Raskaat aamut

”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).

Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.

Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.

Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.

Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.

Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.

Älä pelkää, Isäsi on suurempi

”Isäni… on suurempi kuin kukaan muu” (Joh. 10:29).

Vaikka tuskaisen todelliset ja kaiken yhdeksi sokeaksi pisteeksi maalaavat haasteet pilkkaavat heikkoa uskoani, Sinä olet suurempi.

Vaikka vahvat ovat mieleni kostean hämärät linnoitukset ja niiden ovet niin vankat, etten koskaan pysty murtautumaan vapaaksi, Sinä olet suurempi.

Vaikka syvät ovat sydämeni haavat, tikattuinakin aina valmiina repsahtamaan ja painamaan minut polvilleen, Sinä olet suurempi.

Vaikka vihlova kipu jyrsii ruumistani kuin pistosaha antautuvaa vanerilevyä, Sinä olet suurempi.

Vaikka yksikin ”Murhe” -nimisen sisarusparven jäsen repii toivoni kappaleiksi kuin naurettavan ohuen paperitapetin ja joudun lohduttomana toivottamaan ne kaikki kerralla tervetulleiksi; Vaikka en osaa tai jaksaa enää muuta kuin painautua suojaan sohvan nurkkaan lohtuvilttini alle, Sinä olet suurempi.

Ja koska olet kaikkea suurempi ja koska satut rakastamaan minua niin paljon, että olet piirtänyt minut kämmenselkääsi vain, jotta saat katsella minua, antamaasi nimeä ja sen sisältämää elämää, minä en pelkää.

Myrskyt repikööt puut juuriltaan, järistykset kukistakoot vuoria, pimeys ilkkukoon pienelle liekille: elämänhalulleni, minä en pelkää. Sillä Sinä olet Suurempi, Jumalani.

Kiitän Sinua

”… uhraan sinulle kiitosuhrin” (Ps. 56:13).

Tänään kiitän sinua, Isä, siitä, että Sinä olet kantanut minua ja meitä juuri tänne saakka. Kiitos, että et ole jättänyt työtäsi kesken, etkä ole minua hylännyt.

Kiitos, että olet tuonut vettä erämaahani ja antanut sitä leipää, joka on ravinnut sisintäni yhä uudelleen. Kiitos, että olet nostanut aina, kun olen vajonnut itsesääliin ja epätoivoon.

Kiitos, Isä, että olet ahdinkojani ja vastuksiani vahvempi. Kiitos, että sinulta ei koskaan lopu viisaus eikä Sinun tiesi pääty niihin muureihin, joiden edessä minä vapisen.

Kiitos, että rakkautesi minua kohtaan on mittaamattoman syvä lähde. Kiitos, että Sinusta saan ammentaa voimaa ja toivoa jokaiseen päivään, niihinkin, joina jään itkemään eteiseen heitettyäni lapset kouluun.

Kiitos, että saan antaa sinulle aina kaiken. Saan antaa huoleni ja ongelmani ja enemmän – koko elämäni. Sinulle saan antaa ehostusta kaipaavan ruumiini ja sielun, joka savuttaa liian kovasta käytöstä.

Tänään minä kiitän Sinua. Sinä olet ihmeellinen ja silti olet valinnut minut rakkaaksesi, niin myötä- kuin vastamäessä.

Seinä vastassa?

”Emme me pysty – he ovat vahvempia kuin me” (4. Moos. 13:31).

Eilen kahvittelimme keittiömme pöydän äärellä rakennussuunnittelijan ja kirvesmiehen kanssa. Keskustelun aikana tajuntaani iskeytyi ymmärrys: nyt alkaa hometalokorjaus vol 2.

Mieleen tulvi muistoja pari vuotta sitten vastaantulleesta totaalisesta kaaoksesta. Ensin jouduimme purkamaan lattian hiekalle saakka ja sen jälkeen sahattiin ulkoseinät kappaleiksi. Se oli työmaa, josta en ole toipunut vieläkään.

Keväällä siis alkaa pakollinen katon uusiminen. Jälleen joudumme purkamaan kaikki entiset rakenteet, astumme kuukausia kestävään työmaahan, joka juuri nyt tuntuu aivan toivottomalta.

Tältäkö Israelin vakoojista tuntui luvatun maan rajalla? Päämäärä oli näkyvissä mutta seinä välissä oli liian suuri. He eivät nähneet mitään mahdollisuuksia voittaa esteitä ja astua Jumalan lupauksiin.

Joosualla ja Kalebilla oli erilainen tapa suhtautua haasteisiin. He eivät kieltäneet ongelmien todellisuutta mutta hengittivät samalla Jumalan todellisuutta. Kun Jumala oli mukana matkassa, Hän kulkisi edellä ja avaisi tarvittavat väylät.

Juuri tänään en ymmärrä Jumalan ajatuksia, en sitten yhtään. En ymmärrä, miksi seiniä tulee vastaan kiihtyvällä tahdilla. Näen vain ongelmia, joihin ei olisi voimaa tarttua. Mutta jospa uskaltaisin luottaa pilviin saakka kohoavien seinien takana avautuviin maisemiin? Jospa uskaltaisin luottaa Isään, joka tahtoo tarkasti johdattaa lastaan? Jospa huominen on jo valmiina, iloiten kutsumassa elämään, joka juuri nyt on silmiltäni salassa.

Murheiden kauppakassit

”Hänelle minä kannan huoleni, hänelle kerron, mikä minua painaa” (Ps. 142:3).

Kävelen elämän supermarketista suurten kauppakassien kanssa. Takana välkkyvät mainosvalot lupaavat kiihkeää onnea, ostettua täyttymystä ja ylitulvivaa iloa.

Kauppakeskuksessa tapasin paikalleen jämähtäneitä hymyjä ja katseita, jotka katsoivat ohi tavoitellen kiihkeästi seuraavaa luvattua maata. Kuljin muiden perässä ja käteni olivat kuin automaattiohjauksella poimien hyllyiltä tuotteita, jotka vannoivat onnen nimeen.

Ulkona on viimaista ja paperikassit alkavat painaa. Hartiat painuvat maata kohti ja sormet taistelevat otteen lipsahtamisesta. Ne, mitkä vielä kärryissä huumasivat kiihkonsekaisella odotuksella, ovat muuttuneet pimeällä parkkipaikalla, odotustilassa, betoninpainoisiksi huokauksiksi.

Tällä kertaa en lastaa kasseja autoni takakonttiin ja raahaa niitä kotiin vaan kannan ne Sinun eteesi. Nostan jokaisen tuotteen pöydällesi eteesi ja Sinä nyökkäät tietäväsi sisällön. Sinä tiedät ryhtiäni horjuttavien kantamusteni määrän ja laadun.

Hymyilet. Katseesi nostaa painuneen olemukseni ja tiedän – tänään saan jättää ostokseni Sinulle. Jokaisen murheen, otetun ja annetun.