Enää ei tarvitse auttaa – on jo liian myöhäistä

”Tyttäresi kuoli. Miksi enää vaivaat opettajaa?” (Mark. 5:35).

Miten pienet sanat voivat tuhota elämän? Miten kaksi sanaa riittää viiltämään sydämen auki ja jättämään sen autiomaahan petojen ruuaksi.

Jairukselle ne sanat olivat: ”Tyttäresi kuoli.” Meille ne voivat olla samat. Ne voivat olla myös toisenlaiset mutta yhtä murskaavat: ”Joudut työttämäksi / Sinulla on syöpä / Haluan avioeron/ Minulla on toinen/ Täällä haisee home”

Jairoksen onneksi Jeesus myös kuuli nuo kaksi sanaa (5: 36). Jeesus kuuli edelleen ystävien johtopäätöksen: ”Miksi enää vaivaat opettajaa?” Se tarkoitti: Miksi enää pyydät apua, miksi enää toivot asioihin muutosta? Suostu toivottomuuteen, menetykseen, suostu uskomaan, että Jeesuksella ei ole asiaan ENÄÄ mitään sanottavaa.

Jeesus vastasi 2+2 sanakompolla: ”Älä pelkää, usko ainoastaan!” Vielä huutomerkki päätteeksi korosti Jeesuksen sanojen intensiivisyyttä. Eihän Jairos jaksanut enää uskoa, hän laahusti Jeesuksen perässä sisältä kuolleen ihmisen tavoin. Mutta Jeesus uskoi molempien puolesta.

Kaksi sanaa voivat tuhota elämän. Mutta kaksi sanaa voivat herättää henkiin. Ihmisten sanat varastavat toivon, Jumalan sanat lahjoittavat yltäkylläisyyden.

Onko sinulle sanottu, että on jo liian myöhäistä, enää ei kannata odottaa Jumalaa? Arvaa, mitä Jeesus tahtoisi sanoa sinulle vastineeksi? Niin, luota niihin sanoihin!

Ristin raastava paino

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle” Madame Guion

Avaan sängyssä varovaisesti sllmäni ja tunnustelen millainen päivä on edessä. Tänään risti tuntuu painavan tavanomaisen raskaasti.

Raahaudun sängystä kahvinkeittimelle ja siitä takaisin vaakatasoon sohvalle. Tänään treffit Jeesuksen kanssa pidetään olohuoneessa puoliksi unessa.

Olen lukenut ristiä käsitteleviä kirjoja kirjaston verran – sekä Jeesuksen ristiä että omaa ristiä. Nehän taitavat olla yksi ja sama. Mutta ristin kanssa eläminen – sitä on toinen juttu se.

Tiedän, että tänään pitäisi lähteä pyöräilemään, tehdä asioita, jotka auttavat vammaisia aivojani toimimaan normaalilla tavalla. Tiedän, että olen vastuullinen omasta hyvinvoinnistani. Mutta juuri tänään kaikki kaatuu päälle. Tänään selittämätön väsymys yhdistyy ruumiin kipuihin tavalla joka saa minut kerälle, itkemään kohtaloani.

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle”. Minä uskon Guionin sanat, olenhan sen itsekin kokenut. Minä uskon, että Jumala on antanut minulle juuri sopivan ristin, juuri niin painavan, että se tekee minut avuttomaksi. Minä uskon, että se on rakkaudella räätälöity. Silti se usein sattuu enemmän kuin kestäisin.

Miten monesti olenkaan itkien anellut, että Jumala ottaisi nämä painot pois. Eikö Kaikkivaltias voisi parantaa aivovammaa, antaa hyviä yöunia, korjata aivojen ns virkeyskeskuksen? Eikö Hän voisi luoda uudet selkänikamat ja poistaa rikkinäiset? Eikö Hän voisi samalla tehdä muutaman muunkin pienemmän operaation keholle ja sielulle?

Olen kuullut, että risti on kevyempi kantaa, jos sen suostuu ottamaan vapaaehtoisesti. Siinä taitaa olla totuuden siemen. Minulle se tarkoittaa sitä, että en suostu katkeroitumaan ja vertaamaan itseäni toisiin. En suostu kyselemään miksi kaikki nämä kuormat ovat juuri minulla. Sen sijaan alan hiljalleen oppia kertomaan niistä Jeesukselle. Itkunsekaista nillitystähän se on, mutta se tuntuu helpottavan.

