Lepoa siellä ja lepoa täällä

”Sen sijaan me, jotka tulimme uskoon, pääsemme lepoon.” (Hebr. 4:3)

Kristityille on tuleva eräs päivä, jolloin kaikki maahan painetut nostetaan ylös ja rikkimenneet korjataan. Yksi hetki muuttaa kaiken, itku kääntyy iloksi ja syvyyden painoankkurit taivaallisiksi heliumpalloiksi.

Taivas odottaa sinua. Se kutsuu sinua odottamaan tulevaa vapautusta ja arvoitusten aukaisemista kärsivällisesti ja rohkeasti. Voi olla, että et voi välttää törmäyksiä tänään, taivaassa saat ihanan karusellin puskuauton.

Taivas on täynnä lepoa. Sinne kannetaan taivaallisilla paareilla kaikki väsyneet ja loppuunpalaneet.

Taivas voi olla jo tänään totta sydämissämme. Siihen lepoon Jeesus kutsuu sinua ja minua. Hän haastaa meitä oppimaan Häneltä levollisen elämän salaisuuden.

Levottomuus ja väsymys tulee monesti siitä, että minun pitää pysyä pinnalla, ansaita, hankkia tai pitää yllä. Väsymme huolehtimaan itsestämme, läheisistämme ja asioista, joita meille on.

Jeesus kutsuu meitä luovuttamaan asiamme Hänelle. Ehkä tänään uskallan antaa yhden asian, huomenna toisen. Antaessani vapaudun siihen luottavaiseen lepoon, joka on odottanut minua alusta asti.

Voin menettää terveyteni. Omaisuuteni. Työpaikkani. Jopa ihmissuhteeni. Menetykset saattavat alkushokin jälkeen olla portaat seuraavan maailman lepoon jo täällä maan päällä.

Jeesusta en menetä. Enkä taivaan VIP-paikkaa. Lepoa on luvassa. Täällä maistiaisina ja hetken päästä täysimittaisena.

Tasaista maata

”Sinun hyvä henkesi johtakoon minua tasaista maata” (Ps. 143:10).

Tasaista maata oppii arvostamaan, kun on ylittänyt vuoren toisensa jälkeen vain todetakseen, että aina uusi vuori nousee eteen uhkaavana ja lannistavana.

Laaksoihin on hyvä laskeutua, mutta ne kestävät joskus harmillisen vähän aikaa; juuri kun telttanarut ovat pingoitetut, on aika alkaa kiivetä kohti seuraavaa pilvien päällä olevaa huippua.

Johdata minua tasaista maata – anna minulle sellaista aikaa, jossa vuoret eivät mahtaile ja pelottele huomisessa. Anna aikaa levätä, nauttia tyynen veden liplatuksesta ja puiden huminasta, salli seurata lintuja ja katsella perhosia.

Anna sielun kuminauhan vetäytyä ja hakea takaisin alun kimmoisuutta. Ole se telttamaja, jonka suojaan saan vetäytyä hengittämään Sinua.

Vuoret tulevat taas joskus, tiedän. Mutta johdata minua tänään niiden ohi tasaista maata pitkin. Ehkä pienen ajan päästä jaksan taas kiivetä seuraavalle ulottumattomalle huipulle.

Kiviset ja soraset

”Niin Daavid kulki miehineen tietä eteenpäin, ja Simei kulki pitkin vuoren rinnettä samaan suuntaan, kirosi kulkiessaan, viskeli kiviä häntä kohti ja heitteli soraa.” (2. Sam. 16:13).

Muutaman sadan hengen joukko käveli itkien pois kotoaan kohti erämaata. Vuoren rinnettä kavutessaan sotilaiden piti suojata kuningastaan kilvillä, kun eräs mies kulki samaan tahtiin sivussa ja heitteli kiviä ja soraa.

”Sinä olet murhamies, sinä ansaitset tämän!” Kuinka sanat osuivatkaan arasti Daavidin sydämeen. Huutelija luuli Daavidin tappaneen Saulin kuningassuvun rippeet hallituskautensa alussa, mutta hän oli väärässä. Kuitenkin Daavid oli todella murhamies – olihan hän tappanut yhden luotetuimmista sotilaistaan, heettiläisen Uurian.

Sotilaat anoivat lupaa sivaltaa huutelijalta pää poikki. Mutta Daavid antoi miehen heitellä kiviä; ehkä ne olivat itsensä Kaikkivaltiaan suunnitelmaa: ”Antakaa hänen olla, kirotkoon vain, jos Herra on Häntä käskenyt.”

