Horjumaton armo

”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Vaikka minä puhunkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra” (Jer. 31:20).

Raamattu joissakin kohdin paljastaa Jumalan sydämen sykkeen paljaammin kuin muualla. Kyseisessä Jeremian kirjan jakeessa Jumala tulee meitä häkellyttävän lähelle.

Jumalan valittu kansa, Israel, oli elänyt kuin pellossa liittosuhteessaan. Se ei ollut välittänyt Jumalan tahdosta pätkääkään. Siksi saamme Vanhan testamentin puolelta lukea toinen toistaan suorempia varoituksia: jos kansa jatkaisi tuhlaajapoikaelämäänsä, mitään hyvää ei olisi luvassa.

Vaikka Jumala tuntui olevan jopa tuskallisen kärsivällinen, tuomiot myös toteutuivat. Israel joutui kokemaan täydellisen tuhon ja pakkosiirtolaisuuden. Syyllisyys ja häpeä vyöryivät oven kynnykseltä sisään.

Mutta sitten tuomioiden keskellä näemme palan Jumalan sydäntä. Sanat ”sisimpäni kaipaa hänen puoleensa” ovat itkevän Jumalan paljas tunnustus. Jumalalla on heikko kohtansa: me ihmiset. Rakkaus saa Hänet polvilleen. Rakkaus ajaa hänet ristille.

Uuden testamentin Jumala ei ole toinen. Edelleen Hän kärsii syntiemme tähden ja varoittaa meitä tuhlaajapoikareissuillamme. Hän sanoo kurittavansa meitä kuin lapsiaan, jotta oikenisimme. Mutta Hän ei lakkaa rakastamasta.

Armo ei horjahtele. Uskollisuus ei pääty. Rakkaus kestää – se on naulattu kiinni tähän maailmaan suurin rautanauloin.

Mutkaisia teitä

”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).

Pelkäsin, ja yritin pitää harharetkeni muilta salassa. Sinä näit sisälläni vellovan tuskan ja halusit jakaa hartioitani painavat valjaat.

Niinpä viimein kerroin sinulle kaiken. Kerroin vauhtisokeuden, äkkipysähtymiset, huumaavat huiput ja katkerat laaksot. Sait tietää jokaisen mutkan, kuopan ja kaatumisen.

Olin varautunut syytetyn rooliin. Mutta Sinä katsoit lempeästi, sanoit jo tienneesi jokaisen askeleeni. Odotin tuomiota, mutta sain osakseni kyynelehtivän Vapahtajan.

Sinulle annoin koko historiani. Lupasit anteeksiantamuksesi antavan jokaiseen kipeään muistoon uuden sävyn.

Pidä minua kädestä kiinni. Opeta minulle sinun vauhtisi ja matkareittisi.

Ei puoskarointia, ei laastarointia

”Kevyesti he yrittävät parantaa minun kansani vamman sanoen: `Rauha, rauha!´, vaikka rauhaa ei ole” (Jer. 6: 14).

Jeremian aikana Israelin kansa oli siirretty pakkosiirtolaisuuteen ja eteläisen Juudan kohtalo näytti vääjäämättä samalta. Jumala ei voinut pitää kansastaan huolta, sillä tämä oli määrätietoisesti kääntänyt Hänelle selkänsä.

Kansan vamma oli yhteyden katkeaminen elävään Jumalaan. Muut jumalat houkuttivat enemmän ja ne lupasivat enemmän onnea ja vapautta. Vapaus oli kuitenkin pettävää; Jumalan lain rikkominen eli synti aiheutti kansaan syvät haavat.

Haavojen hoidossa on tärkeää tehdä oikeat toimenpiteet. Suomalaiset lääkärit ovat hyvin koulutettuja, jotta he eivät puoskaroisi vaan tekisivät oikeat diagnoosit. Väärää diagnoosia seuraa väärä hoito.

Jumalan armo ei ole pikalaastari synnin haavojen päälle. Armon matkatoverina on aina totuus, sillä totuus on Jumalan diagnoosi meistä. Totuus kertoo nykyisen tilanteen ongelman. Totuus määrää lääkkeen: armon. Siinä välissä on parannus, mikä tarkoittaa diagnoosin hyväksymistä ja lääkemääräyksen vastaanottamista.

Puoskarointi antaa väärät diagnoosit, pikalaastarointi siirtää ongelmaa huomiseen. Jeesus Kristus tahtoo operoida elämässämme sekä totuudellaan ja armollaan. Ne ovat vapauden ja onnellisen elämän instrumentteja.

Kyynelehtivä sielu

”Minun sieluni itkee surusta. Vahvista minua sanasi mukaan” (Ps. 119: 28).

Kun piinaavat vaikeudet, väijyvä väsymys tai padottu suru hyökkäävät päällä kuin nälkäinen pantteri, jäljelle jää oma avuttomuuden tunne. Ja kyyneleet, jotka kertovat kantokykyä kipeämmästä todellisuudesta.

Ulkoinen olemus saattaa esittää tyyntä ja hyvinvoivaa roolia ja samaan aikaan sielu on käpertynyt kasaan kuin tuohi kuumuudessa.

Itkevä sielu on taivaan lehmänkello. Jumala tahtoo kohdata yhden, yksinäisen kyynellähteen.

Minä pyydän Häntä muuttamaan olosuhteet. Olosuhteita muuttamalla tämä päivä olisi helpompi mutta huomenna juoksisin vauhtisokeudessani ehkä uuteen romahdukseen?

Jumala tahtoo lohduttaa minua ja sinua Sanansa voimalla. Hän vetää armostaan meitä lähelleen, Hänen siipiensä suojassa kestämme paremmin elämän tyrskyt.

Miksi Jumala ei siis muuta olosuhteita? Koska Hän haluaa antaa meille jotain enemmän. Salattua ruokaa, joka vastaanotetaan sielun säröistä.

Kaksi eri kuuliaisuutta

”Hänen kauttaan me olemme saaneet armon ja apostolinviran, että syntyisi uskon kuuliaisuus hänen nimeään kohtaan kaikissa pakanakansoissa” (Room. 1:5).

Raamattu opettaa kahdesta eri kuuliaisuudesta, jotka kristityn tulisi pitää erillään toisistaan. Toinen on uskon kuuliaisuus, joka on ytimeltään evankeliumin vastaanottamista ja siinä lujasti pysymistä.

Paavalin kutsumuksen ytimessä oli nimenomaan uskon kuuliaisuuden synnyttäminen kohtaamissaan ihmisissä. Hän opetti Jeesuksen sovitustyötä ja toivoi kuulijoiden ottavan Jumalan lahjan vastaan.

Toinen kuuliaisuuden muoto on uskon kuuliaisuudesta syntyvää pyhitystä. Tämä kuuliaisuus on Hengen hedelmää, eli Pyhän Hengen meissä aikaansaamaa kuuliaisuutta Jumalan tahdolle.

Jälkimmäistä kuuliaisuutta ei voi olla ilman ensimmäistä. Hengen vaikuttama kuuliaisuus kasvaa vain siellä, missä julistetaan Herran Jeesuksen Kristuksen armoa. Armo on se maaperä, mistä nousevat myös pyhityksen hedelmät.