Rukouskoulussa, osa 9: salainen huone

”… me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen” (Joh. 14: 23).

Tänään melankolian ja yksinäisyyden puristaessa rintaa luin lainaamani sanat ja jotain salamankaltaista vilahti näkökenttääni. Kun kysyn, missä Jumala olet elämäni puristaessa minua aina pienempään ryttyyn, Hän vastaa: ”Olen lähempänä kuin pakkasessa huurtuva hengityksesi.”

Jumala on kuin makuuhuoneesta avautuva salainen huone täynnä iloa, valoa, merkityksellisyyttä ja täyteyttä. Kaikkea sitä, mitä minulta puuttuu ja mitä etsin sormet verillä kääntäen jokaisen vastaantulevan kiven.

Tämä salainen huone kutsuu minua – ja sinua – astumaan sisään. Ehkä elämän kiireessä ja huumassa ovi on patinoitunut piiloon ja vasta äkkipäsäykset saavat meidät tunnustelemaan täyttymyksen ovenripaa.

Jeesuksen sanoilla on valtava merkitys. Kaikki rakkaus, mielekkyys ja siunaus ovat ottaneet minut asunnokseen. Se ei saa jäädä vain sanoiksi muiden joukkoon vaan Jumala haluaa murtautua uskonnollisista kahleista keskelle elämäämme.

Kutsun sinua ja minua tänään sulkemaan silmämme ja astumaan salaiseen huoneeseen. Se on kalustettu juuri sinua varten; siunaus on valmiina virtaamaan solisevan puron lailla elämäsi kivun uurteissa synnyttäen elämää, jota niin kipeästi kaipaat.

Rukouskoulussa, osa 7

Tänään on selvästi huono aamu. Yö meni levottomasti pyöriessä ja herääminen oli kuin helpotus katkonaisille painajaisille.

Sängystä oli vaikea nousta, kun ei tiennyt mitä kipua varoisi eniten. Kömmin unisena kahvinkeittimelle, avaan keittiön verhot ja ihailen koivujen hentoista lumiusvaa. Jäässä kuten minäkin.

Selaan raamattua ajatukset harhaillen ja syytä itseäni siitä, etten edes tässä osaa keskittyä. Kevyenä olisi hyvä saada oikeaa painolastia mutta nyt sielu on höyhenen sijaan täyteen taakoitettu.

Mikä rukousasento olisi tänään paras? Asetun selälleen olohuoneen lattialle ja otan sohvatyynyn pään alle. Suljen silmäni ja lähetän ajatuksen välikaton läpi: ”Tässä minä olen. Uupuneena, sekavana, revittynä mutta juuri nyt tavattavissa.”

Rukouselämääni ei tänään mahdu sanoja. En jaksa valuttaa niitä huulieni läpi. Opettelen armollisuutta, makaan paikallani ja kuuntelen. Mieli seikkailee menneessä ja tulevassa ja aina välillä saan sen olemaan hetken hiljaa ja sitten päästän taas.

Minuutit kuluvat, aika menettää merkityksensä. En ole tässä suoriutumassa vaan tahdon viettää aikaa itseni ja Isän kanssa. Yksinolo vaihtuu jossain vaiheessa kaksin oloon. Mieli pysähtyy kuin villihevonen ruohokeitaalle.

Tässä on hyvä olla. Tässä on hyvä kuljettaa Isälle kaikki rakkaat ja kipeät ihmiset. Itseäni unohtamatta.

Tee myös tänään tekojasi

”Tee myös tänään niitä tekoja, joita olet ennen tehnyt ja anna meidän nähdä ne.” (Hab. 3:2)

Herra, älä anna meidän lukea sinusta vain historiankirjoista ja kuulla teoista, joita teit joskus muinoin. Ole Jumalamme tänään.

Herra, älä anna meidän hapuilla ja etsiä lähteitä, jotka täyttävät janomme ja jättävät silti tyhjiksi. Ole meille lähde, jonka ääreltä emme koskaan lähde.

Ole meille pelkojamme, syntejämme ja pettävää sydäntämme suurempi. Pelasta meidät näköalattomuudestamme ja epäuskostamme.

Iske meihin tänään rakkaudellasi salaman tavoin, lujaa mutta lempeästi. Älä suostu taittumaan kertomuksiksi menneistä ajoista, sillä me tarvitsemme Sinua tänään!

Rukouskoulussa, osa 6: rakastavan katseen alla

Miten olenkaan kaivannut kokea isän rakastavaa katsetta? Katsetta, jonka edessä saa suoristua, tulla näkyväksi ja vastaanottaa siemenen, joka itäisi luottamuksen arvoista elämää.

Olen hakenut sitä Taivaan Isältä, laittanut itseni mutkalle, kolkuttanut ovea ja juossut karkuun – jotta Isä katsoisi lämpimästi.

Miten voisi opetella rukousta, jos pelkää kohtaavansa jonkun, jonka rimaan ei koskaan yllä? Jos saatavana on vain ehdollistettua rakkautta?

Jotkut pelkäävät, että armosta opetetaan liikaa. Itse olen sitä opettanut jo yli 15 vuotta ja silti vasta nyt uskallan raottaa ovea ja antaa Isän katseen pyyhkiä pois vanhaa ja muotoilla uutta.

Isän rakastavan katseen alla on turvallista hypätä ja pudota. Yrittää, epäonnistua ja yrittää uudelleen. Pelko työntää etäälle, rakkaus houkuttelee lempeällä kutsullaan.

Rukous on rakkautta. Se on astumista rakkaussuhteeseen. Ja mitä olisikaan rakkauden lähteestä ammentaa toisille? 

Ajattele, jos myös parisuhteeseen ja ystävyyteen, isä-lapsi -suhteeseen saisi tuotua rakastavan katseen, joka on täynnä luottamusta? Rukous luo elämää joka suuntaan.

Rukouskoulussa, osa 5: Arvottomuus eristää yhteydeltä

”Olet arvoton. Merkityksetön. Et saa mitään hyvää aikaan ja epäonnistut kaikessa. Kukaan ei kaipaa sinua. Olet turha.” Näiden ajatusten kanssa olen paininut viimeiset viikot. Lannistavat ajatukset ovat läsnä heti aamusta ja ne jaksavat painaa alas vielä iltayöstä.

Rikkinäisen sielun mollivoittoinen laulu on sielunviholliselle otollinen iskupaikka. Se vahvistaa omasta sisimmästä nousevaa arvottomuutta ja työntää mieleen ajatuksia, jotka riistävät viimeisenkin omanarvontunteen

Kun ihminen kokee itsensä arvottomaksi, seurauksena on masennus ja uupuminen. Itsearvostuksen puute ajaa eristäytymään muista – kukapa haluaisi olla ”tällaisen ihmisen seurassa?” Tästä syystä rukouskin tuntuu ontolta.

Kuinka erilaisia sanoja Jumala puhuukaan meille! Hän kutsuu meitä rakkaikseen, kertoo ihailevansa meitä ja kaipaavansa seuraamme. Hänen sanansa nostavat, lohduttavat ja luovat uutta omanarvontuntoa.

Mitä sanoja sinä kuuntelet tänään? Tänään rukouskoulumme haasteena on pysähtyä kuuntelemaan sisällämme pauhaavia ääniä. Ehkä voisimme tunnistaa lannistavat sanat ja jopa pysäyttää ne? Ehkä voisimme sanoa itsellemme Jumalan auktoriteetillä: ”Olen arvokas ja rakastettu, olen ihmeellinen ja taitavasti luotu.”