Särkyneiden maa

”Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli” (Ps. 34: 19).

Sanoista riisuttu on se ihminen, jonka polku on pelättyäkin kivisempi ja joka joutuu kohtaamaan aseista riisuttuna kaikki metsän uhkaavat pedot.

Särkyminen ei tapahdu valonheittimien alla, ihmismassojen lyödessä käsiään yhteen, taivaallisen ja maallisen soidessa käsi kädessä lohdutuksen viuluja.

Murtuminen tapahtuu hiljaa siellä, missä yksinäisyys astuu sisään rikkoutuneesta sydämen seinästä.

Sanojen maailmassa särkyminen voi olla jotain suurempaa tarkoitusta merkitsevää, merkillinen alku siunausten tielle, raksahtaminen, jonka luvataan kaikuvan kauas sekä vaakaan ja pystyyn.

Niin, kun kuolema astuu sisään elämän ja ilon tilalle, kun käsissä on vasta nupuille syttyneet pajunoksat, ne, joiden varret törröttävät ilmassa vailla turvaa tai lohtua ja tulevaisuuden monikirjavainen kirja suljetaan ja yhdestäkin hetkestä selviäminen on ihme – se on sitä särkymisen todellisuutta, jota ei voi sanoin kuvata.

Vasta viimeisen riksahduksen jälkeen, kun jäljellä on entisen ehjän elämän palaset ja edessä umpeenmuurattu, ylitsepääsemätön muuri, siellä astutaan sisään särkyneiden hiljaisen itkun maailmaan.

Särkyneiden maailmassa on ihmisiä enemmän, kuin uskomme. Osa ponnistaa sieltä matalalla painostavien pilvien yläpuolelle mutta osa elää pitkään, aivan liian pitkään maassa, jonka vaakunaa koristaa rikkoutunut jousi.

Särkyneiden maailma on lohduton ja yksinäinen. Mutta siellä virtaa myös ihmeellinen elämän joki. Siellä virtaa itsensä Elämän leiväksi jakava Kristus.

Kristus Jeesus saattaa vierailla ehjien lounaskutsuilla. Mutta Hän asuu päivästä toiseen, aina maailman loppuun saakka, särkyneiden kaatopaikalla. Siellä ovat hänen laumansa lampaat, siellä ovat kaikki ne ”yhdet sadan joukosta”, joita Hän lakkaamatta etsii ja hoitaa.

Joskus elämä ei enää näytä tarjoavan mitään tavoiteltavan arvoista. Joskus haavat eivät umpeudu eikä savenpalasista muodostu uutta astiaa. Mutta silloinkin olet Vapahtajasi käsissä.

Ja tiedätkö mitä? Se on sittenkin enemmän, kuin voisin ikinä toivoa. Kun minulla on Herra Jeesus Kristus, minä olen keskellä kaikkea.

Elämän ja kuoleman rajalla?

”… kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin” (2. Kor. 1:8).

Kristittyjen keskuudessa on yleisessä käytössä sanonta, joka on kylläkin mukaelma Paavalin sanoista, mutta monesti kuin venytetty turhan suoraksi: ”Jumala ei anna meille kärsimystä enempää kuin kestämme.” Monet ahdistuneet ja ylivoimaisten vaikeuksien kanssa painivat ovat kokeneet hyvää tarkoittavan lauseen vain lisäävän tuskaa.

Aasiassa Paavali kertoo kokeneensa sellaista ahdistusta, että se meni täysin yli hänen voimiensa. Siis Jumala antoi enemmän kuin hän kesti. Tilanne oli niin raskas, että Paavali alkoi menettää uskoaan elämänsä jatkumiseen.

Samoin minäkin olen ollut elämänvaiheissa, jossa kantokuorma on kirkkaasti ylittänyt -kyvyn. Luulen, että sinäkin olet ollut tai parhaillaan olet?

Jos ahdistukset voivat yllättää rajuudellaan ja ajallisella kestollaan, Jumalan lohdutus ja täsmäapu tekevät sen vielä varmemmin ja täydellisemmin.

