Välttämättömiä välitilinpäätöksiä

”Niin Jaakob sanoi perheelleen ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan: ”Poistakaa vieraat jumalat, joita teillä on keskuudessanne ja vaihtakaa vaatteenne” (1. Moos. 35: 2).

Kantaisä Jaakob oli palannut 20 vuoden pakomatkalta takaisin kotiseuduilleen Kanaanin maahan. Takana oli monia kipeitä kokemuksia, petoksia ja petetyksi tulemisia eikä jatkokaan näyttänyt hyvältä.

Juuri kun elämä näytti asettuvan aloilleen Sikemin kaupungin kupeeseen, Jaakobin tytär raiskattiin. Dinan veljet juonittelivat koston ja niin koko Sikemin miehet tapettiin.

Jaakob oli varma, että alueen asukkaat reagoisivat tilanteeseen ja hänen perheensä tuhottaisiin – olihan Sikem merkittävä kaupunki alueella, jossa Jaakobin porukka oli kyläileviä muukalaisia.

Kun Jaakob vapisi pelosta eikä tiennyt mitä tehdä, Jumala ilmestyi ja käski hänen muuttaa Beeteliin. Paikka oli sama, jossa Jumala oli ilmestynyt hänelle pakomatkan alussa, 20 vuotta aikaisemmin.

Hätä ja ahdistus sai Jaakobin äärimmäisiin toimenpiteisiin. Siihen saakka sallitut epäjumalankuvat ja patsaat piti luovuttaa pois ja tehdä hengellinen ryhtiliike. Liekö Jaakobin lempivaimollakin Raakelilla vielä ollut isältään anastamat epäjumalanpatsaat mukanaan?

Jaakob oli elänyt jo pitkään Jumalan yhteydessä. Takana oli Jabbok-joen kamppailu ja monet Jumalan ihmeelliset ilmestykset. Silti vasta nyt oli aika tehdä täyttä totta.

Eikö olekin niin, että samoin meidän elämäämme luikertelee tapoja ja tottumuksia, jotka eivät ehkä kestä päivänvaloa, mutta joista emme silti aina ole turhan tarkkoja? Vuosien vieriessä saatamme venyttää omantuntomme rajoja ja oppia elämään sopusoinnussa ahneuden, katkeruuden, armottomuuden tai kateuden kanssa?

Jumala antaa meille mahdollisuuksia välitilinpäätöksiin. Ne ovat hetkiä, joissa olemme kuin huvipuiston vuoristoradan jyrkässä alamäessä, joka ei tunnu päättyvän koskaan. Ahdistukset tekevät meidän neuvottomiksi ja juuri avuttomuutemme saa meidät etsimään Jumalaa.

Jaakob selviytyi naapurikaupunkien kostolta. Raamattu mainitsee, että Jumala erikseen varjeli Jaakobia ja hänen perhettään kyseisessä tilanteessa. Jumalaan turvaaminen kannatti – myös siitä näkökulmasta, että tapauksen jälkeen kuormajuhtien laukkujen painot olivat muutamia kymmeniä patsaita kevyemmät.

Kannatko Kainin merkkiä?

”Kain vastasi Herralle: `Minun syyllisyyteni on liian raskas kantaa´” (1. Moos. 4: 13).

Kain teki järkyttävän teon tappamalla veljensä Aabelin. Hän joutui kantamaan tekojensa seurauksia koko elämänsä ajan. Syntinsä seurauksena hän sai merkin otsaansa. Merkki oli tarkoitettu suojaamaan Kainia elämänsä pakomatkalla mutta samalla se oli jatkuva näkyvä muistutus sen ”yhden päivän yhdestä hetkestä”.

Minusta tuntuu siltä, että jotkut kristityt joutuvat kantamaan eräänlaista häpeänmerkkiä otsallaan koko elämänsä. On kuin heihin olisi kirjoitettu heidän syntinsä ja epäonnistumisensa kaikkien nähtäville. Voi olla, että yhden päivän yksi teko on leimannut heidät pysyvästi. Voi olla, että yksi päivä on saanut heidät pakomatkalle, jonka varrella on tapahtunut yhä lisää surkeita epäonnistumisia?

Sen sijaan, että Kristuksen seurakunta määrittelisi ihmisiä heidän häpeänsä ja epäonnistumisten sävyttämän menneisyyden mukaan, sen tulisi katsoa heitä Jumalan silmin. Jokaisen kristityn otsaan on piirretty ristin merkki. Joidenkin mukaan Kaininkin otsalla oli x-merkki, joka olisi näyttänyt juuri ristiltä.

Ristin merkki kuvaa täydellista sovitusta. Se merkki kertoo anteeksiannosta ja uudesta alusta. Risti tekee kaikista samanarvoisia ja samalla tasolla olevia: jokainen on niin arvokas, että Jumalan Poika tuli ja uhrasi elämänsä.

Risti kertoo unohduksesta: Jumala on unohtanut eiliset epäonnistumiset. Pienet ja suuret.

Jos Kainin merkki kuvastaakin häpeää ja jatkuvaa pakoilua ja piiloutumista, Kristuksen merkki kuvaa rauhaa ja hyväksymistä. Sen merkin kautta meidän tulee nähdä jokainen Jumalan lapsi, Jeesuksen sovittama ihminen.

Elämä alkaa levosta

”Seitsemäntenä päivänä Jumala sai valmiiksi tekemänsä työn, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään, jota oli tehnyt” (1. Moos. 2: 2).

Jumala loi ihmisen kuudentena päivänä. Seitsemännen päivän Jumala Raamatun mukaan lepäsi. Eli ihmisen ensimmäinen päivä alkoi juuri levolla.

