Job oli ihminen, joka joutui kokemaan menetyksiä enemmän kuin kenenkään sietokyky kestää.
Hänen onnellinen elämänsä murtui pala palalta ja jäljelle jäi syvä toivottomuus.
Suuressa tuskassa ja näköalattomuudessa Job oikeutetusti kysyi ystäviltään, että mistä hän saisi vielä toivon? Mistä hän löytäisi rohkeuden ja voiman haaveilla elämän vielä hymyilevän?
Menetykset tekevät kipeää. Ne murtavat elämänhalua kuin valtavat myrskyaallot rantapengertä ja liian monen iskun vastaanotettua kaikki tuntuu sortuvan.
Vaikka Job ei jaksanut uskoa enää onnelliseen tulevaisuuteen, riitti kun Jumala uskoi.
Kun me emme jaksa uskoa tai toivoa, meillä on uskon ja toivon Jumala.
Näytti elämä tänään miltä näytti ja tuntui miltä tuntui, Jumala sekä tahtoo että kykenee määrittämään elämämme käännökset ja kurvit.
Hän pyyhkii silmäkulmistamme kipeän eilisen ja rakkaudessaan on jo luomassa suunnittelemaansa kaunista huomista.
”Hän laulaa nyt muille ihmisille: `Minä tein syntiä ja vääristin oikeuden, mutta minulle ei maksettu samalla mitalla`” (Job. 33:2).
Syytetty kuulee oikeudessa tuomionsa. Raskauttavat todisteet ovat kiiistattomat ja niin syytetty määrätään elinikäiseen vankeuteen.
Oikeussaliin juoksee lempeäkatseinen mies, joka viittoilee itselleen puheenvuoroa: ”Herra tuomari, minä haluaisin kärsiä vankeusrangaistuksen syytetyn puolesta.” Niin syytetyltä irroitetaan käsiraudat ja samat kahleet asetetaan syyttömän käsiin. Katseet kohtaavat.
Minulle ei makseta samalla mitalla elämäni syntejä ja epäonnistumisia koska armo on asettunut minun ja Jumalan väliin. Tämä armo on personoitunutta laatua. Jeesus Kristus on todella omilla hartioillaan kantanut minun syntieni painon ja kokenut todellisen rangaistuksen.
Armo antaa kristitylle uuden laulun. Sisäinen valitus ja tuomion odotus vaihtuu iloisiin sävelmiin: ”Minä kyllä ansaitsin samalla mitalla, mutta Jeesus rakasti minua enemmän! Hän asettui puolustamaan minua ja minä sain armon!”
”Niin Herra on sorretun linna, linna ahdingon aikana” (Ps. 9: 10).
Job sai kokea miltä tuntui olla kaikin tavoin sortunut, luhistunut elämän näyttäessä petomaisia kulmahampaita. Sorrettuna hän oli niiden ihmisten toimesta, joita pelotti nähdä entinen hengellinen mahtimies yhtenä luuna ja nahkana; alastomana kaatopaikalla märkivien paiseiden läikyttäessä tuskan maljan yli niin, että käsittämätön tuska valui kuin vedenpaisumus yli kaikkien normaalien lohdutusmallien.
Miten lohduttavaa on ajatella, että sortuneilla ja juuri sortumisen tähden lohdullisen ystävyyden tukemisen sijaan sorretuilla on linna. Eikä vain mikä tahansa kylmä, kolkko, omien ja toisten valintojen kauhujunalla varustettu keskiaikainen linnanrähjä, vaan juuri se yksi linnoitus, jossa enkelit vartioivat yhä syvemmälle arvottomuuteen vajoavaa musertunutta hellien siipien sivellessä itseensä käpertynyttä lohdulla ja toivolla
Sorretulla Jumalan lapsella on se yksi ihmeellinen lepopaikka, jossa Jumala itse toimii sielua lämmittävänä kamiinana ja niinä kiviseininä, joiden lävitse eivät tuhovoimat yllä.
