Suru, tässä menee rajasi!

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.

Isä, sinun käsiisi

”Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: `Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.´Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46).

Pimeys kietoitui, ei vain Golgatan ja koko Jerusalemin ylle, vaan yhtä lailla ristillä riippuvan Vapahtajan sielun ympärille tukahduttaen jokaisen selkeän ajatuksen ja toivon säikeen.

Hän taisteli jokaisessa lihaksessa ja hermossa repivää kipua ja vääjäämätöntä, lopullista tukahtumista vastaan. Kaikki se olisi ollut vielä siedettävää ja ymmärrettävää, mutta Isän poissaolo sai kärsimyksen aallot tuntumaan kestämättömiltä.

”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” ovat Jeesuksen viimeisten henkäysten voimalla lausutut sanat. Hän huusi ne kuin nyrkkeilijä, jolla on voimia vielä yhteen hyökkäykseen ja sitten peli oli pelattu.

Mikään Jeesuksen tunteissa tai kokemusmaailmassa ei puoltanut sitä, että Isä kuulisi. Mikään ei puoltanut sitä, että Isä haluaisi vastata. Totaalisen pimeyden keskellä Jeesus otti kiinni Isän antamista lupauksista. Niiden varaan Hän antoi elämänsä. Seuraavan henkäyksen jälkeen hän hälvenisi kuin sumu tyhjään tai astuisi pysyvästi tuonelaan – ellei Isä Häntä nostaisi kuolleista.

Näiden Jeesuksen sanojen äärellä olen itkenyt lukemattomia kertoja. Jeesus laittoi kaiken Isän varaan, Hän todella uskoi elämänsä Hänen käsiinsä ja vieläpä juuri silloin, kun kun sielua polttivat vain hiljaisuuden ja etäisyyden kuristavat tunteet.

Isä, sinun käsiisi minäkin tahdon uskoa henkeni. Tämän päivän ja myös huomisen. Tasaisen arkeni ja mahdottomat pomput. Polut, jotka ovat näkyvissä ja salatunkin. Aamen.

Ihmeellisiä armon sanoja

”Kaikki kiittelivät ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Luuk. 4:22).

Jeesuksen ensimmäinen julkinen opetus hämmästytti ihmisiä. Hän kohdisti sanansa niille, jotka olivat yhteiskunnan ja uskonnollisen maailman alakastia ja puhui tavalla, joka avasi häpeästä lukkiutuneet sydämet.

Jeesuksen sanat hämmästyttivät, koska sellaisia ei oltu kuultu aikaisempien opettajien toimesta. Lempeys ja armahtavaisuus valui synagogan ikkunoista ja ovista niille, jotka kulkivat pää kumarassa ja huokailivat: ”Jospa minäkin vielä kelpaisin.”

Jeesus aiheutti vallankumouksen tavallaan rakastaa. Hän kohtasi syntisiä kuin suurimpia aarteita ja puhui sanoja, jotka palauttivat ryöstetyn ihmisarvon.

Jeesuksella on varattuna sanoja sinullekin. Ehkä olet ollut hänen ystäviensä seurassa jo pitkään mutta et ole saanut kuulla alkuperäisiä sanoja, jotka tuovat tullessaan levon ja ilon?

Jeesus rakastaa sinua. Hän on valmis kääntämään jokaisen kiven löytääkseen sen raotetun oven, jonka kautta Hän pääsee luoksesi, ohi pelkojesi ja turvalukkojesi.

Eläintarhan Jeesus

”He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.” (Luuk. 5:11)

Raamatun Jeesus ei ollut kultaisten kompromissien eikä haaleiden kädenpuristusten mies. Ei, Hän katsoi ihmisiä syvälle silmiin ja tartutti intohimoa, joka kutsui johonkin uuteen.

Jeesus kosketti ihmisissä sitä aluetta, joka oli tukahtuneena ja vailla ratkaisumalleja huutanut täyttymystään. ”Seuraa minua” kutsu oli radikaaliin heittäytymiseen elämän tutuista  ja äidinmaidossa opetetuista malleista elämään sydän täynnä Jumalan valtakuntaa.

Kun Jeesuksen riisuu ehdottomuudesta ja radikaalisuudesta, saa eläintarhan Jeesuksen. Silloin voimme mukavasti käydä katsomassa Häntä, kun aikatauluihimme sattuu sopimaan ja pyytämässä Häneltä apua, jotta suunnittelemamme elämä kulkisi mukavasti kiskoillaan.

Eläintarhan Jeesus ei enää sytytä sydämiä. Kesytetty ja kynnetön Jeesus ei enää haasta luopumaan kaikesta suuremman aarteen tieltä. Pehmo-Jeesus ei enää loukkaa ketään eikä aiheuta vaarallisia sisäisiä vallankumouksia, jotka voisivat pieninä puroina toisiinsa yhtyessään tuoda yhteisöihimme odottamatonta uutta elämää.

Ensimmäiset opetuslapset, Pietari mukaanlukien, kohtasivat Jeesuksen, joka ei jättänyt kylmäksi. Jeesuksen seuraajat saivat täystyrmäyksen Jumalan valtakunnan voimasta, joka paistoi uuden opettajan elämäniloa säteilevistä silmistä. ”Seuraa minua” on kutsu kääntää avainta lukitun eläintarhan ovella. Se on kutsu elämään täyttä elämää kivuissa ja iloissa, kaikesta luopuen ja kaiken saaden.

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 2

”Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Luuk. 11: 1).

Velvollisuus. Syyllisyys. Kaksi sanaa, jotka kalvoivat Jeesuksen opetuslasten rukouselämää lapsesta aikuisuuteen saakka. Samat sanat pitävät meidän omaatuntoamme rautaisin pihdein otteessaan ja varmistavat, ettei sana ”rukous” pääse koskaan livahtamaan korviemme sisäpuolelle houkuttelevan kutsun saattamana. 

Jokaista Jeesuksen ajan juutalaista oli opetettu rukoilemaan. Tavat, ajat ja sanat olivat taotut mieliin porkkanalla ja piiskalla. Ehkä juuri sitä kontrastia vastaan oli häkellyttävää nähdä Opettaja rukoilemassa välkkyvin silmin ja hymyn värjäämin huulin. Siinä oli jotain sellaista, mikä sai parkkiintuneet uskonnon harjoittajat sanomaan: ”Voisitko opettaa meitä jotakin tuosta jostakin aivan uudesta?”

Jokaisella kristityllä on rukouksesta enemmän tietoa kuin yhteen olohuonetta koristavaan kirjahyllyyn mahtuu oppaita. Silti rukous on monelle meistä yhtä kaukaista kuin hellepäivä tammikuussa. Velvollisuus ja syyllisyys työntävät vastamagneetin voimalla meidät eroon asiasta, jonka kuuluisi olla helppoa ja iloista. 

Tänään siis liitymme opetuslasten joukkoon, unohdamme hetkeksi sen, että tiedämme. Siirrämme syyllisyyden sivuun ja utelemme pienten lasten tavoin: ”Mitä Isä piilottelet selkäsi takana? Mitä hyvää haluat meille antaa?”

Tänään pyydämme isona joukkona yhdestä sydämestä: ”Opeta Jeesus meitä rukoilemaan!” Olkoon se matkamme alku.