Rukouksen valtava voima

”Minä rakastan Herraa, sillä hän kuulee anomiseni äänen ja on kallistanut korvansa puoleeni. Siksi minä huudan häntä avuksi kaikkina elämäni päivinä” (Ps. 116:1,2).

”Älä suotta rukoile – ei Jumala sinua kuule! Tai jos Hän kuulee, ei Hän noin surkealle ihmiselle vastaa. Miksi sinä kuvittelet, että Jumala haluaisi kuulla asioitasi ja auttaa sinua?”

Noin vihollisemme kuiskailee meille. Hän on ovela ja osaa vedota kokemuksiimme, tunteisiimme, osoittaa elämämme laatua ja käyttää sopivasti Raamatun sanoja.

Mutta miten vihollinen pelkääkään kristittyä, joka lapsenomaisesti ja uskon rohkeudessa uskaltaa huutaa Jumalansa puoleen! Vihollisemme tietää, että rukouksissamme on todellinen voima. Rukoukset kuullaan ja niihin myös aina vastataan. Jumala vastaa tavalla, joka palvelee meitä ja rukoustemme kohteina olevia lähimmäisiämme parhaiten.

Mutta voiko Jumala kuulla sellaista kristittyä, joka kokee olevansa huono ja epäonnistunut? Voiko Jumala vastata kaikkensa menettäneelle kristitylle? Raamattu on asiasta yksiselitteisen varma: kyllä voi. Jumala lupaa kääntyä juuri niiden ihmisten puoleen, jotka kutsuvat Hänen apuaan kaiken kärsimyksen, puutteen ja epäonnistumisten keskeltä (Ps. 102:18).

Rukouksen valtava voima ei ole rukoilijassa itsessään. Voima ei myöskään johdu rukoilijan uskon määrästä. Rukouksen kohde on voiman syynä: Jumala, jolle rukoukset lähetetään, ottaa pienimmätkin huokaukset todesta ja laittaa Taivaan liikkeelle.

Sinulla on siis salainen rukouksen ase. Tämä ase ei mene epäkuntoon syvissäkään vesissä. Se toimii maan alle hautautuneena ja se kuullaan jopa itsesäälin kallion kätköistä.

Pois riittämättömyys ja pelko

”Te ette ole saaneet orjuuden henkeä elääksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: `Abba, Isä!´” (Room. 8:15).

Koetko sinä riittämätömyyttä ja pelkoa? Koetko Jumalan edessä pelkoa siitä, ettet lopulta kuitenkaan täytä vaadittua mittaa? Painatko pääsi häpeästä alas vain odottaen kovia ja tuomitsevia sanoja? Odotatko ruoskan sivaltavan jälleen selkääsi yhden kipeän iskun?

Miten ihana ajatus ja lupaus onkaan se, että meidän sisällämme Pyhä Henki johdattaa meitä luottavaiseen lapsen rukoukseen! Emme ole Jumalasta kaukana, vaan läheisessä suhteessa rakastavaan Isään. Pelko ja riittämättömyys saavat vaihtua läheisyyteen ja turvallisuuteen.

Taivaallisen Isämme edessä saamme elää elämämme monet vaiheet. Saamme itkeä kipujamme Hänen sylissään, kokea elämän karikot tietäen, että Isä tulee ja auttaa. Raskaimpien epäonnistumisemme aikanakin voimme olla varmoja siitä, että meitä ei hylätä.

Jumalalla ei ole kädessään ruoskaa, vaan Hänen kätensä ovat avautuneet siunaamaan elämäämme. Hänen kätensä ovat kuilujemme alla ottamassa meidät turvaan ja ne toimivat kuin suojaavana peitteenä pahan päivän yllättäessä.

”Abba, Isä!”, on lapsen turvallinen huuto vanhemmalle, joka välittää. Turvallisen vanhemman tukemana elämää ei varjosta pelko. Turvallisen Jumalan kanssa sinä olet turvassa.

Särkyneiden sydänten vuosipäivä

”Hän on lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä” (Jes. 61:1)

Sellaista päivää ei taida olla kalenterissamme? Tänään voisi olla ”Särkyneiden sydänten” -vuosipäivä. Tänään kristityt yhdessä voisivat keskittyä rukoilemaan kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat särjettyjen sydänten pieniä palasia käsissään.

Taivas yhtyisi rukoukseemme. Jumala tuli ihmiseksi, jotta Hän saisi korjattua sen, minkä ei pitänyt koskaan särkyä. Sydämen piti olla eloisa ja voida hyvin Luojansa yhteydessä. Mutta kun ihmiskunta käänsi selkänsä Jumalalle ja ”sydämen käyttöohjeelle”, kuului kollektiivinen raksahdus.