Tämä linna on aina yhden itkevän lähellä; katso miten kiinniolevaan porttiin on taitavasti lävistetty ristin mallinen, lämpöä ja kutsua uhkuva kulkuaukko.
Muut ovet ovat pysyvästi lukittuina ihmisen jyskyttäessä sinne, mistä oma tahto ja päättäväisyys eivät saa ovia edes liikahtamaan.
Tämä linna on auki ja kulkuaukon löytävät ne, jotka ovat saaneet kokea monenlaisia mielen ja sydämen hajoamisia, sellaisia, joille ei aina ole ihmisenkokoisia sanoja.
Näkymätön linna ei ole vain auki, se imee sisäänsä niitä, jotka ovat kadottaneet suuntansa ja suojansa.
Herran linna tarjoaa elämän uuvuttamille uuden suunnan, särkyneille Sylin ilman varausmaksuja. Siellä on lukuisia hoitohuoneita ja sinne saa olla kutsumassa toisia toivonsa menettäneitä.
Voi miten elämä osaa kääntyä päälaelleen kuin tottumalle kiikkerä kajakki. Mutta juuri kun ahdistus painaa lopullisen oloisesti rintaa, Jumala ei levittele rakkauttaan rajaten käsiään, vaan avaa itsensä loppumattomia rikkauksia sisältäväksi aarrelinnaksi.
Jumalaan saa astua sisään synnin haavoja ruumis täynnä ja siellä Rakkaus luo sortumisia aikaisempaa kauniimpaa Valtakunnan elämää.
Älä siis pelkää. Linna on kaiholla odottanut sinua. Tervetuloa toisten turvattomien joukkoon nauttimaan täyteyttä, kauneutta ja uusia värejä, joita et ole vielä koskaan saanut maistella!
”Saatana vastasi Herralle: ”Suottako Job pelkää Jumalaa?”
Jobin kirja on jotenkin ollut minulle kuin suljettu aarrearkku. Kirjassa puhutaan kärsimyksestä, mutta miten vanhuuttaan Kirjoitusten sisään käpertyvällä runoelmalla olisi kerrottavaa minulle, tänään vikamielellä punastuvalle rivitallatulle?
Job alkaa elämän painaessa yhä pienemmäksi puhua teologian korkeuksien sijasta tavallisen ihmisen äänellä. Sitä ääntä kuuntelen, luen ja kuin näen yhä alemmas putoavan miehen hapuilevaa, tuskan rusentamaa sanaharhailua.
Roolin saavat myös päähenkilön elämän menettämistä läheltä mutta niin kipeän etäältä seuraavat Valtakunnan ovenvartijat. Job putosi korkealta ja korkeiden näkymien omistajat olivat hänen vertaisiaan kunniassa – mutta ei, ihme kyllä elämässä.
Laitan kuin silmät kiinni Jobin sanataituruudessa. Sanat ovat taltioitu myöhemmin, mutta jälkeenpäin kirjoitettunakin ne ovat kuin loputtoman kujanjuoksun liian vasemmalla kiertävät askeleet.
Ystävät ovat meidän toivomme selvitä äkkisyvästä, päästä pois pahan sokeuttamilta omilta tuhovimmoilta tai laskeutua vaarallisen Jumalaa tietäviltä yläportailta aina sinne, missä kuuluu kauniisti valmistetun ja kiiltokuvioilla maalatun ihmisparan astianmakuinen vaikerrus.
Job kaipaa kipeästi apua. Hän juoksee seitsemästi ulos kuin palavasta talosta rivissä seisovien vesiletkujen haltijoille, ja huutaa: ”Ei, älkää tutkiko palon syytä, sammuttakaa ensin kipuni!”
Kysymys meille on kipeän ajankohtainen. Niin, miten minä kykenen tänään olemaan virtaava vuono edes yhdelle Jobille? Onko minulla mitään sanottavaa? Mitä, jos en oikein haluaisi kuunnella vaan tutkia ja todeta, jos en jaksaisi kulkea vierellä vaan laittaa minua pelottavan lähelle tuleva kokemus turvallisen mitan päästä kauko-ohjattavaksi?
Seitsemän käsittämätöntä huutoa. Neljä eri näkökulmaa antaa huudolle turvalliset, ihmisen kokemuksia myötäilevät turvarajat. Mutta tuliko Job sanoilla autetuksi? Se kannattaa tutkia omasta oppikirjasta.
”Kukaan heistä ei puhunut… sillä he näkivät, että hänen tuskansa oli hyvin suuri.” Alussa taisi kaikki mennä hyvin. Job lyyhistyi, oli rajun alastomasti ja mistään tukea saamatta ystäviensä katseiden alla. Mitä Job tunsit rysähtäessä eleganteista herrasmiesklubista kasaksi luuta ja nahkaa?
”Miksi?” Kysymys oli niin kipeä, että se sattui yhtä paljon kuin Mariaan rikkoessaan elämänsä Jeesuksen arvoiseksi tuoksu-uhriksi. Se oli kysymys, joka olisi kuulunut antaa lentää vapaana ja kasvattaa uhmakasta haurauttaan ystävyyden hiljaisessa myötävaikerruksessa.
”Ei kukaan halua olla kanssasi vapaaehtoisesti, Jumala!” oli Saatanan taivasta koetteleva haaste. Jumala oli niin uskalias, että uskalsi pyhyyttä iskevän riitasoinnun päästä kaitselmuksen melodiaan. Job oli kuin koekaniini, käsittämättömän vedonlyönnin uhri, joka joutuisi putoamaan ilman kenenkään turvallista katsetta.
Miten rakas Job jaksoit olla, vain olla, pysyä mieli rikottuna kutsumussasi olla sanoitettuna aina uusilla, toisen varmalla kiihkeydellä Jumalaa puolustavilla opeilla? Miten jaksoit olla valokeilassa kuitenkin ei-nähty, hengellisenä johtajana ainoa, joka istui vertaistesi saunaillassa tunti toisensa jälkeen kyyneleet luokiteltuina?
Job kaipasi Jumalaa. Hänen elämäänsä iskettiin sellaisella voimalla, joka vaati syyllistä – muuten ystävätkin joutuisivat liian lähelle heidän pelkojaan.
”Miksi?” kysymys on kuin sielun vikatilaan saava kaatumatauti. Se pitää lokeroida ja Jumala pitää voida määritellä ihmisten kaulapantaan. Eikö muuten kaikille voisi käydä sellaisia menetyksiä, joita pitää voida välttää juuri Jumalan antamilla, loogisilla ohjeilla?
Ystävät kaatuivat korkealta. He vapisivat oppikirjojen kahistessa, antoivat kaikki ihmisen vastuuta koskevat, sukupolvien kokemuksen muovaavat vastaukset. Mutta Job ei suostunut pukeutumaan tekopyhyyteen.
Ajatella, että ensin hiljaisen viikon aiheuttanutta kauheaa kohtaloa seurasi kiivas tietäminen. Pääsikö Jumalan palasiksi salliva ihminen edes välillä lepäämään auttajien muuttuessa puolustamaan omaa turvarajaansa?
Jobin kirja opettaa laittamaan käden suun eteen, tulemaan lähelle ja uskaltamaan kuunnella. Se taito oli Jobin aikana täysin alkeellista. Alimmaksi runneltu joutui runnelluksi vielä alemmaksi.
Job oli rohkea, hän kääntyi paristi katsomaan aran haastavasti kysymyksen: ”Oletteko varmoja, ettette ole huomenna samassa koko elämän menettämisessä?
Ystävät olivat varmoja. Job oli päättänyt huutaa Jumalaa. Kaipaus tulla kuulluksi jäi kohtaamatta. Viiltävä kipu ei ollutkaan yhteinen vaan se puristettiin hallittaviin muotteihin.
