Rukouskoulussa, osa 5: Arvottomuus eristää yhteydeltä

”Olet arvoton. Merkityksetön. Et saa mitään hyvää aikaan ja epäonnistut kaikessa. Kukaan ei kaipaa sinua. Olet turha.” Näiden ajatusten kanssa olen paininut viimeiset viikot. Lannistavat ajatukset ovat läsnä heti aamusta ja ne jaksavat painaa alas vielä iltayöstä.

Rikkinäisen sielun mollivoittoinen laulu on sielunviholliselle otollinen iskupaikka. Se vahvistaa omasta sisimmästä nousevaa arvottomuutta ja työntää mieleen ajatuksia, jotka riistävät viimeisenkin omanarvontunteen

Kun ihminen kokee itsensä arvottomaksi, seurauksena on masennus ja uupuminen. Itsearvostuksen puute ajaa eristäytymään muista – kukapa haluaisi olla ”tällaisen ihmisen seurassa?” Tästä syystä rukouskin tuntuu ontolta.

Kuinka erilaisia sanoja Jumala puhuukaan meille! Hän kutsuu meitä rakkaikseen, kertoo ihailevansa meitä ja kaipaavansa seuraamme. Hänen sanansa nostavat, lohduttavat ja luovat uutta omanarvontuntoa.

Mitä sanoja sinä kuuntelet tänään? Tänään rukouskoulumme haasteena on pysähtyä kuuntelemaan sisällämme pauhaavia ääniä. Ehkä voisimme tunnistaa lannistavat sanat ja jopa pysäyttää ne? Ehkä voisimme sanoa itsellemme Jumalan auktoriteetillä: ”Olen arvokas ja rakastettu, olen ihmeellinen ja taitavasti luotu.”

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 4

”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi” (Matt. 6:6).

Sanoitko Jeesus nämä sanat vain jotta minä ja miljoonat muut kristityt voisimme tuntea voimattomuutta ja syyllisyyttä? Hakeuduitko itse säännöllisesti salaisiin hetkiin Isän kanssa vain jotta me sinun seuraajasi näkisimme mitan, jonne emme millään yllä?

Olen opettelemassa rukouselämää, jossa varaan rukoukselle tietyn hetken päivästä. Nyt en kirjoita rukouksesta, joka seuraa meitä mukanamme pitkin päivää; haastan itseäni ja sinua seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä ja hakeutumaan säännöllisiin seurustelutuokioihin.

Olen törmännyt kahteen haasteeseen. Ensimmäiseksi on todettava, että ajan riistäminen täyteen buukatusta päiväohjelmasta on haastavaa. Mutta jääkö rukous ilman kalenterimerkintää sen vuoksi, että se on arvojärjestyksessäni muiden tärkeiden asioiden perässä? Onko kiire vain tekosyy sille kalvavalle tunteelle, ettei rukous kiinnosta minua?

Toinen haaste liittyy itse rukoushetkiin. Kun istun nojatuoliin ja suljen silmäni, kymmenet ajatukset alkavat risteillä päässäni ja tuskaannun omasta surkeasta taidostani hiljentyä. Välillä olen pinkaissut pystyyn sillä toteamuksella, ettei minusta ole rukoukseen.

Näiden haasteiden keskellä harjoittelen siis asiaa nimeltä rukous. Olen kuin pieni lapsi, joka opettelee asiaa, jota ei ole koskaan ennen tehnyt. Tai kuin raamattukouluttaja, joka opettaa asiasta, jonka tietää teoriassa mutta käytännössä on sormi suussa. 

Tähän saakka olen aina luovuttanut ja todennut, ettei minusta ole. Syyllisyys ja häpeä ovat voittaneet uteliaisuuden ja innon astua johonkin uuteen läheisyyteen. Mutta tänään on jotakin toisin – tänään joku osa minusta käsittää, että saan opetella askeleita Isän rakastavan katseen alla. Saan tuskaantua, ottaa taka-askeleita, olla epävarma, haluton – kaikkea sitä, mitä uuden kynnyksellä koetaan. 

Minä uskon, että Jumala kutsuu meitä kahdenkeskisiin hetkiin. Hän kaipaa seuraamme. Ehkei niinkään kiireisiä sanojamme vaan yhdessoloa. Ehkä Hän kysyy meiltä: ”Milloin huomenna juteltaisiin?”

Rukouskoulussa, osa 3

”Sinun lähelläsi on ehtymätön ilo” (Ps. 16: 11).

Jos yksi sana kuvaisi minun tämän syksyn kaamosta, se olisi ilo. Siis sen puute. Ilo on tuntunut karkaavan elämästäni kuin elohopea rikkoutuneesta lämpömittarista. Olen juossut sen perässä pitkin sieluni valtatietä ja silti se on onnistunut karkaamaan sormieni välistä.

