Törkeä Jeesus

Erään kerran Jeesus ulotti saarnamatkansa Tyroksen ja Siidonin alueelle. Samalta alueelta oli syntyisin Raamatun jumalattomin kuningatar Iisebel.

Eräs pakananainen alkoi seurata Jeesusta ja huusi tältä apua. Hän anoi Jeesusta auttamaan hänen tytärtään. Mutta Jeesus ei vastannut mitään. Opetuslapset – jotka olivat isänmaata rinnat täynnä mielissään Jeesuksen tylyydestä naista kohtaan, alkoivat hetken päästä vaivaantua: jatkaisiko nainen huutoaan koko päivän?

Kun Jeesus ei suostunut vastaamaan hädissään olevalle naiselle sanaakaan, opetuslapset ajattelivat antaa mestarilleen pienen oppitunnin. ”Päästä hänet jo menemään, muuten hän huutaa perässämme Kapernaumiin saakka ja meitä hävettää.”

Kun Jeesus viimein vastasi, sanoi Hän erittäin tylyt sanat: ”Ei ole oikein ottaa lasten leipää ja heittää koiranpenikoille.” Nainen ei hätkähtänyt vaan jäi odottamaan edes muruja.

Seuraavaa kohtausta eivät voineet opetulapset ennakkoon kuvitella. Jeesus, joka poistui aina väittelyistä voittajana, oli nyt voitettu. Voittajana oli jumalaton merkityksetön nainen. Nainen sai kokea Jeesuksen täydellisen asennemuutoksen; Hän sai kuulla uskonsa olevan ylistyksen arvoinen!

Tätä kohtaamista Tyroksessa eivät opetuslapset varmasti koskaan unohtaneet. Jeesuksen käytös noudatti ensin opitun juutalaismiehen asenteita, mutta sitten tuli armon vallankumous. Armo ulotti käsivartensa syvyyksiin.

Joskus Jeesus vaikuttaa tylyltä meillekin. Hän ei ehkä vastaa avunhuutoihimme tai vaikuttaa jopa kielteiseltä. Ehkä hän houkuttelee uskoamme esiin aivan samoin kuin tässä tarinassa? Ehkä Hän hymyilee viittansa alla ja kuiskaa: ”Tunne minut paremmin!”

Myrskyn kestävä ankkuri

”Mutta tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen…” (1. Tim. 1:15).

Jos tietäisit elämäsi olevan lopuillaan ja saisit tilaisuuden yhteen viimeiseen kirjeeseen, mitä se pitäisi sisällään? Ehkä epäolennaiset harmitukset, keskeneräiset remontit, matkasuunnitelmat ja yltiöpäiset haaveet jäisivät täyttämättä rivejä; tilan valtaisivat ajatukset, jotka purjehtisivat läpi koko elämäsi ja näyttäytyisivät sinulle ”Viimeinen päivä -kiikarien” avustuksella kaivattuna punaisena lankana?

Paavalin ensimmäistä kirjettä Timoteukselle on lupa tarkastella tässä valossa. Kirjoittamisajankohta on Apostolien tekojen päätöksen jälkeinen aika, ehkä vuosi 64jKr. Paavali pääsi vapaaksi ensimmäisestä vankeudestaan ja jatkoi evankeliumin opetusta. Tällä aikaa hän kirjoitti 1. Timoteuskirjeen ja kirjeen Tiitukselle. Toisen ja kuolemaan johtaneen vankeuden aikana hän kirjoitti vihonviimeisen kirjeen, Raamatustamme löytyvän 2. Timoteuskirjeen.

”Tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen”

– Kuule rakas Timoteus, yhteenveto kaikesta, mistä olemme yhdessä puhuneet. Vaikka muun unohtaisit jälkeeni, muista tämä:

– Usko on sanoma Jumalan Pojasta, joka tuli etsimään syntisiä. Eihän Timoteus muunlaisia ihmisiä olekaan. Sinä tunnet minut ja tiedät, että puhun totta. Minä olen ollut lähtökohtaisesti epäsopivin tähän arvokkaaseen kutsumukseen.

– Tiedät sen, että olen julistanut evankeliumia jo yli 30 vuotta. Olet nähnyt, miten Jeesus Kristus on minua käyttänyt: kokonaiset maakunnat ovat mullistuneet, sairaat ovat parantuneet ja kuolleitakin on herätetty henkiin – muistathan senkin pojan, joka putosi ikkunalaudalta!

– Muistuta kristittyjä elämästäni. Kerro heille Jumalan valtavasta armosta, joka ei lopu, ei milloinkaan. Olenhan minä siitä esimerkki. Jeesus valitsi juuri minut, jottei kukaan maailmanhistoriassa voisi koskaan epäillä armon riittävyyttä – jos Jumala pystyi kutsumaan minut yhteyteensä ja pitämään uskossa, Hän kykenee tekemään saman jokaiselle.

