Avainsana: Aabraham

Usko on järjetön asia

”Mitä sanovan kirjoitukset? `Aabraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi Hänet vanhurskaaksi.´” (Room. 4:3)

Usko taitaa olla aina hyvin järjenvastainen teko. Aabraham sai Jumalalta lupauksen, että hän tulisi saamaan oman pojan. Vuodet vierivät ja hän lähestyi sadan vuoden ikää. Samoin Saara oli alkujaankin hedelmätön ja hänen piti odottaa lupausta aina 90-vuotiaaksi. Aabrahamin on täytynyt miettiä, että Jumalan lupaus on täysin järjetön ja vastoin kaikkia luonnonlakeja. Hän päätti kuitenkin pitää Jumalan luotettavana, näytti olosuhteet miltä tahansa. Jumala luki Aabrahamin tämän uskon takia vanhurskaaksi eli hyväksyi hänet yhteyteensä. Usko on meidänkin kohdallamme järjetön asia. Me uskomme Jumalaan, jota emme näe, uskomme Hänen lähettäneen Poikansa Jeesuksen Kristuksen maailmaan luoksemme ja uskomme Jeesuksen kuolleen häpeällisen kuoleman meidän syntiemme tähden. Tämä kaikki sotii järkeämme vastaan, eikö totta?

Sitten meidän tulisi uskoa Raamatun pääväite, että Jumala vanhurskauttaa meidät – kuten Aabrahamin – pelkän uskon perusteella? Järki ymmärtäisi asian paremmin, jos yhtälöön liitettäisiin meidän kilvoittelu, hyvät teot, pahan välttäminen ja niin edelleen. Mutta ei, tässä asiassa ne suljetaan tiukasti pois. Jumala lupaa, että vain usko vanhurskauttaa. Usko vanhurskauttaa sen, jolla ei ole mitään hyvää näytettävänä Jumalalle.

Katsomme itseämme ja huomaamme monenlaisia himoja ja haluja ja sydämen kylmyyttä sekä haluttomuutta rakastaa Jumalaa. Huomaamme olevamme kaukana Jumalan pyhyydestä ja meidän pitäisi luottaa Jumalan lupaukseen? Siis että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Sanon: tehtävä on meille yhtä vaikea kuin Aabrahamille. Mekin olemme itsemme puolelta kuolleita suhteessa Jumalaan, emme pysty luomaan yhteyttä Häneen. Ja meidän pitäisi luottaa, että Jumala tekee kaiken puolestamme, kun vain pidämme Jumalan luotettavana. Ihan hullua, eikö? Pitäisikö vain uskon riittää?

Usko antaa Jumalalle kaiken kunnian, koska se pitää Jumalaa sanansa mittaisena. Usko on parasta, mitä voimme Jumalalle antaa, koska silloin Jumala saa olla Jumala. Usko sanoo: ”Jumala, minä luotan sinuun ja uskon sen, mitä olet minulle sanonut. Minä tiedän, että vaikka olosuhteet näyttävät mahdottomilta, sinä luot elämää kuolleista.” Tämä usko vastaanottaa Jumalalta kaiken. Se suostuu passiivisena katselemaan kuin sivusta kun Jumala toimii. Se antaa Jumalan olla aktiivinen antaja, joka rakastaa lahjoittaa ihmiselle kaiken.

Onko koolla väliä?

”Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (1. Moos. 15:6)

Välillä me kristityt keskustelemme uskon käsitteestä ikään kuin se olisi jotain meriitin kaltaista meissä itsessämme. Puhumme siitä tavalla, että se on meissä oleva hyve tai joku ominaisuus, jota Jumala ihailee meissä.

Tai sitten mietimme, kuinka suuri usko meillä on. Joillakin se tuntuu olevan suuri, toiset arkailevat oman pienen uskonsa kanssa ja miettivät riittääkö se.

Mitä usko on? Aabraham uskon isänä saa olla meille sitä määrittelemässä. Jumala antoi Aabrahamille lupauksen jälkeläisestä ja vaikka vuodet vieri, lupaus ei ollut toteutunut. Itse asiassa alkoi näyttää siltä, että Jumala ei ollutkaan lupauksensa veroinen; Aabrahamin tuli toimia tuon ajan tavan mukaan perinnönsiirrossa, kun kerran omaa poikalasta ei ollut syntynyt.

Aabrahamin usko oli lujilla ja Jumala vahvisti sitä näyttämällä Aabrahamille taivaan tähtiä. Sen seurauksensa Raamatussa on alussa siteeraamani lause: ” Abram uskoi Herraa…” Toisinsanoen Abram (myöhemmin Aabraham) piti Jumalaa luotettavana. Usko on siis ennen muuta luottamusta Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa.

Uskon määrä ei ole oleellista vaan se, mihin usko kohdistuu – keneen luotetaan? Jumala hyväksyi Aabrahamin yhteyteensä sen vuoksi, että Aabraham päätti pitää Jumalaa olosuhteista huolimatta luotettavana.

