Usko koetuksissa

”Tehän tiedätte, että teidän uskonne kestävyys koetuksissa saa aikaan kärsivällisyyttä” (Jaak. 1:3).

Onko sinusta tuntunut siltä, että reputat jokaisen ylhäältä tai alhaalta tulevan koetuksen? Usko kyllä vahvistuisi koetuksissa – jos ne kestäisi?

Jaakob kirjoittaa ahdistuksissa oleville kuulijoille. Hän on niin rohkea, että kehottaa jopa iloitsemaan vaikeuksista. Iloon on syytä, koska monenlaiset erilaiset ahdingot ovat niitä välineitä, joilla Jumala vahvistaa – ei meitä – vaan sitä mystistä asiaa, jota kutsutaan uskoksi.

Jos siis lannistut koetuksissa, tai koet epäonnistuvasi niissä yhä uudelleen, ehkä olet kalibroinut arviointiasteikkosi väärin? Uskon kestävyys nimittäin tarkoittaa sitä lujuutta, jolla minä tartun kiinni Vapahtajastani.

Normaalioloissa ihminen luottaa pitkälti itseensä. Mutta kun liian vahvat tuulet puhaltavat ja repivät suojatelttani ympäriltäni, alan hapuilla auttajaa itseni ulkopuolelta.

Kun koetukset ja myös epäonnistumiset saavat meidät juoksemaan Jeesuksen Kristuksen syleilyyn, uskonyhteys vahvistuu. Tämä on Raamatun tarkoittamaa uskon vahvistumista tai uskon kestävyyttä.

Miten kärsivällisyys liittyy kaikkeen tähän? Kun olen kokenut monia tuskaisia tilanteita ja hädissäni kutsunut Vapahtajaani apuun, minuun on monien toistojen kautta syntynyt luottamus. Vaikka olisin tänään pimeässä laaksossa, joku sisäinen tunnemuistini kertoisi, että näissä hetkissä ollaan oltu ennenkin. Ja niistä on aina selvitty. Ei omin kyvyin, vaan Pelastajan auttamana. Siksi minun ei tarvitse hätäillä, vaan voin kärsivällisesti odottaa varmaa apua ja pelastusta.

Kyynelehtivä sielu

”Minun sieluni itkee surusta. Vahvista minua sanasi mukaan” (Ps. 119: 28).

Kun piinaavat vaikeudet, väijyvä väsymys tai padottu suru hyökkäävät päällä kuin nälkäinen pantteri, jäljelle jää oma avuttomuuden tunne. Ja kyyneleet, jotka kertovat kantokykyä kipeämmästä todellisuudesta.

Ulkoinen olemus saattaa esittää tyyntä ja hyvinvoivaa roolia ja samaan aikaan sielu on käpertynyt kasaan kuin tuohi kuumuudessa.

Itkevä sielu on taivaan lehmänkello. Jumala tahtoo kohdata yhden, yksinäisen kyynellähteen.

Minä pyydän Häntä muuttamaan olosuhteet. Olosuhteita muuttamalla tämä päivä olisi helpompi mutta huomenna juoksisin vauhtisokeudessani ehkä uuteen romahdukseen?

Jumala tahtoo lohduttaa minua ja sinua Sanansa voimalla. Hän vetää armostaan meitä lähelleen, Hänen siipiensä suojassa kestämme paremmin elämän tyrskyt.

Miksi Jumala ei siis muuta olosuhteita? Koska Hän haluaa antaa meille jotain enemmän. Salattua ruokaa, joka vastaanotetaan sielun säröistä.

Neuvoton vaan ei toivoton

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia” (2. Kor. 4:8).

Neuvoton tarkoittaa, että olen elämäni kanssa juuri tässä jalkojeni päällä olevassa pisteessä enkä tiedä mihin suuntaan lähtisin seuraavaksi astelemaan.

Neuvoton tarkoittaa, että joudun läpielämään vaikeuksia, joita en osaa ratkaista.

Neuvoton on kuin pienen kylän viisas mies, jolta sai aikaisemmin vastauksen jokaiseen pulmaan mutta nyt lähde on tyhjentynyt.

