Tule lähelle, Jumalani

”Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni nähden” (Ps. 69: 19).

Lähesty minua, Jumalani, sillä minä olen hukkumassa haavoihini, joiden kautta ja tähden elämäni liekki valuu tähän polttavaan ja kuivaan maaperään kuin pohjattomaan nieluun.

Lähesty minua, Isäni, sillä en tahtoisi enää kestää tätä jatkuvaa orpouden tunnetta, pelkoa ja todellisen kouristavaa kokemusta siitä, että olen omassa varassani – eli hukassa.

Lähesty minua, Vapahtajani, sillä minä olen vankilassa, enkä enää jaksaisi karata vapauteen, vaikka betoniseinät kaatuisivat ympäriltäni ja minun tarvitsisi vain kävellä kohti toivorikkaampaa kasvualustaa.

Lähesty minua, Pyhä Henki, Sinä, joka asut minussa ja tiedät kaiken, puhalla jäinen ja jatkuvasta paineesta lyttyyn mennyt sieluni jälleen eloon.

Lähesty minua kaikki sata askelta. Kaikki miljoona askelta, lähesty tähden kirkkaudella ja valon nopeudella, sillä ilman Sinua minä en enää jaksa. Aamen.

Olen väsynyt odottamaan, Jumalani!

”Olen väsynyt huutamisesta, kurkkuani kuivaa. Silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani” (Ps. 69: 4).

Psalmissa 40 saamme olla Daavidin seurassa ylistyslaulujen pauhatessa, silloin, kun Jumala on kiskaissut ylösnousemusvoimallaan palvelijansa mahdottomasta ja turmiollisten voimien (mitä se ikinä tarkoittaakaan..?) upottavasta juoksuhiekasta.

Helppoa olisi jäädä Psalmin 40 äärelle ja luottaa, että Jumala aina kuulee ja lähes välittömästi vastaa ja pelastaa meidät kulloisestakin kurimuksesta. Vaikka Daavid muistuttaakin, että hän joutui odottamaan pitkään Jumalan paluukirjettä, silti ajatus tukahduttavasta viiveestä unohtuu helposti kiitosrumban rytmeihin.

Psalmissa 69 ollaan tunneihmisen skaalan toisessa päässä. Jälleen juoksuhiekka on yllättänyt Daavidin elämän monimuotoisilla poluilla, huuto on ollut sama kuin ennenkin mutta nyt Daavid ei ole saanut kipeästi kaipaamaansa rukousvastausta edes siinä pisteessä, kun vain sierainpari näkyy pinnan yllä, vaan ”virta on huuhtonut minut mukanaan.”

Nämä molemmat ulottuvuudet ovat hyvä muistaa. Yksi saa tänään kiittää keuhkojensa laajuudelta, toinen vajoaa aina syvemmälle sinne saakka, missä majakoiden valo ei enää yllä.

Olisi tärkeää odottaa Jumalan aikatauluja, mutta odottavan aika on pitkä, joskus liian pitkä.

Epätoivon kokonaiseen mereen vajonneena Daavid jaksoi – ehkä viimeisen jumalallisen valonsäteen johtamana – muistaa, että Jumala kuulee sielläkin, missä viestiyhteydet ovat muuten poikki. Eikä vain sitä, vaan hän muisti, että Jumala kuulee köyhiä ja vaikka köyhä olisi joutunut jopa synnin, syyllisyyden, häpeän tai ahdistusten vankilaan, olisi vankilassa oleva silti ”Jumalan vanki.”

Minä väsyn, Jumalani. Minä jaksan odottaa vain hyvin rajallisen ajan ja kestää vain rajallisesti vaikeuksia. Mutta kiitos, että Sinä et väsy minuun. Kiitos, että Sinä et väsy ongelmiini etkä huutooni, joka muistuttaa monesti traktorin alle jäävän kissan vinkaisua. Ja kiitos, että Sinä tahditat elämäni sinfonian jokaisen sävelen!¨

Kumarassa kulkevan itkua

”Herra, sinun edessäsi on kaikki minun halajamiseni, eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa” (Ps. 38: 10).

Isä, Kaikkivaltias Jumala, tänään pyörin ympärää olohuoneen lattialla selässäni iso vaellusreppu, joka on niin painava, että siellä täytyy olla sinun ”parhaat kivet ikinä vuosilta 0-2022” -kokoelma.

Jos jaksaisinkin oikaista kivusta käpertyneen ruumiini ja suunnata Sinulla sanoja, joita vain Sinä voit ymmärtää ja joihin vain Sinä voit vastata; nyt sanat valuvat kuin aamuyön kuola suupielistäni alas ja katoaa lattiaraiosta tavoittamattomiin.

Mutta Sinä etsit jokaisen sanani, Sinun korvasi tavoittavat nekin sanat, jotka jäivät voimattomana huulille kuivuneen kyyneleen seuraksi.

Sinä tiedät kaikki tarpeeni, elämäni ylivoimaiset Goljatit, paimenen vaatteisiin pukeutuneen sielunvihollisen myrkyllä terästetyt nuolet, jotka ovat uponneet syvemmälle, kuin mihin yksikään ihmisen tekemä balsami voisi valua.

