Ristillinen rakkautta

”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29).

Juuri tänä päivänä Sinä riipuit Isän hylkäämänä karhealla ristillä kuusi tuntia. Jokaisen tunnin sisällä, jokaisessa pienessä hetkessä Sinä yhä uudelleen valitsit minut. Valitsit rakastaa, vaikka se tarkoitti Sinulle pimeyttä, jota ihminen ei voi kestää – se mursi itsensä Jumalan.

Juuri tänään Sinä taistelit minun puolestani. Imit itseesi kaikki syntini, menneet ja tulevat, jotta minä saisin ikuisesti paistatella Isäsi kasvojen hymyssä, Isäsi, josta juuri noiden kuuden tunnin tähden tuli minunkin Isäni.

Tänään Sinä voihkit hiljaa paikallasi, kehosi painui vääjäämättömään ja tuskalliseen kuolemaan ja silti samalla, ystäviesi näkemättä, Sinä revit rikki jokaisen esteen ja muurin, joka voisi ikinä tulla minun ja Sinun välille. Sinä tasoitit maan väliltämme, jotta avoin Syli olisi aina lähellä ja minua varten.

Juuri tänään Sinä osoitit rakkautesi määrän. Sitä on tasan ristillisen verran.

Ilon kartano

”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).

Miten voisi oikein ja raamatullisesti lohduttaa kärsiviä Jumalan lapsia? Mistä voisi kaivaa elämisen arvoisen päämäärän niille, joilta elämä on repinyt yksi toisensa jälkeen kaikki ilon aiheet?

Apostolit olivat yksimielisiä yhdestä, hyvin oleellisesta tavasta: kristittyjä tuli muistuttaa siitä, että tämä nykyinen elämä ei ole vielä päämäärä.

Apostolit muistuttivat alinomaa, että tämä elämä kaikkine mausteineen oli kuin vanhan kartanon kylmäeteinen. Jyhkeän ulko-oven takana oli hieman lämpöisempää kuin ulkona pakkasessa ja valo kajasti sisäoven ikkunaruudusta. Mutta tarkoitus oli riisua ulkovaatteet, tarttua seuraavaan ovenripaan ja astua itse kartanon syleilyyn.

Tämä aika kadottaa meiltä päämäärämme. Se kimittää jokaisella kanavallaan nykyisen elämän tärkeyttä; jos nyt ei ole onnellinen ja toteuta elämäänsä kaikilla sylintereillään, on jotain pahasti pielessä.

”Sen kirkkauden rinnalla.” Usko on kuin kaukoputki, jonka avulla tähystämme lähimpien vuortenhuippujen takana pilkottavaan Ilon kartanoon. Kun se on vankka päämäärämme, jaksamme paremmin raskaat ylämäet ja yhä uudet luisumiset seuraavalle pohjalle.

Eteisessä saa viihtyä. Ja siellä saa palella. Mutta muista: vielä yhtenä päivänä kartanon Isäntä avaa sisäoven ja silloin – silloin alkaa aika, jolla ei ole loppua ja jonka loisteessa eteisessä vietetyt vuodet saavat merkityksensä ja sulautuvat ilon kyyneliin.

Ahdas ovi elämään

”Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7: 14).

Ikäänkuin Jeesuksen sanoissa ei olisi jo sinällään riittävästi nikottelemista ja kuulijassa ei syntyisi halua pilkkoa ne niin pieniin osiin, että tuuli lennättäisi ne olemattomiin, hän vielä painottaa sanojaan niin voimakkaasti, että jälkitaltioijat laittoivat huutomerkin perään.

Miten ahdas on siis se portti, joka avautuu elämän paratiisimaisille vehreyksille? Se on niin pieni, että siitä ei juosta läpi voimien tunnossa kuin yhtenä maratoonin välietappina; siitä ei kuljeta leuka ylhäällä kuin mainosten vaatemalleilla osoitellen omaa erinomaista esimerkkiä; se ei vaadi vain hieman kumartumaan vaan laittaa meidät polvilleen ja saa silti kokemaan, että yhä pienemmäksi pitäisi muuttua.