Job, en ole veroisesi. En millään tavalla. Mutta Iskä anna minun muistaa: Sinä olet Pyhä Kaikkivaltias. Kanssasi tarina on alastomana vaatetettu, jos ei tänään, ehkä joku päivä.
”Ethän sinä ole antanut minulle jälkeläistä…” (1. Moos. 15: 3).
Uskon sankari makaa monet rankkasateet ja ulvovat hiekkamyrskyt kokeneen telttansa sisällä. Hänen uskonsa on yhtä ”paikan päälle paikkaa” -kuin silmien edessä oleva suojakangas.
Aina joskus elämässä tulee vastaan päätylauta. Nyt se tuli Aabrahamille. Edes Jumalan ilmestyminen – joita oli muuten tapahtunut tätä enneni vain 3-4 kertaa aikaisemmin – ei saanut kylmettynyttä sydäntä lämpenemään.
Jumalan uusima lupaus sai karkean vastaanoton: ”En jaksa enää kuunnella puheitasi! Sinulla oli viimeiset 10 vuotta aikaa avata Saaran kohtu ja antaa se, mitä olemme itkeneet uskomme loppuun saakka. Älä enää lupaa sellaista, mitä et voi pitää!”
”Älä enää lupaa sitä, mitä et voi/halua/kykene tekemään!” Eikö se ole jokaisen kristityn kokema raaka tunne, päätylauta, josta ei enää voi ponnistaa ylöspäin?
Jumala ei säikähtänyt. Hän ei suuttunut, ottanut itseensä, Hänellä ei niin sanotusti ”käynyt tunteisiin.” Hän ymmärsi paremmin kuin Aabraham pystyi epäuskossaan käsittämään.
Aabraham ei uskonut enää. Ei myöskään Job. Ei Gideon, ei Mooses, ei Jaakob, ei Jeremia, ei myöskään Pietari tai Paavali, Tuomaksesta puhumattakaan.
Mutta Jumala oli jokaisen heidän kohdalla totta. Hän oli kyllä monesti tuskastuttavan hidas liikkeissään ja silti aikataulu oli huolella hiottu.
Mitä Hän vastaa tänään sinun huutoosi?
”Älä pelkää, Minä en ole muuttanut tahtoani kohdallasi! Vaikka taivas ja maa katoaisi, Minun rakkauteni ja lupaukseni sinua kohtaan eivät ikinä muutu!”
”Kun Job oli rukoillut ystäviensä puolesta, Herra käänsi hänen kohtalonsa” (Job. 42:10).
Jobin tarina kuvaa kysymysmerkkejä täynnä olevaa menetystä ja kärsimystä, yksin jäämistä parhaiden ystävien keskellä. Mutta tarinan päätös on uskomaton osoitus siitä, miten Jumala kykenee kääntämään kaikkensa menettäneen ihmisen elämän jälleen elämisen arvoiseksi.
Oletko huomannut, miten Jumala nosti Jobin elävän kirjoihin? Hän vaikutti hänen ympärillä olevissa ihmisissä myötätuntoa ja halua antaa omastaan. Lohduttavat sanat valuivat toivoa ja taloudellinen apu nosti Jobin jaloilleen. Kun jokainen antoi hieman, saldona oli Jobin elämän kaunis päätösluku.
Kristillinen elämä on elämää toisia ajatellen. Me tarvitsemme myötätunnon vallankumousta, Jumalan näkökykyä, jotta näkisimme ahdingossa olevia ihmisiä ja olisimme valmiita hyppäämään antamisen kutsumukseemme.
Ilman ystävien muuttunutta asennetta Jobia kohtaan kirjan päätös olisi surullinen. Ilman meidän myötätuntoa monet läheisemme jäävät vailla Jumalan siunaavaa kosketusta. Ja me samalla, antajina ja saajina.
Anna meille, Isä, tahtoa koskettaa kärsiviä lähimmäisiämme rakastavalla tavalla. Auta meitä antamaan aikaamme, ajatuksiamme, sanojamme ja varojamme niille, jotka odottavat Sinun apuasi. Aamen.