Neuvoton on kuin päähenkilö elokuvan liikkuvassa huoneessa, jonka seinät työntyvät vääjäämättömästi sisään ja edessä on vain tuskainen vääjäämättömän odotus.

Neuvoton. Vaan ei toivoton. Neuvottomuus on Toivon lämppäribändi.

Toivoton olisi ihminen, jos hänellä ei olisi ketään itseään suurempaa, johon turvautua.

Siksi Kristus astui maailmaan, että Hän saisi astua sinun elämääsi. Keskelle kysymyksiä, yhteyskatkoksia ja rusentuvia seiniä.

Vain murhetta ja huokausta?

”Minun elämäni kuluu murheessa, vuoteni huokauksissa. Voimani on rauennut syyllisyyteni tähden, ja luuni ovat heikentyneet” (Ps. 31:11).

Joskus elämä tuntuu olevan yhtä menetystä, itkua ja huokausta. Niissä hetkissä ei aina jaksa uskoa parempaan huomiseen. Kun murheen vuosia on takana lukuisia, ei edessäpäin näytä olevan mitään muutoksen mahdollisuutta.

Onneksi Jumala ei liiku inhimillisten mahdollisuuksien asteikolla. Hän ei ole neuvoton meidän mahdottomuuksissa eikä Hänen valonsa sammu keskellä pimeyttämme.

Psalmien kirjoittajat tunsivat elämässään koko elämän kirjon. Heidän arkeensa tuntui mahtuvan paljon kärsimystä ja Jumalan poissaolon tuntua. Aivan kuin meilläkin.

Mitä epätoivoisemmaksi he kävivät, sitä tiiviimmin he vetosivat Jumalaansa. Ehkä he olivat oppineet monien kipeiden kokemusten kautta, että Jumala sanoo lopulta aina viimeisen sanan?

Ehkä elämäsi on tänään pelkkää kuristavaa murhetta? Ehkä et jaksa kuin hengittää raskaita huokauksia? Miten samoissa vesissä kahlannut Daavid tahtoisi tänään rohkaista sinua? Ehkä näillä sanoilla: ”Olkoon sydämenne rohkea ja olkaa lujat, kaikki te, jotka odotatte Herraa. (Ps. 31:25).

Vaikeuksien oppitunnit

”Te ette saaneet leipää syödäksenne ettekä viiniä tai väkijuomaa juodaksenne, jotta tietäisitte, että minä olen Herra, teidän Jumalanne” (5. Moos. 29:5).

Mooses piti Israelin kansalle viimeistä puhettaan Kanaanin maan rajalla. Hän palautti kansalle mieleen kuluneiden vuosikymmenien vaelluksen keskellä erämaata. Kansalla ei ollut mitään mihin turvautua; ei omia ruokavarastoja, peltoja tai viinitarhoja eikä naapurikansojen apua.

Kansa pysyi hengissä Jumalan armon avulla. He saivat joka päivä elatuksen Jumalan lähettämän mannan avulla ja he joivat Jumalan antamista vesilähteistä. Jumala taivutti heitä elämään uskosta.

Jumalan antamat eväät löytyvät monesti vasta sitten, kun olemme erämaassa ja omat eväämme ovat lopussa.

Ehkä sinultakin on riistetty se leipä, josta sait elämänhalusi ja ilosi? Elämä ei ole summa sattumia tai kohtalonoikkuja, Jumala on aina kaiken takana. Hän tahtoo tarjota sinulle ravintoa, joka ylittää aikaisemmat makuelämyksesi. Hän tarjoaa sinulle syvempää yhteyttä Poikaansa Jeesukseen Kristukseen.

Usko tarjoaa sitä todellista äidinmaitoa, mistä meidät on syntiinlankeamuksessa vieroitettu. Ehkä olemme niin tottuneet korvikkeisiin, ettemme osaa etsiä aitoa sielun ruokaa. Onneksi Jumala on päättäväinen rakkaudessaan, Hän vie meitä vaikeuksien oppituntien kautta lähteille, joita emme olisi itse löytäneet.