Seison tai kaadun

”… jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps. 139:2)

Sinä, Herra, tiedät, kuinka istun päivästä toiseen elämäni palapelin äärellä ja ja yritän saada viimeisiä puuttuvia palasia paikoilleen, niitä tuskaisesti pyöritellen, väkisin paikalleen runtaten ja lopulta heittäen koko aikaansaannoksen ilmaan tuhanneksi sirpaleeksi vain, jotta aloitan hetken päästä itkuisena uudelleen.

Sinä tiedät hapuilevat askeleet, pimeän, joka kuiskii majapaikkaa, jotta voin hetken aikaa nuolla haavojani piilossa, kursia itseäni kokoon ja astua jälleen valoon, ehjempänä ja parempana – jotta Sinä avaisit sylisi ja rutistaisit.

Sinä tiedät tämän päivän etukenoisen juoksemisen, etten huomenna makaisi rähmälläni; tiedät huomisen vääjäämättömän painon; tiedät ne sakkokierrokset, joita itselleni määrään, jotta voisin uskaltautua jälleen armopoluillesi.

Sinä tiedät kuinka kiihkeästi haluan elää oikein ja kuitenkaan en ollenkaan; kuinka haluan etsiä Sinua ja samalla työntää selkäni taakse; vastustaa vastustamatonta ja antaa sen voittaa valmiiden selitysten kera.

Sinä, Herra, näet mitä ihmiset näkevät minussa. Ja niin paljon syvemmälle. Silti sinä tahdot rakastaa ja hellästi kuivata kyyneleeni. Sinä olet, Herra, elämäni ihme.

Jumala on jo huomisessa

”Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut” (Ps. 139:16).

Aina välillä epätoivo iskee. Fyysiset kivut, henkinen alakulo, arjen vastoinkäymiset ja ihmissuhdehaasteet tai yksinäisyyden kokemus kuiskaavat: huomisessa ei ole mitään, mitä odottaa.

Pelkään huomista, koska lasken sen olevan kaikkea sitä, mitä menneisyys viitoittaa. Pelkään, että Jumalakin levittelee avuttomana käsiään ja valittaa, ettei ehdi reagoida kaikkiin aikaansaamiini tulipaloihin.

Mutta miten eri äänellä Raamattu puhuukaan huomisesta. Jumala avaa oven, istuu huomisen valtaistuimella, hymyilee ja kutsuu meitä astumaan valmiiksi kalustettuun huoneeseen; elämään, jossa kaikki ovat paikallaan tarkasti harkitun järjestyksen mukaisesti.

Kosketus täynnä hätää

”Siellä oli nainen, jota kaksitoistavuotta oli vaivannut verenvuoto.” (Mark. 5:25)

Kaksitoista pitkää vuotta puhdasta syöksykierrettä. Kesken hymyilevän elämän astunut tragedia teki elämästä ilotonta ”sitten-kun” -elämää. Muutaman vuoden jälkeen toivo paremmasta alkoi muuttua ”entä-jos-mikään-ei-koskaan-muutu” -pelonsekaiseksi pessimismiksi.

Naisen osa ei todella ollut kehuttava. Varallisuus oli mennyt taudin hoitoon mutta tila oli käynyt aina huonommaksi. Ja hänelle kävi, niin kuin kärsiville yleensä käy: hän oli jäänyt yksin ongelmiensa kanssa.

Naisen uskon kosketusta ihmetellään ja ihastellaan. Mistä me saisimme saman uskon? Kosketus oli todellisuudessa täynnä inhimillistä hätää. Käsi, joka tarttui Jeesuksen viittaan, oli sama käsi, joka oli tottunut lasinpyyhkimien tavoin kuivaamaan epätoivon kyyneleitä uurteisilta kasvoilta.

Järkyttävän kipeät vuodet muuttuivat yhdessä kohtaamisessa ihmeen kasvualustaksi. Ajattele, pysähdy: mikä on tänään sinun kasvualustasi?