Kiitos, että kaikki kaipaukseni, katkeamiseni, epätoivon ja raivon välimaastossa tukahtuen huudetut miksi -kysymykseni ja epätoivoiset ”Auta minua, Jeesus” – rukoukseni ovat sinun edessäsi enkeliesi puhtaaksikirjoittamina.

Isä, tänään minulle – kippuraselälle – riittää, että tiedän Sinun tietävän. Kun Sinä tiedät, taivaallinen postitoimisto on Sinun aikataulujesi mukaisesti kiireinen suunnassa taivas – maa.

Hädän päivistä hädän vuosiin

”Avuksi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinin pitää kunnioittaman minua” (Ps. 50: 15).

Kun hädän päivä muuttuu päiviksi, viikoiksi, kuukausiksi ja lopulta vuosiksi. Kun ahdistusta on kestänyt niin pitkään, ettet enää muista milloin se alkoi etkä jaksa toivoa, että joskus elämän tarjottimella olisi hopeareunus ja tuotavana muuta kuin kivun satoa.

Kun olen huutanut Sinua avuksi ensimmäisestä hädän päivästä alkaen ja edelleen huudan, välillä ääni käheänä, itkun pisaroimana, välillä vain pelottava äänettömyys välillämme.

Sinä olet tullut avuksi lukemattomia kertoja, aina silloin, kun kaikki näytti tuhoutuvan ja monesti sen jälkeenkin, viimeisellä hetkellä ja pitkällä viiveellä. Silti olet käynyt luonani kuin vieras, jolla on kiire jatkamaan matkaa. Et ole vielä pyyhkäissyt hädän vuosia kädelläsi sieluni ulottumattomiin.

Tänään pidän lupauksestasi kiinni, otan Sinua kiinni viitanliepeestäsi ja pyydän: ”Auta minua, pelasta minut. Auta läheisiäni, auta kaikki hädän soihin vajonneita!”

En vain pyydä, vaan kiitän, en siksi, että hätä olisi jo poissa, vaan kiitän uskon kautta. Kiitän sen taivaallisen näkökyvyn kautta, jonka aina välillä lahjoitat, sen, joka näkee raunioissa alkavan vihreän vallankumouksen.

Minulla on hätä. Auta. Kiitos!

Rukouskoulussa, osa 9: Mahdottomuudet tarjoavat aarteita

Tänä keväänä alkava hurja kattoremontti on ollut minulle kuin kova isku palleaan, ilmat ovat olleet pihalla ja sisällä epäuskoinen tunne siitä, että taasko asutaan kesä teltassa, astellaan keskellä pölyä, joka ennen oli koti ja laitetaan iltayöstä työhaalarit naulaan vain jotta ne kukonlauluun puetaan uudelleen päälle.

Minulla on ollut tunne siitä, että vaikka monista vuorista ollaan selvitty, tämä haaste taittaa mielen ja ruumiin. On tehnyt mieli itkeä ja valittaa kohtaloa, vertailla toisiin ja käpertyä itsesääliin. Ja olen kyllä niin tehnytkin.

Mutta samalla Jumala tuntuu kutsuvan johonkin uuteen maailmaan, uskon ja toivon levolliseen oloon. Kun edessä on mahdoton jättiläinen, en ole osannut muuta kuin pysähtyä ja olla hiljaa Jumalan edessä.

Kuka voisi sanoa varmaksi, että meidän mahdottomat tilanteemme ja olosuhteemme olisi sallittu meille vain sen tähden, että tulisimme katkeriksi ja menettäisimme sen, mikä elämässä on parasta? Entä jos ne ovat annettu tiellemme siksi, että ne työntäisivät meitä Jumalan läheisyyteen, todellisuuteen, jota emme hyvinä päivinä löytäisi?

Minun hengellinen elämäni on ottanut jättiloikkia aina, kun tie on ollut tukossa ja elämä – ja samalla sydämeni – on joutunut murtumaan ja taipumaan suuntaan, jonne en olisi tahtonut mennä. Siksi voin luottavaisesti käydä kohti tämän kevään haastetta. Sen tähden uskallan lohduttaa myös sinua sinun jättiläistesi ympäröimänä.

Rukous alkaa monesti sieltä, missä muut keinot ovat käytetty. Kun silmien edessä on erämaata ja upottavaa suota näkökyvyn rajoille saakka, juuri silloin rukous nostaa meidät Jumalan täyteiseen elämään. Se on totta sairasvuoteella, hylättynä yksiöön, keskellä konkurssia ja haaveiden romahtamista.

Vaikka rukous saattaa olla selviytymiskeinoistamme viimeinen, se lahjoittaa meille elämää, joka on enemmän kuin voisimme koskaan menettää. Sen avulla kosketamme Jumalaa, Häntä, joka luo jokaisen päivämme hyvän tahtonsa mukaiseksi. Ja kun Jumala koskettaa meitä, mikään ei pysy samana. Emme mekään.