Avainsana: särkyminen

Ei grammaakaan pois

Published on by Jaakko Pirttiaho3 Comments

Tiesitkö, että maailman kovin keramiikka, posliini, valmistettiin Raamatun aikaan särkyneiden astioiden palasista?

Parasta posliinia varten piti nähdä särkemisen vaivaa. Savenvalajalla oli monesti oma oppipoika, jonka tehtävänä oli joinain päivinä vain rikkoa taidolla tehtyjä, kauniita ja käyttövalmiita saviastioita.

Ajattele, posliinia varten tarvittiin sirpalaita, joilla oli jopa 20 särkymisen kipeä menneisyys painolastinaan. Se, mikä elämän lain mukaan oli käyttökelvotonta ja vain lopullista hävitystä odottava tomukasa, sen taidokkain savitaituri talletti odottamaan suurimman luomisvimman kaunista aamunkoittoa.

Kauneus syntyy romukasasta. Tuulen heittelemät kipeät kokemukset ja surullisesti repsahtaneet sydämen hippuset ovat ne ainoat raaka-ainekset joista Mestari valmistaa jotain, joka antaa maistaa toisen valtakunnan ilmapiiriä.

Särkyminen sattuu. Jokainen raksahdus on ihmisen kestokykyä suurempi. Särkyessä elämä valuu ulos ja kuolema sisään.

Jumala ei päästä grammakaan lattian rakoon. Hän ei anna myrskytuulen varastaa eikä syvien vesien upottaa lastensa liian kipeitä kyyneleitä. Ei, jokainen niistä talletetaan jotta niistä luodaan jotain, joka on verrattomasti aikaisempaa kauniimpaa.

Jumala ei ole valmis luovuttamaan sinusta yhtä grammaa. Sydän saattaa kyllä särkyä. Elämä saattaa särkyä.

Merkityksellisintä on se, missä murrutaan. Sinä et raksahtele hylättynä ja murtuneen tahtosi varassa. Ei, sinä katkeat ja lohkeat Suuren Mestarin työpöydällä. Et vihan moukaroimana vaan rakkaudella räätälöitynä.

Taivas voi pilkahtaa vain posliinipinnoilta. Astioista, jotka muistavat dna:ssaan tuhat liian kipeää särkymistä.

Virvoita minua!

Published on by Jaakko PirttiahoLeave a comment

”Herra, virvoita nimesi tähden, vanhurskaudessasi auta minun sieluni ahdistuksesta” (Ps. 143:11)

Herra, miten ihanat ovatkaan Sanasi! Ne lupaavat Sinun maailmasi sateita vaikka minä en sitä ansaitse.

Miten voisinkaan ansaita armoasi! Miten uupupeena ja särkyneenä voisin pyytää apuasi sen tähden, että minä olisin ansainnut sen?

Ei, minä uuvun yhä uudestaan omaa syntisyyttäni. Kierrän elämäni kirottua kehää ja odotan uusia, Sinun vihreyttä tulvivia laitumia omien askeleitteni päässä. Mutta päädyn aina samaan juoksuhiekkaan, samaan tilattomaan ahdinkoon, umpikujaan ilman yhtään avattua ovea.

Minun askeleeni vievät vielä vuosikymmenten jälkeen tuhoon. Mutta Sinun askeleet ovat iloa täynnä. Ne ovat aina valmiita ottamaan minun askeleet sulautumaan kauniisti Sinun askeliisi.

Sinun askeleet ovat olemassa kuristavimmassa yksinäisyydessä. Ne ovat olemassa pahimmassakin vankilassa. Ne laulavat taivaallista keveyttä, toivon rytmiä elämäni oksennukseen.

Herra, avaa jälleen Sinun askeleesi. Niitä maistaneena jään kaipaamaan Sinua.

Sinä virvoitat minut rakkautesi tähden!

Sortuneella on turva!

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Niin Herra on sorretun linna, linna ahdingon aikana” (Ps. 9: 10).

Job sai kokea miltä tuntui olla kaikin tavoin sortunut, luhistunut elämän näyttäessä petomaisia kulmahampaita. Sorrettuna hän oli niiden ihmisten toimesta, joita pelotti nähdä entinen hengellinen mahtimies yhtenä luuna ja nahkana; alastomana kaatopaikalla märkivien paiseiden läikyttäessä tuskan maljan yli niin, että käsittämätön tuska valui kuin vedenpaisumus yli kaikkien normaalien lohdutusmallien.

