kantaa tänään! Sen varaan lasken elämäni, voittoni ja lankeamiseni ja tiedän: olen turvassa ja kätesi ulottuvissa!
