Anna huolesi ylöspäin

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoillen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon” (Fil. 4: 6).

Yksi Raamatun ihanimmista ohjeista ja lupauksista.

Kuinka paljon menneiden asioiden kipuilu, nykyisyyden raskaat taakat ja tulevaisuuden avoimet kysymykset vievätkään voimia?

Murehtiminen voi kääriä sielun tiukaksi palloksi ja varastaa iloiset värit elämästämme.

Unohdamme liian helposti, että meidän raskailla huolilla on paikka, jonne ne saa lähettää. Rukouksen voima on siinä, että se kiidättää asiamme Jumalan armoistuimen eteen nopeammin kuin mitkään maalliset yhteydet ja siinä, että rukouksien vastaanottaja on enemmän kuin kiinnostunut asioistamme.

”Kaikessa” tarkoittaa kaikkia mahdollisia asioita, jotka ikinä voisivat ahdistaa meitä. Se pitää sisällään kaikki ne asiat, joita sinä tänään kannat painavassa repussasi. Ne kaikki asiat saa antaa ylöspäin.

Huolten luovuttamista Jumalalle seuraa käsinkosketeltavan vahva lupaus: Tilalle tulee levollinen luottamus.

Levollisuus laskeutuu sinne, missä murheet on lähetetty ylöspäin. Vaikka asiat eivät olisi vielä muuttuneet, yli olosuhteiden ja järkeilyn nouseva rauha saapuu levottomaan sieluun Jumalan paluupostina.

Rauha on sen todellisuuden muistamista, että Jumala sekä kuulee kaikki huolemme että myös vastaa kaikkiin haasteisiimme parhaalla mahdollisella tavalla. Ihan varmasti. Aina.

”Eihän minulla ole oikeutta pyytää, Isä…”

Aloitin eilen rukoukseni epämääräisillä, takeltelevilla sanoilla ”Eihän minulla Isä oman elämäni sekasorron takia ole oikeutta anoa apuasi…”

Rukous katkesi sisälläni räjähtäneeseen maamiinaan. Olin sekoittanut oman elämäni ja evankeliumin yhteen vaarallisella tavalla.

Kun elämä soljuu mallikkaasti urillaan, yhteys Jumalaan tuntuu oikeutetummalta. Likapyykkien seassa kahlatessa tuntuu oikeammalta hautautua vaatekasan alle taivastutkan ulottumattomiin.

Evankeliumin uskomattoman hyvä uutinen tarkoittaa, että juuri likaisena, trombien alle jääneenä, elämän syöksykierteessä olevana meillä on enemmän kuin lupa astua Isän armollisten kasvojen eteen.

Meillä ei ole vain lupaa, vaan mitä lämpimin ja aina voimassa oleva kutsu meitä ikävöivän Jumalan läsnäoloon. Siinä on sitä paitsi liitteenä Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen ehdoton suosituskirje.

”Eihän minulla ole Isä oikeutta pyytää” on vaarallista nöyristelyä. Tietenkään kenelläkään meillä ei sitä oikeutta oman elämämme kurssisuhdanteilla ole. Ei vaikka olisimme onnistuneet kahlaamaan vuosikymmenemme moitteettomasti.

Evankeliumissa kohtaavat Jumala ja ihminen. Toinen on Kaikkivoipa ja toinen kaikki-tarvitseva.

Minulla on ”Elämä mallillaan” -tosi-tv-sarjan sijasta hiljainen vaikerrus Jeesus Sinun puoleesi. Eikä minulla olisi sitäkään, ellet rakastaisi minua eloon, muistamaan kuinka uskomaton Pelastaja Sinä olet.

Kiitos, että avunhuuto pitää sisällään aina Sinun taivaallisen tarkan kuulosi. Kiitos, että tänään juuri tällaisena saan astua Valtaistuinsaliin ja tietää, että kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta Sinä kuulet, autat, pelastat, lohdutat ja rakastat minua. Jokaista puoleesi kääntyvää.

