Taistelu omastatunnosta

”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” (Gal. 1:3)

Kuinka monta kertaa tämä apostolinen tervehdys onkaan mennyt minulta ohi, ilman että olen ymmärtänyt sen syvää, kristinuskon ytimeen vievää sielunhoidollista sanomaa? Tervehdyksessä saamme vastauksen siihen aina ajankohtaiseen ja polttavaan kysymykseen, kuinka voimme saada ja ylläpitää puhtaan omantunnon Jumalan edessä.

Paavali toivottaa Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta armoa ja rauhaa. Näemme ensin, että Herra Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa. Armo ja rauha tulevat Häneltä samoin kuin Isältä Jumalalta. Toisekseen järjestys on olennainen ja tärkeä: ensin armo ja sitten rauha. Tämä järjestys tahtoo meillä aina kääntyä nurinpäin ja sen vuoksi lukemattomat kristityt voivat uskossaan pahoin.

Armo tarkoittaa syntien anteeksiantamusta. Jumala voi julistaa sen jokaiselle lapselleen varmalla ja ehdottomalla tavalla, koska Herramme Jeesus Kristus kärsi todellisen kuoleman syntiemme tähden. Varma ja syvä tietoisuus syntien anteeksisaamisesta synnyttää meidän omassatunnossamme rauhan. Rauha tarkoittaa toisaalta sovintoa Jumalan kanssa, toisaalta sen seurauksena puhdasta ja levollista omaatuntoa.

Kuinka äärettömän tärkeää onkaan, että voisimme tänään omistaa puhtaan omantunnon! Sen olennaisuuden saa selville miettiessämme, miten kovasti yritämme sitä saavuttaa. Kun tunnemme syntiemme painavan meitä ja koemme omassatunnossamme levottomuutta ja ahdistusta, yritämme yleensä joko paaduttaa sitä tai saada rauhan palaamaan omatekoisesti. Saatamme huonon omantuntomme takia tehdä Jumalalle uusia lupauksia paremmasta elämästä, syntien vastustamisesta sekä pyöriä oman ahdistuksemme ympärillä ajatellen, että Jumala ottaa pahoinvointimme vastaan kuin eräänlaisen hyvittävän uhrin. Yritämme siis lepyttää Jumalaa jollakin mitä teemme tai jollakin mitä vältämme.

Kestävä ja raamatullinen omantunnon rauha voidaan saavuttaa kuitenkin vain Jumalan armon avulla. Tarvitsemme siihen Jumalan Sanaa, joka kuuluttaa armoa omien sisäisten, syyttävien ääntemme yli. Jumala julistaa armoa eli syntien anteeksiantamista ja se tekee mustasta omastatunnosta aivan valkoisen. Lepo syntyy siitä armon ymmärtämisestä, että Jumala katsoo meitä hyväksyvästi ja lempeästi, Kristuksen tähden.

Kaikki kristillinen kilvoittelu ja tarpeellinen päivittäinen parannuksenteko saa voimansa juuri syntien anteeksisaamisen todellisuudesta eli armosta. Mutta jos käännämme järjestyksen toisinpäin – eli laitamme kilvoittelun armon ehdoksi, menetämme koko kristillisyyden ja vajoamme yleisuskonnollisuuteen. Silloin uskomme ja omatuntomme lepo jäävät päivittäisten kokemusten heilunnan uhreiksi.

taisteluomastatunnosta

Jumalan kiikarit

Muistatko tosielämästä tai elokuvista sellaisia lämpökameroita, joilla tarkastetaan esimerkiksi luontoon eksyneitä ihmisiä? Niissä kameroissa näkyy ihmisen lämpö punaisena muun luonnon ollessa sinistä tai harmaata.

Entä jos näkisimme maailmaa Jumalan silmin eli Hänen lämpökamerallaan? Entä jos tässä kamerassa paistava hehku näyttäisi maailmassa olevaa kärsimystä, kipua ja hätää? Miten paljon sitä näkyisi? Näkisimmekö sitä kristittyjen keskuudessa? Näkisimmekö punaista omassa lähipiirissämme?

Muuttuisiko asenteemme ja samalla elämämme, jos näkisimme maailmaa ja ympäröivää todellisuutta Jumalan silmin? Alkaisimmeko arvioida ihmisiä eri tavalla, jos näkisimme heidän sisällään olevan sammumattoman kivun ja kaipuun? Heräisikö meissä oikeassa olemisen ja ohjeistuksien antamisen sijaan sääli ja halua auttaa?

