Käskyjä vai armoa?

”Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet” (1. Tess. 4:2).

Ei ole ollenkaan harvinaista, että vilpittömältä raamatunlukijalta katoaa armo monien käskyjen ja kieltojen alle. Raamattu kyllä vakuuttaa Jumalan ilmaisesta armosta mutta lukuisat käskyt tuntuvat tekevän sen silti ehdolliseksi.

Miten Uuden Testamentin käskyihin pitäisi suhtautua? Ovatko ne rima, jonka ylitettyä saa omistaa luvatut siunaukset?

Ehkä vastaus voisi löytyä normaalin perheen arkisäännöistä? Monessa perheessä on esimerkiksi jääkaappin oveen teipattu oleellisimmat arkiohjeet – ne kun tahtovat lapsilta unohtua. Muista ohjeista keskustellaan aika ajoin ja näin vanhemmat varmistavat, että perheessä on jokaisen hyvä olla.

Samoin Jumalan perheväessä on omat sisäiset säännöstöt. Jos niitä ei olisi, perhe ajautuisi kaaokseen ja jäsenet voisivat huonosti.

Lapset ovat päässeet minun perheeseeni syntymän, ei käskyjen noudattamisen kautta. Heillä on syntymäoikeutena isän ja äidin rakkaus ja hyväksyntä, jotka eivät pääty silloinkaan, kun sääntöjä on rikottu.

Hyvässä perheessä vanhemmista kumpuava rakkaus sitouttaa lapset kokemaan säännöt yhteisinä ja mielekkäinä. Samoin Jumalan rakkaus ohjaa kristittyjä noudattamaan Hänen tahtoaan.

Siis käskyjä vai armoa? Molempia, sopivissa määrin, mutta niin että armoa on tuhlattavaksi saakka. Silloin myös sääntöjä voidaan korostaa ilman, että pelko astuu rakkauden tilalle.

Kun se toinen on niin hankala…

”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta” (Kol. 3:13).

Kristityt ovat kautta aikojen kunnostautuneet erityisesti yhdessä lajissa: riitelyssä. Riidellä osataan aidan toisella puolella olevien kanssa ja samoin omalla nurmikentällä.

Kristillinen ja Hengen mukainen elämä tulee esiin kykynä olla joustava ja kärsivällinen. Meissä jokaisessa on särmiä, jotka saattavat sattua kanssamme asioiviin erityisen kipeästi. Raamattu ei kehota meitä tulemaan toimeen vaan mieleistemme ihmisten kanssa.

Paavali oli realisti: ”vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” Varmasti sitä oli, paljonkin. Syitä löydetään aina toisista, kypsää olisi nähdä vikoja myös itsessä.

Paavali päättää toiveensa anteeksiantamuksen vaateeseen. Anteeksiantamus on se öljy, jonka tulee soljua kristittyjen välisissä rattaissa. Anteeksiantamattomuus rikkoo yhteydet ja rampauttaa Kristuksen ruumiin.

Pidetään siis huolta, että tulemme toimeen keskenämme! Olemme kaukana täydellisistä ihmisistä mutta annetaan armon olla ei vain jumalasuhteen kantavana voimana vaan samoin myös hankalien ihmissuhteiden.

Kelvoton herätyksen välikappale

”Monet sen kaupungin samarialaisista uskoivat Jeesukseen naisen puheen tähden, kun tämä todisti: `Hän kertoi kaiken, mitä olen tehnyt´” (Joh. 4: 39).

Sykarissa asui nainen, joka oli niin huonossa maineessa, ettei voinut näyttää naamaansa julkisilla paikoilla. Pilkkapuheet ja ivalliset katseet viilsivät hunnun läpi jo kaukaa.

Tällä naisella elämä oli mennyt ihan pieleen. Ehkä osin olosuhteiden pakosta, osin sisältä syntyneistä pakottavista tarpeista.

Kun Jeesus tahtoi välittää evankeliumin vapauttavaa sanomaa samarialaisille, Hän valitsi aseekseen juuri tämän naisen. Naisen, joka oli ihmissuhteissa epäonnistunut kerta toisensa jälkeen. Kuka meistä olisi valinnut samoin?

Jeesus suostui kulkemaan Sykariin päivän paahteisimpaan hetkeen kohdatakseen tämän häpeän vangitseman ihmisraunion. Jeesuksen avustuksella nainen sai avata vuosien häpeän patonsa ja yhden armon kokeneen ihmisen sielusta riitti elävää vettä koko kylälle!

