Heikkous ei ole romahdus, vaan kohtaamispaikka

”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.’” (2. Kor. 12:9-10)

Minusta tuntuu siltä, että Paavali ilmaisee tässä niin syvän ihmisen ja Jumalan vuorovaikutukseen ja roolitukseen liittyvän periaatteen, että emme pääse sen ytimeen kuin niiden kokemusten myötä, joita emme haluaisi elämäämme. Miksi Jumala sallii sen ja sen asian meidän kohdallamme?

Miksi hän ei suostu vastaamaan itkuisiin rukouksiimme, vaan antaa meidän uupua ja välillä jopa katketa?

Paavalin mukaan katkeamisessa ei pudota pimeään, pohjattomaan kuiluun, vaan armollisen Kristuksen käsivarsille – sinä-minä-yhteyteen, jossa juuri minun heikkouteni avaa Jumalalle mahdollisuuden antaa uuden voiman käyttööni. Tai paremminkin hän voi valjastaa neuvottoman ihmisen omaan käyttöönsä aivan uudella tavalla ja antaa hänen elämäänsä kokemuksen merkityksellisyydestä ja jollekin kuulumisesta olemattomuuden kauhun sijaan.

Ehkäpä Jumala siis tietää, mitä hän tekee meidän elämässämme? Ehkä hän on kartalla paremmin kuin voisimme edes uneksia? Ja mitä parempaa me voisimme rukoilla tämän Kaikkitietävän edessä kuin pyytää: ”Ota sinä nämä pienet kätöset ja jalat, ota koko elämäni kaikkine arjen ja juhlan mausteineen ja tee siitä sinun ja minun näköinen erityinen seikkailu vailla vertaa”?

Jos Paavali on teologiassaan oikeassa ja Kristuksen voiman kohtaa juuri suurimman ahdistuksen ja heikkouden kaivonpohjalla, voimme olla varmoja siitä, että elämäämme tulee mahtumaan nyt ja jatkossa vaikeuksia ja vuoria, joita emme osaa ylittää. Samoin voimme olla varmoja siitä, että Jumala rakastaa meitä ja että jokaista elämämme notkahdusta ja epätoivon rääkäisyä kohden on olemassa taivaasta lähtöisin olevaa ja määrältään loputonta voimaa.

Kohti Kristuksen tuntemista

”Niinpä miniä luen kaiken tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla” (Fil. 3:8)

Ennen Jeesukseen tutustumista Paavali eli monella tavalla etuoikeutettua, hyväasemaista voittajaelämää.

Apostolina hän joutui jatkuvaan riisumisen kouluun. Näyttää siltä, että Paavali riisuttiin kaikesta inhimillisestä turvasta. Menetykset tekivät varmasti kipeää.

Elämänsä lopulla hän toteaakin menettäneensä kaiken. Ne ovat kovia sanoja, jotka ohitamme helposti.

Oletko sinä kokenut kipeitä menetyksiä? Koetko kipua siitä, että olet joutunut luopumaan asioista, joista muut saavat edelleen nauttia? Olet uskon apostolin seurassa.

Paavali ei ainoastaan menettänyt monia tärkeinä pitämiään asioita, hän oppi jopa näkemään, että ne saattoivat olla tärkeimmän esteenä.

Sydän Kristukseen kiinnitettynä ja Häntä hengittäen Paavali näki elämänsä oikeassa valossa. Jeesuksen tunteminen oli verrattomasti arvokkaampaa kuin mikään, mitä tämä maailma voisi tarjota.

Kristus on aarre, jota meiltä ei voida varastaa. Sitä ei aika haalista eikä sen arvo haalene.

Ehkä juuri paljon menettäneinä sielumme alkaa suuntautua entistä vahvemmin ja puhtaammin taivaallisen omistamiseen.

Kohti Kristuksen tuntemista. Siinä on elämämme paras ja kestävin tavoite, päämäärä, jossa ollaan matkalla ja silti perillä.

Taivaan tavoittelu avaa avaa taivaalliset ja maalliset aarteet nautittavaksemme.