Daavid jatkoi matkaansa kohti väistämätöntä pimeyttä. Hän olisi voinut kapinoida kohtaloaan, valitella kokemaansa tragediaa tai vaatia Jumalaa tilille. Sen sijaan Daavid osoitti itkunsa Jumalalleen: ”Ehkä Herra näkee kurjuuteni ja korvaa minulle hyvyydellään sen, että tämä mies tänään kiroaa minut.”

Daavid oli ansainnut pakolaisuutensa. Samoin me monesti ansaitsemme vaikeutemme. Niin tai näin, syyllisenäkin saa jättäytyä Jumalan käsiin.

Itku oli seurana sinä päivänä, mutta Jumala määräisi huomisen. Sinä päivänä kiviset ja soraset juhlivat, seuraavana oli Jumalan lohdutuksen vuoro.

Kun elämä on liian vaikeaa

”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta” (Ps. 42:6).

Kun elämä on liian raskasta; kun pitäisi tehdä jotain asioiden muuttamiseksi, mutta puuttuu voimat ja ymmärrys.

Me hätäilemme ja juoksemme sinne tänne. Yritämme huutaa apua joka ilmansuunnalta ja raapia kasaan viimeiset voimanrippeet seuraavaan askeleeseen.

Olemme levottomia ja masentuneita, koska emme itse tiedä, miten huominen voisi olla tätä päivää erilainen. Olemme neuvottomia, kun emme itse osaa ohjata elämämme paattia.

Kun elämä on liian vaikeaa, olemme ehkä unohtaneet Jumalan? Emme ehkä ole osanneet ottaa huomioon, että Jumala tahtoo olla kanssamme läheisemmässä suhteessa ja olla vaikuttamassa kaikissa asioissamme? Miten helposti se unohdus käykään meille!

”Odota Jumalaa”, on ihmisen pysähtyminen jotta Jumala lähtisi liikkeelle. Siinä ihminen tunnustaa auttamattoman tilansa ja pyytää Jumalaa aloittamaan työnsä täydestä mahdottomuudesta.

Psalmin kirjoittajalla oli jo kokemusta Jumalan toimintamallista ja rakastavasta huolenpidosta. Hän keskeltä omaa neuvottomuuttaan ohjasi omaa tunne-elämäänsä pelosta ja hätäilystä lepoon: Jumala varmasti tulisi ja auttaisi.

Raamattu lupaa, että yksikään Jumalaan turvaava ei joudu häpeään – toisinsanoen levollinen luottamus ei ole turhaa.

Odota Jumalaa, sieluni. Anna asiasi Taivaalliselle Isällesi. Uskalla antaa Hänelle vastausten laatu ja aikataulut. Älä suostu antamaan vain huoliasi vaan anna samalla itsesi kokonaan ja ehdoitta.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa

”Silloin Elia nousi, söi ja joi. Sen ruuan voimalla hän kulki neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti” (1. Kun. 19:8).

Kilometrejä oli alla jo liian paljon. Liian monia taisteluja, liian raskaita valvottuja öitä, painavia huolia, pelottavia tulevaisuudennäkymiä.

Elia katkesi ja masentui. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Hän toivoi itselleen kuolemaa – tilanne, jossa omat voimat ovat kuluneet loppuun ja edessä on pelkkä pystysuora muuri.

Jumala otti Elian reppuselkään. Hän kohtasi Elian juuri siinä pisteessä, missä hän ei jaksanut nähdä enää huomiseen. Jumalan mahdollisuus alkoi siellä missä Elian loppui.

Elia kuljetettiin Hooreb -nimiselle vuorelle. Se oli se sama vuori, jossa Jumala oli ilmestynyt Moosekselle ja jossa oli annettu lain taulut Israelin kansalle. Elia kannettiin alkuun. Jumalan läsnäoloon.

Sinne Jumala kantaa jokaisen väsyneen lapsensa. Meidät kannetaan omaan erämaahamme, omaan yksinäisyyteen, jossa emme vastoin todennäköisyyksiä lakkaa olemasta, vaan uudistumme. Meidät kannetaan kohtaamaan Jumala.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa alkaa paradoksaalisesti sieltä missä matkamme näyttäisi päättyvän. Loppu onkin uuden alku. Meitä muistutetaan hellästi siitä, kuinka elämää tulisi elää levosta käsin. Jumalasta riippuvaisena.