Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.

Elämä alkaa levosta

”Seitsemäntenä päivänä Jumala sai valmiiksi tekemänsä työn, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään, jota oli tehnyt” (1. Moos. 2: 2).

Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä. Seitsemännen päivän Jumala Raamatun mukaan lepäsi. Eli ihmisen ensimmäinen päivä alkoi juuri levolla.

Kristillinen elämäkin alkaa levosta. Jeesus kutsuu meitä luokseen lepäämään; Hän tietää, miten elämä väsyttää ja kuluttaa meitä monilla tavoilla.

Joskus kristillinen elämä muuttuu jostain syystä raskaaksi, kuin kivireen vetämiseksi. Mutta se ei ole Jumalan tarkoitus. Jumala kutsuu meitä lepäämään Hänen armonsa varassa kaikkien asioidemme ja ongelmiemme kanssa. Saamme levätä siinä tietoisuudessa, että Jumala on ottanut meidät yhteyteensä ja huolehtii meistä.

Levosta syntyy luovuus ja oikeanlainen aktiivisuus. Hän, joka uskaltautuu levätä Kristuksen armon varassa, hän kykenee levosta käsin toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Levosta käsin kutsumuksemme syntyy ja vahvistuu. Levon kautta saamme voiman toimia. Lepääminen Kristuksen varassa antaa turvan kohdata elämän vääjäämättömiä haasteita.

Elätkö sinä levosta käsin? Siihen sinua kutsutaan!

Jeesuksen toinen tuleminen

Evankeliumeista saa sen kuvan, että Jeesukseen kiintyivät eniten ne, joiden elämä oli niin puutteellista ja rikkinäistä, että he uskaltautuivat tulla Jeesuksen luokse tyhjinä ja ilman puolusteluja. Juuri he kokivat syvimmällä tavalla Jeesuksen armon ja rakkauden ja se antoi heille aivan uuden elämän merkityksen.

Ajattele, miten Maria Magdala itkee Jeesusta haudalla ja haluaa mieluummin kuolleen Jeesuksen kuin ei Jeesusta ollenkaan. Juuri hänelle Jeesus näyttäytyy ensimmäisenä ja hän saa viedä ilosanomaa muille opetuslapsille. Ajattele Sykarin kaivon naista, joka syvässä häpeässään kohtaa Jeesuksen ja Jeesuksen rakkauden kohdanneena hänestä tulee Samarian ensimmäinen evankelista.

Ajattele Pietaria, joka tunnustaa Jeesukselle jo tutustumisen alussa olevansa syntinen mies ja joka vielä johtoaseman saatuaan epäonnistuu surkeasti. Tämä sama Pietari julistaa myöhemmin rohkeasti, että Jeesus on Herra!

Entä jos olisi niin, että tämä sama kaava on tänäänkin voimassa oikeaan valvomiseen ja Jeesuksen odottamiseen? Voisiko rakkautemme Jeesusta kohtaan roihahtaa uusiin liekkeihin, kun uskaltautuisimme tulla rohkeasti syntisiksi? En tarkoita sitä, että alkaisimme ehdoin tahdoin rikkoa Jumalan tahtoa vastaan vaan sitä, että uskaltaisimme nähdä mitä omassa sydämessämme asuu?

Jos uskallamme olla totuudessa itsemme suhteen, niin meissä jokaisessa asuu kyky ja halu rikkoa ihan jokaista Jumalan käskyä vastaan. Huolimatta siitä, kuinka moraalista ja kristillistä elämämme ulkoisesti on, me hukumme joka päivä synteihimme ilman Jumalan suunnatonta armoa.

Entä jos uskaltautuisimme tulla Jeesuksen luokse juuri yhtä selittelemättä ja avoimesti kuin ensimmäiset hänet kohdanneet? Voisiko meille käydä niin, että Jeesuksen armo ja rakkaus valloittaisi meidät? Voisiko meistä tulla niitä syntisiä naisia ja miehiä, jotka itkevät Jeesuksen jalkojen juuressa ja jotka rakastavat paljon, koska saavat paljon anteeksi? Ja koska rakastamme, niin kaipaamme häntä. Odotamme Häntä tietäen, että rakkaamme saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä.

Herramme tule!

Yksin armosta

”Hänestä on teidän oleminen Kristuksessa Jeesuksessa. Hänet on Jumala antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, jotta tapahtuisi, niin kuin on kirjoitettu: `Joka kerskaa, kerskatkoon Herrasta´” (1. Kor. 1:30,31).

Kristinuskossa Jumala on aina antaja ja ihminen vastaanottaja. Kristinuskossa ei ihminen löydä Jumalaa vaan Jumala löytää ihmisen.

Jumala lahjoittaa ihmiselle uskon ja silloin ihminen saa nähdä Kristuksen ihanuuden. Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja ottaa hänet lapsekseen yksin armosta, Jeesuksen ristin tähden.

Monet kristityt ajattelevat, että elämä kristittynä on kiinni omista voimista tai kyvyistä. Mutta ei, elämä Kristuksen yhteydessä ja sitä seuraava pyhityskin on kaikki Jumalan omaa työtä, eli armoa.

Myös tahto rukoilla ja tutkia Raamattua annetaan kristitylle lahjana. Jumala vaikuttaa sen Henkensä kautta kristityn sydämessä. Jumalan valtakuntaa edistävä työkin on Jumalan armon vaikutusta, siinä kristityt saavat olla puhtaasti Jumalan armon välikappaleina.

Mikä on siis ihmisen osuus? Vastaanottaminen eli eläminen Jumalan armon varassa. Ja siitä syntyvä kiitollisuus.

Melkein riittävä evankeliumi?

”Sille taas, joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (Room. 4:5).

Ajattele, että oman elämäsi kaikki epäonnistumiset, synnit, laiminlyönnit, häpeää aiheuttavat muistot sekä kariutuneet ihmissuhteet mahtuisivat kuvassa olevaan mustaan ympyrään. Musta ympyrä sisältäisi kaiken sen, mitä elämänpiiriimme voi mahtua.

Miten evankeliumi suhtautuu tähän? Riittääkö se peittämään elämämme epäonnistumiset vai jääkö se vähän vajaaksi? Jos evankeliumi – Kristuksen armo – kuvataan valkoisella ympyrällä, joka laitetaan mustan ympyrän päälle, riittääkö se peittämään koko elämämme?

Monille vastaus on yksinkertainen ja kipeä: ei riitä. Silloin omaa elämää yritetään jatkuvasti parannella ja saada omaa syntisyyttä ”pienentymään”, jotta armo riittäisi. Tuloksena on loputonta itsekeskeistä taistelua, pettymyksiä ja lopulta toivottomuutta. Moni on valmis heittämään pyyhkeen kehään ja toteamaan, ettei hänestä ollut kristityksi tai armo ei vaan riittänyt hänelle.

Todellisuudessa Jumalan armon evankeliumin valkoinen ympyrä on verrattomasti suurempi kuin meidän koko elämämme piiri. Evankeliumi peittää meidän elämämme alleen – se riittää meille kaikkeen, jokaisena päivänä!

Tämän takia evankeliumi on hyvä uutinen meille huonoille ihmisille. Meidän ei tarvitse ponnistella pysyäksemme armon ulottuvilla vaan Jumalan armo on aina enemmän kuin voisimme ikinä tarvita. Tätä tarkoittaa se Roomalaiskirjeen totuus, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman.

ympyrat