Jumalan vai riivaajien viisautta?

”Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, sielullista, riivaajien viisautta” (Jaak. 3: 15).

Kun luen internetin kristittyjen keskustelupalstoja, tulen usein hyvin surulliseksi. Eri otsikoilla väännetään totuudesta, sanoja käytetään lyömäaseina ja oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin toisten auttaminen.

Olemmeko unohtaneet Raamatun opetukset kristillisestä elämästä? Onko meille käynyt niin, että saarnatessamme suu vaahdossa toisille tallaamme itse Jumalan tahtoa?

Jaakobilla on loputtomiin, kuvottaviin väittelyihin hyvä ohje: kannattaa katsoa peiliin ja miettiä minkä vaikuttimen alaisuudessa toimii. Entä jos minä oikeaoppisena ja Jumalan totuuksia puolustuvana toiminkin sielullisen ja riivaajien innoittaman kiivauden kautta?

Jaakob opastaa, että Jumalan viisaus on lempeää ja täynnä laupeutta (3:17). Se on myös taipuisaa, joka tarkoittaa sitä, että se kykenee ottamaan iskuja vastaan antamatta niitä takaisin.

Jumalan viisauden vastakohta on tietäminen, joka nousee toisen yläpuolelle ja satuttaa.

Aina on helpompaa puolustaa totuutta etäältä. Paljon vaativampaa on mennä lähelle heitä, joiden kanssa on eri mieltä. Se vaatisi sellaista myötätuntoa ja lempeyttä, joka antaisi keskusteluille aivan erilaisen ilmapiirin. Mutta juuri siihen meitä kutsutaan.

Ilman rakkautta kannattaa siis jättää näppäimistö rauhaan. Jos meillä olisi Taivaallista viisautta, ei meillä olisi  keskustelupalstoja, jossa revitään toisiamme tukasta. Ei yhtä ainutta.

”Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, sielullista, riivaajien viisautta” (Jaak. 3: 15).

Kun luen internetin kristittyjen keskustelupalstoja, tulen usein hyvin surulliseksi. Eri otsikoilla väännetään totuudesta, sanoja käytetään lyömäaseina ja oikeassa oleminen on tärkeämpää kuin toisten auttaminen.

Olemmeko unohtaneet Raamatun opetukset kristillisestä elämästä? Onko meille käynyt niin, että saarnatessamme suu vaahdossa toisille tallaamme itse Jumalan tahtoa?

Jaakobilla on loputtomiin, kuvottaviin väittelyihin hyvä ohje: kannattaa katsoa peiliin ja miettiä minkä vaikuttimen alaisuudessa toimii. Entä jos minä oikeaoppisena ja Jumalan totuuksia puolustuvana toiminkin sielullisen ja riivaajien innoittaman kiivauden kautta?

Jaakob opastaa, että Jumalan viisaus on lempeää ja täynnä laupeutta (3:17). Se on myös taipuisaa, joka tarkoittaa sitä, että se kykenee ottamaan iskuja vastaan antamatta niitä takaisin.

Jumalan viisauden vastakohta on tietäminen, joka nousee toisen yläpuolelle ja satuttaa.

Aina on helpompaa puolustaa totuutta etäältä. Paljon vaativampaa on mennä lähelle heitä, joiden kanssa on eri mieltä. Se vaatisi sellaista myötätuntoa ja lempeyttä, joka antaisi keskusteluille aivan erilaisen ilmapiirin. Mutta juuri siihen meitä kutsutaan.

Ilman rakkautta kannattaa siis jättää näppäimistö rauhaan. Jos meillä olisi Taivaallista viisautta, ei meillä olisi  keskustelupalstoja, jossa revitään toisiamme tukasta. Ei yhtä ainutta.

Usko koetuksissa

”Tehän tiedätte, että teidän uskonne kestävyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä” (Jaak. 1:3).

