Tahtoisitko valita pimeän?

”Joka löytää elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen” (Matt. 10: 39).

Mitä tarkoittaa elämän kadottaminen Jeesuksen tähden? Luulen, että se on luopumista siitä ihanteesta, joka meillä jokaisella on elämämme suhteen.

Saatan pitää normaalina elämänä terveyttä, hyvää toimeentuloa, onnellisia ihmissuhteita ja sielun onnellisuutta. Kun joku näistä puuttuu, mieleni näyttö vilkuttaa vikatilaa kuin auton mittaristo ja huomioni kiinnittyy ”normaalin” takaisin saamiseen.

Meidän on hyvin vaikeaa hyväksyä elämällemme eri raiteita, kuin mihin olimme tottuneet tai mitä ihailemme toisten elämässä. Kapinoimme kipuja joihin joudumme ja rukoilemme menetettyjen asioiden palaamista.

Elämän kadottaminen saattaa tarkoittaa kaikkia niitä kipeätä asioita, joiden keskellä olet tänään. Oletko uskaltanut ajatella, että Jumala ei ole vain sallinut elämäsi pimeää vaan Hän on valmistanut sen parhaaksesi? Uskallatko uskoa, että jokainen kohtaamasi asia tulee eteesi, jotta löytäisit jotain entistä parempaa?

Elämän kadottaminen on suostumista ristin nostamiseen harteille. Se on kuolemantuomio omalle itsekkäälle elämälle, joka aina haluaa muttei koskaan luopuisi. Risti ei ole muodikasta länsimaisessa kulttuurissamme; Miten elämän kadottaminen voisi olla Jumalan tahdon mukaista?

1800-luvun saarnaajien ruhtinaaksi kutsuttu Charles Spurgeon kärsi syvistä masennuskausista. Sen lisäksi hänellä oli ankaria fyysisiä vaivoja. Hän ymmärsi jokaisen masennuskauden olevan Jumalan valmistusta yhä syvemmälle jumalasuhteelle. Kirkkautta ja voimaa edelsi aina erittäin kipeä tyhjentyminen. Spurgeon totesi elämänsä lopulla, että hän olisi valmis menemään yhä uudelleen syvyyksiin, jotta oppisi lohduttamaan masentuneita.

Älä ollenkaan pelkää niitä ahdinkoja joissa olet. Et ole sattumusten tai ihmisten virheiden summa. Elämäsi saa muotoa muualta kuin omista virheistäsi. Kadotus on syvä mutta mitä alemmas putoat, sen syvemmän lähteen löydät.

Kaikki parhaaksesi

”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut” (Room. 8: 28).

Miten räjähdysherkkä jae tämä onkaan! Miten Jumala voi todella sanoa vaikuttavansa kaiken parhaakseni, kun elämässäni on näin paljon menetystä ja kärsimystä?

Eilen itkeä tirautin pienen kyyneleen puun alle jäämisen 10-vuotispäivän kunniaksi. Vaikeudet eivät loppuneet siihen, vaan kuluneen vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon erikoisia ja raskaita asioita, että ne piti viime talvena nitoa elämäkerraksi.

Vaikeinta on pitkittynyt sisäinen kärsimys. Jatkuvat kivut ovat painajaismaisia mutta sisäinen näköalattomuus, toivottomuus, väsymys ja alakulo ovat kuin suo, josta ei pääse millään kuiville. En voi siis sanoa kaiken kääntyneen hyväksi. Itseasiassa ennusteet ovat hyvin huonoja ja on enemmän kuin luultavaa, että esimerkiksi kävelykyky on menetetty etuoikeus seuraavan vuosikymmenen kuluessa.

Jos Jumala vaikuttaa kaiken parhaaksemme, miten Hän voi sallia määrätöntä ja selittämätöntä ahdistusta ja kärsimystä? Eikö Raamattua pidä tässä kohtaa oikaista ja tulkita toisin?