Sama pätee meihinkin. Jumala on luvannut, että Hänen Poikansa on kuollut kaikkien meidän syntiemme puolesta. Jumalan meissä synnyttämä usko tarttuu tuohon lupaukseen – siis pitää Jumalaa luotettavana. Ja lopputuloksena on se, että Jumala vanhurskauttaa meidät uskon – luottamuksen –  perusteella. Aivan kuten Aabrahaminkin.

Hengelliset erämaavuodet

”Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli.” (Ps. 33:19)

Israelin kolmea kuuluisinta ja tärkeintä historian henkilöä ovat Aabraham, Mooses ja Daavid. Heidän kaikkien kolmen vaikutus sekä juutalaiseen kansaan että kristikuntaan on ollut valtaisa. On mielenkiintoista ja hätkähdyttävää, että näitä kolmea miestä yhdistää ainakin 2 asiaa: he olivat kaikki paimenia ja heidän kaikkien elämään kuului pitkiä aikoja erämaissa oleilua.

Kokeneet kristityt osaavat kertoa jotain kristityn elämään kuuluvista erämaavaiheista. Niillä tarkoitetaan sellaisia ajanjaksoja meidän elämässä, jolloin koemme Jumalan aikaisempaa etäisemmäksi. Saatamme kokea hengellisesti nääntyvämme emmekä jaksa rukoilla tai lukea Raamattua. Tai vaikka jaksaisimme, niistä ei tunnu olevan meille mitään hyötyä.

Ihminen yleensä hämmentyy joutuessaan kokemaan erämaa-aikoja. Tunteiden kadotessa ja pelkän tyhjyyden jäädessä tulee mieleen kysymys, onko Jumala hylännyt? Eikö Hän rakasta tai välitä?

Daavid kirjoittaa meille lohduksi, että Jumala on erämaissammekin mukana. Hän ei välttämättä nosta meitä niistä ulos niin kuin tahtoisimme vaan Hän kuljettaa meidät niiden läpi. Hän tarjoaa meille matkallamme yllättäviä levähdyspaikkoja ja taivaallista ruokaa, josta emme aikaisemmin tienneet.

Aabrahamia, Moosesta ja Daavidia yhdistää muuten myös kolmas asia. He kaikki saivat jo ennakkoon nähdä Jumalan suunnitelman maailmaan tulevasta Kristuksesta Jeesuksesta. Ehkä kipeissä erämaakausissa heitä valmistettiin suuren ilmoituksen ja kirkkauden vastaanottamiseen? Meillä on lupa uskoa samaa myös omalle kohdallemme.

Usko vastaan olosuhteet

”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.” (1. Moos. 15:6)

Inhimillisesti ajatellen mikään ei tukenut Aabrahamia uskomaan Jumalan lupausta oman lapsen saamisesta. He olivat olleet vaimonsa Saaran kanssa kykenemättömiä saamaan lapsia jo ennen muuttoaan Kanaanin maahan ja nyt siellä asuessaankin vuodet olivat vierineet. Jumalan lupaukset tuntuivat etäisiltä ja tyhjänpäiväisiltä. Arki iski samaan aikaan vasten kasvoja. Aabraham totesikin Jumalalle suoraan, että Hän ei ollut ollut lupaustensa veroinen.

Usko Jumalan lupauksiin on tietyssä mielessä aina sokeaa uskoa. Se kiinnittyy siihen, mitä Jumala on sanonut ja luvannut ja jättää ottamatta huomioon olosuhteet. Monesti meidän elämä ja Jumalan lupaukset ovat kuin ristiriidassa keskenään ja meidän on valittava kumman todellisuuden annamme määritellä itseämme sekä elämäämme. Jos katsomme olosuhteitamme, saatamme masentua ja luopua toivosta. Jos sen sijaan luotamme Jumalan Sanaan, Raamattuun, se herättää meissä toivoa ja iloa.

Aabraham näki omat olosuhteensa mahdottomina. Samoin saattaa kokea se, joka taistelee lääkeriippuvuutensa kanssa tai jonka ihmissuhteet ovat särkyneet. Miten he voisivat uskoa armolliseen Jumalaan, kun elämä ei myotätodista mitenkään huolenpidosta ja välittämisestä? Tai miten masentunut ihminen pystyisi uskomaan Toivon Jumalaan?

Tärkeimpänä kysymyksenä kaikista: miten syntinen ihminen voisi uskoa anteeksiantoon? Kun hän katsoo itseään, hän näkee mahdottomuutta ja epätoivoa. Jumala tuntuu kokemuksissa ja tunteissa etäiseltä ja tuomitsevalta. Jumalan lupaus toisaalta vakuuttaa, että jokainen Jeesukseen Kristukseen syntiensä sovittajana saa kaikki syntinsä anteeksi.

