Avainsana: lupaukset

Piknikki autiomaassa

”He puhuivat Jumalaa vastaan ja sanoivat: `Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?´” (Ps. 78:19).

Kuluneiden viikkojen aikana Jumala oli tempaissut Israelin kansan Egyptin orjaleiristä hämmästyttävien ihmeiden kautta ja edessä oli aivan uudenlainen elämä.

Kansa oli saanut todistaa meren jakautumista kahtia, kalliosta pirskahtelevaa lähdevettä, suuntaa näyttävää pilvenhattaraa, joka kaiken lisäksi muuttui yöllä tulenhohteeksi. Kaiken jo tapahtuneen jälkeen olisi voinut kuvitella, että autiomaassa vaeltava kansa olisi ymmärtänyt luottaa Jumalan apuun kaikissa tulevissa haasteissa.

Mutta ei, heidän ajattelunsa pyöri rataa, jonka myös jokainen rehellinen kristitty joutuu toteamaan suurten ongelmien keskellä: ”Jumalako muka voisi auttaa juuri tässä tilanteessa? On totta, että Hän on auttanut aikaisemmin, mutta eikö tämä ongelma ole jo liian vaikea?”

Ei tietenkään ollut helppoa uskoa lounasliinan laskeutuvan taivaasta piknikin merkiksi, kun joka puolella oli silminkantamattomiin pelkkää paahtavan kuumaa hiekkaa.

”Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?” oli haaste, jossa Jumalan pitäisi luoda tyhjästä notkuvat herkkupöydät. Daavid kirjoitti samasta asiasta, mutta vielä vaikeuskerrointa lisäten: Jumala voi kattaa iloisen aterian jopa vihollisten eteen.

Vaikka siis sielu olisi piiritettynä vailla pakopaikkaa ja muureilla ilkkuisivat liukaskieliset uskon tuhoajat, Jumala kykenee kutsumaan meidät ihanan kesäiselle piknikille.

”Hänkö voisi?” kysymykseen Raamattu vastaa: ”Hän voi.” Ihmeellinen Jumala!

Joko lakkasit Jaakko huolehtimasta?

”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala” (Ps. 46:11).

Minusta on tuntunut jo pitkään siltä, että kärrään murheita ja pelkoja kuin isoja, rumia kivenmöykkyjä ruosteisissa kottikärryissä, joiden rengas ulvoo mutkalla tavattoman painon alla.

Aina hetken uskaltaudun irroittamaan käteni ohjaksista ja suoristan selkäni, toivon, että vapaus voisi kiitää sieluuni lempeän tuulen tavoin ja sitten kuin kohtalon pakottamana alistun osaani ja pakotan itseni jatkamaan toivotonta kärräystä.

”Lakatkaa te huolehtimasta!” Olen toki lukenut kohdan monia kertoja ennenkin, mutta juuri tänään sanat tuntuivat puhuvan juuri minulle. Ja toivottavasti myös sinulle?

”Lakatkaa te huolehtimasta!” on kuin taivaasta jyrähtävä, lempeä mutta huutomerkkimäisen päättäväinen ja pysäyttävä Jumalan todellisuus. Se on Jumalan haaste lapsilleen, käskevä pyyntö irroittaa kouristuksenomainen ote niistä asioista, jotka yrittävät varastaa sisimpämme ja vetää meidät pyörremyrskyyn, jossa taivas maa, Jumala ja ihminen, kaikki ovat yhtä ja samaa sekamelskaa.

Tänään minä jätän kottikärryni juuri tähän, keskelle liujuista takapihaamme, annan kivien huutaa huomionkipeyttään ja sadatella uhkauksiaan samalla, kun istun takakuistille juomaan kahvia. En jaksa kantaa huoliani Jumalan luokse mutta luulen, että siitä huolimatta Hän on jo löytänyt jokaiselle murikalle sopivan ratkaisun. Hän on sentään Jumala!

Mitä Sinä minulle antaisit?

”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: `Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri´” (1. Moos. 15: 1).

Juuri silloin Aabraham oli rohkaisun tarpeessa. 10 pitkää odotuksen vuotta olivat kyllin pitkä aika haalistaakseen Jumalan sanat, lupauksen, joka aikoinaan paloi miehen sisällä juhannuskokon tavoin mutta oli vuodenaikojen loputtomassa vaihtelussa hiipunut hitaasti kyteväksi luovutuksen savumerkiksi.

”Mitä sinä minulle antaisit” oli sanoja, jotka kumpusivat todellisesta arjesta. Jumala oli kyllä antanut siunauksensa monella tavalla, mutta liian monesti oli Aabraham nyyhkyttänyt tukahtuneesti vällyjensä alla kohtaloaan, joka ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut sallinut hänelle omaa jälkeläistä.

