Missä leijuu Jumalan siunaus?

Syvä syyllisyys, elämän riipivät repeämät, jotka eivät koskaan tunnu kuroutuvan, yksinäisyys, häpeän syvyys – kykenevätkö Jumalan valoisat kasvot siunaavan vain elämän onnistumisten aallonharjoilla viiheltäviä kristittyjä vai ulottuuko jumalallisen lempeä katse myös orjantappurapensaiden keskelle?

Jumalan vastaus on yksiselitteinen ja vapauttava; sanoisinko evankeelinen. Hän osoittaa Poikaansa, joka kärsi ja kuoli maailman kaikkien ihmisten kaikkien mahdollisten pahuuksien tähden ja nousi takaisin asemaansa korkeuksissa, jotta voisi polvistua Isän eteen kaikkein tiukimmin solmussa olevien ihmisten puolesta ja rukoilla heille evankeliumin tuomaa ilon musiikkia.

Jumalan siunaus on siellä ja vain siellä, missä on Kristus. Missä Kristus on? Hän asuu taivaan korkeudessa mutta myös siellä missä on särkynyt sydän ja vammautunut elämä.

Sydän särkyy tässä maailmassa lukemattomien painojen tähden. Elämä osaa olla aavistamattoman monikierteistä ja johtaa umpikujiin, jonne ei mikään auttava valo enää jaksa paistaa. Paitsi Jumalan armo, joka säteilee Hänen Poikansa sykkivästä sydämestä; rakkaus, jota eivät tiheimmätkään pusikot pysty estämään.

Lopulta kysymys tulee jokaiselle meille henkilökohtaiseksi: riittääkö Jumalan armo ja rakkaus vielä minullekin? Kaikkien ”muttien ja vaikkojen” jälkeen Taivaasta kuuluu vastaus: ”Katso rakkauttani ristillä, katso sinun edestäsi kuolevaa Jumalaa!”

Herra Jeesus Kristus tekee majapaikkansa sinne, missä ei ole enää muuta kuin epäonnistumisten vihlaiseva kaiku ja pieni, väsynyt pyyntö: ”Herra Jeesus, armahda minua!” Siellä on Kristus, siellä on koko Jumalan maailma, koko taivaan täyteys ja enkelikuoro laulamassa Isän Jumalan kirkkautta ja kunniaa!

Hädän päivistä hädän vuosiin

”Avuksi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinin pitää kunnioittaman minua” (Ps. 50: 15).

Kun hädän päivä muuttuu päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi ja lopulta vuosiksi. Kun ahdistusta on kestänyt niin pitkään, ettet enää muista milloin se alkoi etkä jaksa toivoa, että joskus elämän tarjottimella olisi hopeareunus ja tuotavana muuta kuin kivun satoa.

Kun olen huutanut Sinua avuksi ensimmäisestä hädän päivästä alkaen ja edelleen huudan, välillä ääni käheänä, itkun pisaroimana, välillä vain pelottava äänettömyys välillämme.

Sinä olet tullut avuksi lukemattomia kertoja, aina silloin, kun kaikki näytti tuhoutuvan ja monesti sen jälkeenkin, viimeisellä hetkellä ja pitkällä viiveellä. Silti olet käynyt luonani kuin vieras, jolla on kiire jatkamaan matkaa. Et ole vielä pyyhkäissyt hädän vuosia kädelläsi sieluni ulottumattomiin.

Tänään pidän lupauksestasi kiinni, otan Sinua kiinni viitanliepeestäsi ja pyydän: ”Auta minua, pelasta minut. Auta läheisiäni, auta kaikki hädän soihin vajonneita!”

En vain pyydä, vaan kiitän, en siksi, että hätä olisi jo poissa, vaan kiitän uskon kautta. Kiitän sen taivaallisen näkökyvyn kautta, jonka aina välillä lahjoitat, sen, joka näkee raunioissa alkavan vihreän vallankumouksen.

Minulla on hätä. Auta. Kiitos!

Piknikki autiomaassa

”He puhuivat Jumalaa vastaan ja sanoivat: `Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?´” (Ps. 78:19).

Kuluneiden viikkojen aikana Jumala oli tempaissut Israelin kansan Egyptin orjaleiristä hämmästyttävien ihmeiden kautta ja edessä oli aivan uudenlainen elämä.

Kansa oli saanut todistaa meren jakautumista kahtia, kalliosta pirskahtelevaa lähdevettä, suuntaa näyttävää pilvenhattaraa, joka kaiken lisäksi muuttui yöllä tulenhohteeksi. Kaiken jo tapahtuneen jälkeen olisi voinut kuvitella, että autiomaassa vaeltava kansa olisi ymmärtänyt luottaa Jumalan apuun kaikissa tulevissa haasteissa.

Mutta ei, heidän ajattelunsa pyöri rataa, jonka myös jokainen rehellinen kristitty joutuu toteamaan suurten ongelmien keskellä: ”Jumalako muka voisi auttaa juuri tässä tilanteessa? On totta, että Hän on auttanut aikaisemmin, mutta eikö tämä ongelma ole jo liian vaikea?”

Ei tietenkään ollut helppoa uskoa lounasliinan laskeutuvan taivaasta piknikin merkiksi, kun joka puolella oli silminkantamattomiin pelkkää paahtavan kuumaa hiekkaa.

”Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?” oli haaste, jossa Jumalan pitäisi luoda tyhjästä notkuvat herkkupöydät. Daavid kirjoitti samasta asiasta, mutta vielä vaikeuskerrointa lisäten: Jumala voi kattaa iloisen aterian jopa vihollisten eteen.

Vaikka siis sielu olisi piiritettynä vailla pakopaikkaa ja muureilla ilkkuisivat liukaskieliset uskon tuhoajat, Jumala kykenee kutsumaan meidät ihanan kesäiselle piknikille.

”Hänkö voisi?” kysymykseen Raamattu vastaa: ”Hän voi.” Ihmeellinen Jumala!

Joko lakkasit Jaakko huolehtimasta?

”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala” (Ps. 46:11).

Minusta on tuntunut jo pitkään siltä, että kärrään murheita ja pelkoja kuin isoja, rumia kivenmöykkyjä ruosteisissa kottikärryissä, joiden rengas ulvoo mutkalla tavattoman painon alla.

Aina hetken uskaltaudun irroittamaan käteni ohjaksista ja suoristan selkäni, toivon, että vapaus voisi kiitää sieluuni lempeän tuulen tavoin ja sitten kuin kohtalon pakottamana alistun osaani ja pakotan itseni jatkamaan toivotonta kärräystä.

”Lakatkaa te huolehtimasta!” Olen toki lukenut kohdan monia kertoja ennenkin, mutta juuri tänään sanat tuntuivat puhuvan juuri minulle. Ja toivottavasti myös sinulle?

”Lakatkaa te huolehtimasta!” on kuin taivaasta jyrähtävä, lempeä mutta huutomerkkimäisen päättäväinen ja pysäyttävä Jumalan todellisuus. Se on Jumalan haaste lapsilleen, käskevä pyyntö irroittaa kouristuksenomainen ote niistä asioista, jotka yrittävät varastaa sisimpämme ja vetää meidät pyörremyrskyyn, jossa taivas maa, Jumala ja ihminen, kaikki ovat yhtä ja samaa sekamelskaa.

Tänään minä jätän kottikärryni juuri tähän, keskelle liujuista takapihaamme, annan kivien huutaa huomionkipeyttään ja sadatella uhkauksiaan samalla, kun istun takakuistille juomaan kahvia. En jaksa kantaa huoliani Jumalan luokse mutta luulen, että siitä huolimatta Hän on jo löytänyt jokaiselle murikalle sopivan ratkaisun. Hän on sentään Jumala!

Mitä Sinä minulle antaisit?

”Näiden tapausten jälkeen tuli Abramille näyssä tämä Herran sana: `Älä pelkää, Abram. Minä olen sinun kilpesi, ja sinun palkkasi on oleva hyvin suuri´” (1. Moos. 15: 1).

Juuri silloin Aabraham oli rohkaisun tarpeessa. 10 pitkää odotuksen vuotta olivat kyllin pitkä aika haalistaakseen Jumalan sanat, lupauksen, joka aikoinaan paloi miehen sisällä juhannuskokon tavoin mutta oli vuodenaikojen loputtomassa vaihtelussa hiipunut hitaasti kyteväksi luovutuksen savumerkiksi.

”Mitä sinä minulle antaisit” oli sanoja, jotka kumpusivat todellisesta arjesta. Jumala oli kyllä antanut siunauksensa monella tavalla, mutta liian monesti oli Aabraham nyyhkyttänyt tukahtuneesti vällyjensä alla kohtaloaan, joka ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ollut sallinut hänelle omaa jälkeläistä.

”Mitä sinä minulle antaisit?” Jumala, sinun aikasi oli toimia lupauksesi mukaan kaikkina näinä menneinä vuosina. Sinä olisit voinut auttaa hieman silloin, kun minun kehossani oli vielä toivoa pojan saamiseen. Mutta nyt päiväys on umpeutunut. Mitä Sinä siis minulle antaisit?

Minä luulen, että Jumala juuri tuona hetkenä hymyili. Se mitä Hän tulisi tekemään yli-ikäisen miehen kautta, ei tulisi olemaan uskoa vahvistava ihme vain Aabrahamin perheväelle vaan lukemattomille miljoonille Jumalan lapsille seuraavien tuhansien vuosien aikana. Jumalan ”parasta ennen” -päiväys kun ei suostu kumartumaan ihmisten vastaavien edessä.

Jumalan ei tarvinnut muuttaa lupaustaan tai lukea kuin sopimusehtojen pientä pränttiä vierittäen epäonnistumisestaan syyn Aabrahamin harteille. Lupaus oli edelleen voimassa, näytti se miten epätodennäköiseltä tahansa.

Miten paljon mekin teemme todennäköisyyslaskelmia elämämme ja Jumalan sanojen risteyspinnoilla. Ehkäpä epäuskossamme pudotamme Jumalan meidän tasallemme ja oletamme, että Hän on yhtä rajallinen kuin mekin? Ja ehkä siksi Hän vie meitä yli todennäköisyyksien ja aktivoi lupauksensa juuri silloin, kun me toteamme Raamatun äärellä: ”Mitä Sinä minulle antaisit”?