Ehkä juuri sama sana oli opetuslasten huulilla, kun he näkivät aamuisin Jeesuksen palaavan yksinäisiltä rukoushetkiltään? He näkivät ilon, joka säteili Jeesuksen kasvoilta ihan kuin Mooseksen kasvot hohtivat vajaat puolitoistatuhatta vuotta aikaisemmin.

Minä uskon, että ilo odottaa löytäjäänsä. Se on jatkuvasti lähempänä meitä kuin kukaan ihminen voisi koskaan olla ja silti en kuule sen kaunista sointiaan. Ehkä en kuule, koska olen täynnä kaikkia muita ääniä, sisältä ja ulkoa? Ehkä en jaksa virittää sisäistä taajuuttani, koska syyllisyys lukemattomista epäonnistuneista yrityksestä nauraa avuttomille hapuiluilleni?

Rukous on kutsu iloon. Se on kutsu Hänen lähelleen, josta kaikki koettavissa oleva ilo on saanut alkunsa.

Tapoja ja käytäntöjä etsimme myöhemmin; Tänään tehtäväsi on kysyä itseltäsi: voisiko rukous olla sinulle sitä iloa, jota elämääsi kaipaat?

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 2

”Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Luuk. 11: 1).

Velvollisuus. Syyllisyys. Kaksi sanaa, jotka kalvoivat Jeesuksen opetuslasten rukouselämää lapsesta aikuisuuteen saakka. Samat sanat pitävät meidän omaatuntoamme rautaisin pihdein otteessaan ja varmistavat, ettei sana ”rukous” pääse koskaan livahtamaan korviemme sisäpuolelle houkuttelevan kutsun saattamana. 

Jokaista Jeesuksen ajan juutalaista oli opetettu rukoilemaan. Tavat, ajat ja sanat olivat taotut mieliin porkkanalla ja piiskalla. Ehkä juuri sitä kontrastia vastaan oli häkellyttävää nähdä Opettaja rukoilemassa välkkyvin silmin ja hymyn värjäämin huulin. Siinä oli jotain sellaista, mikä sai parkkiintuneet uskonnon harjoittajat sanomaan: ”Voisitko opettaa meitä jotakin tuosta jostakin aivan uudesta?”

Jokaisella kristityllä on rukouksesta enemmän tietoa kuin yhteen olohuonetta koristavaan kirjahyllyyn mahtuu oppaita. Silti rukous on monelle meistä yhtä kaukaista kuin hellepäivä tammikuussa. Velvollisuus ja syyllisyys työntävät vastamagneetin voimalla meidät eroon asiasta, jonka kuuluisi olla helppoa ja iloista. 

Tänään siis liitymme opetuslasten joukkoon, unohdamme hetkeksi sen, että tiedämme. Siirrämme syyllisyyden sivuun ja utelemme pienten lasten tavoin: ”Mitä Isä piilottelet selkäsi takana? Mitä hyvää haluat meille antaa?”

Tänään pyydämme isona joukkona yhdestä sydämestä: ”Opeta Jeesus meitä rukoilemaan!” Olkoon se matkamme alku.

Rukouskoulussa Jaakon kanssa, osa 1

Pari viikkoa sitten kirjoitin, etten osaa rukoilla. Havahduin evankeliumien Jeesuksen tarpeeseen vetäytyä hiljaisuuteen ja tajusin, että minulta puuttuu ne hetket, joita Herramme piti niin tarpeellisina.

Olenkin aloittanut oman matalan kynnyksen rukouskoulun ja pyydän sinua mukaan! Aletaan yhdessä etsiä rukousta, joka saisi virvoittaa sieluamme kaiken arjen paineen keskellä.

Uskoni ensimmäisinä vuosina pidin kellontarkasti kiinni tunnin rukoushetkistä joka päivä. Lopulta hetket alkoivat tuntua siltä, kuin olisin tunkenut itseni isoon mikroaaltouuniin ja käristänyt ne ihokarvat, jotka arjen viima oli vielä jättänyt jäljelle – lakihenkisen väkisin rukoilemisen jälkeen jo ajatus erillisistä rukoushetkistä on tuntunut minusta ahdistavalta. 

Miksi siis pyydän sinua ja minua luomaan tapaa, jossa voisimme antaa pieniä hetkiä Jeesukselle? Koska olen alkanut uudelleen uskoa, että ne voisivat olla kuin hellepäivän pulahduksia viileään veteen. Luulen, että Jeesus kutsuu meitä varaamaan hetkiä yhteiselle ajalle, koska Hän tahtoo helliä meitä kiireettömästi, ilman, että samalla pitää etsiä kadonnutta sulkapallomailaa, paistaa jauhelihaa tai peukaloida facebookia. 

Rukouskoulumme ensimmäisenä haasteena onkin kutkuttavan haastava kysymys siitä, voisiko Jumalalla olla enemmän annettavaa? Ilman, että pyydän sinua tekemään mitään muutoksia arkeesi: mieti, miltä pienet lähteellä käynnit voisivat tuntua arjen puristaessa sielua aina ahtaampaan muottiin?

Lähdetään löytöretkelle?