Verinen Kuninkaani

Hän tuli Luojana omaan maailmaansa, mutta Häntä ei toivotettu tervetulleeksi.

Hänen myötätuntonsa kosketti kärsivää maailmaa mutta Hänen sanottiin rikkovan lakia ja toimivan Saatanan voimalla.

Hän yritti opettaa kuninkaallista kutsumustaan lähimmilleen, mutta he eivät sitä pystyneet ymmärtämään.

Hän käveli kohti Ristiä koko elämänsä ajan. Hän näki maljan, joka pelotti ja kauhistutti.

Maineen sijaan Hän valitsi yksinäisyyden. Kunnian sijaan kärsimyksen.

Viimeisenä elämänsä iltana Hän joutui suunniltaan. Ensimmäistä kertaa. ”Isä, missä olet?”

Hän tarjosi maljaa pois mutta painoi päänsä ja joi sen pohjaan saakka. ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä”

Se oli liian raskas tie. Todellinen kärsimyksen matka meidän tähtemme.

Kun Jumala särkyi. Kun Pyhä muuttui synniksi.

Getsemanessa Sinä näit minut. Minun tähteni jatkoit matkaasi.

Verinen Kuninkaani.

(Julkaistu 18.4.2019)

Rohkeita askeleita!

”Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen…” (Hebr. 4: 16).

Kyllä yhden hairahduksen vielä ymmärtäisi, ehkä toisenkin. Vielä kolmannen kera voisi mennä Jumalan eteen armahdettavaksi, mutta entä sitten, kun elämä on yhtä konttaamista, tai pelkkää nousemista ja kaatumista?

Mitään vihollinen ei tee niin iloisesti vihellellen kuin eristä Jumalan lapsia armon valtaistuimesta, eli armollisesta Isästä. Se työntää moukariniskumaisella syytöksillä menneitä virheitä ja Raamattua käyttäen kristityn eristettyyn tilaan, syvyyteen, jonne ei todellakaan paista anteeksiantamuksen ja armon valonsäteet.

Monesti kauppojen edessä on invalideille omat merkityt paikkansa – näin liikuntaongelmaisille varmistetaan lyhyin matka palvelujen äärelle. Myös Jumalan valtaistuimella on omat ”Inva” -merkit. lähimmät parkkeerauspaikat ovat juuri niille, jotka ovat eniten rikki ja kyvyttömiä selittelemään itseään onnistuneiden kerhoon.

Juuri silloin, kun omatunto painaa sinua suohon ja tuomitsevat Raamatun jakeet tekevät elämästäsi sietämätöntä ja harmillisesti ihan aiheesta, juuri silloin on sopiva aika tehdä pysähdys Jumalan huoltoasemalla ja kurvata aivan Istuimen eteen sinulle merkitylle paikalle.

Armon valtaistuimelta kohtaat sinua syleilevän Vapahtajan. Hän pyyhkii epätoivon kyyneleesi, painaa toistuvat epäonnistumisesi haavojensa syvyyksiin ja suutelee sinua otsalle kuin isä lastaan.

Hän kirjoittaa sinun sydämeesi tummanpunaisella, vain Jumalalle varatulla sävyllä: ”Armahdettu ja rakastettu, iankaikkisesta iankaikkiseen!”

Valuuko elämäsi hukkaan?

”Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumalani, tuot pimeyteeni valon” (Ps. 18: 29).

Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.

Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.

Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.

Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.

Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.

Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.

Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.

Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.

Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.

Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.

Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.

Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.

Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.

Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!

Ylös turmion kuopasta

”Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni” (Ps. 40: 3).

Minä olen mieltänyt itseni pitkälle aikuisikään saakka ihmisenä, joka pystyy omille voimillaan ja suurella tahdonvoimallaan ponnistelemaan itsensä kuiville kaikenlaisista turmion kuopista.

Mutta sitten olen kaatunut yhä uudelleen sellaisiin juoksuhiekkoihin, joissa olen onnistunut vain pahentamaan kurimustani omilla, täysin riittämättömiksi osoittautuneilla pyristelyilläni.

Ymmärrän tänään paremmin Daavidin sanoja. Hän oli joutunut tässä Psalmissaan jälleen sellaisiin ongelmiin, joita hän ei osannut itse ratkaista, uponnut niin syvälle ahnaasti ihmistä kuluttavaan liejuun, josta ei ilman yliluonnollista apua voi nousta ylös.

Niinpä Daavid seisoi vyötäröään myöten liemissä, jotka hän oli monesti itse keittänyt, monesti muiden sysäämänä ja kaikkea siltä väliltä. Aikansa rimpuiltuaan hän ei osannut enää muuta kuin pysyä mahdottomassa tilanteessaan paikallaan ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Pelastus, jota Daavid rukoili ja päivä päivältä odotti, ei ollut enää luonteeltaan ”minä + Jumala” -mallista, vaan Daavid tarvitsi Jumalan, joka olisi yksin riittävän vahva ja halukas ottamaan nosto-operaation täysin omille, leveille hartioilleen. Ja sen myös Jumala teki, yhä uudelleen ja uudelleen.

Minä luulen, että Daavid oli näin avoin omasta avuttomuudestaan ja Jumalan suunnattomasta armon nostokyvystä siksi, että hän halusi valaa uskoa meihin, jotka tänään olemme omissa turmion kaivoissamme. Hänen sanomansa oli se, että meidän tehtävämme ei olekaan pelastaa itse itseämme, se on Herramme osuus.

Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote käsiemme alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan.