Armo ja ahneus

”Veljet, tahdomme tietävän, millaisen armon Jumala on suonut Makedonian seurakunnille. Vaikka vaikeudet ovat raskaasti koetelleet niitä, uskovien ilo oli niin ylitsevuotava, että he äärimmäisessä köyhyydessäänkin osoittivat runsasta anteliaisuutta.” (2. Kor. 8:1-2)

Paavali kuvaa sitä, mitä Jumalan armo vaikutti Makedonian seurakunnissa – he näkivät toisten seurakuntien omaansa suuremman ahdingon ja halusivat tukea heitä äärimmäisen köyhyytensäkin keskellä. Kaukana oli nuriseva mieli, he lahjoittivat omista vähistä varoistaan toisille iloisen mielin. Tätä Jumalan armo vaikuttaa.

Monet liikkeet, seurakunnat ja yksittäiset hengellisen työntekijät joutuvat painimaan taloudellisten huolten kanssa. Me emme Suomessa elä äärimmäisessä köyhyydessä mutta silti emme kykene tukemaan evankeliumin työtä tarpeeksi. Eihän syynä olisi vain ahneus?

Samaan aikaan kun huomiomme keskittyvät tiettyihin ihmisten synteihin ja ongelmiin, Jumala saattaa osoittaa meitä seurakuntien sisäpuolella olevia ”malliuskovia” ja kysyä, olisimmeko me valmiita antamaan omastamme? Saatamme vastata siihen, että annammehan me, kohtuuden rajoissa. Mutta jos tärkeämpää on ensin oma yltäkylläisyys, talot, autot, veneet ja pankkitilin riittävän suuri sisältö kuin Jumalan valtakunnan työ, kaikki ei ole kohdallaan. Ettemme vain olisi ahneita ja siten Jumalan edessä syntisiä? Eihän vain ole niin, että meidän ahneutemme takia Jumalan työ kärsii ja lukemattomat Jumalan kutsumat hengellisen työntekijät joutuvat palaamaan maallisiin töihinsä? Luulen, että vielä joskus tulemme vastaamaan tästäkin.

Armoa joskus vähätellään. Syynä on ehkä kavennettu syntikäsitys. Jos emme ole julkisyntisiä samoin kuin ”se ja tuo”, voimme kokea pientä ylemmyyttä ja hyvänolontunnetta. Samalla saatamme kuitenkin olla esimerkiksi ahneita. Ja silloin olemme auttamattoman syntisiä. Jeesus käytti evankeliumeissaan kymmenen kertaa enemmän aikaa opetukselle rahasta ja omaisuudesta kuin seksuaaliasioista. Onko meillä oikeus kääntää suhde toisinpäin?

Kun armon evankeliumi saa olla keskellämme ehdoitta ja rajoituksitta, silloin sillä on vaikutuksensa. Yksi tärkeä vaikutus on huoli toisista. Ja huoli Jumalan asioista. Kaikkia ei ole kutsuttu näkyvään hengellisen työn tekemiseen. Mutta kaikki on kutsuttu mukaan samaan työhön, kukin omalle paikalleen.

armojaahneus_DSC02599

Meidät on kutsuttu Kristuksen yhteyteen

”Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, Meidän herramme yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.” (1. Kor. 1:9)

Mitä tarkoittaa olla kutsuttuna Jumalan Pojan yhteyteen? Se tarkoittaa enemmän kuin ymmärrykseni riittää sitä kuvaamaan. Se tarkoittaa sitä, että itsessään köyhä ja syntinen, ongelmainen ja puutteellinen ihminen on saanut lahjaksi Jumalan salaisuuden ja aarteen, Jeesuksen Kristuksen. Hänet, jossa on Jumalan koko täyteys (Kol. 2:8). Se tarkoittaa sitä, että uskonsa kautta ihminen on yhdistynyt Jumalan Poikaan erottamattomalla tavalla. Meidät on yhdistetty Häneen sekä hyvinä että huonoina päivinämme – ilman edestakaista heiluntaa.

Meidän asemamme on käsittämättömän korkea ja varma. Kun meidät on kutsuttu Kristuksen yhteyteen, meillä on Pojassa pelastus Jumalan vihasta, tuomiosta sekä tätä elämää ajatellen kaikki se hengellinen siunaus, jota haaveilemme saavamme. Tähän ei voi lisätä mitään.

