Tahdotko allekirjoittaa kuolemantuomiosi?

”Jeesuksen mukana kulki suuri joukko ihmisiä. Hän kääntyi ja sanoi heille…” (Luuk. 14:25).

Jeesus opetti suurista juhlista, joihin kutsuttiin ojien pohjalta syntiset, epäonnistuneet ja kastittomat ihmiset. Jumalan armo oli Hänen opetuksessaan tinkimättömän avara.

Mutta tinkimätön Hän oli kaikessa olemisessaan. Kesken kansannousun ja pullistelevan seuraajajoukon Hän kajauttaa ilmoille sanat, joiden takia monet jättivät Hänet. Miten paheksuttavaa oli puhua oman ristinsä kantamisesta! Sehän oli veristä puuhaa.

Jeesus opetti seuraajiaan Taivaan valtakunnan salaisuudesta: antaessaan saa, eksyessään löytää ja kuollessaan elää. Risti oli kuolemantuomio ihmisen minä-elämälle.

Jeesus tahtoo olla elämämme Herra ja keskus, josta teemme päivittäiset matkamme. Hän ei pakota, vaan kysyy: ”Tahdotko?”

Risti tarkoittaa kipua ja kuolemaa. Mutta vain se osa kuolee, joka estää uutta elämää. Ja uusi on verrattomasti vanhaa parempaa.

Tahdotko?

Keneen Herra mielistyy?

”Ei hänelle kelpaa hevosen voima, ei hän mielly miehen jalkojen nopeuteen. Herra mieltyy niihin, jotka häntä pelkäävät, niihin, jotka panevat toivonsa hänen armoonsa” (Ps. 147: 10,11).

”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä”, totesi Johannes Kastaja. Se on myös kristityn salainen resepti. Vähenemisessä luottamus omaan kyvykkyyteen ja tahdonvoimaan kyseenalaistuu. Mitä jää jäljelle?

Jos Jumala ei voi mieltyä minun suuruuteen ja vahvuuteen, mihin sitten? Hän mieltyy niihin, jotka pelkäävät häntä. Pitäisikö minun pelätä Jumalaa, jota Jeesus usutti jokeltelemaan isiksi?

Epävarmasta ja luotaantyöntävästä pelosta ei tässä Herran pelkäämisessä ole kysymys. Enemmän meitä kehotetaan nostamaan katseemme Jumalaamme ja luottamaan Hänen voimaansa.

Keneen Herra mielistyy? Kristittyyn, joka nostaa kätensä tarvitsevuuden merkiksi ja pyytää apua. Kristittyyn, joka ei uskalla enää luottaa itseensä vaan laittaa toivonsa Jumalan armon riittävyyteen.

Silloin jumala saa olla Jumala. Se on Herran pelkoa, se on toivon kiinnittämistä armoon. Silloin taivas iloitsee.

Onko sinulla elämässäsi ns. salaisia syntejä?

Luulen, että moni meistä joutuu myöntymään. Salaiset synnit ahdistavat ja pelottavat meitä.

Salaiset synnit muodostuvat yleensä seuraavasti: koemme itsessämme vetoa syntiin: vääränlaisia ajatuksia, tunteita ja tekoja. Lankeamme samoihin asioihin toistuvasti. Haluamme kertoa näistä ongelmistamme toisille kristityille ja kaipaamme ymmärrystä sekä apua.

Huomatessamme, ettei kokemillemme kivuille ja heikkouksille ole tilaa eikä lupaa, emme enää halua tuoda niitä esille. Ymmärrämme, että niitä tulee hävetä ja ne ovat parempi piilottaa sielun syvyyksiin.

Salaamme heikkoutemme ja synnilliset taipumuksemme, koska olemme tulleet niitä vilpittömästi jakaessamme torjutuiksi. Olemme kokeneet olevamme toisten kristittyjen seurassa outoja ja vääränlaisia.

Salatut synnit muodostuvat siis siitä, että häpeän ja syyllisyyden takia kätkemme ne sisällemme. Tästä seuraa, että kannamme niitä sisällämme kuin raskaita kiviä – ne kuluttavat meitä. Pelkäämme myös, että muut lopulta näkevät meidän ”salaisuutemme” ja torjuvat meidät.

Mitä salatuille synneille tapahtuu, kun ne uskalletaan peittelemättä ja selittelemättä kertoa Jeesukselle. Niistä tulee anteeksiannettuja syntejä. Syyllisyytemme ja häpeämme vaihtuu armoon ja hyväksymisen kokemukseen. Tästä muodostuu kristityn ilo – Kristus näkee kaikki ongelmani ja Hän on niitä suurempi. Hän ottaa syntini omakseen, nekin joista en ole päässyt irti.

Kutsun meitä tänään uskaltamaan olla Jumalalle aitoja ja näkyviä. Hän tietää kaiken, mitä me peittelemme ja häpeämme. Hän haluaa antaa meille vapauden ja anteeksiantamuksen. Niin salaisista synneistä tulee anteeksiannettuja syntejä. Anteeksiannetut synnit ovat unohdettuja syntejä.

Synti asuu minussa

”Niinpä en sitä enää teekään minä vaan synti, joka minussa asuu.”
(Room. 7:17)

Meidän ongelmamme ei ole pelkästään syntisiä haluja herättävät ulkoiset ärsykkeet, vaikeat ihmiset ympärillämme tai meitä vastaan taisteleva Sielunvihollinen. Vanha Paavali uskaltautuu tunnustamaan, että ongelma oli hänessä itsessään: synti asui hänessä.

Paavali erotti opillisesti uuden ja vanhan ihmisen toisistaan. Hänen tuli elää uuden ihmisen halujen mukaan mutta tosiasiana pysyi, että vanha pysyi sitkeästi mukana kuolinvuoteelle saakka; Vasta kuolema toisi lopullisen helpotuksen syntiongelmaan.

Miten kipeä havainto se onkaan, että synti asuu minussa! Miten paljon me haluaisimme sitä väistää, tulkita Raamatun opetusta toisin ja vierittää syyn muualle.

Totuudessa eläminen tarkoittaa tämän todellisuuden katsomista silmästä silmään, selittelemättä ja puolustautumatta. Synti asuu minussa ja se aiheuttaa minulle ja lähelläni eläville ihmisille paljon ongelmia. Tosin toisetkin kamppailevat oman syntisyytensä kanssa mutta minun tulee keskittyä aina ensin omaan puutteellisuuteeni. Silloin osaan lähestyä toisten kamppailuja oikeasta kulmasta.

Kristityn jokapäiväisen jännitekentän luo se yhtäaikainen ja kaksitahoinen Raamatun opetus, että synti asuu meissä ja silti meidän tulee vastustaa sitä. Armo ei ole lupa synnin tekemiseen.

”Mistä löydän avun?”, on miljoonien kristittyjen sisäinen huuto halki vuosisatojen. Siihen huutoon Paavalikin päätti pääkirjeensä, Roomalaiskirjeen 7. luvun. Tosin hän lisäksi yhden sanan. Tai oikeastaan henkilön: Jeesuksen Kristuksen.

Jeesus on ratkaisu. Kaikilla tavoilla ja kaikkien kohdalla. Kun olet taistelusi taistellut, retkahda koko painollasi Hänen varaansa. Armo riittää, koska Kristuksen rakkaus riittää.

Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.