Huomio!

… äläkä unohda, mitä hyvää hän on tehnyt” (Ps. 103: 2).

Voiko Jeesuksen unohtaa? Voiko Kristitty unohtaa elämän lähteensä, ensimmäisten aikojen kyyneleet, jotka valuivat löydettynä olemisen iloista kasvoista, kaikki ne ihmeet, joilla Jumala on yhä uudelleen avannut tien läpi mahdottomuuksien?

Kyllä voi. Tänään juuri makasin sohvalla, en ilon kyynelten, vaan kivun kyynelten peittämänä, kiristysvanne rinnan ympärillä ja varmana siitä, että olen unohdettu ja liian kauaksi kadonnut.

Kaiken keskeltä pieni hiljainen muistutus ravisti pienellä tönäisyllään kuin Richterin asteikot ylittävä maanjäristys: ”Muistatko vielä minut?”

Tottakai muistan. Muistan historiallisen Jeesuksen, Raamatun Jeesuksen, kirkon ja oman uskontunnustuksen Jeesuksen, mutta kysymys olikin toinen. Muistanko elävän ja juuri minua rakastavan, minuun jo ensipäivästä sitoutuneen Jeesuksen?

Tunnustan: minulla unohtaminen onnistuu ihan joka päivä. Se käy aivan luonnollisen ponnistelematta.

Mutta muistaminen, se onkin toinen juttu. Se vaatii yliluonnollisen kosketuksen. Ihmeen, joka toteutuessaan ylläpitää suhdetta, jonka toinen jalka on tukevasti synnin soisessa maaperässä, toinen epäuskon pilvien toisella puolella, kosmoksen suurimman persoonan valtaistuimen kynnyskaiteessa.

Jeesus, minä tarvitsen sinua. Me tarvitsemme sinua. Luo muistamisen ihme jälleen tänään.

Anna meissä tapahtua se luomisen ihme, että Sinun lupauksesi muuttavat sisimpäämme kuin keväiset muuttolinnut ja rakentavat meihin pesänsä niin korkealle, ettei sinne näkyvän tai näkymättömän käsi enää ylety.

Sinä et ole lupauksesi mukainen!!

”Ethän sinä ole antanut minulle jälkeläistä…” (1. Moos. 15: 3).

Uskon sankari makaa monet rankkasateet ja ulvovat hiekkamyrskyt kokeneen telttansa sisällä. Hänen uskonsa on yhtä ”paikan päälle paikkaa” -kuin silmien edessä oleva suojakangas.

Aina joskus elämässä tulee vastaan päätylauta. Nyt se tuli Aabrahamille. Edes Jumalan ilmestyminen – joita oli muuten tapahtunut tätä enneni vain 3-4 kertaa aikaisemmin – ei saanut kylmettynyttä sydäntä lämpenemään.

Jumalan uusima lupaus sai karkean vastaanoton: ”En jaksa enää kuunnella puheitasi! Sinulla oli viimeiset 10 vuotta aikaa avata Saaran kohtu ja antaa se, mitä olemme itkeneet uskomme loppuun saakka. Älä enää lupaa sellaista, mitä et voi pitää!”

”Älä enää lupaa sitä, mitä et voi/halua/kykene tekemään!” Eikö se ole jokaisen kristityn kokema raaka tunne, päätylauta, josta ei enää voi ponnistaa ylöspäin?

Jumala ei säikähtänyt. Hän ei suuttunut, ottanut itseensä, Hänellä ei niin sanotusti ”käynyt tunteisiin.” Hän ymmärsi paremmin kuin Aabraham pystyi epäuskossaan käsittämään.

Aabraham ei uskonut enää. Ei myöskään Job. Ei Gideon, ei Mooses, ei Jaakob, ei Jeremia, ei myöskään Pietari tai Paavali, Tuomaksesta puhumattakaan.

Mutta Jumala oli jokaisen heidän kohdalla totta. Hän oli kyllä monesti tuskastuttavan hidas liikkeissään ja silti aikataulu oli huolella hiottu.

Mitä Hän vastaa tänään sinun huutoosi?

”Älä pelkää, Minä en ole muuttanut tahtoani kohdallasi! Vaikka taivas ja maa katoaisi, Minun rakkauteni ja lupaukseni sinua kohtaan eivät ikinä muutu!”

Sinä olet minun!

”Turvatkaa häneen joka aika, te kansa; vuodattakaa hänen eteensä sydämensä. Jumala on meidän turvamme” (Ps. 62: 9).

Miten minä aina unohdan sen kaikkien elämän tarjoamien kauppakassien alle lyyhistyessä, kassien, jotka ovat pullollaan avoimia kysymyksiä ja kipeitä huutoja, joille ei löydy vastaavia sanallisia ilmaisumuotoja, että Sinä olet minun?

Sinä olet minun. Imen näitä kolmea sanaa sisääni kuin taivaasta pudonnutta Elämän lähdettä ja puhallan kivun ulos. Annan hermostoni jokaiselle pingotetulle säikeelle luvan palautua alkuasetuksiin, lepoon, jota kipeästi kaipaan.