Mitä syvempi on pimeys, sitä kirkkaampana loistaa valkopukuisen ratsastajan, Kristuksen, säteilyvoima Hänen tullessaan pelastamaan taakkansa alle kaatunutta rakastaan.

Joskus kulkumme johtaa meidät elämän ja kuoleman rajapinnoille. Vaikka et löytäisi tietäsi takaisin kohti elämää, Kristus löytää sinut!

Avaa ja vuodata sydämesi kivut Minulle

”Vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme” (Ps. 62:9).

Elämän upottaessa joka askeleella kuin kenkien alla raksahteleva lumimassa aina nivusiin saakka, huuda Minua avuksesi.

Kantaessasi aina painavampaa kuormaa nääntymykseen saakka etkä enää jaksa vastaanottaa lisää kipua räjähtämättä palasiksi, tuo sydämesi Minun eteeni, minulla on erikoistyökalut avata lukituinkin sisin hellän varovaisesti.

Kun olet itkenyt ja odottanut myötätuntoa läheisiltäsi elämästä, jonka ytimeen luulit heidänkin näkevän ja sait vain sanoja, jotka viiltävät sinua välinpitämättömyydellään, tule Minun luokseni.

Kun luulet olevasi liian sekaisin monista elämäsi äkkikurveista ja auttamattoman kaukana tuhlaajapojan tai -tytön meikatussa roolissasi, muista, että Minä katson sinua ja odotan, odotan vain että muistaisit Minut ja pyytäisit apua, jota en koskaan sinulta kieltäisi.

Vuodata sydämesi minulle, ihan kaikkine tummine sävyineenkin, sillä Minä ymmärrän ja kaipaan sinua. Minä kaipaan lahjoittaa sinulle elämää, joka luo surun kurtistamiin silmäkulmiisi ilon säihkettä.

Jos et Sinä ole / Jos Sinä olet

”Hätäni päivänä minä sinua avukseni huudan, sillä sinä vastaat minulle” (Ps. 86: 7).

Jos et Sinä ole, kaikki itkunpurskahdukset ja ilonkiljahdukset katoavat kuin kesäaamun usva, eivätkä pyyntöni ja huutoni tallennu sille muistitikulle, jonne olen uskonut jokaisen päiväni piirtyvän.

Jos et Sinä ole, ei ole ketään, joka osaisi tulkita sieluni salakirjoitusta, lukea auki sisintäni, joka on itsellenikin niin monesti avaamaton mysteeri.

Jos et Sinä ole, olen ongelmieni kanssa lopulta yksin, niiden ongelmien, joita eivät kenenkään ihmisen hartiat jaksa kantaa. Olen yksin, avuton ja kaiken toivomani pelastuksen ulkopuolella. Olen kosminen piste piirroksessa, jonka sattuma maalasi tahtomattani ja minua kytkemättä maailmaani mitenkään muuten kuin kohtalon vipuvarrella.

Mutta jos Sinä olet, silloin jalkojeni alla on jokainen sadoista lupauksistasi, silloin minulla on Sinun vuosisatojen tekstinkäsittelyohjelmalla taiteilemasi rakkauskirje nimeltä Raamattu, silloin työnnän sattumat ja kohtalot niihin Grimmin satuihin, joihin ne todellista elämää paremmin sopivat.

Jos Sinä olet, en ole koskaan yksin. En ole koskaan niin ahtaalla, ettet Sinä avartaisi elämääni, en niin särkynyt, ettei Sinä saisi palasista jotain alkuperäistä mielekkäämpää.

Jos Sinä olet, minun on hyvä olla, vaikkei olisikaan. Jos Sinä olet, minä saan käpertyä väsyneenä ja kipeänä syliisi ja tiedän, että pidät minusta huolen.

Jos Sinä olet, tahdon minäkin olla.

Valuuko elämäsi hukkaan?

”Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumalani, tuot pimeyteeni valon” (Ps. 18: 29).

Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.

Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.

Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.

Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.

Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.

Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.

Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.

Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.

Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.

Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.

Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.

Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.

Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.

Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!