Ehkä luet näitä rivejä ja ajattelet, ettei mikään kirjoittamastani pidä paikkaansa sinun kohdallasi? Sinun elämääsi ei kuvaa hengellinen täyteys vaan häpeä ja epäonnistuminen. Niinpä niin, mutta nyt ei olekaan puhe siitä mitä sinä itsessäsi olet, vaan siitä mitä Jumala on tehnyt. Huomaa, että Hän on kutsunut sinut Jeesuksen Kristuksen yhteyteen. Tämän jälkeen on Kristus oleva kaikki se, mitä tarvitset kaikissa ongelmissasi. Kun Hänessä kerran on kaikki hengellinen täyteys mitä voi kuvitella, siitä riittää sinullekin kaikkeen elämään.

Itsessämme näemme syntiä ja epäonnistumista, Kristus lahjoittaa meille anteeksiantamuksen ja vanhurskauden. Koemme olevamme sidottuja häpeään ja syyllisyyteen, Kristuksemme lahjoittaa meille vapauden ja syyttömyyden. Tunnemme rajallisuutemme ja koemme mahdottomia vastuksia, mutta meillä on Kristus, joka saa suuretkin myrskyt tyyntymään hetkessä.

”Jumala pysyy sanassaan” tarkoittaa sitä, että Hän on tosissaan siitä, mitä on meille antanut. Vihollisemme haluaa kaikin tavoin ryöstää meiltä tämän Kristuksen ja Hänen katoaminen sydämen näkökentästä synnyttää pahoinvointia ja toivottomuutta. Usko vain, että Jumala on uskollinen ja lupaustensa veroinen. Tulet huomaamaan, että yhteys Kristukseen tarjoaa sinulle verrattomasti enemmän kuin voisit kuvitella.

meidatonkutsuttukristuksen_valkovuokko

Mikä on syntiä?

”Minä tahdon vaeltaa viisaasti, noudattaa totuuden tietä. Tulethan tuekseni! Minä tahdon toimia vilpittömästi kaikessa, mikä valtaani kuuluu.” (Ps. 101: 2)

Synnin määritteleminen on hyvin tärkeää. Sillä on kauaskantoisia vaikutuksia ennen kaikkea siihen, kuinka ymmärrämme evankeliumin. Jos kavennamme raamatullisen syntikäsityksen, kavennamme samalla Jumalan armon.

Synti on olemukseltaan enemmän kuin tiettyjen tekojen lista, jota yritämme kykyjemme mukaan vältellä. Synti on ennen kaikkea Jumalasta riippumaton itseriittoisuutemme ja ylpeytemme. Niihinhän kiusaaja iski houkutellessaan ensimmäiset ihmiset syömään hyvän- ja pahantiedon puusta: ”Te tulette niin kuin Jumala…” (1. Moos. 3:5). Ymmärtääkseni Raamatun mukaan syntiä on se, mikä estää tai rikkoo jumalayhteyttämme. Uskonpuhdistus nimesikin synnin alkuolemukseksi epäuskon, koska epäuskoinen ihminen ei anna Jumalalle Hänelle kuuluvaa kunniaa eikä luota Häneen vaan rakentaa aina itsensä varaan. Roomalaiskirjeessä sanotaan syvällisesti, että ”kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä” (Room. 14: 23).

Synti asuu meidän sisällämme (esim. Room. 7:17) ja tulee sieltä esiin erilaisina synnin tekoina. Se, että Uudessa Testamentissa Paavali ja muut apostolit käyttävät erilaisia syntiluetteloja saattaa harhauttaa meidät pitämään niitä kattavina ja lukemaan niitä sillä silmällä, mikä on syntiä ja mikä ei. Nämä luettelot ovat esimerkkejä siitä, miten meissä asuva syntisyytemme tulee näkyviin. Huomaa, että Jeesuksen mukaan syntiä on yhtä lailla myös se hyvän tekemisen puute, jota osoitamme toisiamme kohtaan: ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle” (Matt. 25:45).

Mennään vielä yhteen Raamatusta löytyvään syntiluetteloon ja palataan alussa lainaamaani Daavidin psalmiin. Siitä luettelosta löytyvät seuraavat synnit: juonittelu, vilppi, pahuus, panettelu, kopea katse, ylpeä sydän, toisen pettäminen ja valehtelu. Tämänkin luettelon kaikki synnit ovat itsessään kadottavia syntejä. Vaikka nämä synnit käyvät jo enemmän sisäiseen maailmaamme, silti ne ovat vain esimerkkejä synneistä, joita me tuomme syntisyydessämme esille.

