Kun se toinen on niin hankala…

”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta” (Kol. 3:13).

Kristityt ovat kautta aikojen kunnostautuneet erityisesti yhdessä lajissa: riitelyssä. Riidellä osataan aidan toisella puolella olevien kanssa ja samoin omalla nurmikentällä.

Kristillinen ja Hengen mukainen elämä tulee esiin kykynä olla joustava ja kärsivällinen. Meissä jokaisessa on särmiä, jotka saattavat sattua kanssamme asioiviin erityisen kipeästi. Raamattu ei kehota meitä tulemaan toimeen vaan mieleistemme ihmisten kanssa.

Paavali oli realisti: ”vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” Varmasti sitä oli, paljonkin. Syitä löydetään aina toisista, kypsää olisi nähdä vikoja myös itsessä.

Paavali päättää toiveensa anteeksiantamuksen vaateeseen. Anteeksiantamus on se öljy, jonka tulee soljua kristittyjen välisissä rattaissa. Anteeksiantamattomuus rikkoo yhteydet ja rampauttaa Kristuksen ruumiin.

Pidetään siis huolta, että tulemme toimeen keskenämme! Olemme kaukana täydellisistä ihmisistä mutta annetaan armon olla ei vain jumalasuhteen kantavana voimana vaan samoin myös hankalien ihmissuhteiden.

Lepää, syö, juo ja iloitse!

”Olkaa valppaat ja karttakaa kaikenlaista ahneutta, sillä ihmisen elämä ei riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä olisi ylen määrin” (Luuk. 12:15).

Suurimmat synnit eivät välttämättä ole asioita, joita teemme vaan asioita joita emme tee.

Jeesus opetti rikkaasta miehestä, joka tahtoi rikastua edelleen. Hän käytti tarmonsa omaisuutensa kartuttamiseen ja kuvitteli tavoittavansa tilan, jossa saisi leijua onnellisena kuin leija tuulen pyörteessä.

Vertauksen mies ei kyennyt näkemään toisia ihmisiä. Hänen hyvinvoinnistaan olisi hyvin lohjennut hyvää huono-osaisille mutta mies ei siitä välittänyt.

Jeesus varoitti huomioitaherättävän terävästi varomaan ahneutta. Hän antoi sille melkein persoonallisen sävyn – se oli kuin voima, joka kietoi ihmisen ja ajoi tyhjyyteen.

Rahan kanssa on syytä olla varovainen. Se jakelee katteettomia shekkejä ja lupaa yltäkylläisyyttä, joka paljastuu lopun valossa puhtaaksi itsekkyydeksi.

Paras tapa kurittaa ahneutta on antaminen. Mitä enemmän annan, sitä vapaampi olen. Taas toisaalta, mitä enemmän pidän itsellä, sitä vaikeampaa on lahjoittaa pois.

Niin, suurimmat synnit taitavat olla tekemättä jättämisen syntejä. Kun minä varmistan omaa hyvinvointiani, lähellä elävät ihmiset jäävät vailla apua.

Anteeksianto ja ilo

Eilen illalla sain järisyttävän kokemuksen. Olin viikko sitten joutunut hankalan mielipiteiden vaihdon jälkeen kylmään asemasotaan erään tuttavani kanssa. Olin tullut mielestäni hyvin väärinkohdelluksi ja olin varma, että aloite suhteen korjaamiseen piti tulla tuttavaltani – olinhan minä loukattu osapuoli.

Kuluneen viikon olin vuorotellut itsesäälin ja kostonhimon välillä. Aika ajoin soitin jollekin ystävälleni ja olin valmis juoksemaan lankoja pitkin toiseen päähän, jos en heti saanut ymmärrystä ja empatiaa.

Eilen aloitimme varovaiset rauhantunnustelut viesteitse. Nopean tunnustelun jälkeen pääsimme taas tuttuun ilmiriitaan ja loukkausten heittelyyn. Tilanne tuntui erittäin kipeältä ja rukoilin, että ”anna Jeesus vastapuolen ymmärtää asia.”

Minä olin kuitenkin se, joka joutui puhutteluun. Kun vastapuoli viesti kylmän sodan jatkumista, huomasin kirjoittavani oman tekstiviestini muotoon: ”Antaisitko minulle anteeksi?” Viesti tuntui järjettömältä, se polki maahan oikeutukseni ja tunteet, jotka vaativat hyvitystä. Mitä minä edes pyytäisin anteeksi kun olin ollut näkökulmastani niin ”asiallinen'”?

Nuo kolme sanaa muuttivat koko tilanteen. Ilo, lämpö ja välittäminen tulvivat seuraaviin viesteihimme. Tajusin, että kaikessa viattomassa ja oikeassaolemisen tunteessani minä olin todella loukannut toista niin, että tämä oli kärsinyt.