Minä en saa elämäni ahdistaviin asioihin syitä, en ainakaan tavalla, jolla haluaisin. Aika usein olen kivusta kerällä ja itken Jumalaa ottamaan edes jonkun kuorman pois. Haluaisin tietää, että elämä on jatkossa elämisen arvoista, että jonakin aamuna herään toivorikkaana ja nautin jälleen aamukahvista lintujen laulaessa.

Minulle Jumala ei tunnu paljastavan huomista. Riittää kun jaksan aina yhden päivän. Itseasiassa juuri särkyneenä ihmisellä on mahdollisuus pysähtyä ja arvostaa yhden hyvän hetken arvokkuutta. Se voi olla vaikka tekstiviesti tai yllättävä kahvihetki naapurin kanssa.

Vaikuttaako Jumala todella kaiken meidän parhaaksemme? Mielessäni vilisee kaikki ne lukemattomat särkymiset ja menetykset jotka olen itse kokenut ja joita olen nähnyt ystävieni elämässä. En suostu alentamaan Jumalan lupausta. Ehkä juuri se auttaa yli pahimpien hetkien, että tuolla jossain on Jumala, joka rakastaa minua ja joka määrää tähtien paikat ja samalla aivojeni serotoniinitasot. En ymmärrä Häntä mutta haluan luottaa.

En olisi valinnut tällaistä elämää. En mistään hinnasta. En haluaisi olla nelikymppisenä vailla hallinnan lankoja. Mutta ehkä juuri elämän revittyjen sivujen kautta toinen, kirkas ja tuleva elämä pääsee murtautumaan arkeeni. Edes hieman? Ehkä oma neuvottomuuteni ja jopa toivottomuuteni saa minut näkemään elämän haurauden ja antamaan jäljelle jääneet palaset Hänelle, joka osaa saada niistä vastoin järkeä jotain järkevää?

Oletko Jumala siis lupauksesi tasalla? Oletko todella niin suuri, että hallitset meidän menneisyyden, tämän päivän ja koko tulevaisuuden? Oletko minun ja meidän kaikkien tahtojen, motiivien ja valintojen taustalla ja pidät kaikkea koossa? Onko minun elämäni, tällaisena kuin se on, räätälöity juuri minulle?

Daavid – ahdistusten mies

”Ahdistuksessani minä huusin Herraa, Jumalaani minä huusin. Hän kuuli ääneni temppelissään, minun huutoni kohosi hänen korviinsa” (2. Sam. 22: 7).

Raamattu kertoo Daavidista, että hän oli erityisellä tavalla Jumalan mielen mukainen mies. Mikä oli Daavidin elämän silmiinpistävin asia? Ahdistus.

Daavid joutui kokemaan ahdistuksen toisensa jälkeen. Milloin hän oli pakosalla karuilla erämailla henkensä pitimiksi, milloin vastustajat nousivat omasta perhepiiristä. Tunneihmisenä hän tunsi ilon maljan, samoin epätoivon ja masennuksen syvyydet. Daavid oli tutustunut myös kuoleman varjon pimeään laaksoon.

Olen sitä mieltä, että ahdistuksessa ollessaan Daavidin sydämen hengellinen säihke paljastui. Hän nimittäin totesi olevansa harvinaisen heikkoa tekoa. Hän ymmärsi, ettei osannut tai pärjännyt yksin; miten monissa hänen psalmilauluissaan onkin sisäistä huutoa Jumalan puoleen! Yhä uudestaan, vuodesta toiseen hän tunnusti olevansa liian heikko suurten uhkien ja vastustusten edessä. Vaarat tulivat ulkoa mutta myös omasta sydämestä.

Juuri ahdistukset ja epätoivo ajoivat Daavidia lähemmäs Jumalaa. Jumalan yhteydestä löytyi ilo joka oli jopa vuotuisia juhlia suurempi.

Mitä Daavid kertoisi ahdistuneelle ihmiselle tänään? ”Sinä kuljet samoja teitä kuin minäkin. En osaa sanoa muuta lääketta kuin kipujen kertominen Jumalalle. Hän kuulee jokaisen tuskan täyteisen huokauksen. Joskus odottavan aika on pitkä mutta minun elämäni on esimerkki siitä että Paimen on hyvä!”

