Nääntyneet ja hylätyt (Matt. 9:36)

Jeesuksen sisällä kävi pyörremyrsky joka käänsi sisäelimiä kuin vatsataudin alussa. ”Minun kansani, minun rakkaani, nääntyneinä ja hylättyinä”.

Jeesus pysähtyi kyyneleen vieriessä paahteisella poskipäällä. Paimenet, joiden piti hoitaa näitä ihmisiä, tavoittaa heitä – osa heistä seurasi parasta aikaa Jeesusta voidakseen nostaa metelin hänen vääristä toimistaan. Osa keskittyi omaan hurskauteensa ja monet katselivat synagogien ovenpieliin nojaten pyhien kulmakarvojensa alta tuimasti ohi käveleviä mustia lampaita; lain ruoska oli valmiina oikomaan kirottuja elämiä.

Nääntyneet ja hylätyt. Voisiko Jeesuksen sanat olla yhtään ajankohtaisemmat myös meidän aikanamme? Suomi on täynnä seurakuntia, järjestöjä, tiloja, rakennuksia, palkattuja pappeja, pastoreita, blogeja, uusia visioita ja toimintamalleja, ja silti – tuhannet, kymmenet tuhannet ovet ”synagogiemme” ulkopuolella.

Kyllä, heille ovat ovet auki yhteyteen, kunhan vaan tulisivat meille ja – mielellään siistisivät itseään hieman ensin.

Nääntyneet eivät tulleet Jeesuksen aikana valmiiksi järjestettyihin uskonnollisiin menoihin, eivätkä seurakunnat tänäänkään pullistele hylättyjen ihmisten hengellisenä lounasravintolana. Tässä on ongelma.

Jeesus näki ihmistä syvemmälle. Hän näki ahavoituneiden ja parkkiintuneiden kasvojen takaa itkun, jota kukaan ei ollut valmis kuuntelemaan ja jakamaan. Ei ollut ketään, joka olisi jalkautunut kadonneiden pariin ja laittanut olkapäällä heiluvasta kauittimesta soimaan taivaallista rumbaa.

Kuka tavoittaisi tämän päivän kärsivän ihmisen? Kuka olisi valmis kahlaamaan läpi synnin ja syyllisyyden suot, ylittämään häpeän kuilut ja ottamaan epäonnistumisten kierteet käsiinsä antaakseen niille uuden pyörimissuunnan?

Nääntyneet ja hylätyt. Ja itkevä Jumala, joka kurkottaa heitä kohti liian lyhyillä raajoilla. Jeesus, herätä minut. Herätä meidät! Anna meidän nähdä Sinun silmilläsi ja tuntea Sinun kipusi.

Kun raajarikot tanssahtelevat taivaallisen rumban tahdissa toisten raajarikkojen luokse – siitä syntyy aivan uusi tarina, seikkailu ja liikehdintä, jossa vain Taivas on rajana!

Yhteyttä luovat sanat: Auta minua

Tänään tutkin Daavidin runoja ja pysähdyin kahteen, sinällään pieneen mutta käyttöön otettuina mullistaviin sanoihin: Auta minua.

Onko ihmissuhteissa mitään niin suojat avaavaa ja samalla sieluja yhdistävää sanayhdistelmää? Kun uskallan raottaa tarkasti varjeltua julkisivuani ja kuiskata pienen ”Auta minua” -pyynnön, toinen saa luvan tutustua minuun juuri minuna. Vahvana mutta niin tarvitsevana ja heikkona.

Daavid osasi sommitella Jumalalle mitä taidokkaimpia metaforia ja sanaleikkejä. Silti minusta alkaa tuntua, että hänen syvimmät kohtaamiset ylöspäin alkoivat aina näistä samoista sanoista; ”Auta minua” oli yhä uudelleen käsien ylös nostaminen, antautuminen, kaiken toivon asettaminen Jumalaan; viesti joka sillä samalla hetkellä, kun lähti ihmisen huulilta ylös, laskeutui Jumalan huulilta alas, kopaten putoavan ja antaen pehmeän paikan itkeä.

Huomenna on ystävänpäivä. Minä toivon, että huomenna olisi ympyränmuotoinen yhteydenjuhla, tuhansien ja Yhden täyttävä kohtaaminen, jossa ”Auta minua” -sanat kaikuisivat houkuttelevina ovina käydä sisään uuteen todellisuuteen.

Myötätunnon voima

”Kun Job oli rukoillut ystäviensä puolesta, Herra käänsi hänen kohtalonsa” (Job. 42:10).

