Eläintarhan Jeesus

”He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.” (Luuk. 5:11)

Raamatun Jeesus ei ollut kultaisten kompromissien eikä haaleiden kädenpuristusten mies. Ei, Hän katsoi ihmisiä syvälle silmiin ja tartutti intohimoa, joka kutsui johonkin uuteen.

Jeesus kosketti ihmisissä sitä aluetta, joka oli tukahtuneena ja vailla ratkaisumalleja huutanut täyttymystään. ”Seuraa minua” kutsu oli radikaaliin heittäytymiseen elämän tutuista  ja äidinmaidossa opetetuista malleista elämään sydän täynnä Jumalan valtakuntaa.

Kun Jeesuksen riisuu ehdottomuudesta ja radikaalisuudesta, saa eläintarhan Jeesuksen. Silloin voimme mukavasti käydä katsomassa Häntä, kun aikatauluihimme sattuu sopimaan ja pyytämässä Häneltä apua, jotta suunnittelemamme elämä kulkisi mukavasti kiskoillaan.

Eläintarhan Jeesus ei enää sytytä sydämiä. Kesytetty ja kynnetön Jeesus ei enää haasta luopumaan kaikesta suuremman aarteen tieltä. Pehmo-Jeesus ei enää loukkaa ketään eikä aiheuta vaarallisia sisäisiä vallankumouksia, jotka voisivat pieninä puroina toisiinsa yhtyessään tuoda yhteisöihimme odottamatonta uutta elämää.

Ensimmäiset opetuslapset, Pietari mukaanlukien, kohtasivat Jeesuksen, joka ei jättänyt kylmäksi. Jeesuksen seuraajat saivat täystyrmäyksen Jumalan valtakunnan voimasta, joka paistoi uuden opettajan elämäniloa säteilevistä silmistä. ”Seuraa minua” on kutsu kääntää avainta lukitun eläintarhan ovella. Se on kutsu elämään täyttä elämää kivuissa ja iloissa, kaikesta luopuen ja kaiken saaden.

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 2

”Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Luuk. 11: 1).

Velvollisuus. Syyllisyys. Kaksi sanaa, jotka kalvoivat Jeesuksen opetuslasten rukouselämää lapsesta aikuisuuteen saakka. Samat sanat pitävät meidän omaatuntoamme rautaisin pihdein otteessaan ja varmistavat, ettei sana ”rukous” pääse koskaan livahtamaan korviemme sisäpuolelle houkuttelevan kutsun saattamana. 

Jokaista Jeesuksen ajan juutalaista oli opetettu rukoilemaan. Tavat, ajat ja sanat olivat taotut mieliin porkkanalla ja piiskalla. Ehkä juuri sitä kontrastia vastaan oli häkellyttävää nähdä Opettaja rukoilemassa välkkyvin silmin ja hymyn värjäämin huulin. Siinä oli jotain sellaista, mikä sai parkkiintuneet uskonnon harjoittajat sanomaan: ”Voisitko opettaa meitä jotakin tuosta jostakin aivan uudesta?”

Jokaisella kristityllä on rukouksesta enemmän tietoa kuin yhteen olohuonetta koristavaan kirjahyllyyn mahtuu oppaita. Silti rukous on monelle meistä yhtä kaukaista kuin hellepäivä tammikuussa. Velvollisuus ja syyllisyys työntävät vastamagneetin voimalla meidät eroon asiasta, jonka kuuluisi olla helppoa ja iloista. 

Tänään siis liitymme opetuslasten joukkoon, unohdamme hetkeksi sen, että tiedämme. Siirrämme syyllisyyden sivuun ja utelemme pienten lasten tavoin: ”Mitä Isä piilottelet selkäsi takana? Mitä hyvää haluat meille antaa?”

Tänään pyydämme isona joukkona yhdestä sydämestä: ”Opeta Jeesus meitä rukoilemaan!” Olkoon se matkamme alku.

Minäkö tekopyhä?

”Te mielettömät!” (Luuk. 11: 40).

Erään kerran Jeesus kutsuttiin erään eliittiuskovan, fariseuksen kotiin ruokailulle. Jeesus ei piitannut fariseusten seremoniapuhtaussäädöksistä ja sai pahennusta osakseen. Tästä syntyivät havahduttavat sanat.

Jeesus syytti fariseuksia tekopyhyydestä. Hänen mukaansa he huolehtivat eniten siitä, mikä näkyi ulospäin; he halusivat olla hurskaita ja moitteettomia ihmisten edessä. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Jumala näki heidän sisälleen: siellä asui kaikki mahdollinen pahuus. 

Fariseukset osoittivat halveksuntaa ihmisille, jotka eivät päässeet heidän rimoituksiinsa. He olivat paatuneet omille ongelmilleen ja silloin oli aikaa syynätä toisten elämää.

