”Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli” (Ps. 34:7).
Yksi kurja, tuleva Israelin kuningas, huusi muutama tuhat vuotta sitten avuttomana ihmisrukkana Jumalaansa auttamaan häntä. Jumala kuuli ja pelasti. Ei Daavidin ansiollisuuden, ei hyvyyden, ei uskollisuuden vuoksi, vaan yksin armosta.
Raamattu on täynnä yksiä kurjia. Heidät erottaa muista kurjista ainoastaan se, että he huusivat särkyneen sydämen sirpaleiden taajuudella ylöspäin, kohti Jumalaa. He huusivat avuksi Häntä, jonka kokivat olevan kaukana ja välipitämätön heidän kärsimyksilleen. He huusivat, koska muuta ei enää voinut tehdä.
Kirkkohistoria on täynnä yksiä kurjia. Heidän loputon tuskansa kuuluu vielä vuosisatojen läpi, elämänkertakirjat tulvivat ihmisyyden yksinäistä, pimeyttä tihkuvaa kipua.
Yksi kurja on myös tänään täällä. Huudan kuin koliikkivauva peitto kasvoillani, ettei toisten mosaiikkimaiset peilisydämet menisi rikki.
Eihän minulla ole muuta kuin tuska, joka viimein purkautuu koko ihmiskunnan yhteiseen kärsimyksen Niiliin. Mutta lähetän tänään sen Sinulle kuin likaisena, siipensä pahasti kolhineena kirjekyyhkynä.
Sinä kuulet yhtä kurjaa. Olet aina kuullut. Sinun korvasi tarkkaavat koko maailmanlaajuisella skannerilla sitä yhtä kurjaa, joka oman tuhkaisen rauniokasan päällä huutaa menettämisen kipua.
Sinä kuulet ja Sinä pelastat. Sinä vapautat, nostat, autat, kannat, puhdistat, työnnät kohti uusia vihreitä versoja.
Tutkittuaan maata neljänkymmenen päivän ajan miehet lähtivät paluumatkalle ja tulivat takaisin Mooseksen, Aaronin ja kansan luo Kadesiin, Paranin autiomaahan. He tekivät selkoa retkestään ja näyttivät Kanaaninmaan hedelmiä. Moosekselle he kertoivat: »Olemme käyneet maassa, johon meidät lähetit, ja se maa todella tulvii maitoa ja hunajaa. Katso, tällaisia ovat sen hedelmät. Mutta siellä asuva kansa on voimakas, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria. Näimme siellä myös Anakin jälkeläisiä. Negevissä asuu amalekilaisia, vuoristossa heettiläisiä, jebusilaisia ja amorilaisia, ja meren äärellä sekä Jordanin varsilla asuu kanaanilaisia.»
Kansa alkoi huutaa Moosesta vastaan, mutta Kaleb tyynnytteli sitä ja huusi: »Me hyökkäämme sinne heti ja otamme maan haltuumme! Me pystymme siihen!» Mutta miehet, jotka olivat käyneet siellä hänen kanssaan, sanoivat: »Emme me pysty käymään sen kansan kimppuun. He ovat vahvempia kuin me.» Kertomuksillaan he saivat israelilaiset tuntemaan pelkoa Kanaaninmaata kohtaan. He sanoivat: »Maa, jota kävimme tutkimassa, vie hengen niiltä, jotka sinne asettuvat. Kaikki ihmiset, jotka siellä näimme, olivat hyvin kookkaita. Näimme siellä myös jättiläisiä, jättikokoisia anakilaisia. Me tunsimme itsemme heidän edessään pieniksi kuin heinäsirkat, ja sellaisilta me varmaan näytimmekin heidän silmissään.» Voi ei, jättiläisiä! 4. Moos. 13:26-33
Epätoivon valtaisa tsunami iski koko kansaan ja tuhosi sen hauraan toivon. Joosuan ja Kalebin uskon sanat eivät löytäneet kuulevia korvia – oli helpompaa uskoa 10 miehen näkemys kahta vastaan.
Jättiläisiä! ”Ei meillä todella ole mitään mahdollisuuksia! Miettikää nyt, siellä on meitä kolme kertaa pidempiä taistelijoita, heillä on vahvat muurit kaupunkiensa turvana ja taisteluvaunuja, jotka jyräävät meidän heinäsirkkamaiset hyökkäysrivit maan tasalle!”