Ei ole ihme, että joudumme portin edessä yhä uusiin punnituksiin ja meitä suostutellaan luopumaan niistä matkatavaroista, jotka eivät mahdu läpi.

Jos on todella niin, että monien joukosta vain harvat löytävät pikkuruisen oviaukon ja mahtuvat siitä sisään, sen täytyy tarkoittaa samalla sitä, että sisään menevät juuri ne, jotka ovat rähmällään nurmikolla ja joutuvat katsomaan elämää yhä pienemmästä kuvakulmasta.

Peukaloiset eivät ole arvossa tämän maailman suurilla pariovilla. Mutta heillä on hallussaan taivaallinen hanhi, joka vie heidät uskon maailmaan, ahtaasta portista elämään, joka ei koskaan enää ahdista.

Pelastus ei ole sinun varassasi

”Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.” (Hebr. 7:25)

Kristinuskoa markkinoidaan joskus vahvojen uskontona. Joidenkin puheiden ja kirjojen sisältönä on palkkio, joka määräytyy kristityn osaamisen, tahtomisen ja kykenemisen mukaan.

Onneksi Raamattu on ilosanoma myös heikoille ja epäonnistuville. Raamattu kertoo meille Jeesuksesta, joka on kyllin vahva ja halukas pelastamaan meidät, jopa meiltä itseltämme.

”Hän pystyy pelastamaan nyt ja aina” tarkoittaa, että Jeesus pystyy yksin kantamaan koko sinun painosi tänään, huomenna ja jokaisena päivänä.

Sinulla on jatkuvasti puolestasi ahkeroiva Vapahtaja. Hän rukoilee tälläkin hetkellä, että jaksaisit elämäsi solmukohdassa aina sinne saakka, jolloin Hän puhaltaa vastustajasi kumoon. Hän on polvillaan, jotta hauras luottamuksesi Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen ei horjuisi.

Jos pelastus olisi sinun tai minun varassa, se jäisi meille sadunomaiseksi toiveajatteluksi. Mutta nyt kohtalomme on paljon vahvemmilla hartioilla. Nuo hartiat kestävät varmasti pahimmatkin päivämme, onhan niissä ruoskan viillot rakkauden merkkeinä.

Kuuluuko evankeliumi minulle?

Kun minun elämäni on näin sekavaa ja kyseenalaista, saanko silti uskoa evankeliumin lupaamaan armoon ja rakkauteen? Miten voin olla varma kuulumisestani Jumalan perheyhteyteen, kun en tunne sielussani mitään hyviä tuntemuksia ja kun Jumala on aina vaan hiljaa?

Evankeliumiin on Raamatussa kuvattu kaksi ehtoa. Ne tulevat tässä:

1. Jeesus kuoli 1. Kor. 15:3 mukaan syntien tähden. Jos olet tehnyt syntiä, evankeliumi on sinua varten.

2. Pietarin vakuutuksen mukaan Jeesus kuoli väärintekijöiden puolesta (1. Piet. 3:18). Jos olet väärintekijä, saat omistaa jumalallisen ilosanoman.

Vihollisemme on mestarillisen taitava eristämään meidän Jumalan armosta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa elämässä, kun kyselemme jaksaako Jumala meitä, kun olemme sellaisia ja tällaisia.

Evankeliumi on juuri niitä varten, jotka eivät täytä mitään mittaa. Heidän epätoivon syvyyksiin laskeutuu Jumalan vakuutus anteeksiantamuksesta, joka riittää.

Kuulumistamme armon piiriin ei tule kysyä tunteiltamme tai omilta päätelmiltämme. Meidän on hyvä tarttua kiinni Jumalan omiin sanoihin, tuntui miltä tahansa.

Et voi olla liian epäonnistunut evankeliumin tilaa tuovalle sanomalle. Et voi olla liian kapinallinen tai uhmakas. Armo syttyy soihdun tavoin sinne, missä valoa ei muuten ole.

Tervetuloa Rakkauden käsivarsille.