Onko sinulla elämässäsi ns. salaisia syntejä?

Luulen, että moni meistä joutuu myöntymään. Salaiset synnit ahdistavat ja pelottavat meitä.

Salaiset synnit muodostuvat yleensä seuraavasti: koemme itsessämme vetoa syntiin: vääränlaisia ajatuksia, tunteita ja tekoja. Lankeamme samoihin asioihin toistuvasti. Haluamme kertoa näistä ongelmistamme toisille kristityille ja kaipaamme ymmärrystä sekä apua.

Huomatessamme, ettei kokemillemme kivuille ja heikkouksille ole tilaa eikä lupaa, emme enää halua tuoda niitä esille. Ymmärrämme, että niitä tulee hävetä ja ne ovat parempi piilottaa sielun syvyyksiin.

Salaamme heikkoutemme ja synnilliset taipumuksemme, koska olemme tulleet niitä vilpittömästi jakaessamme torjutuiksi. Olemme kokeneet olevamme toisten kristittyjen seurassa outoja ja vääränlaisia.

Salatut synnit muodostuvat siis siitä, että häpeän ja syyllisyyden takia kätkemme ne sisällemme. Tästä seuraa, että kannamme niitä sisällämme kuin raskaita kiviä – ne kuluttavat meitä. Pelkäämme myös, että muut lopulta näkevät meidän ”salaisuutemme” ja torjuvat meidät.

Mitä salatuille synneille tapahtuu, kun ne uskalletaan peittelemättä ja selittelemättä kertoa Jeesukselle. Niistä tulee anteeksiannettuja syntejä. Syyllisyytemme ja häpeämme vaihtuu armoon ja hyväksymisen kokemukseen. Tästä muodostuu kristityn ilo – Kristus näkee kaikki ongelmani ja Hän on niitä suurempi. Hän ottaa syntini omakseen, nekin joista en ole päässyt irti.

Kutsun meitä tänään uskaltamaan olla Jumalalle aitoja ja näkyviä. Hän tietää kaiken, mitä me peittelemme ja häpeämme. Hän haluaa antaa meille vapauden ja anteeksiantamuksen. Niin salaisista synneistä tulee anteeksiannettuja syntejä. Anteeksiannetut synnit ovat unohdettuja syntejä.

Synti asuu minussa

”Niinpä en sitä enää teekään minä vaan synti, joka minussa asuu.”
(Room. 7:17)

Meidän ongelmamme ei ole pelkästään syntisiä haluja herättävät ulkoiset ärsykkeet, vaikeat ihmiset ympärillämme tai meitä vastaan taisteleva Sielunvihollinen. Vanha Paavali uskaltautuu tunnustamaan, että ongelma oli hänessä itsessään: synti asui hänessä.

Paavali erotti opillisesti uuden ja vanhan ihmisen toisistaan. Hänen tuli elää uuden ihmisen halujen mukaan mutta tosiasiana pysyi, että vanha pysyi sitkeästi mukana kuolinvuoteelle saakka; Vasta kuolema toisi lopullisen helpotuksen syntiongelmaan.

Miten kipeä havainto se onkaan, että synti asuu minussa! Miten paljon me haluaisimme sitä väistää, tulkita Raamatun opetusta toisin ja vierittää syyn muualle.

Totuudessa eläminen tarkoittaa tämän todellisuuden katsomista silmästä silmään, selittelemättä ja puolustautumatta. Synti asuu minussa ja se aiheuttaa minulle ja lähelläni eläville ihmisille paljon ongelmia. Tosin toisetkin kamppailevat oman syntisyytensä kanssa mutta minun tulee keskittyä aina ensin omaan puutteellisuuteeni. Silloin osaan lähestyä toisten kamppailuja oikeasta kulmasta.

Kristityn jokapäiväisen jännitekentän luo se yhtäaikainen ja kaksitahoinen Raamatun opetus, että synti asuu meissä ja silti meidän tulee vastustaa sitä. Armo ei ole lupa synnin tekemiseen.

”Mistä löydän avun?”, on miljoonien kristittyjen sisäinen huuto halki vuosisatojen. Siihen huutoon Paavalikin päätti pääkirjeensä, Roomalaiskirjeen 7. luvun. Tosin hän lisäksi yhden sanan. Tai oikeastaan henkilön: Jeesuksen Kristuksen.

