Kannatko Kainin merkkiä?

”Kain vastasi Herralle: `Minun syyllisyyteni on liian raskas kantaa´” (1. Moos. 4: 13).

Kain teki järkyttävän teon tappamalla veljensä Aabelin. Hän joutui kantamaan tekojensa seurauksia koko elämänsä ajan. Syntinsä seurauksena hän sai merkin otsaansa. Merkki oli tarkoitettu suojaamaan Kainia elämänsä pakomatkalla mutta samalla se oli jatkuva näkyvä muistutus sen ”yhden päivän yhdestä hetkestä”.

Minusta tuntuu siltä, että jotkut kristityt joutuvat kantamaan eräänlaista häpeänmerkkiä otsallaan koko elämänsä. On kuin heihin olisi kirjoitettu heidän syntinsä ja epäonnistumisensa kaikkien nähtäville. Voi olla, että yhden päivän yksi teko on leimannut heidät pysyvästi. Voi olla, että yksi päivä on saanut heidät pakomatkalle, jonka varrella on tapahtunut yhä lisää surkeita epäonnistumisia?

Sen sijaan, että Kristuksen seurakunta määrittelisi ihmisiä heidän häpeänsä ja epäonnistumisten sävyttämän menneisyyden mukaan, sen tulisi katsoa heitä Jumalan silmin. Jokaisen kristityn otsaan on piirretty ristin merkki. Joidenkin mukaan Kaininkin otsalla oli x-merkki, joka olisi näyttänyt juuri ristiltä.

Ristin merkki kuvaa täydellista sovitusta. Se merkki kertoo anteeksiannosta ja uudesta alusta. Risti tekee kaikista samanarvoisia ja samalla tasolla olevia: jokainen on niin arvokas, että Jumalan Poika tuli ja uhrasi elämänsä.

Risti kertoo unohduksesta: Jumala on unohtanut eiliset epäonnistumiset. Pienet ja suuret.

Jos Kainin merkki kuvastaakin häpeää ja jatkuvaa pakoilua ja piiloutumista, Kristuksen merkki kuvaa rauhaa ja hyväksymistä. Sen merkin kautta meidän tulee nähdä jokainen Jumalan lapsi, Jeesuksen sovittama ihminen.

Elämä alkaa levosta

”Seitsemäntenä päivänä Jumala sai valmiiksi tekemänsä työn, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään, jota oli tehnyt” (1. Moos. 2: 2).

Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä. Seitsemännen päivän Jumala Raamatun mukaan lepäsi. Eli ihmisen ensimmäinen päivä alkoi juuri levolla.

Kristillinen elämäkin alkaa levosta. Jeesus kutsuu meitä luokseen lepäämään; Hän tietää, miten elämä väsyttää ja kuluttaa meitä monilla tavoilla.

Joskus kristillinen elämä muuttuu jostain syystä raskaaksi, kuin kivireen vetämiseksi. Mutta se ei ole Jumalan tarkoitus. Jumala kutsuu meitä lepäämään Hänen armonsa varassa kaikkien asioidemme ja ongelmiemme kanssa. Saamme levätä siinä tietoisuudessa, että Jumala on ottanut meidät yhteyteensä ja huolehtii meistä.

Levosta syntyy luovuus ja oikeanlainen aktiivisuus. Hän, joka uskaltautuu levätä Kristuksen armon varassa, hän kykenee levosta käsin toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Levosta käsin kutsumuksemme syntyy ja vahvistuu. Levon kautta saamme voiman toimia. Lepääminen Kristuksen varassa antaa turvan kohdata elämän vääjäämättömiä haasteita.

Elätkö sinä levosta käsin? Siihen sinua kutsutaan!

Takaisin Jumalan turvaan

Sitten Jumala sanoi Jaakobille: ”Lähde Beeteliin, asetu sinne asumaan ja rakenna sinne alttari Jumalalle, joka ilmestyi sinulle, kun pakenit veljeäsi Eesauta.” (1. Moos. 35:1)

Vuosia aikaisemmin Jaakob oli oman petoksensa tähden joutunut pakenemaan veljeään Eesauta perheensä luota Harraniin. Matkalla hän yöpyi Beetelissä, jossa Jumala kohtasi hänet mieleenpainuvalla tavalla. Jumala lupasi olla Jaakobin kanssa ja varjella hänet missä ikinä hän eläisikään. Jumala myös lupasi, ettei Hän hylkäisi Jaakobia. Muistuttaa muten erehdyttävän paljon Jeesuksen lupausta olla aina meidän kanssamme.

Sitten vuodet vierivät ja monien kovien kokemusten jälkeen Jaakob palasi ison perheen kanssa kanaanin maahan. Hän joutui hyvin vaikeaan tilanteeseen, kun hänen omat poikansa tappoivat maassa olevan kaupungin, Sikemin, kaikki sotakuntoiset miehet. Jaakob pelkäsi, että tieto tapauksesta leviäisi muihin kaupunkeihin ja se olisi hänen loppunsa.

Jumala käski Jaakobin palata Beeteliin. Jumala kutsui Jaakobia siis palaamaan takaisin siihen turvalliseen ja läheiseen suhteeseen Hänen kanssaan, josta Jaakob oli saanut nuorena miehenä esimakua juuri samassa paikassa.