Kristitty saa jäädä Jumalan lupausten varaan. Oikeastaan muuta Jumala ei odotakaan. Eikä muuta tietä ole. Aabraham suostui uskomaan enemmän Jumalan lupausta kuin olosuhteitaan. Aabraham piti Jumalaa luotettavana ja sen johdosta Jumala hyväksyi hänet yhteyteensä. Myös hylätty, syyllisyyden alle jäänyt, syntien kanssa taisteleva sekä riippuvuuksista kärsivä kristitty saa uskoa Jumalan lupauksiin. Ne riittävät ihan jokaiselle.

uskovastaanolosuhteet_lemmikki

Kuinka vanhurskas olet?

Tuntuuko sinusta siltä, että Jumala ei voi pitää sinua vanhurskaana ja pyhänä, koska katsoessasi elämääsi, näet siinä aivan jotain päinvastaista? Pelkäätkö, ettei Jumala voi pitää sinua yhteydessään eikä pelastaa sinua, koska taistelet oman syntisyytesi kanssa etkä ole päässyt riittävästi voitolle? Tai oletko väsynyt koko taisteluun ja vähällä luopua uskostasi?

Roomalaiskirjeen luvut 3 ja 4 kertovat meille, kuinka kristitty voi olla Jumalan silmissä vanhurskas, eli syytön, puhdas ja pyhä. Raamattu kertoo järjelle käsittämättömän asian: Jumala vanhurskauttaa jumalattoman (4:5), siis ei hurskasta, hyvää ja moraalista ihmistä vaan niin suuren syntisen, jota täytyy kutsua jumalattomaksi. Tosin luvuissa 1-3 Paavali on esittänyt, että Jumalan silmissä me kaikki olemme täsmälleen yhtä jumalattomia.

Miten tämä vanhurskaaksi julistaminen tapahtuu? Kyseessä on yksipuolinen teko – Jumala julistaa syntisen vanhurskaaksi ilman mitään tämän omia ansioita. Huolimatta siitä, mitä syntejä ihmisen elämässä on sekä määrällisesti että laadullisesti. Syntinen ihminen kuulee sanoman evankeliumista – Jumalan Pojasta, joka kantoi meidän syntimme ristille ja kuoli niiden tähden – ja suostuu uskomaan sen. Sanoma luo uskon. Sillä hetkellä Jumala pyyhkii pois kaikki synnit ja lahjoittaa ihmiselle oman vanhurskautensa. Tällainen ihminen on siis Jumalan silmissä yhtä vanhurskas kuin Hänen Poikansa Jeesus Kristus.

Mutta tähän Jumalan armoon on hyvin vaikea luottaa. Roomalaiskirjeen luvussa 4 Paavali viittaakin tähän vaikeuteen ottaessaan Aabrahamin esimerkikseen: ”Tähän Jumalaan Aabraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikkei toivoa ollut, ja niin hän uskoi..” Abraham tietysti odotti saamiensa Jumalan lupausten täyttymystä, mutta Paavali opettaa tässä meitä uskon vaikeudesta.

Abraham sai lupaukset mutta hän näki sekä itsessään että olosuhteissaan puhdasta mahdottomuutta niiden toteutumiseksi! Hän oli jo inhimillisen järjen mukaan liian vanha saadakseen pojan. Tämä sama ongelma on jokaisella itsensä tuntevalla kristityllä: Me olemme saaneet Jumalalta lupauksen, mutta näemme elämässämme ihan vastakkaisia asioita. Jumala on lupauksensa mukaan julistanut meidät vanhurskaiksi mutta me silti näemme ja tunnemme omat syntimme. Ja vielä toisetkin monesti näkevät ne, ainakin osan. Me emme ole Jumalan julistuksesta huolimatta muuttuneet itsessämme synnittömiksi.

Joudumme uskon taisteluun juuri tämän asian vuoksi. Jumalan lupauksen ja meidän arkielämämme välillä on sovittamaton ristiriita. Sama totuus pätee hyvin moneen muuhunkin Jumalan lupaukseen, me emme näe niiden toteutumista elämässämme juuri tällä hetkellä. Tahtoisimme aina enemmän uskoa sitä mitä näemme ja koemme ja kun niin teemme, joudumme epätoivoon. Tästä ongelmasta nousevat lukuisat tuskaiset riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden kokemukset. Katsomme itseämme Hänen lupaustensa sijasta.

Tutustu Raamatusta Jumalan armolupauksiin. Uskalla omistaa ne itsellesi, sillä Jumala toteuttaa sen mitä lupaa. Hän on julistanut jokaisen Jeesukseen uskovan ihmisen täysin vanhurskaaksi. Asia on lopullinen ja varma. Sinä olet 100 prosenttisen vanhurskas uskosi tähden eikä siihen voi enää lisätä mitään. Ei yhtään hyvää tekoa. Elämänmittainen pyhityskin voi alkaa kasvaa vain tämän ihmeellisen totuuden hyväksymisestä!

kuinkavanhurskas