Auta minua!

”Yöllä Paavali näki näyn. Makedonialainen mies seisoi hänen edessään ja pyysi: `Tule Makedoniaan ja auta meitä.´” (Apt. 16:9)

Paavali oli toisella lähetysmatkallaan Trooaassa, Aasian maakunnan luoteiskulmalla. Hän näki yöllä näyn, jossa nykyisen Kreikan alueella asuva mies pyysi häntä auttamaan häntä ja maanmiehiään. He olivat hädässä ja tarvitsivat evankeliumia.

Jumala antaa tätä samaa näkyä meille joka päivä. Me näemme sen puistossa makaavassa alkoholistissa. Samoin yksinhuoltajaäidin liian raskaassa arjessa. Näemme sen elämäänsä kyllästyneissä ihmisissä, jotka ovat menettäneet toivonsa ja päämääränsä. Näemme sen liian monissa kristityissä, jotka taistelevat riittämättömyytensä kanssa.

”Auta meitä”. Me kyselemme Jumalalta, mikä voisi olla minun paikkani Hänen suunnitelmassaan. Hän osoittaa meille kärsivää naapuriamme, ystäväämme, työkaveriamme ja kuistaa: ”Auta Häntä”.

Me autamme kärsivää maailmaa ja kärsiviä ihmisiä asettumalla heidän rinnalleen. Olemalla ihmisiä. Kärsivä ihminen ei kaipaa ylhäältä annettuja neuvoja ja ohjeita, hän kaipaa lähimmäisen rakkautta. Tunnetta siitä, että toinen oikeasti välittää.

Jos meistä näkyy ihmisyys ja aito välittäminen, silloin meille avautuu väyliä kertoa elävästä ja todellisesta kärsivien Auttajasta.

”Auta minua” on minun huutoni. Ja ehkä myös sinun. Me tarvitsemme toisiamme. Rohkaisua, vierellä kulkemista.

Samalla se on lähimmäisen huuto minulle. ”Herra, älä anna minun katsoa vain omaa puutettani, anna minun nähdä Sinun silmin. Anna minun tuntea Sinun sydämesi kautta.”


Ei ole toinen toistaan vahvempi

Otsikko on mukailtu Eino Leinon Hymyilevästä apollosta. Me olemme kaikki samalla viivalla. ”Ei tuomitse se, joka ymmärtää”, on Leinon hieno ajatus.

Vain elämämme lähtökohdat, saamamme lahjat ja elämämme olosuhteet saattavat huijata meitä ajattelemaan, että olemme toisiamme vahvempia. Vahvuudessamme katsomme heikompia alaspäin ja odotamme heiltä samaa elämän suoriutumista.

Mitä on kristillinen vahvuus? Se on paradoksaalisesti juuri oman heikkoutensa ymmärtämistä ja hyväksymistä. Se on heikkona vahvaan Vapahtajaan turvaamista, oman voimansa vaihtamista Kristuksen voimaan. Eikä siinä mystisesti ihmisyys lakkaa, vaan ihminen löytää alkuperäisen turvapaikkansa. Kristuksen lähellä ihminen uskaltautuu kasvaa ihmiseksi.

Ei ole toinen toistaan vahvempi. Taidamme tarvita matkallemme monenlaisia tönäisyjä ja liukastumisia, että uskallamme laskea itsemme toisten tasolle. Tarvitsemme joskus tulla aivan pieniksi ja osaamattomiksi. Joskus van itku jää, mutta kyynelistä onkin lyhyin matka Jumalan lohdutukseen ja todelliseen vahvuuteen.

Ei tuomitse se, joka ymmärtää. Ei, vaan hämmästelee ja kärsii toisen saamaa osaa. Laskeutuu samalle tasolle. Armahtaa. Ehkä osat ovat joskus olleet toisinpäin. Tai ehkä se vaihe on vielä tulossa.

Kristittyinä meille on toisillemme ilosanoma kerrottavana: sinun ei tarvitse olla vahva. Unohdamme sen aika-ajoin ja putoamme lohduttomuuteemme. Meidän on hyvä pestä toistemme jalkoja säännöllisin ajoin, jotta muistaisimme. Kärsivä maailma kaipaa muistavia kristittyjä. Se kaipaa nähdä todellista Vahvuutta.

Nääntyneet ihmiset

”Kun hän näki kansanjoukot, hänen tuli sääli, sillä ihmiset olivat nääntyneitä ja hylättyjä kuin lampaat, joilla ei ole paimenta.” (Matt. 9:36)

Jeesuksen aikana oli ainakin useimmissa kylissä ja kaupungeissa synagagot, joissa pidettiin esillä Jumalan sanaa. Ja kansan keskuudessa toimi varsinkin farisealaisesta puolueesta ihmisiä, jotka suorittivat opetustointa – opetusta ei siis puuttunut.

Mutta Jeesus näki tilanteen eri tavalla. Hän huomasi, että vallitseva Jumalan Sanan opetus ei tavoittanut kansanjoukkoja. Valtaosa ihmisistä jäi yhteyden ulkopuolelle. He olivat kaikesta tarjonnasta huolimatta nääntyneitä ja hylättyjä.

Eikö tilanne ole tänäänkin ainakin jollakin tavalla samanoloinen? Me pidämme kyllä seurakuntina ja järjestöinä Jumalan Sanaa esillä mutta samaan aikaan seiniemme ulkopuolella on nääntynyt ja hylätty, suuri ihmisjoukko.

