”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut” (Jaak. 2:17).
Jaakobin opetus tuntuisi riitelevän Paavalin opetusta vastaan. Paavalihan juuri opettaa perustavalla tavalla, että lain teot eivät auta meitä Jumalan yhteydessä: vain usko riittää Jumalan perheväkeen siirtymisessä ja siinä pysymisessä.
Mutta Jaakob ei opeta eri tavalla kuin Paavali. Nimittäin Paavali ei tarkoittanut, että usko jäisi ilman rakkauden tekoja. Paavali opettaa vahvasti, että usko Jeesukseen synnyttää vääjäämättömästi pyhitystä eli hyviä tekoja toisia kohtaan.
Jaakob eikä Paavalikaan opeta armoa, joka jäisi hedelmättömäksi. Me tarvitsemme kuulla heidän viestinsä, koska meissä ihmisinä on aina taipumus jäädä itsekeskeisyyteen ja oman edun tavoitteluun. Jumala haluaa herättää meidän uinuvaa tahtoamme, jotta se suuntautuisi sinne suuntaan, minne Kristus armon kautta tahtoo meitä taivuttaa.
Meillä ei ole siis Raamatun mukaan lupaa ajatella, ettei ole väliä miten elämme. Jo Paavali koki armon julistuksestaan sen syytteen, että kerran armo riittää syntiin ja syyllisyyteen, eihän silloin ole enää väliä, miten itsekkäästi ja synnillisesti elämme? Hän vastasi syytteisiin opettamalla, ettei armo koskaan vie synnin hyväksymiseen vaan elämään toisia varten.
Jaakob, Paavali ja koko Raamattu siis suuntaa kehotuksensa meidän tahtoelämään: elä toisten parhaaksi. Mutta Jaakob eikä Raamattu opeta, että saisimme käännettyä elämämme suuntaa tai tuotettua tekoja omin voimin. Jeesus on kaiken keskus. Hänen luokseen saa uskon tekoja vailla oleva kristitty mennä ja pyytää Häneltä kaiken tarvittavan. Se riittää.
