Jumala lohduttaa masentuneita

”Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme.” (2. Kor. 7: 6)

Muutaman kerran elämäni aikana olen vajonnut melkoisen syvään toivottomuuteen ja masennukseen. Lamaannus on hiipinyt elämääni silloin, kun olen joutunut elämässäni eri syistä äärimmilleni; uupumus tuo helposti tullessaan epätoivon ja masennuksen.

Masennus on raskas matkakumppani. Se vie elämästä kaikki värit ja suostuttelee uhriaan arvottomuuteen ja merkityksettömyyteen. Sitä vastaan pitäisi taistella mutta samaan aikaan se vie kaikki voimat edes selviytyä arjen haasteista.

Apostoli Paavalikin koki elämässään masennusta. Hän kirjoittaa meille myös Jumalan tavasta lohduttaa masentuneita. Huomaamme, että Jumala on kiinnostunut meistä ja siitä, kuinka voimme.

Masentunut yrittää taistella myös ollakseen aktiivinen Jumalan suuntaan. Ajatuksissa saattaa pyöriä, että Jumala kyllä auttaisi, jos osaisi oikein pyytää apua tai elää oikealla tavalla. Mutta onneksi Jumala on aktiivinen osapuoli masennukseen vaipuneen ihmisen suhteen. Ihmisen ei tarvitse pinnistellä pitääkseen Jumalan kädestä kiinni, Jumala lupaa pitää kiinni ihmisestä. Ja masennuskin joutuu taipumaan Jumalan tahdon alle ja se kudotaan osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa.

Mutta miten Jumala sitten lohduttaa? Hän antaa arkeemme joka päivä apuaan. Hän ei välttämättä heti poista epätoivoamme mutta kulkee kanssamme sen läpi. Hän lähettää elämäämme Tituksia, jotka antavat meille rohkeutta jatkaa eteenpäin yksi päivä kerrallaan. Emme sitä useinkaan huomaa; yksi tekstiviesti, soitto, lämmin katse tai mieleen tuleva laulu. Kanssaihmisemme tuovat meille Kristuksen välittämistä ja rakkautta.

Pahimmillakin vastoinkäymisillä on Jumalan asettama päätepisteensä. Myös masennuksella. Ehkä silloin saamme huomata, että Jumala käyttää meitä lohduttamaan toisia, jotka joutuvat kokemaan kanssamme samoja vaikeuksia?

jumalalohduttaa

Puhu äänellä jonka kuulen

”Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista tuulen huminaa.” (1. Kun. 19: 12,13)

Eräs musiikkiyhtye on tehnyt otsikon mukaisen kappaleen. Sanat ovat sykähdyttäviä; me tarvitsemme eri elämänvaiheissamme erilaisia sanoja ja äänenpainoja sekä Jumalalta että kanssaihmisiltä.

Väkevä profeetta Elia oli yhdessä vaiheessaan niin väsynyt ja särkynyt, että hän pystyi kuulemaan vain yhdenlaista ääntä – hiljaista ja lempeää tuulen huminaa. Vasta silloin hän uskaltautui esille kätköstään. Kaikki muut äänet olisivat särkeneet hänen liiaksi venyneen sielunsa.

Samoin me itsekukin saatamme kokea vaiheita, ettemme kykene kuulemaan muita kuin lempeitä lohdutuksen sanoja. Muuten jäämme piiloon syntiemme ja ahdistustemme kanssa. Jeesuksen sanoissa täytyi olla jotain poikkeuksellisen lempeää, koska epäonnistuneet, raihnaiset ja syntiset tulivat Hänen sanojensa houkuttamana Hänen lähelleen. Jotakin Jeesuksen sanoissa resonoi musertuneiden sydänten sisällä ja ihmisiin hiipi toivo.

Tämä on kristillisen sanoman vedenjakaja. Samalla kun pidämme luovuttamattomasti Jumalaa pyhänä ja annamme Hänen määritellä hyvän elämän rajat, meidän sanomamme on tavoitettava hylätyt ja arvottomat. Meidän sanomassamme tulee olla se ”sävy”, jolloin piilossa olevat uskaltautuvat tulemaan esiin. Jospa osaisimme puhua elämän rikkomille tavalla, jonka he pystyisivät kuulemaan. Silloin keskellämme olisi kaipaamamme armon herätys.

DSC08254_puhu

Usko ilman tekoja

Jaakob kirjoittaa kirjeessään varsin suoraan, että usko ilman tekoja on kuollut. Näiden sanojen eteen on hyvä pysähtyä ja antaa niiden tutkia meitä.

Jaakob ei kirjoita, että teot loisivat uskon tai että pelastus tulisi ansaitsemalla. Hän tarkoittaa, että uskon yhteys Vapahtajaan ei voi jäädä näkymättä ulospäin.

Jeesus on samoilla linjoilla opettaessaan, että se joka saa anteeksi paljon, rakastaa paljon. Usko on todellista ja elävää yhteyttä puolestamme kuolleeseen ja kuolleista herätettyyn Herraan Jeesukseen Kristukseen. Olemme armon ja rakkauden kohteina ja siksi voimme jakaa saamaamme kiitollisina eteenpäin. Se on vääjäämätön lopputulos Jeesuksen seurassa.