Jeesus käski rukoilla työmiehiä. Kyllä Hänen aikaan opettajia oli mutta Hän tarkoitti sellaisia miehiä ja naisia, jotka osaisivat tuoda Jumalan tavallisten ihmisten tasolle.

Jos julistamamme sanoma ei tavoita tavallisen, väsyneen ja ahdistuneen ihmisen sydäntä, olemme epäonnistuneet. Jos emme pysty tavoittamaan ihmisten hätää ja kamppailuja omakohtaisesti, emme ole valmiita auttamaan. Ja jotta osaisimme välittää Jumalaa toisille, meidän täytyy nähdä itse olevamme heidän kanssaan samalla tasolla.

Vasta samalta tasolta toisten kanssa voimme opettaa Jumalasta myötunnon ja rakkauden äänellä. Ja se saa ihmiset tulemaan esiin piiloistaan.

Vahvistakaa uupuvia

”Vahvistakaa heikot kädet, lujittakaa horjuvat polvet. Sanokaa niille, joiden sydän on pelokas: `Olkaa lujia, älkää pelätkö. Katsokaa, teidän Jumalanne!” (Jes. 35: 3-4)

Tämä jaejakso on kuvattu Jesajan kirjaan otsikolla pelastuksen ajan ihanuus. Se tarkoittaa meidän päiviämme.

Haluaisin kuvata sinulle Jumalan kansan marssimassa kuin suuri armeija kohti lopullista päämääräänsä, taivasta. Armeija marssii päättäväisesti osastoittain yhteen ja samaan suuntaan. Sotilaita on lukematon määrä ja jokaisella on käsissään miekka ja kilpi.

Vihollinen pyrkii repimään osan sotilaista ulos rivistöistä. Jotkut joutuvat vahvan propagandan uhreiksi. Kaikki joutuvat kokemaan raskaan matkan vaikeudet.

Vihollisen propaganda tähtää kahteen tavoitteeseen: se pyrkii kyseenalaistamaan jokaisen yksittäisen sotilaan kuulumista armeijaan ja samalla horjuttamaan luottamusta sotajoukon Päällikköön

Jumalan armeijan tulee huolehtia jokaisesta jäsenestään. Kaatuneet tulee nostaa takaisin ylös, vahvojen tulee tukea väsyneitä ja rivistöistä puuttuvat tulee etsiä takaisin.

Tässä armeijassa jokainen on sotilas ja samalla ensiapumies/nainen. Jokaisella on Jumalan antamat kyvyt ja varusteet auttaa toista.

 Evankeliumi on se lääke ja sidos, jota vahvojen tulee jakaa heikoille ja kaatuneille. Herra Jeesus marssii joukon edessä. Hänen armonsa ja rakkautensa virtaavat jokaisen sotilaan sydämessä. 

Juoruilu on tuhoava voima

”Älä liiku panettelijana kansasi keskellä.” (3. Moos. 19:16)

Tänä päivänä on erittäin helppoa heittää synkkiä epäilyksen varjoja toisten ihmisten päälle. Sosiaalinen media takaa sen, että siellä voidaan levittää jopa nimettömänä kaikenlaisia huhuja ihmisistä, joista emme pidä. Huhujen levittäminen ja juoruilu on Jumalan silmissä vakavampaa kuin uskommekaan.

Juoruilu on valitettavasti melkoisen yleistä kristittyjen keskuudessa. Joskus näyttäytyy siltä, ettei sitä rekisteröidä ollenkaan synniksi; se puetaan hurskaaseen kristilliseen ”huoleen” ja ”vastuuseen”.

Juoruilu on houkuttelevaa, koska me saamme siitä merkillistä mielihyvää. Ehkä ainakin osa mielihyvästä tulee siitä, että painamalla toisen otsaan ikäviä leimoja, koemme itse olevamme parempia. Ehkä hetkellisesti voime unohtaa oman syntisyytemme.

Juoruilu on vakava synti ja tuhovoima. Se myrkyttää kaikkia niitä, jotka ovat ikävien huhujen kuulijoita ja tuhoavat ne, jotka ovat kohteena. Koska juoruilu tapahtuu yleensä kohdehenkilön seläntakana, totuus ehtii moneen kertaan muuttua panettelun edetessä. Kuinka monet ovatkaan joutuneet jättämään seurakunnat juoruilun takia!

Jeesus antoi hyvän ohjeen niissä tapauksissa, joissa näemme ystävämme tekevän syntiä tai joutuvan sivuraiteelle: ota suoraan yhteyttä asianosaiseen ystävään ja kerro huolesi hänelle (Matt. 18:15). Tämä ohje on sielunhoidollinen: siinä epäilyksen alla olevan ihmisen on mahdollisuus kohdata asia suoraan sen ihmisen taholta, jolle on noussut jonkinlainen huoli. Suora kohtaaminen laittaa pienelle paikalle sen, jolla on jotain sanottavaa ja estää vääränlaisten motiivien vaikutukset.

Minusta siis hyvänä ohjeena olisi seuraava: jos kuulet keneltä tahansa ikävän ”tosiasian” jonkun toisen elämästä, älä ota sitä kuuleviin korviisi. Ja pidä huoli siitä, ettet jatka jutun kertomista eteenpäin. Ja jos itse olet huolissasi jostain toisesta, ota kyseiseen henkilöön itse yhteyttä. Rakkaus löytää kyllä keinot. Mutta jos kyse on juoruilun vietistä, sillä vaikuttimella ei lähimmäistä voida kohdata suoraan.