Missä leijuu Jumalan siunaus?

Syvä syyllisyys, elämän riipivät repeämät, jotka eivät koskaan tunnu kuroutuvan, yksinäisyys, häpeän syvyys – kykenevätkö Jumalan valoisat kasvot siunaavan vain elämän onnistumisten aallonharjoilla viiheltäviä kristittyjä vai ulottuuko jumalallisen lempeä katse myös orjantappurapensaiden keskelle?

Jumalan vastaus on yksiselitteinen ja vapauttava; sanoisinko evankeelinen. Hän osoittaa Poikaansa, joka kärsi ja kuoli maailman kaikkien ihmisten kaikkien mahdollisten pahuuksien tähden ja nousi takaisin asemaansa korkeuksissa, jotta voisi polvistua Isän eteen kaikkein tiukimmin solmussa olevien ihmisten puolesta ja rukoilla heille evankeliumin tuomaa ilon musiikkia.

Jumalan siunaus on siellä ja vain siellä, missä on Kristus. Missä Kristus on? Hän asuu taivaan korkeudessa mutta myös siellä missä on särkynyt sydän ja vammautunut elämä.

Sydän särkyy tässä maailmassa lukemattomien painojen tähden. Elämä osaa olla aavistamattoman monikierteistä ja johtaa umpikujiin, jonne ei mikään auttava valo enää jaksa paistaa. Paitsi Jumalan armo, joka säteilee Hänen Poikansa sykkivästä sydämestä; rakkaus, jota eivät tiheimmätkään pusikot pysty estämään.

Lopulta kysymys tulee jokaiselle meille henkilökohtaiseksi: riittääkö Jumalan armo ja rakkaus vielä minullekin? Kaikkien ”muttien ja vaikkojen” jälkeen Taivaasta kuuluu vastaus: ”Katso rakkauttani ristillä, katso sinun edestäsi kuolevaa Jumalaa!”

Herra Jeesus Kristus tekee majapaikkansa sinne, missä ei ole enää muuta kuin epäonnistumisten vihlaiseva kaiku ja pieni, väsynyt pyyntö: ”Herra Jeesus, armahda minua!” Siellä on Kristus, siellä on koko Jumalan maailma, koko taivaan täyteys ja enkelikuoro laulamassa Isän Jumalan kirkkautta ja kunniaa!

Ylös turmion kuopasta

”Hän nosti minut ylös turmion kuopasta, lokaisesta liejusta, ja asetti minun jalkani kalliolle, hän vahvisti minun askeleeni” (Ps. 40: 3).

Minä olen mieltänyt itseni pitkälle aikuisikään saakka ihmisenä, joka pystyy omille voimillaan ja suurella tahdonvoimallaan ponnistelemaan itsensä kuiville kaikenlaisista turmion kuopista.

Mutta sitten olen kaatunut yhä uudelleen sellaisiin juoksuhiekkoihin, joissa olen onnistunut vain pahentamaan kurimustani omilla, täysin riittämättömiksi osoittautuneilla pyristelyilläni.

Ymmärrän tänään paremmin Daavidin sanoja. Hän oli joutunut tässä Psalmissaan jälleen sellaisiin ongelmiin, joita hän ei osannut itse ratkaista, uponnut niin syvälle ahnaasti ihmistä kuluttavaan liejuun, josta ei ilman yliluonnollista apua voi nousta ylös.

Niinpä Daavid seisoi vyötäröään myöten liemissä, jotka hän oli monesti itse keittänyt, monesti muiden sysäämänä ja kaikkea siltä väliltä. Aikansa rimpuiltuaan hän ei osannut enää muuta kuin pysyä mahdottomassa tilanteessaan paikallaan ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Pelastus, jota Daavid rukoili ja päivä päivältä odotti, ei ollut enää luonteeltaan ”minä + Jumala” -mallista, vaan Daavid tarvitsi Jumalan, joka olisi yksin riittävän vahva ja halukas ottamaan nosto-operaation täysin omille, leveille hartioilleen. Ja sen myös Jumala teki, yhä uudelleen ja uudelleen.

Minä luulen, että Daavid oli näin avoin omasta avuttomuudestaan ja Jumalan suunnattomasta armon nostokyvystä siksi, että hän halusi valaa uskoa meihin, jotka tänään olemme omissa turmion kaivoissamme. Hänen sanomansa oli se, että meidän tehtävämme ei olekaan pelastaa itse itseämme, se on Herramme osuus.

Avuttoman ja epätoivoisen avunhuuto ja odotus. Se riittää. Jumalamme lempitehtävänä on ottaa meistä tiukka ote käsiemme alta ja nostaa meidät kalliolle, jonka nimi on Armo. Sen päällä likainen puhdistuu, heikko vahvistuu ja näköalaton saa uuden suunnan.