Uskon teot eivät ole yleensä sensaatiomaisia etkä tapaa niitä lehtien otsikoista. Ne ovat pieniä, arkisia rakkauden tekoja toisille ihmisille. Usko työntää meidät ulos itsekeskeisyydestämme näkemään läheisten tarpeet.

Jos ja kun meiltä puuttuu uskon tekoja, on syytä palata uskon kohteen, Jeesuksen luokse. Ehkä tarvitsemme osaksemme jälleen lupausta syntien anteeksiantamuksesta ja katkeamattomasta huolenpidosta jotta näkisimme napaamme pidemmälle?

IMG_6116

Antakaa te heille syötävää

”He vastasivat: `Ei meillä ole enempää kuin viisi leipää ja kaksi kalaa – vai menemmekö ostamaan ruokaa koko tälle joukolle?´” (Luuk. 9: 13)

Jeesus valmisti opetuslapsiaan työhön Jumalan valtakunnan hyväksi. Parhaat oppitunnit tulivat niistä kokemuksista, kun oppilaat joutuivat astumaan kykyjensä ja mahdollisuuksiensa yläpuolelle.

Jotain Jeesuksesta oli tarttunut heidän puserojensa alle jo tässä vaiheessa – he näkivät ihmisten arkipäivän tarpeita ja olivat huolissaan niiden johdosta. Silloin kun ihminen kykenee suuntaamaan huomionsa itsestään toiseen, kyseessä on aina jonkinlainen ihme.  Jeesus viitoitti tässä tinkimättömästi tietä.

Mutta mitä on nähdä lähimmäisen hätä, jos itsellä ei ole mitään annettavana? Oppitunnin toisena läksynä oli ymmärrys laittaa käyttöön se, mitä kukin pystyi. Opetuslasten pienet eväät eivät tietenkään riittäneet tyydyttämään tuhansien ihmisten nälkää, samoin eivät meidänkään eväät riitä edes lähimmäisiemme tarpeiden kohtaamiseen. Mutta rakkaus pakottaa kohti ihmettä.

Sydämen polte toisen puutetta kohtaan on jumalallinen voima. Se ajaa meitä Taivaallisen Isämme eteen pyytämään jotakin, mikä helpottaisi toisen elämää. Vastaus saattaa olla, että annamme sitä, mitä meillä on. Vaikka meillä on vähän, Jeesuksen seurassa vähän muuttuu paljoksi. Niukkuus muuttuu ylenpalttisuudeksi.

Tässä kohtaa Jeesus ei neuvottele; Minä haluaisin pitää itselläni sen, mitä on hallussani, Jeesus tahtoisi siunata sen kautta kärsivää maailmaa. Joka päivä olen monta kertaa samassa risteyksessä. Taidan jo aavistaa suunnan siunattuun elämään?

Rakennustöiden aika

”Te odotatte paljon mutta saatte vähän. Te viette sadon kotiinne, mutta minä puhallan sen pois. Miksi? kysyy Herra Sebaot. Siksi, että kukin teistä ajattelee vain omaa taloaan, vaikka minun temppelini on raunioina.” (Hag. 1:9)

Jumalan seurakunta on tänään se Temppeli, jossa Herra Jeesus asuu ja vaikuttaa. Tämä temppeli rakentuu jokaisesta Jeesukseen uskovasta ihmisestä; me olemme kukin temppeliin kuuluvia ”eläviä kiviä (1. Piet. 2:5)”.

Haggai kuulutti Jumalan äänitorvena noin vuonna 500 eKr., että oli aika rakentaa Herran temppeliä. Rakennustyöt oli kyllä aloitettu mutta työn raskauden ja jatkuvien vastustusten takia ne olivat keskeytyneet. Kansa oli kääntänyt huomionsa omiin taloihinsa ja kukin huolehti temppelihanketta enemmän omista eduistaan. Haggai muistutti, että Jumalan valtakunnan tulee aina olla ensisijalla, silloin kaikki muukin annetaan. Muistatko muuten, kuka Raamatun henkilö opetti samalla tavalla?

Jumalan temppelistä puuttuu tänään paljon kiviä. Seinämissä on kiviä, jotka ovat irtoamassa ja paljon kiviä lojuu maassa. Jotkut kivet on viety etäälle. On rakennustöiden aika. Rukoillaan sitä armoa, että me alkaisimme nähdä itsemme sijasta lähimmäisemme tarpeita. Pyydetään Jumalaa vaikuttamaan meissä sitä tahtoa, että alamme huolehtia toisistamme?

Sinua tarvitaan. Kukaan toinen ei voi täyttää sitä rakennusmiehen- ja naisen paikkaa, joka on juuri sinulle suunniteltu. Rakentajille kuuluu seuraava Valtakunnan lainalaisuus: Kun huolehtii toisista, tulee itse huolehdituksi.

rakennustoidenaika_SAM7615