Miten lohduttavaa on ajatella, että sortuneilla ja juuri sortumisen tähden lohdullisen ystävyyden tukemisen sijaan sorretuilla on linna. Eikä vain mikä tahansa kylmä, kolkko, omien ja toisten valintojen kauhujunalla varustettu keskiaikainen linnanrähjä, vaan juuri se yksi linnoitus, jossa enkelit vartioivat yhä syvemmälle arvottomuuteen vajoavaa musertunutta hellien siipien sivellessä itseensä käpertynyttä lohdulla ja toivolla

Sorretulla Jumalan lapsella on se yksi ihmeellinen lepopaikka, jossa Jumala itse toimii sielua lämmittävänä kamiinana ja niinä kiviseininä, joiden lävitse eivät tuhovoimat yllä.

Tämä linna on aina yhden itkevän lähellä; katso miten kiinniolevaan porttiin on taitavasti lävistetty ristin mallinen, lämpöä ja kutsua uhkuva kulkuaukko.

Muut ovet ovat pysyvästi lukittuina ihmisen jyskyttäessä sinne, mistä oma tahto ja päättäväisyys eivät saa ovia edes liikahtamaan.

Tämä linna on auki ja kulkuaukon löytävät ne, jotka ovat saaneet kokea monenlaisia mielen ja sydämen hajoamisia, sellaisia, joille ei aina ole ihmisenkokoisia sanoja.

Näkymätön linna ei ole vain auki, se imee sisäänsä niitä, jotka ovat kadottaneet suuntansa ja suojansa.

Herran linna tarjoaa elämän uuvuttamille uuden suunnan, särkyneille Sylin ilman varausmaksuja. Siellä on lukuisia hoitohuoneita ja sinne saa olla kutsumassa toisia toivonsa menettäneitä.

Voi miten elämä osaa kääntyä päälaelleen kuin tottumalle kiikkerä kajakki. Mutta juuri kun ahdistus painaa lopullisen oloisesti rintaa, Jumala ei levittele rakkauttaan rajaten käsiään, vaan avaa itsensä loppumattomia rikkauksia sisältäväksi aarrelinnaksi.

Jumalaan saa astua sisään synnin haavoja ruumis täynnä ja siellä Rakkaus luo sortumisia aikaisempaa kauniimpaa Valtakunnan elämää.

Älä siis pelkää. Linna on kaiholla odottanut sinua. Tervetuloa toisten turvattomien joukkoon nauttimaan täyteyttä, kauneutta ja uusia värejä, joita et ole vielä koskaan saanut maistella!

Kourallinen tuhkaa ja kultasiipiset kyyhkyset

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

Ensin olin kuin mahtipontisesti palava leivinuunin elämää uhkuva koivupino. Ajattelin Jeesus, että se oli kutsumukseni: palaa upeasti ja näyttävästi, kärventymättä kuten Danielin ystävät samalla taivaan kauittimien soittaessa Veskun Niin hyvää puuta.

Sitten liekit nuolivat ahnaan kuumasti särötöntä ja uskolla pumputtua uskoani ja aloin kutistua. Vielä silloinkin olin varma, että vaikka minun pitää pienentyä tieltäsi, saan olla silti heikkonakin itsessäni vahva.

Annoit palkeittesi puhkua ja sain toivoa siitä, että tarvitset vain yhdenkin elämäni säröisen palasen, jotta voit tehdä sillä ihmeitä.

Mutta lopulta olin vain arinan alle jäänyt pieni kasa tuhkaa. Otit minut käteesi, koko elämäni ja toiveeni olla jotain mahtui muutamaan grammaan ei mitään. Annoit minun valua sormiesi läpi ja itkin, miten mitään ei ollut jäänyt jäljelle.

Sitten teit jotain, mitä oletin ja silti osasit täysin yllättää – niin kuin aina teet: puhalsit minut pois ja juuri kun olin häviämässä tyhjin kaikkiin ilmansuuntiin, annoit sanasi muuttaa jokaisen surun tuhkahiutaleen kultasiipisiksi kyyhkysiksi.

Tyhjiin palanut elämäni lensi toivon kyyhkyinä toivottomien olkapäille ja kuiskasi heille: ”Sinä olet Minun rakas poikani/ tyttäreni. En ikinä päästä sinusta!”

Ja vaikka olin jo kanssasi jaettuna ei-oleva, tunsin olevani kädelläsi painavampi kuin ikinä. Olin, koska rakastava katseesi teki minuun muodon, ei enää häpeän lapsen ja mitään mittaa täyttämättömän vaan kiinteäksi rakastetun.

