”Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli” (Ps. 34:7).
Yksi kurja, tuleva Israelin kuningas, huusi muutama tuhat vuotta sitten avuttomana ihmisrukkana Jumalaansa auttamaan häntä. Jumala kuuli ja pelasti. Ei Daavidin ansiollisuuden, ei hyvyyden, ei uskollisuuden vuoksi, vaan yksin armosta.
Raamattu on täynnä yksiä kurjia. Heidät erottaa muista kurjista ainoastaan se, että he huusivat särkyneen sydämen sirpaleiden taajuudella ylöspäin, kohti Jumalaa. He huusivat avuksi Häntä, jonka kokivat olevan kaukana ja välipitämätön heidän kärsimyksilleen. He huusivat, koska muuta ei enää voinut tehdä.
Kirkkohistoria on täynnä yksiä kurjia. Heidän loputon tuskansa kuuluu vielä vuosisatojen läpi, elämänkertakirjat tulvivat ihmisyyden yksinäistä, pimeyttä tihkuvaa kipua.
Yksi kurja on myös tänään täällä. Huudan kuin koliikkivauva peitto kasvoillani, ettei toisten mosaiikkimaiset peilisydämet menisi rikki.
Eihän minulla ole muuta kuin tuska, joka viimein purkautuu koko ihmiskunnan yhteiseen kärsimyksen Niiliin. Mutta lähetän tänään sen Sinulle kuin likaisena, siipensä pahasti kolhineena kirjekyyhkynä.
Sinä kuulet yhtä kurjaa. Olet aina kuullut. Sinun korvasi tarkkaavat koko maailmanlaajuisella skannerilla sitä yhtä kurjaa, joka oman tuhkaisen rauniokasan päällä huutaa menettämisen kipua.
Sinä kuulet ja Sinä pelastat. Sinä vapautat, nostat, autat, kannat, puhdistat, työnnät kohti uusia vihreitä versoja.
Kyllä yhden hairahduksen vielä ymmärtäisi, ehkä toisenkin. Vielä kolmannen kera voisi mennä Jumalan eteen armahdettavaksi, mutta entä sitten, kun elämä on yhtä konttaamista, tai pelkkää nousemista ja kaatumista?
Mitään vihollinen ei tee niin iloisesti vihellellen kuin eristä Jumalan lapsia armon valtaistuimesta, eli armollisesta Isästä. Se työntää moukariniskumaisella syytöksillä menneitä virheitä ja Raamattua käyttäen kristityn eristettyyn tilaan, syvyyteen, jonne ei todellakaan paista anteeksiantamuksen ja armon valonsäteet.
Monesti kauppojen edessä on invalideille omat merkityt paikkansa – näin liikuntaongelmaisille varmistetaan lyhyin matka palvelujen äärelle. Myös Jumalan valtaistuimella on omat ”Inva” -merkit. lähimmät parkkeerauspaikat ovat juuri niille, jotka ovat eniten rikki ja kyvyttömiä selittelemään itseään onnistuneiden kerhoon.
Juuri silloin, kun omatunto painaa sinua suohon ja tuomitsevat Raamatun jakeet tekevät elämästäsi sietämätöntä ja harmillisesti ihan aiheesta, juuri silloin on sopiva aika tehdä pysähdys Jumalan huoltoasemalla ja kurvata aivan Istuimen eteen sinulle merkitylle paikalle.
Armon valtaistuimelta kohtaat sinua syleilevän Vapahtajan. Hän pyyhkii epätoivon kyyneleesi, painaa toistuvat epäonnistumisesi haavojensa syvyyksiin ja suutelee sinua otsalle kuin isä lastaan.
Hän kirjoittaa sinun sydämeesi tummanpunaisella, vain Jumalalle varatulla sävyllä: ”Armahdettu ja rakastettu, iankaikkisesta iankaikkiseen!”
Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.
Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.
Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.
Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.
Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.
Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.
Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.
Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.
Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.
Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.
Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.
Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.
Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.
Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!