Kristillinen elämäkin alkaa levosta. Jeesus kutsuu meitä luokseen lepäämään; Hän tietää, miten elämä väsyttää ja kuluttaa meitä monilla tavoilla.

Joskus kristillinen elämä muuttuu jostain syystä raskaaksi, kuin kivireen vetämiseksi. Mutta se ei ole Jumalan tarkoitus. Jumala kutsuu meitä lepäämään Hänen armonsa varassa kaikkien asioidemme ja ongelmiemme kanssa. Saamme levätä siinä tietoisuudessa, että Jumala on ottanut meidät yhteyteensä ja huolehtii meistä.

Levosta syntyy luovuus ja oikeanlainen aktiivisuus. Hän, joka uskaltautuu levätä Kristuksen armon varassa, hän kykenee levosta käsin toimia aktiivisesti Jumalan valtakunnan hyväksi. Levosta käsin kutsumuksemme syntyy ja vahvistuu. Levon kautta saamme voiman toimia. Lepääminen Kristuksen varassa antaa turvan kohdata elämän vääjäämättömiä haasteita.

Elätkö sinä levosta käsin? Siihen sinua kutsutaan!

Takaisin Jumalan turvaan

Sitten Jumala sanoi Jaakobille: ”Lähde Beeteliin, asetu sinne asumaan ja rakenna sinne alttari Jumalalle, joka ilmestyi sinulle, kun pakenit veljeäsi Eesauta.” (1. Moos. 35:1)

Vuosia aikaisemmin Jaakob oli oman petoksensa tähden joutunut pakenemaan veljeään Eesauta perheensä luota Harraniin. Matkalla hän yöpyi Beetelissä, jossa Jumala kohtasi hänet mieleenpainuvalla tavalla. Jumala lupasi olla Jaakobin kanssa ja varjella hänet missä ikinä hän eläisikään. Jumala myös lupasi, ettei Hän hylkäisi Jaakobia. Muistuttaa muten erehdyttävän paljon Jeesuksen lupausta olla aina meidän kanssamme.

Sitten vuodet vierivät ja monien kovien kokemusten jälkeen Jaakob palasi ison perheen kanssa kanaanin maahan. Hän joutui hyvin vaikeaan tilanteeseen, kun hänen omat poikansa tappoivat maassa olevan kaupungin, Sikemin, kaikki sotakuntoiset miehet. Jaakob pelkäsi, että tieto tapauksesta leviäisi muihin kaupunkeihin ja se olisi hänen loppunsa.

Jumala käski Jaakobin palata Beeteliin. Jumala kutsui Jaakobia siis palaamaan takaisin siihen turvalliseen ja läheiseen suhteeseen Hänen kanssaan, josta Jaakob oli saanut nuorena miehenä esimakua juuri samassa paikassa.

Ahdistuksessaan Jaakob komensi perhekuntaansa hävittämään epäjumalat ja puhdistautumaan Jumalaa varten. Jaakob pakeni Jumalan turviin ja Raamattu kertoo, että silloin Jumala itse auttoi Jaakobia ja esti naapurikaupunkeja kostoaikeilta.

Meitäkin Jumala kutsuu takaisin omaan Beeteliimme. Joskus Hän sallii elämäämme tulla mahdottomalta tuntuvia tilanteita vain, jotta Hän saisi meidät takaisin läheiseen yhteyteen kanssaan. Hän haluaa olla meille Jumala, jonka turviin saamme paeta ja joka huolehtii kaikista asioistamme.

Jumala huomaa sielun kivun

”Kun Herra näki, että Leeaa syrjittiin, hän avasi Leean kohdun. Raakel sen sijaan oli hedelmätön.” (1. Moos. 29: 31)

Oman elämämme kipeissä asioissa koemme monesti Jumalan etäiseksi, sellaiseksi, jota ei kiinnosta meidän kokemuksemme. Mutta siinä menemme harhaan. Jumalaa kiinnostaa meidän elämämme ihan kaikkien mausteiden kera.

Kantaisä Jaakobilla oli sattuneista syistä kaksi vaimoa, Leea ja Raakel. Jumala huomasi, että Jaakob rakasti Raakelia enemmän ja tästä johtuen Leea koki joutuvansa syrjään; hän jäi syrjään oman aviopuolisonsa elämästä ja joutui vierestä katsomaan kun hänen sisaransa sai sen rakkauden ja läsnäolon, minkä hän olisi niin kipeästi tarvinnut.

Inhimissuhdetragediaa parhaasta päästä. Mutta Jumala osoittaa meille näissä muutamissa sanoissa, että Hän näkee meidän sydämen kipeisiin tunteisiin; Hän näkee muun muassa syrjinnän, häpeän ja alamittaisuuden. Hän näkee myös sielumme syvät haavat eikä tyydy vain olemaan sivustaseuraaja.

Jumala suojaa ja puolustaa aina sitä, joka kärsii ja kokee epäoikeudenmukaisuutta. Jaakobin syrjinnän tähden Leea sai 4 peräkkäistä poikaa. Viimeisen nimeksi hän antoi Juuda (”kiittää”), koska hän oli Jumalan suosiosta ja avusta niin kiitollinen.

Emme tässä elämässä välty viiltäviltä sielua halkovilta kivulta. Mutta meillä on Taivaallinen Isä, joka näkee elämäämme ja meidän sisäämme tarkemmin kuin pystymme kuvittelemaan. Eikä Hän ainoastaan huomaa kipuamme vaan Hän kärsii kanssamme. Jotkut kärsimykset Hän jättää kyyneleet silmillään meidän elämään tärkeän syyn tähden, toiset Hän raivaa tieltämme.

Jos kärsimysten täytyy jäädä, Hän pitelee meistä kiinni kaikkina kärsimyksemme päivinä ja kuiskaa: ”Ei mitään hätää rakkaani”.