Vapiseeko sydämesi huonoista uutisista?

”Pysy rauhallisina, harkitse mitä teet. Älä pelkää äläkä sydän kurkussa vapise… Ellette usko, te ette kestä” (Jes. 7: 4,9)

Juudan valtakuntaan saapui uutinen, jonka mukaan pohjoinen Israel oli tehnyt kavalan suunnitelman naapurivaltio Syyrian kanssa.

Kun ahdistava tieto tulevasta valloituksesta ja tuhosta saavutti Juudan asukkaat, Raamattu mainitsee, että jokaisen sydän vavahti niin kuin puut vapisevat myrskytuulella. He eivät nähneet tilanteessa mitään selviytymismahdollisuuksia.

Jumala lähetti profeetta Jesajan rohkaisemaan sekä kuninkaan että kansan pelokkaita mieliä. Huomionarvoinen on hänen sanojensa päätös: ”Ellette usko, ette kestä.” Se tarkoitti, että juuri luottamus Jumalan huolenpitoon oli Juudan voima. Jos huonot uutiset varastaisivat rohkean Jumalan varaan heittäytymisen, ihmisiltä katoaisivat toivo ja elämänhalu.

Jumala ei jättänyt kansaa yksin kamppailemaan uskonsa kanssa. Hän vuodatti heille sanoja taivaasta Jesajan kautta. ”Älä pelkää” -sanat eivät olleet uusi, mullistava oppi. Mutta ne olivat tarpeen kuulla vastapainoksi uusille, huonoille uutisille. Jumalan sanat sotivat maailman epäuskon sanoja vastaan.

Ehkä sinäkin olet tänään huonojen uutisten vanki? Silloin saat omistaa itsellesi pakoreitin – Jumalan rohkaisevat sanat. ”Älä pelkää, usko ainoastaan” -lupaus on kyllin vahva nostamaan sinut aina kutistuvasta pelon huoneesta Jumalan valtaistuinsaliin.

Jumalan sanojen kautta saat nähdä tilanteesi uudessa valossa. Silmillesi laitetaan Jumalan 3D-lasit ja saat iloita näkymistä, jotka ovat olleet koko ajan läsnä elämässäsi ja jotka tavoitetaan vain hiljaisella luottamuksella.

Keskellä ahdistuksia, keskellä elämää

”Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää” (Ps. 138: 7).

Joskus saatamme katsella voimattomina elämämme haasteita, jotka uhittelevat edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Vaikka olimme soutaneet kaikin voimin päästäksemme karikoiden ohitse, huomaamme silti upottavia mustia möhkäleitä veneemme laidoilla.

Jumalan miesten ja naisten elämä ei ole koskaan ollut keveää sipsutusta ruusunlehtien päällä. Ei, sinne, minne Jumala murtautuu elämän voimaksi, siellä on aina myös tuntuvat vastapainot.

Daavid rohkaisee meitä kertomalla palasia omasta elämästään. Hän hyvästeli ahdinkoja päästäkseen seuraaviin. Hän ei koskaan saavuttanut tilaa, jossa aurinko olisi pysähtynyt taivaalle antamaan suloisia säteitään; Yöt kuuluivat elämään myös ja niiden kautta Daavid sai enemmän kuin aurinko, ihmiset tai kukaan muu taho olisi voinut antaa.

Vaikka Jumala ei aina poista olosuhteita tai muuta meitä itseämme toisenlaisiksi, ei se tarkoita, että Hän olisi toimeton. Jumala valuttaa meihin elämää. Joskus se tapahtuu pienellä lääkeruiskulla, joskus Hän kaataa ämpärillä – sen mukaan kuin me tarvitsemme.

Jos ahdinkojen tulee siis jäädä tänään kurittamaan sieluamme, Jumala on kaiken yläpuolella mutta myös kokemustemme ja itkujemme keskellä.