Jotkut luulevat, että armon julistaminen vähättelee syntiä. Asia on päinvastoin. Jotta Jumalan armoa voidaan opettaa oikein, synti tulisi käsittää koko laajuudessaan. Jumalan lain tulee saada Jeesuksen opetuksen mukaan ulottua meidän sisällemme asti ja tuomita meidät syntisiksi. Jos olenkin onnistunut välttämään pornografian ja alkoholin väärinkäytön mutta panettelen toisia, olen auttamattoman syntinen. Tai jos en lankea näkyvästi mutta sisälläni asuu ylpeys ja kopeus, olen lain mukaan hukassa.

Fariseutsethan olivat lakiin nähden ulkoisesti moitteettomia, mutta niin vain Jeesuksen sanojen mukaan publikaanit ja portot menivät taivaaseen ennen heitä. Mietinnän paikka?

mitaonsynti_DSC02435

Epäonnistuneilla on uusi sanoma

”Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat takaisin.” (Ps. 51: 14,15)

Sydämestäni iloitsen tästä Psalmista. Iloitsen, että Daavid on uskaltanut kirjoittaa ja Jumala on päättänyt jättää sen jälkipolville opiksi. Sen sanoma on: synti on tuhovoima mutta Jumalalle tunnustettuna se voi antaa Herran omalle uuden sanoman – sanoman entistä suuremmasta Jumalan laupeudesta ja armosta.

Historian valossa näyttäisi siltä, että monet armon evankeliumin julistajat ovat joutuneet käymään Daavidin kaltaisia oppimatkoja itsensä kauhistuttavaan tuntemiseen. Heille on paljastunut heidän loputon sisäinen turmelus ja siksi he ovat laskeneet koko elämänsä Herran Jeesuksen varaan. Heidän julistuksensa on muuttunut vuosien varrella aina vain enemmän Kristuskeskeiseksi siitä yksinkertaisesti syystä, että Hänestä on tullut heidän Pelastajansa, Vapahtajansa ja Auttajansa.

Uskoon tullut ihminen luottaa lähtökohtaisesti itseensä ja on lakihenkinen. Hän ajattelee synnin koskevan pintapuolisesti ulkoisia asioita, joita hän mielestään pystyy pitämään. Puhun nyt omasta kokemuksestani. Raamatusta hän löytää monia ajatteluaan tukevia kohtia ja jos hänelle ei siinä vaiheessa ole luonnollista nöyryyttä, Hän tuo ajatuksensa esille myös hyvin ehdottomalla tavalla. Armon julistuksen pitää tällaisen ihmisen mielestä olla sidottuna ihmisen omaan osuuteen, muutoin se koetaan vain synnin hyväksymiseksi. Tällaiset ihmiset ovat helposti kovia ja tietäviä.

Palaan Daavidin Psalmiin. Siinä hän käy syvää parannusta Jumalansa edessä. Hän ymmärtää synnin olevan meissä syvemmällä: ”syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun. (j. 7). Ennen kuin huomautat, että Daavid kuului Vanhaan liittoon, vastaan, että Hänellä oli kuninkaana ja profeettana sekä Raamatun tekstien tekijänä Pyhä Henki samoin kuin meilläkin. Parannus oli hänelle sitä, että Hän vuoden paatumuksen jälkeen taipui olemaan Jumalan kanssa samaa mieltä: ”Oikein teet kun nuhtelet, ja syystä minut tuomitset” (j. 6b). Daavid ymmärsi, että Jumala tahtoi totuutta sisintä myöten, muuten vapauskin syyllisyydestä ja häpeästä jäisi vaillinaiseksi.

Parannuksenteko on sitä, että me tuomme kaikkein kipeimmätkin asiat Jumalan eteen, Hänen valoonsa. Se on pelottavaa, tiedän. Meidän tulee hylätä syntimme mutta samalla niin useasti joudumme tunnustamaan, ettemme osaa emmekä edes tahdo sitä. Saamme olla rehellisiä Jumalalle ja pyytää, että Hän antaisi meille oikean mielen ja halun luopua vääristä asioistamme. Me toisinsanoin luovutamme Jumalalle myös oman heikkoutemme. Joku käsittää tämän synnin puolusteluksi, kun ihmisen osuutta vähätellään, minä ymmärrän sen Jumalan osuuden korostamiseksi.