Mitä antaisimme kärsiville ystävillemme? Jeesus sanoi: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Mitä olemme saaneet lahjaksi? Jeesukselle on siihenkin vastaus valmiina: ”Jos sinä tietäisit Jumalan lahjan…” Puolestamme kärsinyt ja kuollut Jumalan Poika on Jumalan lahja. Hänen takiaan olemme saaneet kokea Jumalan armoa, anteeksiantamusta ja rakkautta. Tulisiko sitä jakaa nyt toisille? Entä jos he eivät sitä ansaitse? En minäkään. Entä jos he eivät ole tehneet oikeanlaista parannusta tai yrittäneet riittävän kovasti muuttaa itseään?

Me tarvitsisimme kipeästi Jumalan kiikarit, jotta juoksisimme viemään lohdutuksen sanomaa tarvitseville. Kun näkisimme ihmisten hädän ja sisäisen itkun, meissä olevat esteet ja rajoitukset murtuisivat. Havahtuisimme äänettömästi huutavaan hätään ja olisimme valmiita viemään sanomaa rakastavasta Vapahtajasta.

Jumalankiikarit_DSC05563

Eroon lihan ja hengen saastaisuudesta

”Rakkaat ystävät! Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan Hänelle.” (2. Kor. 7:1)

Voi mitä aloitus: ”Rakkaat ystävät!” Paavali kutsuu ystäviään eli perustamansa seurakunnan jäseniä edistymään pyhityksessään ja antaa sille mainioin perustan. Hän on juuri kertonut Jumalan lupauksista ja ne antavat varman turvan alkaa kilvoitella Jumalan mielen mukaista elämää. Huomaa tässäkin järjestys: Jumala on ottanut meidät ensin lapsikseen ja pelastanut meidät ja siitä seuraa yhä enenevä pyhityselämä. Jotkut kääntävät tämän järjestyksen päälaelleen ja siitä seuraa vain sekasotkua ja ahdistusta. Armo on aina ensin ja sitten tulevat seuraukset.

Lihan saastaisuus on monille selvää. Korintin seurakunta taisteli jo ympäristönsä johdosta seksuaalisen moraalittomuuden kanssa ja Paavali joutui heitä ojentamaan asiassa vahvasti. Samoin heillä oli lukuisia muita ongelmia, he esimerkiksi taistelivat keskenään maallisten tuomioistuinten edessä (1. Kor. 6: 1-8). Tähän perään Paavali liittää kovat sanansa, etteivät väärät peri Jumalan valtakuntaa. Tekstiyhteys on tässä tärkeä. Varoitus on paikallaan ja se koskee ennen kaikkea veljelle tehtävää vääryyttä ja riistämistä (6:8). Sitten jakeessa 11 Paavali toteaa, että vaikka hän kirjoittaakin ankarasti, kirjeen vastaanottavat ovat kuitenkin tehty pyhiksi Jeesuksen uhrin perusteella. Tuo uhri riitti hyvin ongelmaisillekin kristityille.

Mutta yhtä lailla olennaista on hengen saastaisuus. Siitä tulisi pyhittyä samoin kuin lihan saastaisuudesta. Hengen saastaisuus tarkoittaa ymmärtääkseni mielen syntejä, siis meidän ajatuksiamme, tunteitamme ja motiivejamme. Samoin hengen syntien alueelle voimme kaiketi laskea itsekkyyden, epäuskon, kovuuden, omavanhurskauden ja esimerkiksi rakkaudettomuuden? Minusta tuntuu, että näitä syntejä monesti vähätellään, koska ne ovat vaikeammin kukistettavissa. Joillekin on helpompaa pitää lihan synnit ainakin näennäisesti kurissa mutta silloin helposti jää huomiotta hengen synnit. Meidän ei tule unohtaa, että Jumala haluaa pyhittää meidät kokonaan.

Pyhityksemme on Jumalan hengen työtä ja se on hidas prosessi, mikä jää parhaimmassakin tapauksessa kesken. Mutta meitä kehotetaan armon kantamana antamaan elämämme Jumalalle; se on kaiken pyhityksen alku. Rakastavan Isän läheisyydessä ja Jumalan lupausten varassa uskallamme katsoa omaa syntisyyttämme ja antaa Hengen tehdä meissä työtään. Huomaamme asian tärkeyden ja haluamme elää Jumalalle mieliksi. Emme tee sitä pelosta vaan vapaudesta käsin. Herran pelko on sitä, että ymmärrämme Hänen olevan Jumala, joka on huomattavasti meidän yläpuolellamme. Ymmärrämme sen merkityksen, mitä Hän elämältämme tahtoo. On hyvä pyrkiä kulkemaan Jumalan kanssa samaan suuntaan.

eroonlihan_polku

 

”Minä olen syntinen mies”

”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)

Pietari lankesi Jeesuksen jalkojen juureen saatuaan ihmeen kautta suuren kalansaaliin. Hän oli ammattikalastajana urakoinut kunnon yövuoron ilman tulosta ja nyt Jeesuksen ohjeiden kautta hän sai ystäviensä kanssa elämänsä suurimman määrän kalaa. Jeesus näytti palasen kirkkauttaan ja siinä jumalallisessa valossa Pietari näki syntisyytensä.

