Valuuko elämäsi hukkaan?

”Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumalani, tuot pimeyteeni valon” (Ps. 18: 29).

Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.

Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.

Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.

Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.

Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.

Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.

Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.

Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.

Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.

Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.

Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.

Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.

Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.

Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!

Ylös turmion kuopasta

”Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni” (Ps. 40: 3).

Minä olen mieltänyt itseni pitkälle aikuisikään saakka ihmisenä, joka pystyy omille voimillaan ja suurella tahdonvoimallaan ponnistelemaan itsensä kuiville kaikenlaisista turmion kuopista.

Mutta sitten olen kaatunut yhä uudelleen sellaisiin juoksuhiekkoihin, joissa olen onnistunut vain pahentamaan kurimustani omilla, täysin riittämättömiksi osoittautuneilla pyristelyilläni.

Ymmärrän tänään paremmin Daavidin sanoja. Hän oli joutunut tässä Psalmissaan jälleen sellaisiin ongelmiin, joita hän ei osannut itse ratkaista, uponnut niin syvälle ahnaasti ihmistä kuluttavaan liejuun, josta ei ilman yliluonnollista apua voi nousta ylös.

Niinpä Daavid seisoi vyötäröään myöten liemissä, jotka hän oli monesti itse keittänyt, monesti muiden sysäämänä ja kaikkea siltä väliltä. Aikansa rimpuiltuaan hän ei osannut enää muuta kuin pysyä mahdottomassa tilanteessaan paikallaan ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Pelastus, jota Daavid rukoili ja päivä päivältä odotti, ei ollut enää luonteeltaan ”minä + Jumala” -mallista, vaan Daavid tarvitsi Jumalan, joka olisi yksin riittävän vahva ja halukas ottamaan nosto-operaation täysin omille, leveille hartioilleen. Ja sen myös Jumala teki, yhä uudelleen ja uudelleen.

Minä luulen, että Daavid oli näin avoin omasta avuttomuudestaan ja Jumalan suunnattomasta armon nostokyvystä siksi, että hän halusi valaa uskoa meihin, jotka tänään olemme omissa turmion kaivoissamme. Hänen sanomansa oli se, että meidän tehtävämme ei olekaan pelastaa itse itseämme, se on Herramme osuus.

Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote käsiemme alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan.

Ristillinen rakkautta

”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29).

Juuri tänä päivänä Sinä riipuit Isän hylkäämänä karhealla ristillä kuusi tuntia. Jokaisen tunnin sisällä, jokaisessa pienessä hetkessä Sinä yhä uudelleen valitsit minut. Valitsit rakastaa, vaikka se tarkoitti Sinulle pimeyttä, jota ihminen ei voi kestää – se mursi itsensä Jumalan.

Juuri tänään Sinä taistelit minun puolestani. Imit itseesi kaikki syntini, menneet ja tulevat, jotta minä saisin ikuisesti paistatella Isäsi kasvojen hymyssä, Isäsi, josta juuri noiden kuuden tunnin tähden tuli minunkin Isäni.

Tänään Sinä voihkit hiljaa paikallasi, kehosi painui vääjäämättömään ja tuskalliseen kuolemaan ja silti samalla, ystäviesi näkemättä, Sinä revit rikki jokaisen esteen ja muurin, joka voisi ikinä tulla minun ja Sinun välille. Sinä tasoitit maan väliltämme, jotta avoin Syli olisi aina lähellä ja minua varten.

Juuri tänään Sinä osoitit rakkautesi määrän. Sitä on tasan ristillisen verran.

Ilon kartano

”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).

Miten voisi oikein ja raamatullisesti lohduttaa kärsiviä Jumalan lapsia? Mistä voisi kaivaa elämisen arvoisen päämäärän niille, joilta elämä on repinyt yksi toisensa jälkeen kaikki ilon aiheet?

Apostolit olivat yksimielisiä yhdestä, hyvin oleellisesta tavasta: kristittyjä tuli muistuttaa siitä, että tämä nykyinen elämä ei ole vielä päämäärä.

Apostolit muistuttivat alinomaa, että tämä elämä kaikkine mausteineen oli kuin vanhan kartanon kylmäeteinen. Jyhkeän ulko-oven takana oli hieman lämpöisempää kuin ulkona pakkasessa ja valo kajasti sisäoven ikkunaruudusta. Mutta tarkoitus oli riisua ulkovaatteet, tarttua seuraavaan ovenripaan ja astua itse kartanon syleilyyn.

Tämä aika kadottaa meiltä päämäärämme. Se kimittää jokaisella kanavallaan nykyisen elämän tärkeyttä; jos nyt ei ole onnellinen ja toteuta elämäänsä kaikilla sylintereillään, on jotain pahasti pielessä.

”Sen kirkkauden rinnalla.” Usko on kuin kaukoputki, jonka avulla tähystämme lähimpien vuortenhuippujen takana pilkottavaan Ilon kartanoon. Kun se on vankka päämäärämme, jaksamme paremmin raskaat ylämäet ja yhä uudet luisumiset seuraavalle pohjalle.

Eteisessä saa viihtyä. Ja siellä saa palella. Mutta muista: vielä yhtenä päivänä kartanon Isäntä avaa sisäoven ja silloin – silloin alkaa aika, jolla ei ole loppua ja jonka loisteessa eteisessä vietetyt vuodet saavat merkityksensä ja sulautuvat ilon kyyneliin.