Sinä teet minulle vain hyvää

”Sinä olet hyvä ja hyvää sinä teet” (Ps. 119:68)

Herrani, miten monesti erehdyn pitämään sinua välinpitämättömänä ja jopa joskus pahana – ainakin minua pahaa kohtaan.

Miten usein valitan, ettet puutu elämääni hetkillä jolloin tarvitsisin sinua kipeimmin.

Minä tiedän, että elämääni ei tule yhtä ainutta asiaa ilman, että Sinä olet antanut niille luvan. Mutta kun kuljen vaikeuksista seuraaviin aina näännyyksiin saakka, en ole pystynyt uskomaan, että Sinä tahdot kaikella, aivan kaikella tehdä minulle vain hyvää.

Anna Herrani anteeksi. Minä en ymmärrä sinua tarpeeksi enkä ole osannut luottaa siihen, että kipeimmätkin elämäni vaiheet ovat tulleet Sinulta – vain jotta voisit antaa minulle hyvää.

Herrani, olen itsepäisesti luullut tietäväni mikä on minulle parasta. Mutta onneksi sinä et suostu suuren rakkautesi takia aina antamaan sitä hyvää mitä minä pyydän koska olet nähnyt etten minä osaa erottaa hyvää pahasta.

Kiitos Herrani, että Sinä olet niin hyvä. Kiitos että tahdot lapsillesi vain parasta ja et vain tahdo vaan annat sitä meille jatkuvasti.

Älä anna minun arvioida hyviä antejasi oman petollisen sydämeni mukaan vaan anna minun pitää kiinni siitä, mitä olet kertonut olevasi ja tahtovasi.

Anna minun ylistää sinua silloinkin, kun tunnut sallivan vain pahaa, sillä en tahdo enää arvioida sinua omien tunteitteni ja niin rajoittuneen näkökulmani kautta.

Uskon, että kaikki minkä olet tänään sallinut elämääni on parasta mitä voit minulle antaa. Tiedän, että vaikka en sitä nyt ymmärtäisi, tulee vielä päivä, jolloin näen elämäni kipeimmätkin vaiheet sinun hyvyytesi lahjoina.

Tässä Herrani siis olen, avaan tyhjät käteni sinulle ja haluan vastaanottaa sinun hyvyyttäsi. Hyvyyttä, jolla ei ole mittaa eikä loppua.

Kiitos että armostasi olet niin käsittämättömän hyvä minulle pahalle. Kiitos, että et ikinä lakkaa jatkuvasti sommittelemasta minulle parhaita mahdollisia lahjapaketteja.

Avaa ja vuodata sydämesi kivut Minulle

”Vuodattakaa hänen eteensä sydämenne. Jumala on meidän turvamme” (Ps. 62:9).

Elämän upottaessa joka askeleella kuin kenkien alla raksahteleva lumimassa aina nivusiin saakka, huuda Minua avuksesi.

Kantaessasi aina painavampaa kuormaa nääntymykseen saakka etkä enää jaksa vastaanottaa lisää kipua räjähtämättä palasiksi, tuo sydämesi Minun eteeni, minulla on erikoistyökalut avata lukituinkin sisin hellän varovaisesti.

Kun olet itkenyt ja odottanut myötätuntoa läheisiltäsi elämästä, jonka ytimeen luulit heidänkin näkevän ja sait vain sanoja, jotka viiltävät sinua välinpitämättömyydellään, tule Minun luokseni.

Kun luulet olevasi liian sekaisin monista elämäsi äkkikurveista ja auttamattoman kaukana tuhlaajapojan tai -tytön meikatussa roolissasi, muista, että Minä katson sinua ja odotan, odotan vain että muistaisit Minut ja pyytäisit apua, jota en koskaan sinulta kieltäisi.

Vuodata sydämesi minulle, ihan kaikkine tummine sävyineenkin, sillä Minä ymmärrän ja kaipaan sinua. Minä kaipaan lahjoittaa sinulle elämää, joka luo surun kurtistamiin silmäkulmiisi ilon säihkettä.