Onko sinusta tuntunut siltä, että reputat jokaisen ylhäältä tai alhaalta tulevan koetuksen? Usko kyllä vahvistuisi koetuksissa – jos ne kestäisi?

Jaakob kirjoittaa ahdistuksissa oleville kuulijoille. Hän on niin rohkea, että kehottaa jopa iloitsemaan vaikeuksista. Iloon on syytä, koska monenlaiset erilaiset ahdingot ovat niitä välineitä, joilla Jumala vahvistaa – ei meitä – vaan sitä mystistä asiaa, jota kutsutaan uskoksi.

Jos siis lannistut koetuksissa, tai koet epäonnistuvasi niissä yhä uudelleen, ehkä olet kalibroinut arviointiasteikkosi väärin? Uskon kestävyys nimittäin tarkoittaa sitä lujuutta, jolla minä tartun kiinni Vapahtajastani.

Normaalioloissa ihminen luottaa pitkälti itseensä. Mutta kun liian vahvat tuulet puhaltavat ja repivät suojatelttani ympäriltäni, alan hapuilla auttajaa itseni ulkopuolelta.

Kun koetukset ja myös epäonnistumiset saavat meidät juoksemaan Jeesuksen Kristuksen syleilyyn, uskonyhteys vahvistuu. Tämä on Raamatun tarkoittamaa uskon vahvistumista tai uskon kestävyyttä.

Miten kärsivällisyys liittyy kaikkeen tähän? Kun olen kokenut monia tuskaisia tilanteita ja hädissäni kutsunut Vapahtajaani apuun, minuun on monien toistojen kautta syntynyt luottamus. Vaikka olisin tänään pimeässä laaksossa, joku sisäinen tunnemuistini kertoisi, että näissä hetkissä ollaan oltu ennenkin. Ja niistä on aina selvitty. Ei omin kyvyin, vaan Pelastajan auttamana. Siksi minun ei tarvitse hätäillä, vaan voin kärsivällisesti odottaa varmaa apua ja pelastusta.

Viisautta etsimässä?

”Jos joltakin teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille auliisti ja moittimatta, niin se hänelle annetaan” (Jaak. 1:5).

Jos joltakin puuttuu viisautta – keneltäpä sitä ei puuttuisi? Mitä enemmän Jumalaa oppii tuntemaan, sitä enemmän ymmärtää viisauden puutteensa.

Viisauden puuttumisen tunnustaminen on nöyryyden merkki. Mistäpä muualta kristittyjen keskuudessa syntyy älyttömät ja hajoittavat väittelyt, kuin omasta luuloviisaudesta ja -tiedosta? Jokainen on mielipiteestään täysin varma, kuin hänellä olisi käsissään lopullinen totuus.

Mistä viisauden löytää? Se löytyy Jumalan salatusta ilmoituksesta, Raamatusta. Salatuksi kutsun sitä sen vuoksi, että se on täynnä jumalallista viisautta ja elämää ja paraskin sen tuntija on vasta pintavesissä.

Psalmin 119 kirjoittaja ymmärsi oman ymmärtämättömyytensä. Hän pyysi Jumalaa poistamaan peitteen silmiltään, että saisi oppia Raamatun ihmeellisyyksiä (119: 18). Hän anoi viisautta taholta, joka antaa ”auliisti ja moittimatta.”

Viisaus ei ole yksinomaan korkeissa asemissa olevien etuoikeus. Se ei löydy ainoastaan yliopistojen auditorioista. Se asettuu asumaan sinne, missä ihminen tuntee oman tarpeensa ja pyytää opastusta. Viisaus karttuu Raamatun ja sen Tekijän seurassa.

Kuollut usko?

”Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut” (Jaak. 2:17).

Jaakobin opetus tuntuisi riitelevän Paavalin opetusta vastaan. Paavalihan juuri opettaa perustavalla tavalla, että lain teot eivät auta meitä Jumalan yhteydessä: vain usko riittää Jumalan perheväkeen siirtymisessä ja siinä pysymisessä.

