Suru, tässä menee rajasi!

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.

Vehnänjyvän tie kirkkauteen

”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan” (Joh. 12:23).

Pysähdyin tänään näihin Jeesuksen sanoihin. Jeesus puhui Jumalan kirkkaudesta, joka nostaisi Hänet kunniaan ja säteilisi yli koko maan piirin ja näkymättömän maailman.

Heti sen jälkeen Jeesus alkoi puhua vehnänjyvän elämästä; kuoresta, jonka piti särkyä yksinäisyydessä ja kylmien olosuhteiden paineessa.

Lopuksi Jeesus osoitti sanansa suoraan meille seuraajilleen: ”Seuraa minua.” Jeesuksen elämässä tie kirkkauteen, täyteyteen ja elämään kulki Getsemanen veristen kyyneleiden, taivaan hiljaisuuden ja ristin kipujen lävitse.

Siunausten pehmeiltä leposohvilta putoaminen hyytävään pimeään ei ole siis merkki Isän hylkäämisestä eikä kuoleman kuristava ote saa sanoa viimeistä sanaa.

Murtumispisteessä kohtaavat kuolema ja elämä. Jotain kuolee, jotta elämä pääsisi murtautumaan läpi pidättävien seinämien.

Ehkä vaikeroit tänään kanssani mullan seassa ja pitelet viimeisin voimin elämäsi ”kuorta” koossa? Uskalletaanko yhdessä antaa elämämme Jumalan käsiin, kuolemassa ja elämässä? Vielä tulee sadonkorjuun aika. Ilon aika.

Ei minulta mitään puutu

Näen vanhentuneen Daavidin sulkakynä kädessään kirjoituspöytänsä edessä. Menneet vuodet vierivät hänen silmiensä edessä, kaikki lukemattomat ilot ja surut ja kuin yhteenvetona hän kirjoittaa meidän tuntemaamme Psalmiin 23: ”Ei minulta mitään puutu. Ei puutu, koska Jumala on pitänyt minusta huolen.”

Tämä sama mies huusi monet kerrat sitä tuskaa, että Jumala tuntui olevan kaukana ja hän joutui kyselemään vaikeuksien kestäessä yli inhimillisen kestokyvyn, että oliko Jumala todella tyystin hylännyt hänet? Luottiko hän turhaan?

Sama mies kertoi olevansa useasti aivan näännyksissä ja tunsi tuskan aallot murtavan hänen voimansa elämän puolitiessä.

Psalmin 23 kirjoittaja kirjoitti niin rohkeasti kivuistaan ja Jumalan etäisyydestä, että jokainen maailmanhistoriassa kärsinyt ihminen saa hänestä samaistumispinnan. Kun omat sanat eivät enää riitä antamaan itkulle sanoja, tulee Jumalan rakastaja Daavid apuun.

Sulkakynä kädessään, kaikki aikaisemmat kokemukset kirkkaana mielessään hän silti kirjoitti: ”Ei minulta mitään puutu.” Ei puuttunut kivusta ja vaikeuksista, ei todellakaan. Mutta elämänsä lopussa hän näki, että kaiken takana oli rakastavan Jumalan sydämen syke. Kaikki oli tullut Jumalan käsien kautta. Hän oli tarvinnut kaikkea. Eikä Jumala ollut hylännyt, hän ei ollut todellisuudessa koskaan kaukana.

Miten rohkaiseva Daavidin yhteenveto onkaan. Se muistuttaa meitä siitä, että tarina on kesken. Ehkä olet tänään hukkumassa haasteisiin ja näännyt järjettömien ongelmien alle? Ehkä Jumala ei vastaa eikä tunnu olevan lähellä? Mutta minä olen varma siitä, että kerran sinä voit sanoa samalla tavalla: ”Ei minulta mitään puuttunut, sillä Herra oli minun hyvä ja uskollinen paimeneni.”

Voi haavojani!

”Minä olen köyhä ja avuton, sydämeni on haavoilla.” (Ps. 109:22)

Voi näitä haavojani, jotka ovat olleet eilen ummessa vain tänään tullakseen revityiksi auki. Voi parantumatonta sydäntä, joka hengittää mutta lyö kivusta kituliaaseen tahtiin.

Voi näitä haavojani, joita yritän epätoivoisesti peittää uteliailta katseilta ja silti repsahtaakseni auki kuin yhtenä aukinaisena viiltona koko mies. Voi tikkejä, jotka eivät kykene pitämään tukahtunutta surua kuosissa.

