”Sillä Jumalalle on juuri tämä asia mahdoton”

”… sillä Jumalalle ei mikään ole mahdotonta” (Luuk. 1: 37).

Enkeli Gabrielin viimeiset sanat teini-ikäiselle Marialle pysäyttävät. Maria saa kuulla uutisen, joka menee korkealta ja kovaa yli hänen käsityskykynsä.

”Miten ja miksi”- kysymyksiin Gabriel antaa vastauksen ”sillä Jumala oikeastaan on aika sidottu toimissaan, Hänellä on vain rajattu valta ja Hän ehkä juuri jaksaa ponnistaa voimansa äärimmilleen Maria sinun kohdallasi tämän ilmoituksen toteuttamiseksi?”

No eihän Gabriel tietenkään niin sano. Hän sanoo sanat, joita Jeesuskin tuntui alleviivaavan alinomaa: ”Muistakaa, että teillä on Jumala, jolle ei mikään koskaan ikinä ole mahdotonta!”

Näiden sanojen äärellä minun Miksi -auringon peittävät vuoreni alkavat muuttua lämmöstä kutistuviksi lumikasoiksi.

Vaikka minulle olisi tänään ihan kaikki mahdotonta, vaikka olisin elämässäni kuin täi tervassa, Isälleni ei ole mitään hankaluutta nostaa, kantaa ja auttaa; yllättää ja kallistaa ilon kanisteria pääni yläpuolella.

Me kaikki ajaudumme joskus elämämme kanssa niin solmuun, ettei valoa ole näkyvissä. Pimeys uhittelee ja tahtoo puhkua pienen toivon kynttilän sammuksiin. Mutta vaikka liekki olisi mitattavissa erikoispienmittareilla, se saa voimansa toisesta maailmasta eikä siksi ole sammutettavissa.

Jumala voi. Jumala pystyy. Isäni kykenee. Hän haluaa ja jaksaa. Hän ei väsy, ei kyllästy, ei katso sinua karsaasti kuin perheen mustaa lammasta.

Ei hätää, sillä sinun Jumalallesi ei mikään ole mahdotonta!

Voi, siinä menee rakas lapseni!

”Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: `Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt´” (Luuk. 3: 17).

Unohtamaton hetki historiassa. Sukulaismiehet Johannes ja Jeesus tapaavat ensimmäisen kotikentällä, keskellä ei mitään – paitsi joki, jossa pystyi kastamaan ihmisiä uuteen suhteeseen syrjään jääneen Jumalan kanssa.

Ja sitten PUM, Jumalan ääni, joka kajahtaa ja Jeesus merkitään rakkaudella. ”Tämä on minun Rakkaani, Minä katselen hänen jokaista henkäystään ilolla!”

Tiesitkö, että sinut on kutsuttu samaan perheyhteyteen? Tiesitkö, että Jeesus kulki aina kapenevan, ristiinnaulittavaksi vievän tien, jotta sinulla olisi sama Isä, jotta sinä voisit kuulla samat sanat?

Laita oma nimesi tähän: ”Katsokaa, tässä menee minun rakas xxx, Minä olen mielistynyt häneen ja katselen häntä ilon kyynelillä!”

Edellinen kappale on yhtä kuin Raamatun sanahirviö ”vanhurskas”. Sinut on vanhurskautettu Jeesuksen kuoleman tähden, uskosi kautta Ristiinnaulittuun.

Mitä Isä sanoi ensimmäisestä Pojastaan, sitä Hän sanoo tänään Poikansa veljistä ja sisarista.

Anna näiden sanojen vielä kerran virrata sieluusi poksahtavan kuohuviinin tavoin: ”Tämä – Sinä – on Minun rakas poikani/tyttäreni! Minä rakastan häntä ja iloitsen saadessani olla yhteydessä häneen.”

Suru, tässä menee rajasi!

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.

Isä, sinun käsiisi

”Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: `Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.´Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46).

Pimeys kietoitui, ei vain Golgatan ja koko Jerusalemin ylle, vaan yhtä lailla ristillä riippuvan Vapahtajan sielun ympärille tukahduttaen jokaisen selkeän ajatuksen ja toivon säikeen.

Hän taisteli jokaisessa lihaksessa ja hermossa repivää kipua ja vääjäämätöntä, lopullista tukahtumista vastaan. Kaikki se olisi ollut vielä siedettävää ja ymmärrettävää, mutta Isän poissaolo sai kärsimyksen aallot tuntumaan kestämättömiltä.

”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” ovat Jeesuksen viimeisten henkäysten voimalla lausutut sanat. Hän huusi ne kuin nyrkkeilijä, jolla on voimia vielä yhteen hyökkäykseen ja sitten peli oli pelattu.

Mikään Jeesuksen tunteissa tai kokemusmaailmassa ei puoltanut sitä, että Isä kuulisi. Mikään ei puoltanut sitä, että Isä haluaisi vastata. Totaalisen pimeyden keskellä Jeesus otti kiinni Isän antamista lupauksista. Niiden varaan Hän antoi elämänsä. Seuraavan henkäyksen jälkeen hän hälvenisi kuin sumu tyhjään tai astuisi pysyvästi tuonelaan – ellei Isä Häntä nostaisi kuolleista.

Näiden Jeesuksen sanojen äärellä olen itkenyt lukemattomia kertoja. Jeesus laittoi kaiken Isän varaan, Hän todella uskoi elämänsä Hänen käsiinsä ja vieläpä juuri silloin, kun kun sielua polttivat vain hiljaisuuden ja etäisyyden kuristavat tunteet.

Isä, sinun käsiisi minäkin tahdon uskoa henkeni. Tämän päivän ja myös huomisen. Tasaisen arkeni ja mahdottomat pomput. Polut, jotka ovat näkyvissä ja salatunkin. Aamen.

Ihmeellisiä armon sanoja

”Kaikki kiittelivät ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Luuk. 4:22).

Jeesuksen ensimmäinen julkinen opetus hämmästytti ihmisiä. Hän kohdisti sanansa niille, jotka olivat yhteiskunnan ja uskonnollisen maailman alakastia ja puhui tavalla, joka avasi häpeästä lukkiutuneet sydämet.

Jeesuksen sanat hämmästyttivät, koska sellaisia ei oltu kuultu aikaisempien opettajien toimesta. Lempeys ja armahtavaisuus valui synagogan ikkunoista ja ovista niille, jotka kulkivat pää kumarassa ja huokailivat: ”Jospa minäkin vielä kelpaisin.”

Jeesus aiheutti vallankumouksen tavallaan rakastaa. Hän kohtasi syntisiä kuin suurimpia aarteita ja puhui sanoja, jotka palauttivat ryöstetyn ihmisarvon.

Jeesuksella on varattuna sanoja sinullekin. Ehkä olet ollut hänen ystäviensä seurassa jo pitkään mutta et ole saanut kuulla alkuperäisiä sanoja, jotka tuovat tullessaan levon ja ilon?

Jeesus rakastaa sinua. Hän on valmis kääntämään jokaisen kiven löytääkseen sen raotetun oven, jonka kautta Hän pääsee luoksesi, ohi pelkojesi ja turvalukkojesi.