Jeesuksen opetus anteeksiantamuksesta on radikaalia. Hän ei tyydy tuomaroimaan kuka on oikeassa milloinkin vaan vastuuttaa aina minut. Entä jos olisin ollut hieman vähemmän kärkäs, kantaaottava, entä jos olisin ollut lämpöisempi ja rakastavampi?

Jäin miettimään, miten paljon ihmissuhteeni kärsivät halustani olla oikeassa? Ja miten vaikeaa minun on rakentaa sovintoa silloin, kun koen olevani haavoitettu toisen taholta?

Eilisen jälkeen totesin, että paljoa ei tässä miehessä näy pyhitystä. Jos sitä olisi, se näkyisi ennen kaikkea ihmissuhteissa. Mutta Jeesuksen kanssa on turvallista elää ja oppitunteja on luvassa myös tänään. Ja huomenna. Niiden terävin kärki taitaa olla suunnattuna aina minuun?

Jakamalla kipu puolittuu

”Kantakaa toistenne kuormia, niin täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6: 2).

Joskus elämän huolet ovat päällämme niin raskaina, että polvet ontuvat ja lonkat narisevat. Sellaisina aikoina maa vetää vastustamattomasti puoleensa ja elämä on yhtä selviytymistaistelua.

Jeesus on antanut seurakunnalleen ihanan lahjan: jakamisen. Jakamisella tarkoitan tässä juuri raskaiden asioiden uskomista useammille hartioille. Se on mitä suurimmassa määrin kristillistä elämää.

Yksin ei kukaan jaksa. Eikä tarvitsekaan. Me saamme olla vastavuoroisesti sekä auttajia että autettavia. Eri aikaan ja samaan aikaan.

Ei ole helppoa uskaltaa olla autettava. Syyllisyys ja häpeä sekä myös ylpeys tahtoisivat eristää meidät: ”Kyllä sinun pitää pärjätä yksin!”

Ei ole myöskään itsestäänselvää, että me osaisimme auttaa. Joskus tahdomme nähdä vain oman raskaan elämämme ja kadotamme toisten avunhuudot. Ihmeellistä onkin se, että auttaessa saattaa ei vain toisen, vaan samalla oma kipu puolittua; Auttaessa saatan saada enemmän kuin annan.

”Kantakaa toistenne kuormia” ei ole vain kristillinen ihanne. Se on Herramme suora käsky. Se tulee Vapahtajamme sydämeltä ajatellen ihmisiä, jotka tänään tukahtuvat ahdistuksiinsa. Olemme toteuttaneet käskyä erityisen huonosti – joka hetki joku jossakin kaatuu painojensa alle. Ja ehkä myös me itse olemme tänään avuntarpeessa ja vailla kohtaavaa lähimmäistä?

Herra, tee meistä lähimmäisiä. Auta meitä uskaltamaan ottaa apua vastaan ja auta meitä samoin yhä lisääntyvästi näkemään myös toisten taistelut.

Miten haavat umpeutuvat?

”Silloin sinulle koittaa valkeus kuin aamurusko ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen” (Jes. 58:8).

”Miksi paastoamme, kun sinä et sitä huomaa”, oli uskonnollisten juutalaisten aiheellinen kysymys. He etsivät Jumalaa sillä toiveella, että heitä kohdattaisiin ja autettaisiin.

Jumala vastasi yhä ajankohtaiseen aiheeseen: Jumalan etsiminen ja Hänen tahtonsa mukainen hengellinen elämä tarkoitti toisista huolehtimista. Jumala oli jatkuvalla vierailulla tarvitsevien keskuskuudessa; jos Hänet tahtoi kohdata, tuli suunnata askeleet samaan suuntaan.

Osuvasti Jesaja lupaa jotain, mitä 2000-luvun ihminen kipeästi tarvitsee: elämän tekemien haavojen yliluonnollista parantumista. Parantuminen samoin kuin johdatus, valo pimeyteen, voima ja juoksevat vedet olisivat maisteltavia todellisuuksia siellä missä hätää kärsiviä kohdataan. ”Antakaa, niin teille annetaan.”

Apostoli Johannes luki mielellään Jesajan kirjaa. Juuri Jesajalta hän on ottanut monet tuntemamme opetukset. Vai mitä sanot tästä: ”Jos joku, jolla on maallista omaisuutta, näkee veljensä olevan puutteessa mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus pysyisi hänessä?” (1. Joh. 3:17).

Kirkko on koko historiansa ajan tuntenut Jesajan ja Johanneksen jalkautuvan teologian. Kirkkoisät ovatkin vakuuttaneet: Jos etsit Jumalaa, etsi lähimmäinen. Tahtoisin lisätä: jos tahdot saada elämäsi kuntoon, pidä huolta kärsivistä lähimmäisistä. Helppo ja samalla jumalallisen vaikea kaava.