Anna niin että sattuu

Joulu on lahjojen aikaa. Saamme antaa rakkaillemme ilahduttavia yllätyksiä ja saada niitä myös itsellemme.

Entä jos tänä jouluna antaisimme myös niille, joilta emme saa takaisin? Olisiko sukulaistemme, ystäviemme tai naapurustomme joukossa ihmisiä, joiden tiedämme taistelevan toimeentulonsa kanssa?

Minun on helppoa antaa ylimääräisestäni. Mutta entä jos tällä kertaa antaisin siitä, minkä normaalisti pidän itselläni? Voisinko antaa niin, että sattuu?

Antamiseen liittyy suuri siunaus. Ajattele, miten sanomamme vahvistuisi, jos naapurille tarkoitetun joululehden sisään laittaisimme myös lahjan?

Itseltä pois antaminen saattaa sattua. Se on ehkä merkki siitä, että asiaa on syytä harjoitella ja sisintä totutella epäitsekkyyteen.

Antaessamme saamme enemmän kuin annamme. Ehkä Jumala siunaa meitä aikaisempaa enemmän, jotta meillä olisi yhä lisää jaettavaa? Joka tapauksessa antaja saa kokea iloa yhdessä Vapahtajan kanssa.

Saatamme löytää todellisen joulumielen yllättäen lompakkomme uumenista.

Tunnetko säälin?

”Minun käy sääliksi kansaa. Se on ollut luonani jo kolme päivää, eikä sillä ole mitään syötävää. Minä en tahdo lähettää heitä pois nälkäisinä, etteivät he nääntyisi matkalla.” (Matt. 15: 32)

Jeesuksen rakkaus valloitti. Hänen myötätuntonsa oli kuin magneetti, joka veti puoleensa roudan alla olevia ruosteisia ihmisiä. Jeesus antoi kaikkea sitä mitä Hänellä oli: sokeat saivat näkönsä, rammat kävelykykynsä ja toivottomat uuden elämänhalun.

Opetuslasten tehtävänä oli oppia Mestarinsa kiihkeä halu auttaa. Jeesus näki ne tarpeet, joita muut eivät. Hän ei kasannut epäonnistuneille uusia vaatimusten kuormia, vaan tahtoi täyttää nälkiintyneet evankeliumin voimalla.

”Mistä me saamme täällä erämaassa niin paljon leipää?” Se on ollut Jeesuksen seuraajien kysymys kautta aikojen. Liian usein erämaan ei-mitään täyttää niiden mielet, joiden kuuluisi jakaa sitä mikä lisääntyy antaessaan.

Jeesus lähettää meidät antamaan toisille keskellä erämaata. Kyse ei ole minun voimistani vaan Herrani myötätunnosta: Hän haluaa tavoittaa yhden kärsivän ja unohdetun ihmisen.

Kun kysyt Jeesuksen voimaa, saat Hänen mielenlaatunsa. Alat nähdä aineellisesti ja hengellisesti nälkiintyneitä ihmisiä ympärilläsi. Rakkaus toisia kohtaan voittaa oman sisäisen erämaan. Leivästä ei todellisuudessa ole koskaan ollut puutetta, katkos tulee jakelupuolella.

Voimana lempeys

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).

Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.

Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.

Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.

Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.

Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.

Lempeydessä Taivas koskettaa maata.

Särkyneiden sydänten vuosipäivä

”Hän on lähettänyt minut sitomaan särjettyjä sydämiä” (Jes. 61:1)

Sellaista päivää ei taida olla kalenterissamme? Tänään voisi olla ”Särkyneiden sydänten” -vuosipäivä. Tänään kristityt yhdessä voisivat keskittyä rukoilemaan kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat särjettyjen sydänten pieniä palasia käsissään.

Taivas yhtyisi rukoukseemme. Jumala tuli ihmiseksi, jotta Hän saisi korjattua sen, minkä ei pitänyt koskaan särkyä. Sydämen piti olla eloisa ja voida hyvin Luojansa yhteydessä. Mutta kun ihmiskunta käänsi selkänsä Jumalalle ja ”sydämen käyttöohjeelle”, kuului kollektiivinen raksahdus.

Jumala tuli ihmiseksi, jotta särkyneet voisivat saada uuden toivon ja aloittaa alusta. Monet Hänen ensimmäiset seuraajansa olivat saaneet Taivaallista sydänelvytystä. He saivat todistaa Jeesuksen kyvyn korjata korvauskyvyttömiä sieluja.

Juuri tänään voisimme asettua ajatuksissamme ja rukouksissamme niiden tilalle, jotka kärsivät. Tänään voisimme ulottaa rukouksemme kaikille särkyneille, erittelemättä syitä ja seurauksia, etsimättä syyllisiä.

”Särkyneiden sydänten”- vuosipäivänä me kristityt voisimme antaa Kristuksen myötätunnon virrata lävitsemme. Hänen myötätuntonsa saattaisi saada huultemme lisäksi myös kätemme ja jalkamme liikkeelle.

Yhtenä päivänä vuodessa kovuuteemme voisi tulla pieni särö ja yrittäisimme asettua spitaalisten asemaan. Tuo yksi päivä voisi olla muuttamassa meitä niin, että pian jokainen päivä olisi varattu Kristuksen tahdolle korjata särjettyjä sydämiä.

.

Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.