Jumala tuli ihmiseksi, jotta särkyneet voisivat saada uuden toivon ja aloittaa alusta. Monet Hänen ensimmäiset seuraajansa olivat saaneet Taivaallista sydänelvytystä. He saivat todistaa Jeesuksen kyvyn korjata korvauskyvyttömiä sieluja.

Juuri tänään voisimme asettua ajatuksissamme ja rukouksissamme niiden tilalle, jotka kärsivät. Tänään voisimme ulottaa rukouksemme kaikille särkyneille, erittelemättä syitä ja seurauksia, etsimättä syyllisiä.

”Särkyneiden sydänten”- vuosipäivänä me kristityt voisimme antaa Kristuksen myötätunnon virrata lävitsemme. Hänen myötätuntonsa saattaisi saada huultemme lisäksi myös kätemme ja jalkamme liikkeelle.

Yhtenä päivänä vuodessa kovuuteemme voisi tulla pieni särö ja yrittäisimme asettua spitaalisten asemaan. Tuo yksi päivä voisi olla muuttamassa meitä niin, että pian jokainen päivä olisi varattu Kristuksen tahdolle korjata särjettyjä sydämiä.

.

Jumala meidän kanssamme

”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala meidän kanssamme” (Matt. 1: 23).

Vanhan Testamentin aikana Jumala tahtoi asua kansan keskellä. Hänelle rakennettiin Toisen Mooseksen kirjan ohjeiden mukaan telttamaja. Johannes toteaa evankeliuminsa alussa, että Sana asui keskellämme (Joh. 1: 14), joka tarkasti käännettynä tarkoittaa, että ”Jeesus telttaili keskellämme”.

Matteus opettaa meitä, että Jeesus on Jumala, joka tahtoo elää lähellä kansaansa. Hän tuli ihmisten keskuuteen ja se, joka näki Hänet, näki Jumalan. Jumala kohtasi ihmisiä, opetti heitä, lohdutti, hoiti, paransi ja kutsui heitä seuraamaan Häntä. Jumala kutsui ihmisiä lepäämään siinä tietoisuudessa, että Hän on lähellä ja tahtoo auttaa.

Jumala on tänäänkin keskellämme Henkensä kautta. Hän on tullut lähelle meitä ja me voimme rukouksessa ja seurakuntayhteydessä tavoittaa Hänet milloin tahansa.

Pysähdy ajattelemaan tätä: Jumala tahtoo olla sinun lähelläsi. Hän tahtoo vetää sinut lähelleen ja elää sinun kanssasi. Hän tahtoo olla sinun Jumalasi. Ajatus viestii läheisyyttä ja lämpöä. Sellainen Jumala meillä on – Jeesus on Immanuel: Jumala meidän kanssamme.

Niille, jotka ovat menettäneet kaiken

”Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukouksiaan” (Ps. 102:18).

Yksi vastoinkäyminen toisensa jälkeen. Yksi menetys, ja yhä yksi. On paljon ihmisiä, jotka tänään kokevat menettäneensä kaiken. He ovat joutuneet luopumaan niistä asioista ja ihmisistä, jotka ovat olleet heille rakkaimpia.

Kaikkensa menettäneet jäävät monesti yksin. He kantavat menettämisen ja syyllisyyden leimaa. Heistä saatetaan kuiskia lounastauoilla ja seurakuntien vaatenaulakoilla. Monesti heidän elämästään tiedetään kauempaa enemmän.

Kaikkensa menettänyttä kutsutaan suuntamaan itkunsa ja huutonsa Jumalan puoleen. Jumalasta maalataan meille sellainen kuva, ettei Hän käänny vain onnistuneiden ja omistavien ihmisten puoleen, vaan yhtälailla niiden, jotka ovat totaalisessa nollapisteessä.

Jumala ei halveksi onnetonta ihmistä. Hän ei tyydy sanomaan ”Kas niin, Minähän sanoin!” Häntä koskettaa särkyneen ihmisen kärsimys ja Hän tahtoo auttaa.

Kun kerran Jumala kuulee kaiken menettäneiden rukoukset ja arvostaa niitä, siitä syntyy uudenlainen omistaminen. Voi hyvin olla, että kaikkensa menettänyt ihminen saa menettämiensä asioiden tilalle enemmän. Ja jos hän ei saakaan samanlaatuisella tavalla, niin syvemmällä.

Hän saa nähdä Jumalan laupiaat ja myötätuntoiset kasvot. Niiden kasvojen säteilyssä ihminen on kaiken siunauksen ja täyteyden keskellä.