Ristillinen rakkautta

”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1: 29).

Juuri tänä päivänä Sinä riipuit Isän hylkäämänä karhealla ristillä kuusi tuntia. Jokaisen tunnin sisällä, jokaisessa pienessä hetkessä Sinä yhä uudelleen valitsit minut. Valitsit rakastaa, vaikka se tarkoitti Sinulle pimeyttä, jota ihminen ei voi kestää – se mursi itsensä Jumalan.

Juuri tänään Sinä taistelit minun puolestani. Imit itseesi kaikki syntini, menneet ja tulevat, jotta minä saisin ikuisesti paistatella Isäsi kasvojen hymyssä, Isäsi, josta juuri noiden kuuden tunnin tähden tuli minunkin Isäni.

Tänään Sinä voihkit hiljaa paikallasi, kehosi painui vääjäämättömään ja tuskalliseen kuolemaan ja silti samalla, ystäviesi näkemättä, Sinä revit rikki jokaisen esteen ja muurin, joka voisi ikinä tulla minun ja Sinun välille. Sinä tasoitit maan väliltämme, jotta avoin Syli olisi aina lähellä ja minua varten.

Juuri tänään Sinä osoitit rakkautesi määrän. Sitä on tasan ristillisen verran.

Syntini ovat minut vanginneet

”Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut” (Ps. 40:13).

Eikö näistä sanoista herää tarkalle lukijalle kysymys: ”Miten Daavid uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti”? Juuri hänen tinkimätön rehellisyytensä ja jälkipolvia punastuttava avoimuutensa koskettavat syvältä ja antavat lohtua huokuvan tarttumapinnan.

Synnit, joita oli kokonainen armeija, oli hyökännyt Daavidin kimppuun, riisuneet hänet aseista ja raahanneet löyhkäävän vankilan kurjimpaan selliin. Ne olivat varastaneet elämänhalun samoin kuin rohkean luottamuksen tulevaisuuteen. Pahinta oli, että hän oli itse syypää tilanteeseensa.

Syntien painamana ja häpäisemänä Daavid ujelsi kaltereiden lävitse ylös Jumalalleen. ”Herra, ole minulle armollinen, pelasta minut!” oli avuttoman anomus, rukous, joka kuultaisiin vain, jos Jumalan armo olisi kaikkea elämää suurempaa. Ja se oli.

Daavid tiesi kokemuksesta, ettei Jumalan rakkaus päättynyt pettymyksiin, lankeamuksiin, ei mahdottomiin vaikeuksiin eikä umpisolmuun menneisiin ihmissuhteisiin. Jumala oli uskollinen silloinkin, kun Daavidin elämä horjui tai suorastaan kaatui ryminällä alas kuin tukkipuu myrskyn hampaissa.

Ei ole sellaisia vankiloita, ei pimeyksiä, ei epäonnistumisia tai syntejä, joiden syvyyksistä Jumala ei kuulisi rakastamiensa lasten huutoja. ”Sinä pidät minusta huolen” oli Daavidin todistus vankilakierrostensa jälkeen. Sellainen on meidän Jumalamme.

Ihmeellisiä armon sanoja

”Kaikki kiittelivät ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Luuk. 4:22).

Jeesuksen ensimmäinen julkinen opetus hämmästytti ihmisiä. Hän kohdisti sanansa niille, jotka olivat yhteiskunnan ja uskonnollisen maailman alakastia ja puhui tavalla, joka avasi häpeästä lukkiutuneet sydämet.

Jeesuksen sanat hämmästyttivät, koska sellaisia ei oltu kuultu aikaisempien opettajien toimesta. Lempeys ja armahtavaisuus valui synagogan ikkunoista ja ovista niille, jotka kulkivat pää kumarassa ja huokailivat: ”Jospa minäkin vielä kelpaisin.”

Jeesus aiheutti vallankumouksen tavallaan rakastaa. Hän kohtasi syntisiä kuin suurimpia aarteita ja puhui sanoja, jotka palauttivat ryöstetyn ihmisarvon.

Jeesuksella on varattuna sanoja sinullekin. Ehkä olet ollut hänen ystäviensä seurassa jo pitkään mutta et ole saanut kuulla alkuperäisiä sanoja, jotka tuovat tullessaan levon ja ilon?

Jeesus rakastaa sinua. Hän on valmis kääntämään jokaisen kiven löytääkseen sen raotetun oven, jonka kautta Hän pääsee luoksesi, ohi pelkojesi ja turvalukkojesi.