Puu kasvoi kerran elämää,
versoja ja silmuja,
oli koti pienten varpusten.
Nyt sai tehtävistä raskaimman;
kannatella kuolemaa.
Villa värjäytyy lumivalkean Karitsan,
kun ristiin ihmisen rangaistus
niin raskaasti naulataan.
Taivas tummuu tuskasta,
järjestys horjuu, murtuu pala taivasta,
kun Isä kääntää kasvonsa
ainoasta Pojastaan.
Tahmeat veripisarat jysähtävät,
vavahduttavat vuoria,
sillä Hänen omasta sydämestään
ne kipeinä vuotavat.
Kivi sulkee hiljaisuuteen
murtuneet mielet, toivottomuuden.
Äänettömyys lisääntyy, tuuli pidättäytyy.
Ei tätä voi ihmislapsi ymmärtää,
kun liljojen kehtolaulu kalliossa
hetken viivähtää.
Mutta kolmantena aamuna
Golgatan puutarhassa
saa aurinko uuden laulun.
Ensin häivähdyksenä, kuiskauksena,
sitten kyyhkyjen kurjerruksena,
enkelten harppujen helinänä,
voimistuen korvia huumaaviksi
riemuhuudoiksi:
Karitsa voitti kuoleman
ja auki tie on taivahan!