Risti tekee meistä yksinäisiä. Mutta juuri siinä yksinäisyydessämme, kun silmämme alkavat hahmottaa muotoja uudessa valossa, huomaamme olevamme suuressa joukossa. Täällä on muitakin ristinkantajia. Täällä on eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. He ovat liittyneet sydämen kivulla toisiinsa ja niin jokainen risti on aavistuksen kevyempi.

Kun muilla menee hyvin, sinulla ei

”Näitä minä muistelen ja vuodatan ulos sieluni murheen, kun kuljen väentungoksessa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta” (Ps. 42:5).

Kun muut rakentavat elämänsä tornia aina vaan korkeammalle, mutta sinä istut murentuneen tiilikasan päällä.

Kun muut jakavat ilonaiheitaan ja onnistumisiaan mutta sinulla on kerrottavana asioita, joista olet mieluummin hiljaa.

Kun muut nauttivat elämästään täyden sylin verran mutta sinä laahustat hetken kerrallaan tietämättä jaksatko iltaan saakka.

Ehkä silloin olet kuin janoinen peura? Ehkä alakulosi syvät vedet huutavat äänitaajuudella, jonka vain Jumala voi kuulla.

”Miksi olet masentunut, sieluni ja miksi olet minussa levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, pelastajaani, minun Jumalaani” (Ps. 42:12).

Kipu, jota eivät sanat tavoita

”Kukaan heistä ei puhunut hänelle sanaakaan, sillä he näkivät että hänen tuskansa oli hyvin suuri” (Job. 2:13).

Miten syvää tuskaa ihminen voi kokea? Yksi esimerkki on Raamatun Job, joka menetti hetkessä kaiken. Yltäkylläisyys ja loisto olivat kadonneet tuhkakasaan, jonka päällä Job istui ja raapi savipalalla paiseitaan.

Jobin viisaat ystävät tulivat apuun. Kun he näkivät Jobin tilanteen, he tavoittivat kivun, jota eivät sanat yltäisi kuvaamaan. Ajattele, että he asettuivat istumaan samaan tuhkakasaan ja olivat järkytykseltään seitsemän vuorokautta tyystin hiljaa.

Job on Raamatussa lohduttava esimerkki elämän murtumisesta, joka voi tavoittaa jokaisen meistä. Kärsimyksen ja omien väärien valintojen yhteys ei ole aina niin suora. Jotkut saavat kokea järkyttäviä asioita, toiset säästyvät.

Jobin kertomus vakuuttaa, että Jumala on koko ajan tietoinen kaikesta. Vaikka kärsimyksen perimmäiset syyt jäävät isolta osaltaan piiloon, Jumala on lohdutuksen Jumala. Hän kykenee muuttamaan tuhkakasan takaisin ilon herskyviin hetkiin.

Kanssaihmisinä voimme oppia Jobin ystävien ensimmäisestä kriisiapuviikosta paljon. Aina ei tarvitse olla vastauksia valmiina. Aina ei tarvitse edes käyttää sanoja – eiväthän ne ehkä voisi tavoittaa toisen syvää tuskaa. Myötäeläminen riittää, ja siinä onkin riittävä haaste jokaiselle meistä.

Kansa joka muistaa

”Kun olette ryhtymässä taisteluun, papin tulee astua esiin puhumaan kansalle” (5. Moos. 20: 2).

Paavalin mukaan jokainen kristitty on hengellisessä sodankäynnissä, tahtoi tai ei. Vihollinen haluaa varastaa iloa tuovan luottamuksen ja lapsen uskomme. Hän kasaa eteemme niin paljon ongelmia, ettemme jaksa nähdä niiden ylitse.

Israelin kansa sai merkillisen sodankäyntistrategian, joka soveltuu myös meidän päiviimme. Kun rivistöt asettuivat paikoilleen ja katsekontakti viholliseen oli luotu, pappien piti kuuluttaa taistelijoille Jumalan lupauksia. Papit valoivat uskoa väriseville sydämille kertomalla tosiasioita Jumalan maailmasta. Sanoma oli: ”Älkää yhtään hätääntykö. Vihollinen on kyllä meitä suurempi, mutta meidän puolella on Herra.”

Tiedämme teologian aakkoset. Taistelukentällä kaipaamme kuitenkin yksinkertaisia askelmerkkejä. Kaipaamme kuulla Jumalan lupauksia, jotta muistaisimme Jumalan näkökulman. Unohdamme sen niin helposti ja siksi uppoamme huoliemme kanssa.

Muista siis tänäänkin, että Jumala on kanssasi. Hän pitää sinusta huolen. Kaikissa asioissa.