Tule lähelle, Jumalani

”Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni nähden” (Ps. 69: 19).

Lähesty minua, Jumalani, sillä minä olen hukkumassa haavoihini, joiden kautta ja tähden elämäni liekki valuu tähän polttavaan ja kuivaan maaperään kuin pohjattomaan nieluun.

Lähesty minua, Isäni, sillä en tahtoisi enää kestää tätä jatkuvaa orpouden tunnetta, pelkoa ja todellisen kouristavaa kokemusta siitä, että olen omassa varassani – eli hukassa.

Lähesty minua, Vapahtajani, sillä minä olen vankilassa, enkä enää jaksaisi karata vapauteen, vaikka betoniseinät kaatuisivat ympäriltäni ja minun tarvitsisi vain kävellä kohti toivorikkaampaa kasvualustaa.

Lähesty minua, Pyhä Henki, Sinä, joka asut minussa ja tiedät kaiken, puhalla jäinen ja jatkuvasta paineesta lyttyyn mennyt sieluni jälleen eloon.

Lähesty minua kaikki sata askelta. Kaikki miljoona askelta, lähesty tähden kirkkaudella ja valon nopeudella, sillä ilman Sinua minä en enää jaksa. Aamen.

Olen väsynyt odottamaan, Jumalani!

”Olen väsynyt huutamisesta, kurkkuani kuivaa. Silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani” (Ps. 69: 4).

Psalmissa 40 saamme olla Daavidin seurassa ylistyslaulujen pauhatessa, silloin, kun Jumala on kiskaissut ylösnousemusvoimallaan palvelijansa mahdottomasta ja turmiollisten voimien (mitä se ikinä tarkoittaakaan..?) upottavasta juoksuhiekasta.

Helppoa olisi jäädä Psalmin 40 äärelle ja luottaa, että Jumala aina kuulee ja lähes välittömästi vastaa ja pelastaa meidät kulloisestakin kurimuksesta. Vaikka Daavid muistuttaakin, että hän joutui odottamaan pitkään Jumalan paluukirjettä, silti ajatus tukahduttavasta viiveestä unohtuu helposti kiitosrumban rytmeihin.

Psalmissa 69 ollaan tunneihmisen skaalan toisessa päässä. Jälleen juoksuhiekka on yllättänyt Daavidin elämän monimuotoisilla poluilla, huuto on ollut sama kuin ennenkin mutta nyt Daavid ei ole saanut kipeästi kaipaamaansa rukousvastausta edes siinä pisteessä, kun vain sierainpari näkyy pinnan yllä, vaan ”virta on huuhtonut minut mukanaan.”

Nämä molemmat ulottuvuudet ovat hyvä muistaa. Yksi saa tänään kiittää keuhkojensa laajuudelta, toinen vajoaa aina syvemmälle sinne saakka, missä majakoiden valo ei enää yllä.

Olisi tärkeää odottaa Jumalan aikatauluja, mutta odottavan aika on pitkä, joskus liian pitkä.

Epätoivon kokonaiseen mereen vajonneena Daavid jaksoi – ehkä viimeisen jumalallisen valonsäteen johtamana – muistaa, että Jumala kuulee sielläkin, missä viestiyhteydet ovat muuten poikki. Eikä vain sitä, vaan hän muisti, että Jumala kuulee köyhiä ja vaikka köyhä olisi joutunut jopa synnin, syyllisyyden, häpeän tai ahdistusten vankilaan, olisi vankilassa oleva silti ”Jumalan vanki.”

Minä väsyn, Jumalani. Minä jaksan odottaa vain hyvin rajallisen ajan ja kestää vain rajallisesti vaikeuksia. Mutta kiitos, että Sinä et väsy minuun. Kiitos, että Sinä et väsy ongelmiini etkä huutooni, joka muistuttaa monesti traktorin alle jäävän kissan vinkaisua. Ja kiitos, että Sinä tahditat elämäni sinfonian jokaisen sävelen!¨