Jakamalla kipu puolittuu

”Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6: 2).

Joskus elämän huolet ovat päällämme niin raskaina, että polvet ontuvat ja lonkat narisevat. Sellaisina aikoina maa vetää vastustamattomasti puoleensa ja elämä on yhtä selviytymistaistelua.

Jeesus on antanut seurakunnalleen ihanan lahjan: jakamisen. Jakamisella tarkoitan tässä juuri raskaiden asioiden uskomista useammille hartioille. Se on mitä suurimmassa määrin kristillistä elämää.

Yksin ei kukaan jaksa. Eikä tarvitsekaan. Me saamme olla vastavuoroisesti sekä auttajia että autettavia. Eri aikaan ja samaan aikaan.

Ei ole helppoa uskaltaa olla autettava. Syyllisyys ja häpeä sekä myös ylpeys tahtoisivat eristää meidät: ”Kyllä sinun pitää pärjätä yksin!”

Ei ole myöskään itsestäänselvää, että me osaisimme auttaa. Joskus tahdomme nähdä vain oman raskaan elämämme ja kadotamme toisten avunhuudot. Ihmeellistä onkin se, että auttaessa saattaa ei vain toisen, vaan samalla oma kipu puolittua; Auttaessa saatan saada enemmän kuin annan.

”Kantakaa toistenne kuormia” ei ole vain kristillinen ihanne. Se on Herramme suora käsky. Se tulee Vapahtajamme sydämeltä ajatellen ihmisiä, jotka tänään tukahtuvat ahdistuksiinsa. Olemme toteuttaneet käskyä erityisen huonosti – joka hetki joku jossakin kaatuu painojensa alle. Ja ehkä myös me itse olemme tänään avuntarpeessa ja vailla kohtaavaa lähimmäistä?

Herra, tee meistä lähimmäisiä. Auta meitä uskaltamaan ottaa apua vastaan ja auta meitä samoin yhä lisääntyvästi näkemään myös toisten taistelut.

Syvyys huutaa syvyydelle

”En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa” (Job. 7:11).

Jobin kärsimysnäytelmä on vailla vertaa. Lempeä mies joutui kokemaan rusikovaa menetystä päivästä toiseen kunnes hänestä ei ollut kuin raapimaan savenpalalla paiseitaan.

Job uskalsi itkeä kohtaloon. Hän puhui Jumalalle tuskaansa – kukaan toinen ei olisi ymmärtänyt. Parhaat ystävät kokeilivat kyllä, mutta he eivät olleet koskaan luodanneet vastaavia syvyyksiä.

Jobin teloginen ymmärrys sekoittui mielipuoliseen kipuun. Hän itki sitä, että sanat ampuvat suunnattoman surun tähden harhaan.

Jumala oli taho, jolle oli turvallisesta valittaa. Jumala oli syvyys, joka ymmärsi syviä sivuraiteen sanoja. Vaikka luotetuimmat hengelliset ohjaajat kääntyivät toisaalle, Jumala oli ja pysyi kuulolla.

Job tiesi, että Jumala näki Hänen tilanteensa tarkoin. Hän ei ymmärtänyt kärsimyksensä syitä mutta tiesi, että Jumala tiesi. Se tieto oli todellinen ongenkoho.

Jobilla ei ehkä ollut elämänhalua kärsimyksensä keskellä. Mutta hän laski päivänsä Luojansa käsiin. Mitään menetettävää ei enää ollut, ehkä ei mitään toivottavaakaan. Mutta Jumala oli sanova viimeisen sanan. Hän ei saanut olla kuin sankari, jolla ei ollut voimaa auttaa.

Jumala ei ole sarjakuvien pettävä sankari meillekään. Hän ei nitkahda eikä horju. Hän ei käännä katsettaan eikä väistä kipeitä huutojamme.