Syvyys huutaa syvyydelle

”En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa” (Job. 7:11).

Jobin kärsimysnäytelmä on vailla vertaa. Lempeä mies joutui kokemaan rusikovaa menetystä päivästä toiseen kunnes hänestä ei ollut kuin raapimaan savenpalalla paiseitaan.

Job uskalsi itkeä kohtaloon. Hän puhui Jumalalle tuskaansa – kukaan toinen ei olisi ymmärtänyt. Parhaat ystävät kokeilivat kyllä, mutta he eivät olleet koskaan luodanneet vastaavia syvyyksiä.

Jobin teloginen ymmärrys sekoittui mielipuoliseen kipuun. Hän itki sitä, että sanat ampuvat suunnattoman surun tähden harhaan.

Jumala oli taho, jolle oli turvallisesta valittaa. Jumala oli syvyys, joka ymmärsi syviä sivuraiteen sanoja. Vaikka luotetuimmat hengelliset ohjaajat kääntyivät toisaalle, Jumala oli ja pysyi kuulolla.

Job tiesi, että Jumala näki Hänen tilanteensa tarkoin. Hän ei ymmärtänyt kärsimyksensä syitä mutta tiesi, että Jumala tiesi. Se tieto oli todellinen ongenkoho.

Jobilla ei ehkä ollut elämänhalua kärsimyksensä keskellä. Mutta hän laski päivänsä Luojansa käsiin. Mitään menetettävää ei enää ollut, ehkä ei mitään toivottavaakaan. Mutta Jumala oli sanova viimeisen sanan. Hän ei saanut olla kuin sankari, jolla ei ollut voimaa auttaa.

Jumala ei ole sarjakuvien pettävä sankari meillekään. Hän ei nitkahda eikä horju. Hän ei käännä katsettaan eikä väistä kipeitä huutojamme.

Kyyneleenmuotoisia rukouksia

”Kyynelsilmin minä katson Jumalaan” (Job. 16:20).

Raamatussani on kyseisen kohdan perässä päivämäärämerkintä. Kun tänään luin Jobin kirjaa, pysähdyin merkintään. Se kuvaa yhtä elämäni epätoivoisinta hetkeä.

Joskus ihminen voi olla niin ahdistunut, ettei osaa sanoittaa sitä rukouksen muotoon. Ei sanallisesti eikä mielessä. Sitä Job taisi kokea. Hän nosti päänsä, katsoi ylös samalla kun kyyneleet virtaisivat hänen poskiltaan.

Jobin elämän lopun me tiedämme. Jumala näki hänen kyyneleensä.

Jumala näkee myös sinun kyyneleesi. Vaikka tiesi olisi tänään tukossa, pyyntösi paremmasta huomisesta ovat menneet kyyneleenmuotoisina paketteina Taivaan rukouskäsittelijälle.

Kipu, jota eivät sanat tavoita

”Kukaan heistä ei puhunut hänelle sanaakaan, sillä he näkivät että hänen tuskansa oli hyvin suuri” (Job. 2:13).

Miten syvää tuskaa ihminen voi kokea? Yksi esimerkki on Raamatun Job, joka menetti hetkessä kaiken. Yltäkylläisyys ja loisto olivat kadonneet tuhkakasaan, jonka päällä Job istui ja raapi savipalalla paiseitaan.

Jobin viisaat ystävät tulivat apuun. Kun he näkivät Jobin tilanteen, he tavoittivat kivun, jota eivät sanat yltäisi kuvaamaan. Ajattele, että he asettuivat istumaan samaan tuhkakasaan ja olivat järkytykseltään seitsemän vuorokautta tyystin hiljaa.

Job on Raamatussa lohduttava esimerkki elämän murtumisesta, joka voi tavoittaa jokaisen meistä. Kärsimyksen ja omien väärien valintojen yhteys ei ole aina niin suora. Jotkut saavat kokea järkyttäviä asioita, toiset säästyvät.

Jobin kertomus vakuuttaa, että Jumala on koko ajan tietoinen kaikesta. Vaikka kärsimyksen perimmäiset syyt jäävät isolta osaltaan piiloon, Jumala on lohdutuksen Jumala. Hän kykenee muuttamaan tuhkakasan takaisin ilon herskyviin hetkiin.

Kanssaihmisinä voimme oppia Jobin ystävien ensimmäisestä kriisiapuviikosta paljon. Aina ei tarvitse olla vastauksia valmiina. Aina ei tarvitse edes käyttää sanoja – eiväthän ne ehkä voisi tavoittaa toisen syvää tuskaa. Myötäeläminen riittää, ja siinä onkin riittävä haaste jokaiselle meistä.