Ahdistuksessaan Jaakob komensi perhekuntaansa hävittämään epäjumalat ja puhdistautumaan Jumalaa varten. Jaakob pakeni Jumalan turviin ja Raamattu kertoo, että silloin Jumala itse auttoi Jaakobia ja esti naapurikaupunkeja kostoaikeilta.

Meitäkin Jumala kutsuu takaisin omaan Beeteliimme. Joskus Hän sallii elämäämme tulla mahdottomalta tuntuvia tilanteita vain, jotta Hän saisi meidät takaisin läheiseen yhteyteen kanssaan. Hän haluaa olla meille Jumala, jonka turviin saamme paeta ja joka huolehtii kaikista asioistamme.

Jumala huomaa sielun kivun

”Kun Herra näki, että Leeaa syrjittiin, hän avasi Leean kohdun. Raakel sen sijaan oli hedelmätön.” (1. Moos. 29: 31)

Oman elämämme kipeissä asioissa koemme monesti Jumalan etäiseksi, sellaiseksi, jota ei kiinnosta meidän kokemuksemme. Mutta siinä menemme harhaan. Jumalaa kiinnostaa meidän elämämme ihan kaikkien mausteiden kera.

Kantaisä Jaakobilla oli sattuneista syistä kaksi vaimoa, Leea ja Raakel. Jumala huomasi, että Jaakob rakasti Raakelia enemmän ja tästä johtuen Leea koki joutuvansa syrjään; hän jäi syrjään oman aviopuolisonsa elämästä ja joutui vierestä katsomaan kun hänen sisaransa sai sen rakkauden ja läsnäolon, minkä hän olisi niin kipeästi tarvinnut.

Inhimissuhdetragediaa parhaasta päästä. Mutta Jumala osoittaa meille näissä muutamissa sanoissa, että Hän näkee meidän sydämen kipeisiin tunteisiin; Hän näkee muun muassa syrjinnän, häpeän ja alamittaisuuden. Hän näkee myös sielumme syvät haavat eikä tyydy vain olemaan sivustaseuraaja.

Jumala suojaa ja puolustaa aina sitä, joka kärsii ja kokee epäoikeudenmukaisuutta. Jaakobin syrjinnän tähden Leea sai 4 peräkkäistä poikaa. Viimeisen nimeksi hän antoi Juuda (”kiittää”), koska hän oli Jumalan suosiosta ja avusta niin kiitollinen.

Emme tässä elämässä välty viiltäviltä sielua halkovilta kivulta. Mutta meillä on Taivaallinen Isä, joka näkee elämäämme ja meidän sisäämme tarkemmin kuin pystymme kuvittelemaan. Eikä Hän ainoastaan huomaa kipuamme vaan Hän kärsii kanssamme. Jotkut kärsimykset Hän jättää kyyneleet silmillään meidän elämään tärkeän syyn tähden, toiset Hän raivaa tieltämme.

Jos kärsimysten täytyy jäädä, Hän pitelee meistä kiinni kaikkina kärsimyksemme päivinä ja kuiskaa: ”Ei mitään hätää rakkaani”.

Onko koolla väliä?

”Aabraham uskoi Herraa, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.” (1. Moos. 15:6)

Välillä me kristityt keskustelemme uskon käsitteestä ikään kuin se olisi jotain meriitin kaltaista meissä itsessämme. Puhumme siitä tavalla, että se on meissä oleva hyve tai joku ominaisuus, jota Jumala ihailee meissä.

Tai sitten mietimme, kuinka suuri usko meillä on. Joillakin se tuntuu olevan suuri, toiset arkailevat oman pienen uskonsa kanssa ja miettivät riittääkö se.

Mitä usko on? Aabraham uskon isänä saa olla meille sitä määrittelemässä. Jumala antoi Aabrahamille lupauksen jälkeläisestä ja vaikka vuodet vieri, lupaus ei ollut toteutunut. Itse asiassa alkoi näyttää siltä, että Jumala ei ollutkaan lupauksensa veroinen; Aabrahamin tuli toimia tuon ajan tavan mukaan perinnönsiirrossa, kun kerran omaa poikalasta ei ollut syntynyt.

Aabrahamin usko oli lujilla ja Jumala vahvisti sitä näyttämällä Aabrahamille taivaan tähtiä. Sen seurauksensa Raamatussa on alussa siteeraamani lause: ” Abram uskoi Herraa…” Toisinsanoen Abram (myöhemmin Aabraham) piti Jumalaa luotettavana. Usko on siis ennen muuta luottamusta Jumalaan ja Hänen lupauksiinsa.

Uskon määrä ei ole oleellista vaan se, mihin usko kohdistuu – keneen luotetaan? Jumala hyväksyi Aabrahamin yhteyteensä sen vuoksi, että Aabraham päätti pitää Jumalaa olosuhteista huolimatta luotettavana.

Sama pätee meihinkin. Jumala on luvannut, että Hänen Poikansa on kuollut kaikkien meidän syntiemme puolesta. Jumalan meissä synnyttämä usko tarttuu tuohon lupaukseen – siis pitää Jumalaa luotettavana. Ja lopputuloksena on se, että Jumala vanhurskauttaa meidät uskon – luottamuksen –  perusteella. Aivan kuten Aabrahaminkin.