Onneni on olla lähellä Jumalaa

”Ruumiini ja sieluni ovat riutuneet, mutta Jumala on sydämeni kallio ja ikuinen osani” (Ps. 73:26).

Psalmin 73 kirjottaja oli joutunut uskon yöhön. Hän tunsi päivä päivältä yhä syvenevää kriisiä itsensä ja olosuhteiden kanssa. Pahinta oli jäytävä kokemus siitä, että toiset saivat nauttia elämästä vailla ongelmia.

Psalmin kirjailija oli omistanut elämänsä Jumalan etsimiselle. Hänen sisällään kiehui kipu siitä, että omistautuminen Jumalalle ei näyttänyt tuovan siunauksia tässä ajassa. Päinvastoin ne, jotka hylkäsivät Jumalan, näyttivät kukoistavan.

”Minä mietin ymmärtääkseni tämän mutta se oli minusta kovin vaikeaa”. Niin se on meillekin. Jokainen syvästi kärsivä joutuu miettimään miksi -kysymystä. Eikä sopivia vastauksia tunnu löytyvän. Paitsi yksi: missä menin niin harhaan? Mitä olen tehnyt väärin?

Psalmin lopussa on Raamatun paradoksaalisimmat ja lohduttavimmat löydät. Ankara kärsimys tarjosi kirjoittajalle huikean näköalan: vaikka kaikki muu menisi, Jumalan läheisyydessä on ihmisen onni.

Juuri kärsimysten keskellä – ei niiden jälkeen tai niitä ennen – psalmista saattoi nähdä Jumalan salaisuudet. Valtakunnan aarteet, joita ei ilman kärsimystä voinut omaksua.

Jumala johdattaa tahtonsa tiellä pimeydessäkin. Hänen valkeutensa häikäisee juuri pimeässä. Kestävin ja tyydyttävin onnellisuus on löydettävissä juuri, kun se näyttää karanneen pysyvästi luotamme.

Valoa askeleen verran

”Sinä Herra, olet lamppuni. Sinä tuot pimeyteeni valon.” (2. Sam. 22:29)

Me voimme kokea pimeyttä sekä itsessämme, toisissa ihmisissä että olosuhteissa. Pimeydessä ei näe yhtään eteenpäin ja siellä ollessa on yleensä avuton ja pelokas olo.

Voimme Daavidin tavoin luottaa siihen, että Herra Jeesus tuo valon pimeyteemme. Tämä Daavidin ajan lampun valo valaisi aina vain seuraavan askeleen verran. Samoin mekin omissa pimeyksissämme näemme yleensä vain sen askeleen verran. Haluaisimme nähdä paljon pidemmälle tulevaisuuteen mutta monesti se ei onnistu.

Jumala haluaa meidän elävän uskossa Häneen. Hän luo meihin sitä uskoa, joka luottaa Häneen pimeydessäkin. Ja saamme luottavaisina elää tämän päivän ja hetken. Jumala valaisee myös huomisen.

Vapisetko kuin lehdet tuulessa?

”Ellette usko, ette kestä” (Jes. 7: 9)

Juudan kuningas Aahas samoin kuin koko pieni valtakunta suurten vihollisten keskellä oli mahdottomassa tilanteessa.

Yläpuolella ollut Israelin kansa oli liittoutunut mahtavan Syyrian kanssa hyökätäkseen Juudaan ja tuhotakseen sen.

Kun Juudan kansa kuuli mahtavan Syyrian armeijan saapuneen Israeliin valloitusretkeä varten, Raamattu sanoo, että koko kansan sydän vapisi pelosta kuin ”metsän puut vapisevat tuulen voimasta.”

Mitään selviytymiskeinoa ei ollut. Tuho näytti täysin varmalta.

Oletko sinä elämäsi kanssa samassa tilanteessa? Ongelmat joko itsessäsi tai olosuhteissasi ovat niin valtavat, ettet jaksa muuta kuin käpertyä kävyksi ja täristä pelosta?