Jumala osoittautuu kriiseissä ja taistelussa syntiä vastaan yhä suuremmaksi. Kerro, missä on Kristusta esiin tuova ihminen, niin minä voin kertoa, että hänen elämäänsä on mahtunut monta kuoleman koulua. Ja ehkä siellä on pistimiä loppuun saakka. Mutta kun Jumala antaa anteeksi syntimme Kristuksen tähden ja uudistaa kylmenneen ja paatuneen uskomme, me saamme takaisin pelastuksemme riemun.

Me saamme uuden sanoman: ”Opetan sinun tiesi luopuneille.” Daavid oli juuri kokenut syvää syntiä ja luopumusta omassa elämässään. Kun Jumala pelasti hänet, hänellä oli sama sanoma muille langenneille ja luopuneille: ”Palatkaa takaisin Jumalalle luokse, sillä Hän on armollinen ja rakastava. Hän antaa kaikki meidän lukuisat ja isotkin syntimme anteeksi ja uudistaa uskomme. Hän teki niin minulle, Hän tekee varmasti saman sinulle.”

epaonnistuneille_on _uusisanoma

Älä iloitse toisen lankeamisesta

”Mutta kun minun kävi huonosti, he kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan, minun ympärilleni, nuo kelvottomat. He pilkkasivat minua lakkaamatta, enkä tiedä miksi. Kun horjuin, he ivasivat minua, irvistelivät minulle päin kasvoja.” (Ps. 35: 15,16)

Kirjoitan samasta asiasta uudelleen, mutta se polttaa sydäntäni. Kristus kutsui meitä rakastamaan toisiamme, se oli Hänen käskynsä omilleen (Joh. 15:12). Rakkautta ei ole se, että me koemme mielihyvää, kun toinen lankeaa tai kärsii. Rakkautta ei ole se, että ilkumme keskustelupalstoilla näkyvästi langenneille Jumalan miehille ja -naisille.

En tästäkään asiasta pysty kirjoittamaan yläpuolelta. Muistan erään kerran, kun luin iltalehden lööpin, jossa nostettiin esiin tunnetun kristityn lankeaminen. Samassa sisimmässäni nousi merkillinen ”ilo” ja aloin halveksia tuota ihmistä. Ehkä se ilo nousi siitä, että itse koin juuri sillä hetkellä olevani häntä parempi. Mikä harha.

Sielunvihollisemme haluaa painaa alas ne, joita Jumala käyttää työssään. Mitä näkyvämmin joku on hengellisessä työssä, sitä voimakkaampaa on uskoakseni hengellinen vastustus. Meitä on kutsuttu tukemaan tällaisia ihmisiä ja rukoilemaan heidän puolestaan. Jos he kaatuvat, sen tulisi sattua meihin ihan samoin kuin me itse kaatuisimme. Ovathan he meidän hengellisiä veljiä ja sisariamme. Meidän tulisi osoittaa heille armollisuutta ja rakkautta. Ja sitoa heidän haavojaan. Entä totuus? Kyllä tällaiset ihmiset yleensä tietävät langenneensa ja tehneensä syntiä. Heidät nostetaan kepin nokkaan, heitä kivitetään ja syytetään, heitä ivataan ja heille nauretaan. Heidän häpeänsä on suunnaton. He eivät tarvitse enempää kuulla ”totuutta”. He tarvitsevat meidän laupeuttamme.

Halveksivien ja ivaavien synti on yhtä raskas kuin sen, joka lankeaa näkyvästi. Toistan vielä tämän. Ne kristityt, jotka lyövät keskustelupalstoilla tai muuten juoruilevat langenneista ihmisistä, heidän syntinsä on Pyhän Jumalan edessä hyvin raskaat. He ovat epäonnistuneet rakastamisessa ja toimivat lihallisuutensa mukaan. Ehkä meidän on hyvä jokainen miettiä hetki tätä asiaa? Miten minä kohtaan epäonnistunutta kristittyä? Ja kun lihallisesti tuomitsemme toisiamme, kaatuminen häämöttää jo itsemmekin edessä.

alailoitsetoisten_SAM_1609.JPG