Särkyneen hiljaiset rukoukset

”Herra, ahdistuksessa he etsivät sinua, vuodattivat hiljaisia rukouksia, kun sinä kuritit heitä.” (Jes. 26:16)

Ahdistuneen sydämen rukoukset ovat kuin hiljaisia huokauksia. Raskaiden painojen tähden pää on kumarassa ja rukoukset tuntuvat jäävän huulille.

Rukous voi joskus tuntua myös siltä, että sanat ikäänkuin valuvat maahan. Särkynyt astia vuotaa säröistään ahdistustaan, se laskeutuu kuin vesi astian kylkiä myöten maahan.

Jumala poimii jokaisen huokauksen, ajatuksen ja sanan. Hän ei koskaan välitä niin paljoa sanojen pyörittelyistä eikä tyhjän hokemisista, hiljaiset rukoukset Hän kuuntelee erityisellä tarkkaavuudella. Vaikka ajatukset jäisivät syviksi huokauksiksi, Jumala tietää tarkalleen niiden sisällön.

Särkyneen hiljaiset rukoukset ovat arvokkaita. Jumala on aina siellä missä on yksi särkynyt ja ahdistunut Jeesuksen oma. Kun Hän on läsnä huokailuissamme, asiamme ovat Kaikkivaltiaan käsittelyssä.

Syvemmälle Kristukseen

”Juurtukaa häneen, rakentukaa hänessä ja vahvistukaa uskossa, niin kuin teille on opetettu. Olkoon kiitoksenne ylitsevuotavaista.” (Kol. 2:7)

Ajattele kasvia, jonka juuret kaivautuvat vuosi vuodelta yhä syvemmälle maaperään. Mitä syvemmälle ne yltävät, sitä enemmän ravinteita kasvi tavoittaa. Ja mitä vaikeammat kasvuolosuhteet kasvilla on, sitä voimakkaammin juuret tavoittelevat syvemmältä maasta tarvitsemaansa elinvoimaa.

Samoin meitä kehotetaan juurtumaan Kristukseen. Sanoma on kohdistettu meille, jotka olemme ottaneet vastaan Hänet Pelastajanamme; Hänen luotaan ei tule lähteä pois, vaan me saamme turvautua Häneen yhä kiinteämmin. Vuosi vuodelta meidän sydämemme juuret kaivautuvat Vapahtajaamme syvemmin kiinni ja sitä mukaa omistamme Hänessä yhä suurempia hengellisiä aarteita.

Ja mitä ankarammat ovat elämämme olosuhteet, sitä suuremmalla syyllä meidän on syytä turvautua Kristukseemme. Luonnonlakien mukaan juuri kuivuus saa kasvin kasvattamaan juuriaan syvemmälle maaperään ja saman lainalaisuuden mukaan vastoinkäymiset, ahdistukset ja pettymykset syventävät myös meidän suhdettamme Vapahtajaamme.

Kasvi voi kestää vaikka millaista kuivuutta tai paahdetta, jos sen juuret ovat ehtineet ajan saatossa yltää maan syvyyksiin. Samoin kristitty voi kestää vaikka millaisia myrskyjä, jos hänen uskonsa on tavoittanut Kristuksen rakkautta syvemmin. Silloin elämää ei määrittele niin paljoa ulkoiset olosuhteen vaan Kristus -maaperä, josta sisäinen ihmisemme imee elinvoimansa, toivonsa ja ilonsa.


Kärsimys ja lohdutus

”Niin kuin Kristuksen kärsimykset ovat runsaina tulleet osaksemme, samoin on Kristus tuonut meille runsaasti lohdutusta.” (2. Kor. 1:5)

Kärsimys eri muodoissaan kuuluu kristityn elämään loppuun saakka. Jotkut kyllä opettavat, että kärsimyksen voi välttää noudattamalla tiettyjä oppeja tai pyhittymällä riittävästi, mutta Raamattu ei tue sellaista ajattelua. Ei myöskään Jumalan ihmisten kokemukset koko kristillisen kirkon historiassa. Asia tuntuu olevan toisin päin: juuri ne, jotka ovat olleet vahvimmin Jumalan välikappaleina, ovat saaneet myös kärsiä eniten.

Kärsimystä ja ahdistusta on niin monenlaista kuin on meitä ihmisiäkin. Olen kirjoittanut niistä monta artikkelia, enkä ala nyt yksilöimään kärsimysten moninaisuutta. Jumalalla on kuitenkin meille kullekin varattuna omat kärsimysten koulumme ja ne ovat rakkaudella räätälöityjä juuri meille. Kärsimysten koulussa ihmisen luontainen vahvuus saa mennä menojaan ja tilalle astuu Kristuksen vahvuus. Se on hyvä vaihtokauppa.

Kärsimykset avaavat meidät vastaanottamaan Kristuksen lohdutusta. Ehkä vasta silloin kun omat voimamme loppuvat ja meistä tulee neuvottomia, alamme kääntymään Kristuksen avun puoleen? Ja Häneltä apua riittää. Paavali vakuuttaa, että jos kärsimyksemme ovatkin runsaita, Kristuksen lohdutus on yhtä lailla runsasta. Tekisi mieli sanoa, että lohdutus syö sisäänsä kaiken kärsimyksen ja antaa elämälle uuden mielekkyyden.