Käsittämätön sinä olet. Saat osaksesi niin paljon arvosteluani, kuin tietäisin kaiken Sinua paremmin. Mutta olet käsittämätön ja aivan ihmeellinen.

Viet minut päätökseen vain saadaksesi minut aivan ihanan uuteen ja lapsenmielisyyden minussa heräävään alkuun. Saat minut pois puhallettuna olemaan niin oleva ja Sinulle ihmeellinen, että halkean ylpeydestä Sinua kohtaan.

Käytät minua aivan uusin, ihmisen sanoille kuvaamattomilla tavoilla juuri kun olen ylittänyt kuoleman lopullisen portin; ottanut viimeisen peruuttamattoman askeleen vain jotta näkisin Rakkautesi olevan kuoleman otetta vahvempi.

Voi Rakkaani, Sulhaseni, Luojani, Pelastajani ja Herrani! Mitä enää sanoisin? Anna minun jo vihdoin uskaltaa luottaa ihmeellisiin suunnitelmiisi, vaikka ne tapahtuvat aina ymmärrykseni ulottumattomissa.

Anna minun palvoa sinua silloinkin, kun koko helvetti katsoo elämääni kuin Mister Bean -elokuvaa ja nauraa vahingonilosta.

Ennen kaikkea: puhalla minut pois ja jälleen elämään! Anna tuhkasta nousta toivon kultaiset kyyhkyset, tee ei-mistään muoto, joka imee sinun rakkautesi sisäänsä ja hohtaa sinua talven kylmimpänäkin päivänä!

Särkyneiden maa

Published on by Jaakko Pirttiaho6 Comments

”Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli” (Ps. 34: 19).

Sanoista riisuttu on se ihminen, jonka polku on pelättyäkin kivisempi ja joka joutuu kohtaamaan aseista riisuttuna kaikki metsän uhkaavat pedot.

Särkyminen ei tapahdu valonheittimien alla, ihmismassojen lyödessä käsiään yhteen, taivaallisen ja maallisen soidessa käsi kädessä lohdutuksen viuluja.

Murtuminen tapahtuu hiljaa siellä, missä yksinäisyys astuu sisään rikkoutuneesta sydämen seinästä.

Sanojen maailmassa särkyminen voi olla jotain suurempaa tarkoitusta merkitsevää, merkillinen alku siunausten tielle, raksahtaminen, jonka luvataan kaikuvan kauas sekä vaakaan ja pystyyn.

Niin, kun kuolema astuu sisään elämän ja ilon tilalle, kun käsissä on vasta nupuille syttyneet pajunoksat, ne, joiden varret törröttävät ilmassa vailla turvaa tai lohtua ja tulevaisuuden monikirjavainen kirja suljetaan ja yhdestäkin hetkestä selviäminen on ihme – se on sitä särkymisen todellisuutta, jota ei voi sanoin kuvata.

Vasta viimeisen riksahduksen jälkeen, kun jäljellä on entisen ehjän elämän palaset ja edessä umpeenmuurattu, ylitsepääsemätön muuri, siellä astutaan sisään särkyneiden hiljaisen itkun maailmaan.

Särkyneiden maailmassa on ihmisiä enemmän, kuin uskomme. Osa ponnistaa sieltä matalalla painostavien pilvien yläpuolelle mutta osa elää pitkään, aivan liian pitkään maassa, jonka vaakunaa koristaa rikkoutunut jousi.

Särkyneiden maailma on lohduton ja yksinäinen. Mutta siellä virtaa myös ihmeellinen elämän joki. Siellä virtaa itsensä Elämän leiväksi jakava Kristus.

Kristus Jeesus saattaa vierailla ehjien lounaskutsuilla. Mutta Hän asuu päivästä toiseen, aina maailman loppuun saakka, särkyneiden kaatopaikalla. Siellä ovat hänen laumansa lampaat, siellä ovat kaikki ne ”yhdet sadan joukosta”, joita Hän lakkaamatta etsii ja hoitaa.

Joskus elämä ei enää näytä tarjoavan mitään tavoiteltavan arvoista. Joskus haavat eivät umpeudu eikä savenpalasista muodostu uutta astiaa. Mutta silloinkin olet Vapahtajasi käsissä.

Ja tiedätkö mitä? Se on sittenkin enemmän, kuin voisin ikinä toivoa. Kun minulla on Herra Jeesus Kristus, minä olen keskellä kaikkea.