– Älä lähde turhiin väittelyihin. Niille on aina aihetta. Mutta pysy sinä armon lähteessä, Jeesuksessa kiinni. Luota lupauksiin ja niin sinä pelastat itsesi sekä ne, jotka sinua kuulevat!

Tämä sana on varma ja täysin vastaanottamisen arvoinen.

Horjumaton armo

”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Vaikka minä puhunkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra” (Jer. 31:20).

Raamattu joissakin kohdin paljastaa Jumalan sydämen sykkeen paljaammin kuin muualla. Kyseisessä Jeremian kirjan jakeessa Jumala tulee meitä häkellyttävän lähelle.

Jumalan valittu kansa, Israel, oli elänyt kuin pellossa liittosuhteessaan. Se ei ollut välittänyt Jumalan tahdosta pätkääkään. Siksi saamme Vanhan testamentin puolelta lukea toinen toistaan suorempia varoituksia: jos kansa jatkaisi tuhlaajapoikaelämäänsä, mitään hyvää ei olisi luvassa.

Vaikka Jumala tuntui olevan jopa tuskallisen kärsivällinen, tuomiot myös toteutuivat. Israel joutui kokemaan täydellisen tuhon ja pakkosiirtolaisuuden. Syyllisyys ja häpeä vyöryivät oven kynnykseltä sisään.

Mutta sitten tuomioiden keskellä näemme palan Jumalan sydäntä. Sanat ”sisimpäni kaipaa hänen puoleensa” ovat itkevän Jumalan paljas tunnustus. Jumalalla on heikko kohtansa: me ihmiset. Rakkaus saa Hänet polvilleen. Rakkaus ajaa hänet ristille.

Uuden testamentin Jumala ei ole toinen. Edelleen Hän kärsii syntiemme tähden ja varoittaa meitä tuhlaajapoikareissuillamme. Hän sanoo kurittavansa meitä kuin lapsiaan, jotta oikenisimme. Mutta Hän ei lakkaa rakastamasta.

Armo ei horjahtele. Uskollisuus ei pääty. Rakkaus kestää – se on naulattu kiinni tähän maailmaan suurin rautanauloin.

Mutkaisia teitä

”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).

Pelkäsin, ja yritin pitää harharetkeni muilta salassa. Sinä näit sisälläni vellovan tuskan ja halusit jakaa hartioitani painavat valjaat.

Niinpä viimein kerroin sinulle kaiken. Kerroin vauhtisokeuden, äkkipysähtymiset, huumaavat huiput ja katkerat laaksot. Sait tietää jokaisen mutkan, kuopan ja kaatumisen.

Olin varautunut syytetyn rooliin. Mutta Sinä katsoit lempeästi, sanoit jo tienneesi jokaisen askeleeni. Odotin tuomiota, mutta sain osakseni kyynelehtivän Vapahtajan.

Sinulle annoin koko historiani. Lupasit anteeksiantamuksesi antavan jokaiseen kipeään muistoon uuden sävyn.

Pidä minua kädestä kiinni. Opeta minulle sinun vauhtisi ja matkareittisi.

Ei puoskarointia, ei laastarointia

”Kevyesti he yrittävät parantaa minun kansani vamman sanoen: `Rauha, rauha!´, vaikka rauhaa ei ole” (Jer. 6: 14).

Jeremian aikana Israelin kansa oli siirretty pakkosiirtolaisuuteen ja eteläisen Juudan kohtalo näytti vääjäämättä samalta. Jumala ei voinut pitää kansastaan huolta, sillä tämä oli määrätietoisesti kääntänyt Hänelle selkänsä.

Kansan vamma oli yhteyden katkeaminen elävään Jumalaan. Muut jumalat houkuttivat enemmän ja ne lupasivat enemmän onnea ja vapautta. Vapaus oli kuitenkin pettävää; Jumalan lain rikkominen eli synti aiheutti kansaan syvät haavat.

Haavojen hoidossa on tärkeää tehdä oikeat toimenpiteet. Suomalaiset lääkärit ovat hyvin koulutettuja, jotta he eivät puoskaroisi vaan tekisivät oikeat diagnoosit. Väärää diagnoosia seuraa väärä hoito.

Jumalan armo ei ole pikalaastari synnin haavojen päälle. Armon matkatoverina on aina totuus, sillä totuus on Jumalan diagnoosi meistä. Totuus kertoo nykyisen tilanteen ongelman. Totuus määrää lääkkeen: armon. Siinä välissä on parannus, mikä tarkoittaa diagnoosin hyväksymistä ja lääkemääräyksen vastaanottamista.

Puoskarointi antaa väärät diagnoosit, pikalaastarointi siirtää ongelmaa huomiseen. Jeesus Kristus tahtoo operoida elämässämme sekä totuudellaan ja armollaan. Ne ovat vapauden ja onnellisen elämän instrumentteja.