”Mitä sinä minulle antaisit?” Jumala, sinun aikasi oli toimia lupauksesi mukaan kaikkina näinä menneinä vuosina. Sinä olisit voinut auttaa hieman silloin, kun minun kehossani oli vielä toivoa pojan saamiseen. Mutta nyt päiväys on umpeutunut. Mitä Sinä siis minulle antaisit?

Minä luulen, että Jumala juuri tuona hetkenä hymyili. Se mitä Hän tulisi tekemään yli-ikäisen miehen kautta, ei tulisi olemaan uskoa vahvistava ihme vain Aabrahamin perheväelle vaan lukemattomille miljoonille Jumalan lapsille seuraavien tuhansien vuosien aikana. Jumalan ”parasta ennen” -päiväys kun ei suostu kumartumaan ihmisten vastaavien edessä.

Jumalan ei tarvinnut muuttaa lupaustaan tai lukea kuin sopimusehtojen pientä pränttiä vierittäen epäonnistumisestaan syyn Aabrahamin harteille. Lupaus oli edelleen voimassa, näytti se miten epätodennäköiseltä tahansa.

Miten paljon mekin teemme todennäköisyyslaskelmia elämämme ja Jumalan sanojen risteyspinnoilla. Ehkäpä epäuskossamme pudotamme Jumalan meidän tasallemme ja oletamme, että Hän on yhtä rajallinen kuin mekin? Ja ehkä siksi Hän vie meitä yli todennäköisyyksien ja aktivoi lupauksensa juuri silloin, kun me toteamme Raamatun äärellä: ”Mitä Sinä minulle antaisit”?

Miksi olet masentunut, sieluni?

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 42:6).

Miksi olet niin allapäin ja lamaantunut, sieluni? Miksi puet itsesi aamuisin synkkiin suruvaatteisiin ja tartut illalla itkun kyllästämään peittoon? Onko Jumala muuttunut?

Miksi olet niin täynnä pauhaavaa levottomuutta, miksi sydämesi lyö rintakehääsi vasten kuin vanha höyryjuna? Onko Vapahtajasi muuttunut?

Miksi kannat murheita päivästä toiseen repussa, joka on sinulle aivan liian suuri ja joka murtaa ryhtisi tehden sinusta harmaan muinaisjäänteen? Ovatko Jumalan lupaukset muuttuneet?

Ei, sieluni, sinä olet kuunnellut aivan liikaa ärjyvien petojen uhittelua. Olet katsonut eteesi piirtyviin ikiaikaisiin muureihin etkä ole muistanut katsoa niiden läpi taivaallisiin.

Sinä saat, sieluni, tehdä levollisen leirinuotion niille aloillesi ja kömpiä turvallisesti makuupussiisi. Ehkä nyt on vain aika odottaa? Ennen kaikkea muista: vielä saat kiittää! Jumalasi tulee aina viimeistään oikealla ajalla.

Isä, sinun käsiisi

”Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: `Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.´Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran.” (Luuk. 23:46).

Pimeys kietoitui, ei vain Golgatan ja koko Jerusalemin ylle, vaan yhtä lailla ristillä riippuvan Vapahtajan sielun ympärille tukahduttaen jokaisen selkeän ajatuksen ja toivon säikeen.

Hän taisteli jokaisessa lihaksessa ja hermossa repivää kipua ja vääjäämätöntä, lopullista tukahtumista vastaan. Kaikki se olisi ollut vielä siedettävää ja ymmärrettävää, mutta Isän poissaolo sai kärsimyksen aallot tuntumaan kestämättömiltä.

”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” ovat Jeesuksen viimeisten henkäysten voimalla lausutut sanat. Hän huusi ne kuin nyrkkeilijä, jolla on voimia vielä yhteen hyökkäykseen ja sitten peli oli pelattu.

Mikään Jeesuksen tunteissa tai kokemusmaailmassa ei puoltanut sitä, että Isä kuulisi. Mikään ei puoltanut sitä, että Isä haluaisi vastata. Totaalisen pimeyden keskellä Jeesus otti kiinni Isän antamista lupauksista. Niiden varaan Hän antoi elämänsä. Seuraavan henkäyksen jälkeen hän hälvenisi kuin sumu tyhjään tai astuisi pysyvästi tuonelaan – ellei Isä Häntä nostaisi kuolleista.

Näiden Jeesuksen sanojen äärellä olen itkenyt lukemattomia kertoja. Jeesus laittoi kaiken Isän varaan, Hän todella uskoi elämänsä Hänen käsiinsä ja vieläpä juuri silloin, kun kun sielua polttivat vain hiljaisuuden ja etäisyyden kuristavat tunteet.

Isä, sinun käsiisi minäkin tahdon uskoa henkeni. Tämän päivän ja myös huomisen. Tasaisen arkeni ja mahdottomat pomput. Polut, jotka ovat näkyvissä ja salatunkin. Aamen.