Sielu kuin pauhaava meri

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62: 6).

Mitä pidemmälle vapusta alkanut kattoremonttimme on edennyt, sen väsyneemmäksi olen muuttunut. Väsymys on tuonut tullessaan ahdistuksen, tunteen siitä, että juuri tämän vuoren laelle en enää jaksa kiivetä.

Ahdistus ja epätoivo ovat kuin pauhaavia rockbändejä taipuneessa sielussa. Levollisen olemisen sijaan sisin on muuttunut yhdeksi suureksi sähkölaitteiden hätäpysäytyspainikkeeksi ja keskittyminen pomppii arojäniksen tavoin ongelmasta ja puutteesta toiseen.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!” oli kokeneen Jumalan ihmisen itsehoito-ohje. Laukalle lähtenyt tunnemaailma oli saatava tiukkoihin valjaisiin ja vaikka se hirnui kuin pelästynyt ori, se piti saada ruotuun, takaisin Jumalan sanojen vaikutuspiiriin.

”Hän antaa minulle toivon.” Niin, vaikka olisin menettänyt jo kaiken toivoni ja heittänyt pyyhkeen kehään, kirveen kiveen tai kaivoon ja luetellut itselleni ne sata syytä, miksei elämäni enää nouse tältä synkän kuusimetsän seassa piilottevalta kiitoradalta Jumalan lupausten mukaiseen nauruun ja keveyteen; vaikka olisin tuominnut tulevaisuuteni yhä kapenevalle rämepolulle, jossa ilo on lopullisesti upotettu suon syvimpään silmäkkeeseen, on silti yksi taho, joka jakaa toivon lahjapaketteja katsomatta siihen, mitkä palavat rauniot savuavat takana: Hän on Herra Jeesus Kristus.

Sinä kävelet keveän varovaisesti läpi pauhaavan tunne-elämäni. Sinä otat käsiisi tulevaisuuteni, toivoni ja hymyilet, vaikka se olisi kuin satareikäinen tyhjä ilmapallo. Vaikka mikään näkyvä, ei mikään tuleva eikä mikään mennyt saati nykyinen uskaltaisi luvata mitään hyvää, Sinä annat minulle uuden toivon. Sinä annat minulle syyn ja voiman elää. Ja ehkä jopa kaupan päälle vaivihkaa hiipivän ja ja toisesta todellisuudesta kumpuavalla voimallaan yllättävän hymyn huulilleni.

Syvällä pohjattomassa suossa

”Olen joutunut syvälle pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta on huuhtonut minut mukanaan” (Ps. 69:3).

Mitä enemmän luen Psalmeja, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että Daavid oli tunneihmisten kärkeä. Välillä hänen viittansa hulmusivat riemullisista hypyistä ja pyrähdyksistä, toisinaan hän ei kyennyt näkemään kuin totaalisen seinän edessään.

Osuvasti hän kuvaa myös juuttumista ongelmiin. Hän ei kirjoita vain liejusta, vaan pohjattomasta sellaisesta. Hän ei mainitse vain syvistä vesistä vaan virrasta, joka on jo vienyt mukanaan ties minne.

Minä en usko Daavidin liioitelleen. Hän todella koki elämässään niin syviä kriisejä, että sanat olivat vain kuin osa tunteiden maailmasta.

Lohdullista on huomata, että liejulla on kuitenkin pohjansa. Ja virta tuo myös takaisin. Siitä Daavid on esimerkki.

”Pelasta minut” oli Daavidin valttikortti. Ja meidän. Se huuto kuullaan pohjattomasta suosta ja virran pyörteistä.

Kauan en enää jaksa!

”Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!” (Ps. 143: 7).

Daavid oli jälleen yhden haasteen, yhden ylitsepääsemättömän ylämäen edessä. Hän oli ponnistellut sitä vastaan askel kerrallaan, päivästä ja viikosta toiseen aina sinne saakka, kunnes kynnet olivat verellä ja pohkeet maitohapoilla.

”En jaksa enää!” oli lannistuneen ihmisen huuto ahdistavan ja liikkumattoman vaikeuden keskeltä. Vaikka samassa psalmissa Daavid hapuili kuin sielun lääkkeeksi muistoja Jumalan aikaisemmista ihmeistä ja ylämäistä, jotka oli ylitetty Hänen voimansa avulla, nyt epätoivo valtasi nekin näköalat, joista ennen oli katseltu toivon ja luottamuksen kiikareilla.

”Kauan en enää jaksa!” on äärimmäinen hätähuuto, josta saa jokainen kristitty tarttumapinnan. Jos ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” -psalmin tekijän samalta tuotantolinjalta putkahtaa esiin myös ”En kertakaikkiaan jaksa enää yhtään!” -tuskainen kirkaisu, antaa se meille elämän ylämäissä tarpoville toivon siivet.

Daavid ylitti tämänkin haasteen, eikä se edes jäänyt hänen viimeisekseen. Samoin ylität sinäkin omasi, oli se sitten miten pelottava tai olit istunut sen juurella kuinka kauan tahansa. Sinä ylität sen, koska sinulla on sama Kaikkivaltias ja Isä, jolle Daavid sai itkeä vaikeuksiaan – se sama Jumala kuulee tarkasti myös sinun vaikerruksesi.

”Kauan en jaksa enää!” on äärimmäinen hätähuuto, todellinen S.O.S. joka kantaa täältä näkyvän maailman keskeltä pienestä kuiskauksesta näkymättömään kasvaen matkalla taivasta ravistavaksi lapsen itkuksi, pyynnöksi, johon Isä ei voi olla reagoimatta.

Kuka muu muka?

”Kukaan muu ei voi minua lohduttaa” (Ps. 77: 3).

Kuka toinen olisi nähnyt jokaisen auringon häikäisevän ilon päivän ja todistanut vierellä pimeää, jossa eivät edes avunhuudot saa siipiä alleen?

Kuka toinen ymmärtäisi tämän ymmärtämättömän, seitsemällä sinetillä suljetun sielun salaisuudet, järjettömät laput silmillä ryntäämiset tai pelosta paikoilleen jäätymiset?

Kuka toinen olisi välittänyt niin, että olisi laskenut jokaisen kivusta muodon saaneen kyyneleen, sydämen surujen pilvistä jyrähdelleen sateen?

Vain Sinä, Herra Jeesus Kristus, osaat olla lähellä silloinkin, kun kukaan toinen ei voisi ymmärtää saati lohduttaa. Sinä tiedät hengellisen puuterin takana lonksuttavat ontumiset ja kaikki matkan aikaiset hyvän ja pahan kertautumiset niin, että yksikin korsi voi huudattaa yleisöä kaatamalla elämäni kuin trombi ikiaikaisen puunrungon.

Lohduta minua. Lohduta meitä tuhansia, jotka onnumme ja itkemme hiljaa ja salaa. Sillä vain sinä osaat puhua kielellä, joka läpäisee pelon suojamuurit ja valelee kuulijansa uudella toivolla.

Suru, tässä menee rajasi!

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.