Jobin tarina kuvaa kysymysmerkkejä täynnä olevaa menetystä ja kärsimystä, yksin jäämistä parhaiden ystävien keskellä. Mutta tarinan päätös on uskomaton osoitus siitä, miten Jumala kykenee kääntämään kaikkensa menettäneen ihmisen elämän jälleen elämisen arvoiseksi.

Oletko huomannut, miten Jumala nosti Jobin elävän kirjoihin? Hän vaikutti hänen ympärillä olevissa ihmisissä myötätuntoa ja halua antaa omastaan. Lohduttavat sanat valuivat toivoa ja taloudellinen apu nosti Jobin jaloilleen. Kun jokainen antoi hieman, saldona oli Jobin elämän kaunis päätösluku.

Kristillinen elämä on elämää toisia ajatellen. Me tarvitsemme myötätunnon vallankumousta, Jumalan näkökykyä, jotta näkisimme ahdingossa olevia ihmisiä ja olisimme valmiita hyppäämään antamisen kutsumukseemme.

Ilman ystävien muuttunutta asennetta Jobia kohtaan kirjan päätös olisi surullinen. Ilman meidän myötätuntoa monet läheisemme jäävät vailla Jumalan siunaavaa kosketusta. Ja me samalla, antajina ja saajina.

Anna meille, Isä, tahtoa koskettaa kärsiviä lähimmäisiämme rakastavalla tavalla. Auta meitä antamaan aikaamme, ajatuksiamme, sanojamme ja varojamme niille, jotka odottavat Sinun apuasi. Aamen.

Tulessa valmistuvia sairaanhoitajia

”Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:4).

Miten monet ovatkaan tänään elämänsä perimmäisessä nurkassa, istuvat ennen niin komeasti loistavien rakennusten raunioissa ja itkevät sydäntään, joka ei jaksa enää sykkiä vaaditulla voimalla?

Jeesus Kristus tuntee sydämessään jokaisen alakuloisen, ahdistetun ja särkyneen. Hänen sydäntään polttaa yhden tien sivuun jääneen, pelkojen vankilaan sysätyn ja menetysten tulvan kokeneen ihmisen tarina.

Jumala tahtoo auttaa meitä näkemään Hänen tavallaan ja tuntemaan Hänen sydämensä iloa ja tuskaa. Kun tavoitteena on jakaa lohdutusta niin alas, missä vain yksikin ihminen tänään hoipertelee, kutsumuksena on ymmärtää, miten paljon vaikeutta ihmissieluun voi mahtua. Se tieto tulee vain kokemuksen kautta.

Jumala ei säästynyt apostoliaan irvisteleviltä ja pelottavilta vastuksilta. Ei, Hän salli niiden tulla, jotta Paavali voisi hehkua enemmän kuin oman sydämensä myötätunnosta. Jumalan lasten kutsu ei ole muuttunut.

Arvokkaimmat jalokivet loistavat pimeässä. Ne ovat olleet suunnattomassa puristuksessa, jotta niistä säteilisi ilahduttava kauneus.

Tulessa valmistuvia lohduttajia, niitä maailma kaipaa. Minä uskon, että juuri sinä olet yksi valituista jalokivistä.

Erityishoitoa uupuneille

”Te ette ole hoivanneet uupuneita, ette ole lääkinneet sairastuneita…” (Hes. 34:4)

Jos Hesekielin sanoja kuuntelee oikein tarkasti, saattaa kuulla Jumalan murtuneen sydämen sykkeen. Hänen sydämensä hypähtää rytmihäiriöön jokaisen kärsivän ihmisen kohdalla.

Taivas tietää, että elämässä sattuu ja tapahtuu. Onni ei jakaudu tasaisesti eikä kaikki joudu läkähtymään toivottomassa vastavirrassa. Jumalan silmät katsovat varjoihin, sinne, missä ihmiset yksi toisensa jälkeen nostavat kädet pystyyn ja luovuttavat.

Uupuneet tarvitsevat erityishoitoa. Heidät pitää vapauttaa vaatimusten kuormista ja antaa lupa levätä.

Uupuneet eivät tarvitse eivätkä kestä uusia käskyjä – uusille ruoskanjäljille ei ole enää tilaa. He tarvitsevat vierelläkulkijaa; ihmistä, joka osaa kuunnella pakahtuneet sanat läpi itkun ja epätoivon.

Väsyneitä tulee ravita anteeksiannon, armon ja toivorikkaan tulevaisuuden sanoilla. Evankeliumin hellät sanat kykenevät tekemään ihmeitä – ja ihmeitä uupuneet juuri tarvitsevat.