Kun elämä on liian vaikeaa

”Miksi olet masentunut, sieluni, ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä hänen kasvojensa suomasta pelastuksesta” (Ps. 42:6).

Kun elämä on liian raskasta; kun pitäisi tehdä jotain asioiden muuttamiseksi, mutta puuttuu voimat ja ymmärrys.

Me hätäilemme ja juoksemme sinne tänne. Yritämme huutaa apua joka ilmansuunnalta ja raapia kasaan viimeiset voimanrippeet seuraavaan askeleeseen.

Olemme levottomia ja masentuneita, koska emme itse tiedä, miten huominen voisi olla tätä päivää erilainen. Olemme neuvottomia, kun emme itse osaa ohjata elämämme paattia.

Kun elämä on liian vaikeaa, olemme ehkä unohtaneet Jumalan? Emme ehkä ole osanneet ottaa huomioon, että Jumala tahtoo olla kanssamme läheisemmässä suhteessa ja olla vaikuttamassa kaikissa asioissamme? Miten helposti se unohdus käykään meille!

”Odota Jumalaa”, on ihmisen pysähtyminen jotta Jumala lähtisi liikkeelle. Siinä ihminen tunnustaa auttamattoman tilansa ja pyytää Jumalaa aloittamaan työnsä täydestä mahdottomuudesta.

Psalmin kirjoittajalla oli jo kokemusta Jumalan toimintamallista ja rakastavasta huolenpidosta. Hän keskeltä omaa neuvottomuuttaan ohjasi omaa tunne-elämäänsä pelosta ja hätäilystä lepoon: Jumala varmasti tulisi ja auttaisi.

Raamattu lupaa, että yksikään Jumalaan turvaava ei joudu häpeään – toisinsanoen levollinen luottamus ei ole turhaa.

Odota Jumalaa, sieluni. Anna asiasi Taivaalliselle Isällesi. Uskalla antaa Hänelle vastausten laatu ja aikataulut. Älä suostu antamaan vain huoliasi vaan anna samalla itsesi kokonaan ja ehdoitta.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa

”Silloin Elia nousi, söi ja joi. Sen ruuan voimalla hän kulki neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuorelle, Hoorebille, asti” (1. Kun. 19:8).

Kilometrejä oli alla jo liian paljon. Liian monia taisteluja, liian raskaita valvottuja öitä, painavia huolia, pelottavia tulevaisuudennäkymiä.

Elia katkesi ja masentui. Hän ei jaksanut enää askeltakaan. Hän toivoi itselleen kuolemaa – tilanne, jossa omat voimat ovat kuluneet loppuun ja edessä on pelkkä pystysuora muuri.

Jumala otti Elian reppuselkään. Hän kohtasi Elian juuri siinä pisteessä, missä hän ei jaksanut nähdä enää huomiseen. Jumalan mahdollisuus alkoi siellä missä Elian loppui.

Elia kuljetettiin Hooreb -nimiselle vuorelle. Se oli se sama vuori, jossa Jumala oli ilmestynyt Moosekselle ja jossa oli annettu lain taulut Israelin kansalle. Elia kannettiin alkuun. Jumalan läsnäoloon.

Sinne Jumala kantaa jokaisen väsyneen lapsensa. Meidät kannetaan omaan erämaahamme, omaan yksinäisyyteen, jossa emme vastoin todennäköisyyksiä lakkaa olemasta, vaan uudistumme. Meidät kannetaan kohtaamaan Jumala.

Matka kohti Jumalan läsnäoloa alkaa paradoksaalisesti sieltä missä matkamme näyttäisi päättyvän. Loppu onkin uuden alku. Meitä muistutetaan hellästi siitä, kuinka elämää tulisi elää levosta käsin. Jumalasta riippuvaisena.

Olympialaiset ja kesäharjoittelu

”Isät kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, niin kuin he näkivät hyväksi, mutta Jumala kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään” (Hebr. 12:10).

Jos katsoisit huipulla olevaa kilpahiihtäjää tavanomaisessa kesäharjoittelussa, mitä näkisit? Saattaisit katsella miestä tai naista hyppimässä suolla taakka selässään, uupuneena ja turhautuneena. Saattaisit pitää häntä huono-osaisena ihmisparkana, jos et muistaisi että Olympiavuosi lähestyy.

On väliä millä aikaperspektiivillä elämää tarkastelee. Jos kilpahiihtäjä unohtaa tavoitteensa ja määränpäänsä, hän uupuu tuhansiin mielettömiin harjoituksiin. Jos hän tarkastelee elämänsä mielekkyyttä vain yhden harjoituskesän aikavälillä, häneltä sammuu motivaatio ja toivo.

Kilpahiihtäjän tavoin kristittyä saatetaan harjoittaa suolla taakat selässä. Edessä on jotain paljon kunniakkaampaa kuin podiumpaikka Olympialaisissa. Seistessä Valtaistuimen edessä valkoisissa vaatteissa ja saadessa voitonseppeleen, jokainen kurimukselta tuntunut hetki saa merkityksen.