Jeesus olisi voinut saada Pietarin tekemään saman havainnon itsestään toisinkin. Hän olisi voinut alkaa luetella Pietarin elämästä kaikkia niitä asioita, jotka eivät olleet kunnossa. Hän olisi voinut painaa syytöksillään Pietarin kanveesiin. Mutta Jeesus toimi eri tavalla. Hän aina tekee niin.

Jeesuksen armon kirkkaudessa Pietari huomasi olevansa auttamattoman etäällä Jumalasta. Hänen reaktionsa on hyvin ymmärrettävä: ”Mene pois luotani, Herra!” Samoin meillä on taipumus samaan huudahdukseen, kun huomaamme omia ongelmiamme ja kyvyttömyyttämme ratkaista niitä. Pelkäämme ja haluaisimme piiloutua. Mutta mitä teki Jeesus? ”Älä pelkää”, Hän sanoi. Voi mikä Vapahtaja!

Nämä sanat tulee meidän omistaa itsellemme kanveesiin joutuneinakin. Kristuksemme katsoo meihin lempeästi ja nostaa meitä ylös. Hän vuodattaa armoaan ja loputonta rakkauttaan haavoihimme ja häpeäämme. Sen seurauksena tapahtuu jotain ihmeellistä. Pietari luovutti koko elämänsä Jeesukselle. Hän antoi elämänsä Hänen käsiinsä. Kristuksen armo oli valloittanut hänet. Tapahtukoon sama meille!

minaolensyntinenmies_DSC05253

Saammeko tehdä syntiä?

”Miten siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina? Emme toki!” (Room. 6:15)

Roomalaiskirje on Paavalin opillinen pääteos. Sitä kannattaa opiskella jatkuvasti. Paavali entisenä lainopettajana kätkee jokaiseen lauseeseensa valtavasti hengellisiä totuuksia. Lainaamani kohdassa hän opettaa, ettemme ole lain vaan armon alaisia. Se tarkoittaa sitä, ettei meitä mitata tai tuomita Jumalan lain mukaan – mukaan lukien 10 käskyn laki – vaan pelastuksemme perusta on yksin armo eli Kristus.

Jos emme ole lain alaisia, niin voimmeko tehdä syntiä? Paavali vastaa huudahduksella ”Emme toki!” Hän perustelee kantansa seuraavasti (vapaa suomennos): Jos olemme päässeet eroon entisestä, ilkeästä ja julmasta työnantajastamme (synnistä), emmehän enää palaa sellaisen luokse uudelleen pyytämään töitä? Miksi vaihtaisimme uuden hyvän työnantajamme vanhaan? Ja jos jostain kumman syystä palaisimme vanhalle työnantajallemme, se olisi loukkaus uutta työnantajaa kohtaan (Kristus). Sitten hän jatkaa: Antakaa itsenne ja jäsenenne siis Jumalalle. Eli, emme saa tehdä syntiä ehdoin tahdoin ja ”palvella” sitä huolettomina.

Synti asuu meidän vanhassa luonnossamme (Room. 7:20). Tämä vanha luonto on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa mutta se pyrkii joka päivä olemaan elossa. Siitä johtuvat kipeät synnin houkutukset ja lankeamiset. Mutta synti on aina kristitylle vieras asia  ja se tuottaa kipua. Me emme saa ajatella, että se ei haittaisi tai voisimme olla synnin suhteen huolettomia. Synti on tuhovoima ja Jumala vihaa sitä. Se myös satuttaa toisia ihmisiä ja meitä itseämme.

Raamattu ei siis hyväksy syntiä eikä opeta, että voisimme elää huoletonta kumppanuutta sen kanssa. Meitä kehotetaan hylkäämään syntimme ja antamaan itsemme Jumalalle. Samaan aikaan Raamattu vakuuttaa, että armo riittää jokaiselle syntiensä kanssa painivalle. Sellaisia me olemme kaikki. Jokainen Jeesukseen uskova on pelastettu ja vanhurskas. Emme saa tehdä syntiä mutta meille syntisille armo riittää.

saammekotehdasyntia_yokuu_b