Epäuskon sanoilla on voima. Kymmenen miehen todistus Jumalan lupaaman maan hyvyydestä oli totta. Totta oli myös se, että Israelin kansa ei päässyt luvattuun maahan ilman taisteluja, jotka inhimillisesti näyttivät täysin mahdottomilta. Siis täysin.
Jättiläisiä! Raamattu kyllä lupaa Jeesukseen turvautuville taivaallista rakkautta, lepoa, iloa ja intohimoista yhteyttä. Raamattu kuvaa meille maata, jossa jo olemme ja jonne olemme samaan aikaan matkalla.
Jumala on luvannut olla meidän johdattaja läpi kaikkien kivikoiden, myrskyjen, kipujen ja särkymisten. Hän on luvannut rakastaa meitä niin syvästi, että meillä olisi lupa kesken ruuhkaisammankin elämänvaiheen olla huolehtimatta ja yrittämättä itse sovittaa elämämme palasia kokoon.
Onko sinusta tuntunut koskaan siltä, että tiedät kyllä Jumalan lupaukset mutta ne jäävät kaukaisiksi sanoiksi, jotka eivät kykene auttamaan sinua – koska sinulla on vastassa Jättiläisiä?
Onko edessäsi valtavia muureja, eikä sinun pieni miekkasi saa aikaan seinämiin edes pientä naarmua?
Jumala oli kyllä israelilaisten kohdalla tietoinen jättiläisistä. Hän on tänään varsin hyvin tietoinen meidänkin Jättiläisistä.
Jumala ei anna kiertoreittejä Jättiläisten ohi. Ei, Hän johdattaa juuri kohtaamaan ne. Miksi? Koska vasta silloin alkaa uskon maailman todellisuus.
Jättiläiset vai Jumala? Ensimmäiset ovat ilkkumassa kasvojemme edessä todellisina arjen haasteina. Jälkimmäinen on antanut Sanansa lupaukset.
Usko on perimmältään luottamista Jumalan sanoihin. ”Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun saakka”. Näissä sanoissa asetelmat vaihtuvat ja jättiläiset saavat kuoliniskun.
Ei meidän haaste ole Jättiläisissä. Ei. Meidän joka hetkinen kilvoitus on pitää lujasti kiinni Sanoista, joilla on Jumalan oma voima luoda lupaamaansa maailmaa.
Jättiläisiä! Kyllä, katson niitä silmiin ja alan hymyillä. Ei, minä en pärjää niille ikinä, mutta ei minun tarvitsekaan.
”Jättiläiset, saanko esitellä ystäväni Jeesuksen?” Hän tulee tänään taistelemaan puolestani. Toivotan teille mitä parasta taisteluonnea!”
”… käänny puoleeni suuren laupeutesi tähden” (Ps. 69:17)
Herra, Sinä tiedät minun vaikeuteni ja kaikki ne haasteet, jotka repivät minun sieluani kappaleiksi.
Sinä tiedät kaikki omat heiveröiset yritykseni pitää itseni pinnalla, ettei upottava lieju imaisisi minua kokonaan.
Sinä tiedät mielettömyyteni ja hulluuteni. Tiedät, miten yhä uudelleen jään laumastasi ja itken loukkaantuneena suurten kivien takana.
Jeesus, olen kadotettu ilman Sinua. Olen eksyksissä ja suunnaton ilman Sinua. Vajoan synteihini ja ylitsepääsemättömiin ongelmiini ilman elämää suurempaa laupeuttasi.
Herra Jeesus Kristus, armahda minua. En sitä ansaitse, mutta vetoan sinun omaan Sanaasi.
Sinä et voi olla hiljaa. Sinä asut pyhyydessäsi ja siellä missä on yksi katkennut ihminen. Sinä et syytä etkä ohjeista kaukaa. Sinä tulet luokseni, Sinä nostat minut harteillesi ja annat pelastuksen.
Minä turvaan Sinuun, Herra. Sinä olet ainoa toivoni. Ohjaa minut upottavasta liejusta lujalle kalliolle. Ole mielettömyyttäni suurempi, vapauta minut suuren uskollisuutesi tähden.
Herra, olen katkennut. Mutta minä turvaan sinun järkkymättömään armoosi. Kaikkivaltias, luo minuun elämää, luo Sinun elämääsi, jotta voisin rakastaa niitä, jotka Sinua kaipaavat.