Jos katsomme elämää vain tämän hetkisen suotaipaleen kautta ja mittaamme merkitystämme vain nykyisten taakkojen mitalla, olemme kadottaneet tähtäyspisteemme. Jos kilpaurheilija tarvitsee tinkimättömän ohjelman tavoitteeseensa, samoin on Jumalan lapsilla tinkimätön elämänsuunnitelma.

Emme ole aina Suunnittelijan kanssa samaa mieltä. Jotkut harjoitteet tuntuvat kestävän loputtomiin ja jotkut tuntuvat mielettömiltä. Mutta jos näkisimme elämämme tulevasta kunniasta käsin, palaset saattaisivat osua uskomattoman sopuisasti paikoilleen.

Ylös maan syvyyksistä

”Sinä, joka olet antanut minun kokea monia vaikeita ahdistuksia, sinä virvoitat minut ja nostat minut jälleen ylös maan syvyyksistä.” (Ps. 71:20)

Kuulemme tässä Psalmissa jo ikääntyneen Jumalan ihmisen ajatuksia. Hän on joutunut ahdistukseen ja huutaa Jumalaa pelastamaan hänet.

Kirjoittaja katselee elämäänsä taaksepäin ja muistuttaa sieluaan siitä, kuinka monta kertaa hänen elämänsä on aikaisemminkin sukeltanut maan syvyyksiin ja kuinka yhtä monta kertaa Jumala on Hänet hakenut ja nostanut sieltä ylös.

Turvallisia sanoja ovat nämä: ”…olet antanut minun kokea…” Se osoittaa sitä, että Jumala on kaikessa mukana ja ilman Hänen sallimustaan elämässämme ei tapahdu yksikään asia. Emme aina ymmärrä elämämme ahdistuksia, mutta jo se vakaumus voi helpottaa, että Jumala tietää aina tilanteemme.

Jos Hän sallii vaikeita asioita, Hän omana aikanaan nostaa myös niiden yläpuolelle. Asiat eivät välttämättä muutu vaan me muutumme: sydämemme onkin vapaa niissä huolista ja kivuista, joita vielä aikaisemmin olimme kokeneet.

Kun kuulemme tällaisen ikääntyneen ja kokeneen Jumalan ihmisen todistusta uskonelämästään, meidän on hyvä kuunnella tarkalla korvalla. Jos olemme itse tänään ahdistuksen ahjoissa, on lohdullista tietää, että niiden läpi ovat käyneet kaikki Jumalan pyhät. Ja niillä on myös päätepisteensä.

Meidänkin on hyvä katsoa omaa elämäämme taaksepäin. Emmekö muistakin siellä olleen monta murskaavalta tuntuvaa hetkeä ja asiaa? Ja toisaalta: emmekö olekin selvinneet niistä? Nämä muistuttavat meitä siitä, että Jumala voi nykyisissäkin tilanteissamme auttaa meitä.

Hän nostaa meidät ylös maan syvyyksistä. Hänellä on mittaamaton voima tehdä se, mihin emme itse kykene. Olemme turvallisilla käsivarsilla.

Niille, jotka ovat menettäneet kaiken

”Hän kääntyy niiden rukousten puoleen, jotka ovat menettäneet kaikkensa, eikä halveksi heidän rukouksiaan” (Ps. 102:18).

Yksi vastoinkäyminen toisensa jälkeen. Yksi menetys, ja yhä yksi. On paljon ihmisiä, jotka tänään kokevat menettäneensä kaiken. He ovat joutuneet luopumaan niistä asioista ja ihmisistä, jotka ovat olleet heille rakkaimpia.

Kaikkensa menettäneet jäävät monesti yksin. He kantavat menettämisen ja syyllisyyden leimaa. Heistä saatetaan kuiskia lounastauoilla ja seurakuntien vaatenaulakoilla. Monesti heidän elämästään tiedetään kauempaa enemmän.

Kaikkensa menettänyttä kutsutaan suuntamaan itkunsa ja huutonsa Jumalan puoleen. Jumalasta maalataan meille sellainen kuva, ettei Hän käänny vain onnistuneiden ja omistavien ihmisten puoleen, vaan yhtälailla niiden, jotka ovat totaalisessa nollapisteessä.

Jumala ei halveksi onnetonta ihmistä. Hän ei tyydy sanomaan ”Kas niin, Minähän sanoin!” Häntä koskettaa särkyneen ihmisen kärsimys ja Hän tahtoo auttaa.

Kun kerran Jumala kuulee kaiken menettäneiden rukoukset ja arvostaa niitä, siitä syntyy uudenlainen omistaminen. Voi hyvin olla, että kaikkensa menettänyt ihminen saa menettämiensä asioiden tilalle enemmän. Ja jos hän ei saakaan samanlaatuisella tavalla, niin syvemmällä.

Hän saa nähdä Jumalan laupiaat ja myötätuntoiset kasvot. Niiden kasvojen säteilyssä ihminen on kaiken siunauksen ja täyteyden keskellä.