Mutta Jaakob ei opeta eri tavalla kuin Paavali. Nimittäin Paavali ei tarkoittanut, että usko jäisi ilman rakkauden tekoja. Paavali opettaa vahvasti, että usko Jeesukseen synnyttää vääjäämättömästi pyhitystä eli hyviä tekoja toisia kohtaan.

Jaakob eikä Paavalikaan opeta armoa, joka jäisi hedelmättömäksi. Me tarvitsemme kuulla heidän viestinsä, koska meissä ihmisinä on aina taipumus jäädä itsekeskeisyyteen ja oman edun tavoitteluun. Jumala haluaa herättää meidän uinuvaa tahtoamme, jotta se suuntautuisi sinne suuntaan, minne Kristus armon kautta tahtoo meitä taivuttaa.

Meillä ei ole siis Raamatun mukaan lupaa ajatella, ettei ole väliä miten elämme. Jo Paavali koki armon julistuksestaan sen syytteen, että kerran armo riittää syntiin ja syyllisyyteen, eihän silloin ole enää väliä, miten itsekkäästi ja synnillisesti elämme? Hän vastasi syytteisiin opettamalla, ettei armo koskaan vie synnin hyväksymiseen vaan elämään toisia varten.

Jaakob, Paavali ja koko Raamattu siis suuntaa kehotuksensa meidän tahtoelämään: elä toisten parhaaksi. Mutta Jaakob eikä Raamattu opeta, että saisimme käännettyä elämämme suuntaa tai tuotettua tekoja omin voimin. Jeesus on kaiken keskus. Hänen luokseen saa uskon tekoja vailla oleva kristitty mennä ja pyytää Häneltä kaiken tarvittavan. Se riittää.

Usko ilman tekoja?

”Tahdotko tietää, sinä turhanpäiväinen ihminen, että usko ilman tekoja on hyödytön.” (Jaak. 2: 20)

Voiko usko yksin pelastaa? Eikö uskossamme kuulu kuitenkin Jaakobin kirjeen mukaisesti näkyä myös toisille tekemämme hyvät teot? Pelastummeko siis kuitenkin uskon ja hyvien tekojemme yhteisvaikutuksesta?

Yksi hyvä teko riittää kaikille maailman ihmisille. Ja se teko ei ole meidän tekemämme, vaan Jeesuksen Kristuksen. Usko ottaa vastaan tämän hyvän teon – sijaiskuoleman – ja siinä on pelastus Jumalan vihasta ja kadotustuomiosta.

Miksi sitten Jaakob kirjoittaa, että usko ilman tekoja on kuollut? Onko hän väärässä? Ei, vaan luottamus Jeesukseen synnyttää hyviä tekoja toisille. Hyvät teot eivät pelasta eikä niillä luoda suhdetta Jeesukseen, mutta ne ovat seurausta Jumalan lahjan vastaanottamisesta.

Ongelmana taitaa usein olla se, että me niin mielellämme laskisimme omia näkyviä tekojamme ja siten olisimme ansaitsemassa Jumalan armoa? Meidän on vaikeaa luottaa siihen, että armo saisi meissä aikaan sitä hyvää, jota Jumala tahtoisi meidän osoittavan toisille.

Hyvien tekojen ehdoton tarpeellisuus on totta siksi, että elämme keskellä kärsivää maailmaa. Kohtaamme joka päivä ihmisiä, jotka tarvitsisivat kuuntelijaa, auttajaa, vierellä kulkijaa. Samoin me itsekin tarvitsemme alinomaa toisten apua.

Kristus tahtoo ojentaa kätensä kärsivien ihmisten puoleen. Hänen välikappaleinaan ovat ne sydämet, jotka ovat saaneet paljon anteeksi ja jotka ovat saaneet kokea ehdottoman armahduksen. Vain paljon saadessaan voi antaa paljon.  Teot seuraavat uskoa aina siellä missä syntinen ihminen saa kohdata rakastavan Kristuksen.