Juuda ei ollut Jumalan edessä viaton eikä synnitön. Emme ole mekään. Jos olisimmekin, ehkä luottamuksemme Jumalan mahdollisuuksiin olisi suurempi.

Syylliselle, itseään auttamaan kykenenemättömälle, ylöspäin suuntautuvan luottamuksen menettäneelle kansalle rakastavalla Jumalalla oli seuraavat ohjeet: ”Katso, että pysyt rauhallisena. Älä pelkää, älä anna sydämesi olla arka! Älä pelkää Goljattien valtaisaa laumaa, älä katso heihin, katso vain Minuun!”

Jumala vielä lisäsi viimeisen sanansa kauhun lamauttavalle kansalleen: ”Ellette usko, ette kestä.”

Miten ihmeellinen Jumala. Historiallista tosikertomusta ei ole kirjoitettu Raamattuun vain osoittamaan mitä Jumala oli muinoin kansalleen, vaan vahvistamaan sinua varmuudella, että tämä pelastava Jumala on sama sinulle juuri tänään, juuri sinun haasteissasi.

Jumala ei käskenyt kansan olla jotain muuta kuin se oli. Tuleva pelastus mahdottomasta tuhovoimasta ei perustunut kansan kykyyn tai voimaan. Ei, Jumala yksinkertaisesti sanoi: ”Hei, mitä sinä suotta rakkaani vapiset ja kutistut kerälle? Etkö tiedä, että Minä rakastan sinua ja autan sinua. Älä tee hädissäsi mitään muuta kuin nosta rohkeasti pääsi ja katso Minuun! Odota minua sydän rauhallisena, katso mitä Minä teen!”

Usko on puhdasta luottamusta Jumalaan. Usko ei säntäile hätääntyneenä, eikä juokse kallionkoloon piiloon. Usko antaa ihmiselle sisäisen peilityynen vedenpinnan, vaikka kaikki hätävalot palavat lentokoneemme näytössä ja pakkolasku kohti kuolemaa näyttää varmalta.

Rakas lukijani, älä pelkää vaikka olisit kuinka mahdottomassa tilanteessa. Sinulla on Jeesus, joka ei voi olla sinua pelastamatta. Ei voi, ei kertakaikkiaan voi, koska Hän rakastaa sinua liian paljon.

Miten Hän voisi olla olematta juuri sinun Pelastajasi ja auttajasi, kun juuri sinun tähtesi Hän antoi henkensä – jotta mikään tuhovoima ikinä ei sanoisi elämässäsi viimeistä sanaa.

Helpon elämän kirous?

”Kun Rehabeamin kuninkuus oli vakiintunut ja hänestä oli tullut hyvin mahtava, hän hylkäsi Herran lain, niin myös koko Israel hänen kanssaan” (2. Aik. 12:1).

Rehabeam oli kuningas Salomon poika, Daavidin pojanpoika. Hänen valtakautensa lähti liikkeelle kipeässä merkeissä mutta ehkä juuri vaikeudet saivat hänet etsimään Jumalan tahtoa.

Kun Rehabeamin vaikeudet loppuivat ja alkoi mukava elämän helppous, Jumala unohtui. Sama syy- ja seuraussuhde tuntuu tulevan esiin Raamatusta vähän väliä. Hyvinvoinnin keskellä ihminen kiinnittää katseensa Jumalan sijaan muihin asioihin?

Miten tärkeitä meille ovatkaan inhoamamme vaikeat vaiheet! Ne karsivat meidän ja Jumalan välistä turhaa etäisyyttä ja saavat meidät oikealla tavalla tarvitseviksi.

Ehkä vaikeudet ovat joltain kulmalta katsottuna Jumalan siunaus? Jos ne työntävät meitä mukavuusalueeltamme ja saavat huutamaan Jumalaa avuksemme, niillä on ollut elintärkeä vaikutus elämäämme.

Hyvä Jumala tahtoo antaa aurinkoisia päiviä. Mutta silti – ehkä pilviset päivät ovat meille joskus täsmälääkkeitä?