Vain kärsivä ja avuton ihminen löytää armahtavan Isän ja runsaan lohdutuksen Jumalan (1:3). Nämä kolmiyhteisen Jumalan keskeiset piirteet ovat kuin kätkettyinä vain paljastuakseen kärsimyksen kouluihin joutuneille. Ajattele näitä sanoja. Läheinen Isä, jota kuvataan sanalla armahtava. Ja Jumala, jolle ominaista on runsas lohdutus lapsilleen.

On kaunista olla elämässään kovasti kärsineen ihmisen lähellä. Sellaisesta ihmisestä on yleensä karissut pois ylimääräinen tietäminen ja yläpuolelle asettuminen. Hänestä huokuu toisille se sama asia, jota hän itse tarvitsee päivästä toiseen: Kristuksen lohdutus. Hän osaa asettua heikon ja kärsivän rinnalle ja tuoda Kristuksen suloista tuoksua epätoivon ja lannistuneen mielen balsamiksi. Hänen elämänsä kertoo suuresta Vapahtajasta ja se tuo lohtua myös toisille kärsiville.

Valoa pimeyteen!

”Mutta ahdistunut ei jää synkeyteen.” (Jes. 8: 23)

Jesaja kirjoitti aikanaan kansalaisilleen, jotka tulisivat näkemään ympärillään vain ahdistavaa pimeyttä ja synkeyttä. He olivat hylänneet Jumalan ja siksi joutuivat kokemaan kovia aikoja. Mutta ihmeellistä on Jesajan ennustuksen loppusanat: ”Mutta ahdistunut ei jää synkeyteen”.

Vaikeuksien keskellä on hyvä muistaa, että niillä on päätepisteensä. Olen tästä yrittänyt itseänikin muistuttaa aika ajoin; elämääni on kuulunut paljon ahdistusta jo kymmenen vuoden ajan. Jos olisin etukäteen aikanaan tiennyt tämän kymmenen vuoden jakson tulevan, en olisi tahtonut elää sitä läpi. Omien ahdistusteni tähden en kirjoitakaan toivon näköaloista kevyin perustein.

Miksi voimme siis olla varmoja, että pimeydellä on päätepisteensä elämässämme? Koska meillä on Vapahtaja, joka on murtautunut elämäämme ja Hän tuo pimeyteemme valon. Hän ei toimi inhimillisten ennusteiden tai mahdollisuuksien mukaan – Hän toimii parhaiten ja vahvimmin siellä, missä toivo on jo hiipunut.

Jeesuksen Kristuksen sisällinen tunteminen tapahtuu yleensä vaikeissa elämänvaiheissa. Silloin emme pysty korjaamaan elämäämme itse ja juuri siksi tukeudumme entistä enemmän Vapahtajaamme.

Jeesuksen tunteminen voi antaa elämäämme paljon enemmän kuin mitä raskaat ajat ovat meiltä vieneet. ”Niille jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa valkeus.” (Jes. 9:1)

Suurella rakkaudella

”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.” (Joh. 14:18)

Jeesus puhui viimeisiä opetuksiaan ahdistuneille opetuslapsilleen. Hän oli lähdössä taivaaseen Isänsä luokse ja opetuslapset olivat murheellisia. Jeesus kuitenkin lupasi, ettei Hän jättäisi heitä yksin, vaan olisi heidän kanssaan kaikkina heidän elämänsä päivinä.

Ajattele, että Hän on kanssamme silloinkin, kun olemme kiusattuja, ahdistuttuja ja toivottomia? Ajattele, että Hän on sitoutunut niihinkin päiviin, kun epäilemme Häntä epäuskossamme tai olemme langenneet ja joutuneet itsesäälin kierteeseen?

Minusta tuntuu, että Hän on osoittanut minun elämääni kohtaan suurinta hellyyttä ja rakkautta keskellä elämäni pahimpia särkymisiä. Hän ei ole osoitellut sormella, syyttänyt ja vaatinut parempaa; Hän on sen sijaan kulkenut varovaisesti ja myötätuntoisesti sirpaleitteni keskellä, tahtoen hoitaa ja parantaa.

Ja kun olen langennut syntiin, Hän on ollut aina nostamassa minua ylös. Monesti olisin jäänyt matkan varrelle lannistuneena omaan elämääni, mutta Hän on rakastanut minua liikaa luovuttaakseen kohdallani.

Niin, Jeesus todella kulkee kanssamme suurella rakkaudella. Hän astuu pelottomasti kohti pimeyksiämme ja ottaa ne omakseen. Hän jakaa meille leponsa ja ottaa itselleen taistelumme. Hän on siellä missä itkemme yksin ja kuulee vaikerruksemme. Hän on sitoutunut kohtaamaan kaiken, mitä me täällä maailmassa koemme sinne saakka kunnes astumme toisen todellisuuden rajalle. Ja siellä Hän meitä odottaa.