”Hän kertoi kaiken, mitä olen tehnyt!” Todistusvoima oli valtava. Ihmiset hämmästelivät sitä muutosta, mitä nurkissä lymyilevälle naiselle oli tapahtunyt: tämä pystyi kertomaan elämänsä särkymisistä kiihkeän palavasti. Jeesuksen rakkaus oli tehnyt hetkessä muutoksen.

Vuosia myöhemmin Filippos toi Samariaan vielä suuremman herätyksen. Minä olen aika varma, että tämä Sykarin kaivon nainen oli sen liikehdinnän ensimmäinen kylväjä.

Kavalimmasta synnistä suurimpaan siunauksen

”Daavidille syntyi Salomo, jonka äiti oli Urian vaimo” (Matt. 1: 6).

Oletko koskaan langennut niin pahasti syntiin tai tehnyt jotain niin väärää, ettet voi edelleenkään antaa asiaa itsellesi anteeksi saati uskoa Jumalan anteeksiantamukseen?

Daavid teki julman väärin. Hän harrasti seksiä luottosotilaansa vaimon kanssa ja tapatti miehen, joka ihaili kuningasta ja uskoi koko elämänsä tämän käsiin.

Kaiken järjen mukaan Daavidin tarinan olisi pitänyt päättyä siihen. On kai armollakin rajansa?

Matteus luettelee Jeesuksen sukupuuta ja tulee Salomon kohdalle. Hän alkaa muistella Salomonin äitiä ja Uurian tapattamista välttäen Batseban nimeä. Matteus taitaa tehdä sen kahdestakin syystä.

Ensinnäkin Batseba ei tainnut itsekään olla luonteeltaan aivan puhtoinen. Hän peseytyi ajan tavan vastaisesti avoimen ikkunan edessä tietäen, että kuninkaan palatsi oli vieressä. Ehkä Batseballa oli salainen haave Daavidista?

Toisekseen Matteus muistuttaa lukijoita, että Jeesuksen kaukainen isoisä tuli todella juuri Batsebasta, siis aviorikoksen ja murhan taustaväreistä.

Daavidilla oli lukuisia vaimoja, joista Jeesuksen sukupuun olisi meidän käsityksemme mukaan pitänyt kulkea. Mutta niin vain Batsebasta tuli ei vain Joosefin sukulinja vaan myös Marian. Nimittäin Batseba synnytti Salomon lisäksi Naatanin, josta tuli Jeesuksen esi-isä äidin puolelta.

Jos siis ajattelet tehneesi jotain täysin peruuttamatonta tai langenneesi jo niin monta kertaa, että armo enää ole sinua varten, muistele Jeesuksen sukulinjaa. Se välittää sellaista armoa, että oksat pois!

Kun me uskaltaudumme tiliväleihin Kaikkivaltiaan kanssa, me emme saa ainoastaan anteeksi vaan Jumala voi jopa kääntää syvimmät epäonnistumiset suurimmiksi siunauksiksi!

Rakkaus hohtaa pimeässä

”Herra puhui Moosekselle: `Kun te tulette siihen maahan, jonka minä annan teille asuttavaksenne…´” (4. Moos. 15: 1).

Israelilaiset olivat juuri mokanneet ratkaisevalla tavalla: he torjuivat Jumalan lupauksen päästä luvattuun maahan ja siitä seurauksena heitä odotti neljänkymmenen vuoden ankara erämaajakso.

Tappiotunnelma oli käsinkoskelteltava. Itsepäisyyttä ja jatkuvaa kapinamieltä kuvasi Jumalan ankarien sanojen jälkeen maan valloitusyritys omin voimin. Lopputulos oli murskatappio.

Ajattele, että juuri tähän tilanteeseen Herra puhui Moosekselle sanan ”kun”. Hän ei sanonut, että ”jos te pääsette luvattuun maahan epäonnistumisenne jälkeen vaan ”kun te pääsette perille.” Armo vuoti Jumalan sanojen välityksellä kaulusten kohdalta rikkirevittyjen viittojen sisään.

Meillä on myös elämässä aivan ratkaisevan tuntuisia epäonnistumisia. Saatamme langeta synteihin niin syvälle, ettemme kykene näkemään pinnalla välkehtivää toivoa.

Kristuksen armo on kuitenkin aina odottamassa pohjalla. Rakkaus muuttaa ehdolliset konditionaalit Jumalan varmoihin lupauksiin.

Perille pääsy ei ole koskaan ollut meidän onnistumisten varassa. Saat lopettaa toivottoman vastavirtaan räpiköimisen ja antautua rakkaudelle, joka on tuhat kertaa syntejäsi suurempi.