”Niin Herra on sorretun linna, linna ahdingon aikana” (Ps. 9: 10).
Job sai kokea miltä tuntui olla kaikin tavoin sortunut, luhistunut elämän näyttäessä petomaisia kulmahampaita. Sorrettuna hän oli niiden ihmisten toimesta, joita pelotti nähdä entinen hengellinen mahtimies yhtenä luuna ja nahkana; alastomana kaatopaikalla märkivien paiseiden läikyttäessä tuskan maljan yli niin, että käsittämätön tuska valui kuin vedenpaisumus yli kaikkien normaalien lohdutusmallien.
Miten lohduttavaa on ajatella, että sortuneilla ja juuri sortumisen tähden lohdullisen ystävyyden tukemisen sijaan sorretuilla on linna. Eikä vain mikä tahansa kylmä, kolkko, omien ja toisten valintojen kauhujunalla varustettu keskiaikainen linnanrähjä, vaan juuri se yksi linnoitus, jossa enkelit vartioivat yhä syvemmälle arvottomuuteen vajoavaa musertunutta hellien siipien sivellessä itseensä käpertynyttä lohdulla ja toivolla
Sorretulla Jumalan lapsella on se yksi ihmeellinen lepopaikka, jossa Jumala itse toimii sielua lämmittävänä kamiinana ja niinä kiviseininä, joiden lävitse eivät tuhovoimat yllä.
Tämä linna on aina yhden itkevän lähellä; katso miten kiinniolevaan porttiin on taitavasti lävistetty ristin mallinen, lämpöä ja kutsua uhkuva kulkuaukko.
Muut ovet ovat pysyvästi lukittuina ihmisen jyskyttäessä sinne, mistä oma tahto ja päättäväisyys eivät saa ovia edes liikahtamaan.
Tämä linna on auki ja kulkuaukon löytävät ne, jotka ovat saaneet kokea monenlaisia mielen ja sydämen hajoamisia, sellaisia, joille ei aina ole ihmisenkokoisia sanoja.
Näkymätön linna ei ole vain auki, se imee sisäänsä niitä, jotka ovat kadottaneet suuntansa ja suojansa.
Herran linna tarjoaa elämän uuvuttamille uuden suunnan, särkyneille Sylin ilman varausmaksuja. Siellä on lukuisia hoitohuoneita ja sinne saa olla kutsumassa toisia toivonsa menettäneitä.
Voi miten elämä osaa kääntyä päälaelleen kuin tottumalle kiikkerä kajakki. Mutta juuri kun ahdistus painaa lopullisen oloisesti rintaa, Jumala ei levittele rakkauttaan rajaten käsiään, vaan avaa itsensä loppumattomia rikkauksia sisältäväksi aarrelinnaksi.
Jumalaan saa astua sisään synnin haavoja ruumis täynnä ja siellä Rakkaus luo sortumisia aikaisempaa kauniimpaa Valtakunnan elämää.
Älä siis pelkää. Linna on kaiholla odottanut sinua. Tervetuloa toisten turvattomien joukkoon nauttimaan täyteyttä, kauneutta ja uusia värejä, joita et ole vielä koskaan saanut maistella!
Herra, etkö yhtään näe, missä painekattilassa joudun paistumaan päivästä toiseen?
Etkö kuule, kuinka vihollinen lyö rumpua ja tanssii kun minä kierin kivusta nurmikolla?
Etkö huomaa, että vain yksi lapsen askel erottaa minut elävien ja kuolleiden maailmasta?
Oletko tietoinen, että tarvitsen Sinua, ilman Sinua en pärjää enää? Ilman Sinua en osaa ottaa askeltakaan!
Mutta kuitenkin, jo sataan kertaan koettuna: Sinun rakkautesi kantaa! Syyttäjä saa pitää lukuisat puheenvuoronsa, todisteet painavat ryhtini kumaraan, mutta Sinä pidän puunuijaa kädessäsi!
Minä turvaan sinuun. Sinä olet suurempi kuin kaikki huutavat ongelmani. Sinä olet hyytävien sielun talvien Pakkasvahti!
Sinun rakkautesi kantaa tänään! Sen varaan lasken elämäni, voittoni ja lankeamiseni ja tiedän: olen turvassa ja kätesi ulottuvissa!
