Voimana lempeys

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).

Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.

Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.

Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.

Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.

Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.

Lempeydessä Taivas koskettaa maata.

Särkyneiden sydänten vuosipäivä

”Hän on lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä” (Jes. 61:1)

Sellaista päivää ei taida olla kalenterissamme? Tänään voisi olla ”Särkyneiden sydänten” -vuosipäivä. Tänään kristityt yhdessä voisivat keskittyä rukoilemaan kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat särjettyjen sydänten pieniä palasia käsissään.

Taivas yhtyisi rukoukseemme. Jumala tuli ihmiseksi, jotta Hän saisi korjattua sen, minkä ei pitänyt koskaan särkyä. Sydämen piti olla eloisa ja voida hyvin Luojansa yhteydessä. Mutta kun ihmiskunta käänsi selkänsä Jumalalle ja ”sydämen käyttöohjeelle”, kuului kollektiivinen raksahdus.

Jumala tuli ihmiseksi, jotta särkyneet voisivat saada uuden toivon ja aloittaa alusta. Monet Hänen ensimmäiset seuraajansa olivat saaneet Taivaallista sydänelvytystä. He saivat todistaa Jeesuksen kyvyn korjata korvauskyvyttömiä sieluja.

Juuri tänään voisimme asettua ajatuksissamme ja rukouksissamme niiden tilalle, jotka kärsivät. Tänään voisimme ulottaa rukouksemme kaikille särkyneille, erittelemättä syitä ja seurauksia, etsimättä syyllisiä.

”Särkyneiden sydänten”- vuosipäivänä me kristityt voisimme antaa Kristuksen myötätunnon virrata lävitsemme. Hänen myötätuntonsa saattaisi saada huultemme lisäksi myös kätemme ja jalkamme liikkeelle.

Yhtenä päivänä vuodessa kovuuteemme voisi tulla pieni särö ja yrittäisimme asettua spitaalisten asemaan. Tuo yksi päivä voisi olla muuttamassa meitä niin, että pian jokainen päivä olisi varattu Kristuksen tahdolle korjata särjettyjä sydämiä.

.

Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.

Tietoa vai rakkautta?

”Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa” (1. Kor. 8:1).

On riipaisevan surullista seurata somessa tapahtuvaa, kristittyjen välistä riitelyä. Otsikot vaihtuvat, raamatunkohtia sinkoilee ja väittelyt tuntuvat päättömiltä ja päättymättömiltä.

Osa keskusteluun osallistujista vetoaa kirkkohistoriaan, Raamattuun, sen eri tulkintaperusteihin ja nostaa itsensä jalustalle. Ehkä tarkoitus oli alussa hyvä, mutta keskustelun edetessä tarkoitus tuntuu olevan vain saada sanoa viimeinen sana.

Toiset keskustelijat pyrkivät rauhoittamaan ilmapiiriä ja osoittamaan väiteltävän aiheen suhdetta suurempaan kokonaisuuteen. Heidät yleensä ammutaan tylysti alas argumenteilla ”Rakkausko peittää kaiken?” tai ”Etkö piittaa mitä Raamattu sanoo?”

Osa keskustelussa mukana olevista kokee sielussaan kuin kylmän ja epämiellyttävän kuristuksen. He jäävät paremmin tietävien varjoon, heidän pienet kysymykset ja mielipiteet lytätään toisella kädellä sivuun ja he jäävät kipuilemaan elämänsä kanssa. Heille kyseessä ei ollut alunperinkään oman etevyyden osoittaminen vaan arka kysymys siitä, kelpaavatko hekin Jeesukselle? Ovatko he samanarvoisia muiden kanssa?

Tieto on arvokasta eikä sitä sovi väheksyä. Mutta Jumalan valtakunnassa sen tulee tulla vasta rakkauden jälkeen. Paavali sanoi terävästi, että tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.

Jos tietämisemme ei tule esille rakkauden soinnuilla, se vain repii ja rikkoo. Jumalan valtakunnassa pelkkä oikeassa oleminen ei ole voitto – on voitto rakastaa sitäkin, joka ajattelee eri tavalla. Ja on kuin kaunista melodiaa sellainen tieto, joka alentuu rakastamaan ja jakamaan tietoaan myötätunnon ja yhteyden tavoittelemisen kautta.

Kunpa meiltä puuttuisikin tietoa! Mutta kun meiltä puuttuu rakkautta, siksi olemme kuin pikkulapset vääntämässä asioista, joista emme todellisuudessa tiedä tarpeeksi. Jos vain rakastaisimme toisiamme, ehkä osaisimme tiedoillamme myös tehdä toisillemme hyvää. Ehkä osaisimme puhua niin, että tavoittaisimme heikot, arat, lankeilevat. Ja ne, jotka taistelevat menneisyytensä kanssa. Sillä heitä Jeesus rakastaa.

Ontuva laupeus

”Tämä on minun käskyni: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä” (Joh. 15:12).

Raamattu kehottaa meitä hyvin käytännönläheiseen elämään. Jumala tahtoo meidän itseemme tuijottamisen sijaan näkevän kärsivän lähimmäisemme. Kehotus rakastamiseen ei saa jäädä vain korulauseisiin; sen tulee ulottua todellisella tavalla todelliselle lähimmäiselle.

Se, joka tahtoo vilpittömästi rakastaa toisia, huomaa itsessään outoja ja kuitenkin omasta sisimmästä kumpuavia vastuksia. Rakkauteemme kutoutuu aina omaan napaan katsominen. Itsekkyytemme.

Toisille osoittamamme rakkaus ontuu. Se saa sisimmästämme lähteviä harmaita sävyjä sekaansa.

Mutta ontuva laupeus voi olla kaunista. Se voi olla sellaista laupeutta, joka tavoittaa toisen ontuvan. Siinä voi olla sellaista tarttumapintaa, jota on helppo lähestyä ja jonka lämpöä uskaltaa ottaa vastaan.