Jeesus on ratkaisu. Kaikilla tavoilla ja kaikkien kohdalla. Kun olet taistelusi taistellut, retkahda koko painollasi Hänen varaansa. Armo riittää, koska Kristuksen rakkaus riittää.

Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.

Elämä alkaa levosta

”Seitsemäntenä päivänä Jumala sai valmiiksi tekemänsä työn, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään, jota oli tehnyt” (1. Moos. 2: 2).

Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä. Seitsemännen päivän Jumala Raamatun mukaan lepäsi. Eli ihmisen ensimmäinen päivä alkoi juuri levolla.

Kristillinen elämäkin alkaa levosta. Jeesus kutsuu meitä luokseen lepäämään; Hän tietää, miten elämä väsyttää ja kuluttaa meitä monilla tavoilla.

Joskus kristillinen elämä muuttuu jostain syystä raskaaksi, kuin kivireen vetämiseksi. Mutta se ei ole Jumalan tarkoitus. Jumala kutsuu meitä lepäämään Hänen armonsa varassa kaikkien asioidemme ja ongelmiemme kanssa. Saamme levätä siinä tietoisuudessa, että Jumala on ottanut meidät yhteyteensä ja huolehtii meistä.

Levosta syntyy luovuus ja oikeanlainen aktiivisuus. Hän, joka uskaltautuu levätä Kristuksen armon varassa, hän kykenee levosta käsin toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Levosta käsin kutsumuksemme syntyy ja vahvistuu. Levon kautta saamme voiman toimia. Lepääminen Kristuksen varassa antaa turvan kohdata elämän vääjäämättömiä haasteita.

Elätkö sinä levosta käsin? Siihen sinua kutsutaan!

Jeesuksen toinen tuleminen

Evankeliumeista saa sen kuvan, että Jeesukseen kiintyivät eniten ne, joiden elämä oli niin puutteellista ja rikkinäistä, että he uskaltautuivat tulla Jeesuksen luokse tyhjinä ja ilman puolusteluja. Juuri he kokivat syvimmällä tavalla Jeesuksen armon ja rakkauden ja se antoi heille aivan uuden elämän merkityksen.

Ajattele, miten Maria Magdala itkee Jeesusta haudalla ja haluaa mieluummin kuolleen Jeesuksen kuin ei Jeesusta ollenkaan. Juuri hänelle Jeesus näyttäytyy ensimmäisenä ja hän saa viedä ilosanomaa muille opetuslapsille. Ajattele Sykarin kaivon naista, joka syvässä häpeässään kohtaa Jeesuksen ja Jeesuksen rakkauden kohdanneena hänestä tulee Samarian ensimmäinen evankelista.

Ajattele Pietaria, joka tunnustaa Jeesukselle jo tutustumisen alussa olevansa syntinen mies ja joka vielä johtoaseman saatuaan epäonnistuu surkeasti. Tämä sama Pietari julistaa myöhemmin rohkeasti, että Jeesus on Herra!

Entä jos olisi niin, että tämä sama kaava on tänäänkin voimassa oikeaan valvomiseen ja Jeesuksen odottamiseen? Voisiko rakkautemme Jeesusta kohtaan roihahtaa uusiin liekkeihin, kun uskaltautuisimme tulla rohkeasti syntisiksi? En tarkoita sitä, että alkaisimme ehdoin tahdoin rikkoa Jumalan tahtoa vastaan vaan sitä, että uskaltaisimme nähdä mitä omassa sydämessämme asuu?

Jos uskallamme olla totuudessa itsemme suhteen, niin meissä jokaisessa asuu kyky ja halu rikkoa ihan jokaista Jumalan käskyä vastaan. Huolimatta siitä, kuinka moraalista ja kristillistä elämämme ulkoisesti on, me hukumme joka päivä synteihimme ilman Jumalan suunnatonta armoa.

Entä jos uskaltautuisimme tulla Jeesuksen luokse juuri yhtä selittelemättä ja avoimesti kuin ensimmäiset hänet kohdanneet? Voisiko meille käydä niin, että Jeesuksen armo ja rakkaus valloittaisi meidät? Voisiko meistä tulla niitä syntisiä naisia ja miehiä, jotka itkevät Jeesuksen jalkojen juuressa ja jotka rakastavat paljon, koska saavat paljon anteeksi? Ja koska rakastamme, niin kaipaamme häntä. Odotamme Häntä tietäen, että rakkaamme saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä.

Herramme tule!