Sinä olet minun. Rohkea ajatus, oivallus, joka poukkoilee teologian harmaalla alueella mutta samalla osuu kuin nuoli päämääräänsä, Jumalaan ja kiinnittää minut lempeän tiukasti Häneen, joka on sanonut ”kyllä” minun kaikille myötä- ja vastoinkäymisille.

Sinä olet Jumala. Kaikkivaltias. Sinä olet se, joka sormien liikkeillä saa pihamme päivänkakkaran avautumaan ja yhtä helposti synnytettyä vaikka uuden, tutkimattoman kosmoksen. Ja Sinä olet minun.

Minulla on Sinut ja Sinulla minut, jotta minun katkenneet mastoni ja pohjaa repivät ankkurini eivät enää veisi minua syvyyksiin.

Ei, katketkoot kauppakassien kahvat ja pudotkoot vaikka koko elämä levälleen kuin Jaakon eväät, naurokoot kaikki todellisuudelle, joka pidetään visusti piilossa kunnes ihmisen väliverho repeää, mutta:

Sinä.

Olet.

Minun.

Jumala, joka tahtoo parastasi!

”Iloitkoon ja riemuitkoot ne, jotka suovat minulle oikeuteni, ja sanokoot aina: `Ylistetty olkoon Herra, joka tahtoo palvelijansa parasta´” (Ps. 35: 27).

Daavid tiesi Jumalasta kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen totuus on muotoiltu esimerkiksi Psalmissa 115: ”Meidän Jumalamme on taivaassa; mitä ikinä hän tahtoo, sen hän tekee” (Ps. 115: 3).

Toinen tärkeä totuus oli se, että Jumala ei vain ole Kaikkivaltias, vaan Hän on sitä lastensa parhaaksi!

Uskalla siis uskoa, että sinulla on Jumala, joka ajattelee lakkaamatta sinun parastasi! Hän on piirtänyt elämäsi kauniit ääriviivat ja sykähdyttävät yksityiskohdat jo ennen kuin sinua olikaan ja Hän käyttää voimiaan intohimoisella tavalla johdattaakseen sinua sillä tiellä, jonka yllä lukee: ”Paras reitti Jumalan rakkaalle nimeltä (tässä lukee sinun nimesi).

Mistä karkkihyllyn edessä äärirajoillaan raivoava pieni lapsi voisi tietää, että isän ehdoton kielto ja sitä seuraava pettymyksen kuilu ovat hänen parhaakseen? Mistä kristitty voisi tietää, että riipaiseva Isän etäisyyden kokeminen tai yllättävä vaihe suolla tarpomista koituu hänen hyväkseen?

Kun epätoivo valtaa mielesi ja koet kosmisiin mittasuhteisiin kohoavaa yksinäisyyttä ja kipua, muista nämä Raamatun järkähtämättömät sanat: Jumala tahtoo sinun parastasi.

Juuri sinun. Ja juuri tänään.

Voikohan Jumala?

”Katso, hän kyllä kallioon iski, ja vedet vuotivat ja purot tulvivat; mutta voiko hän antaa myös leipää tai hankkia kansallensa lihaa?” (Ps 78: 20).

Miten tuttuja kysymyksiä! Jumala oli tehnyt autiomaassa vaeltavalle kansalleen ihmeitä toisensa perään; jokainen päivä oli puhdasta ihmettä keskellä ei-mitään.

Vaikka ihmeet olivat valtavia ja Jumala oli osoittanut kykynsä huolehtia kansansa kaikista tarpeista, oli kansan reaktio uusien ongelmien edessä sama: ”Voikohan Jumala voittaa tämän haasteen?” Kansan kysymys ei ollut aidon haastava, vaan se oli sekoitus epäuskoa ja kapinaa.

Jumalaa satutti eniten kansan epäluottamus. Eikö kaiken menneen pitänyt todistaa ihmisille, että Jumala on jatkuvasti tilanteen tasalla ja voi tehdä kaiken, mitä haluaa?

”Ei kai Jumala voi auttaa tässä minun asiassani tänään?” on minunkin kysymykseni uusien, ehkä aikaisempaa syvempien tai ainakin erilaisten haasteiden edessä? Hän on kyllä johdattanut ihmeellisesti kuluneina vuosina mutta onko Hän vieläkin elämässäni mukana?

Jumalan vastaus on muuttumaton ja järkähtämätön: ”Minä voin, aina ja kaikkialla, ihmisten ja kansakuntien kohdalla, pienissä ja valtavissa ongelmissa, parasta ennen -päiväystä ennen mutta myös sen jälkeen!”

Luottamus Jumalaan ja Hänen rakkauteensa ja voimaansa on kristityn kaunis, ylöspäin suitsukkeenomaisesti tuoksuva ja nouseva uhri.

Voiko Jumala pelastaa sinut nykyisestä ahdingostasi? Kyllä voi. Voiko Hän parantaa sydämesi haavat, antaa maallisen ja taivaallisen näkökyvyn ja askelmerkit, joissa et horjahtele? Kyllä voi.

Voisinko minä luottaa? ”Uskotteko, että minä voin sen tehdä?”, oli Jeesuksen usein toistuva haaste.

”Herra, minä haluan luottaa Sinuun. Minä haluan katsoa Sinun maailmaasi silloinkin, kun olen jumissa täällä alhaalla. Sillä Sinä Voit!”