Tekopyhyyden houkutus ei ole pieni. Miten monesti minä huutelen teräviä sanoja toisille, vaikka omassa elämässäni löytyy hirsiä kokonaisten bordellien rakentamiseen? Miten paljon käytän aikaani kiillottaakseni niitä nahkasaappaita, joilla voin talloa heikompia alleni?

Hengellisesti terveet kristityt ovat hiljaisia, koska he ovat suostuneet näkemään omat ongelmansa. He eivät jaksa leikkiä kiiltokuvaroolileikkejä, koska he tietävät, että totuus on aina valhetta vahvempaa. 

Aitous on Jumalan kohtaamisen ensimmäinen ja tärkein askel. Ja kun oma sydän saa kellua armon valtameressä, siitä merestä riittää annettavaa myös toisille.

En osaa edes rukoilla!

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut kipeästi tunnustamaan itselleni, että en osaa rukoilla. Vaikka olen lukenut aiheesta kymmeniä kirjoja, kuullut puheita ja itsekin siitä opettanut, silti rukouselämässäni on aivan lapsenkengissä.

On aika nöyryyttävää mennä Jeesuksen luokse tyhjin käsin ja sanoa opetuslasten tavoin: ”Opeta minua rukoilemaan” (Luuk. 11:1).

Mutta ehkä kristinusko kiteytyy juuri avuttomuuden tunteeseen? Ehkä oma neuvottomuutemme ja heikkoutemme – ja sen myöntäminen – kuljettaa meitä pienen joen lailla kohti suurta ulappaa?

On vähän jopa noloa sanoa, mutta minusta Jumala on vastannut pyyntööni. Näen Hänen hymyilevän ja sanovan: ”Nyt olet viimein huomannut oman kyvyttömyysi. Nyt on Minun aikani antaa!”

Voisiko usko olla näin helppoa? Voisiko se olla toisaalta jokapäiväistä tarvetta ja pyytämistä ja toisaalta – Jumalan puolelta – iloista antamista?

Tuo mies hyväksyy syntiset!

”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: `Tuo mies hyväksyy syntiset ja syö heidän kanssaan.´” (Luuk. 15:2).

Fariseus -niminen puolue oli olemassa sitä varten, että Israelin kansa saisi moraalisen herätyksen ja alkaisi jälleen kunnioittamaan Jumalan lakia. Fariseukset kieltäytyivät ystävystymästä syntisten kanssa, koska he pelkäsivät niin toimiessaan hyväksyvänsä synnin ja mitätöivänsä Jumalan pyhyyden. Ateriayhteys oli juuri ystävyyttä.

Minkä shokin ja paheksunnan Jeesus saikaan aikaan ottamalla luokseen syntisiä ja osoittamalla heille avointa yhteyttä. Kynnyksellä ei kyselty todisteita parannuksenteoista eikä aterioilla vilkuiltu olkapäiden yli merkitseviä, alempaan kategoriaan asettavia katseita.

Markus lisää evankeliumissaan, että yleisesti syntisinä pidetyt ihmiset muodostivat ison joukon Jeesuksen seuraajista (Mark. 2:15). Nämä, ei vaan ex-syntiset, vaan todella edelleen syntiset viihtyivät Jeesuksen seurassa, koska Jeesus osoitti heille aitoa ystävyyttä ja antoi heille ihmisarvon. Jos Jeesus olisi nyrpistellyt nenäänsä tai keskittynyt osoittamaan ihmisten puutteita, ei tämä kyseinen ihmisryhmä olisi kauaa Häntä seurannut.

Jeesus vastasi jatkuvaan paheksutaan sanomalla, että Hänen missionsa oli tavoittaa kadonneet. He olivat Jeesuksen tuloon saakka kadoksissa huolimatta vuosisatoja kestäneestä lain ja oikein tekemisen opettamisesta. Jeesus toimi toisin: Hän rakasti. Rakkaus avasi syntisten ja särkyneiden sydämet yhteydelle, jossa itsensä kohtaaminen ja muutos oli mahdollista.

Olisiko meillä tästä jotain opittavaa? Me puhumme ulkopuolella olevien tavoittamisesta mutta teot ovat monesti hyvin ohuita. Eikö meidän tulisi Jeesuksen esimerkkiä seuraten hakeutua huonomaineisten ja syntisten seuraan ja rakastaa heitä – silläkin riskillä, että meidän tahraton julkisivu ryvettyisi. Jeesusta pilkattiin syntisten ystäväksi, eikö se olisi meille arvonimi, joka osoittaisi, että olemme oivaltaneet jotain keskeistä oikein?

Ajattele lopuksi vielä tätä: me voimme olla vaikuttamassa ihmisten elämään positiivisella tavalla sen määrän mukaan miten rakastamme heitä. Rakkaus synnyttää luottamussuhteen ja vain keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä voidaan puhua kipeistäkin asioista. Silloin saattaa käydä niin, että joudun myös itse Jumalan tahdon mukaiseen muutosprosessiin.

Ehkä siis olisi aika laskea kivet ja alkaa rakastaa?