Voi näitä haavojani, voi tätä sydämen kipua, joka on aina läsnä, välillä peittyen elämän kiihkeän rytmin alle tullakseen seuraavalla pysähdyspaikalla taakseni ja istuakseen apukuskin paikalle ohjaajan elkein.

Voi näitä haavojani! Jos en Sinulle saa näitä antaa avuttomana ja vailla neuvoja, olen hukassa. Ota sinä arpinen, verinen sydämeni ja suutele armollasi jokaista tikarinmuotoista sanojen ja katseiden katalasti repimää ruhjetta.

Voi näitä haavojani! Vain jos saan katsella Sinun haavojasi ja antaa omani kätkeytyä linnunpojan tavoin niiden alle ja sisään, vain silloin saa huutoni uuden, toivorikkaan sävyn.

Kaikki parhaaksesi

”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut” (Room. 8: 28).

Miten räjähdysherkkä jae tämä onkaan! Miten Jumala voi todella sanoa vaikuttavansa kaiken parhaakseni, kun elämässäni on näin paljon menetystä ja kärsimystä?

Eilen itkeä tirautin pienen kyyneleen puun alle jäämisen 10-vuotispäivän kunniaksi. Vaikeudet eivät loppuneet siihen, vaan kuluneen vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon erikoisia ja raskaita asioita, että ne piti viime talvena nitoa elämäkerraksi.

Vaikeinta on pitkittynyt sisäinen kärsimys. Jatkuvat kivut ovat painajaismaisia mutta sisäinen näköalattomuus, toivottomuus, väsymys ja alakulo ovat kuin suo, josta ei pääse millään kuiville. En voi siis sanoa kaiken kääntyneen hyväksi. Itseasiassa ennusteet ovat hyvin huonoja ja on enemmän kuin luultavaa, että esimerkiksi kävelykyky on menetetty etuoikeus seuraavan vuosikymmenen kuluessa.

Jos Jumala vaikuttaa kaiken parhaaksemme, miten Hän voi sallia määrätöntä ja selittämätöntä ahdistusta ja kärsimystä? Eikö Raamattua pidä tässä kohtaa oikaista ja tulkita toisin?

Minä en saa elämäni ahdistaviin asioihin syitä, en ainakaan tavalla, jolla haluaisin. Aika usein olen kivusta kerällä ja itken Jumalaa ottamaan edes jonkun kuorman pois. Haluaisin tietää, että elämä on jatkossa elämisen arvoista, että jonakin aamuna herään toivorikkaana ja nautin jälleen aamukahvista lintujen laulaessa.

Minulle Jumala ei tunnu paljastavan huomista. Riittää kun jaksan aina yhden päivän. Itseasiassa juuri särkyneenä ihmisellä on mahdollisuus pysähtyä ja arvostaa yhden hyvän hetken arvokkuutta. Se voi olla vaikka tekstiviesti tai yllättävä kahvihetki naapurin kanssa.

Vaikuttaako Jumala todella kaiken meidän parhaaksemme? Mielessäni vilisee kaikki ne lukemattomat särkymiset ja menetykset jotka olen itse kokenut ja joita olen nähnyt ystävieni elämässä. En suostu alentamaan Jumalan lupausta. Ehkä juuri se auttaa yli pahimpien hetkien, että tuolla jossain on Jumala, joka rakastaa minua ja joka määrää tähtien paikat ja samalla aivojeni serotoniinitasot. En ymmärrä Häntä mutta haluan luottaa.

En olisi valinnut tällaistä elämää. En mistään hinnasta. En haluaisi olla nelikymppisenä vailla hallinnan lankoja. Mutta ehkä juuri elämän revittyjen sivujen kautta toinen, kirkas ja tuleva elämä pääsee murtautumaan arkeeni. Edes hieman? Ehkä oma neuvottomuuteni ja jopa toivottomuuteni saa minut näkemään elämän haurauden ja antamaan jäljelle jääneet palaset Hänelle, joka osaa saada niistä vastoin järkeä jotain järkevää?

Oletko Jumala siis lupauksesi tasalla? Oletko todella niin suuri, että hallitset meidän menneisyyden, tämän päivän ja koko tulevaisuuden? Oletko minun ja meidän kaikkien tahtojen, motiivien ja valintojen taustalla ja pidät kaikkea koossa? Onko minun elämäni, tällaisena kuin se on, räätälöity juuri minulle?