Tottelemattomuus ja armo

”Kun Herra asetti heille tuomareita, Herra oli kunkin tuomarin kanssa ja pelasti israelilaiset heidän vihollistensa käsistä niin kauaksi aikaa kun tuomari eli , sillä Herran kävi sääliksi, kun he voihkivat sortajiensa ja ahdistajiensa vuoksi.” (Tuom. 2:18)

Tuomarin kirja on kertomus Jumalan kansan jatkuvasta tottelemattomuudesta, synnistä, Jumalalle selän kääntämisestä ja toisaalta Jumalan säälivästä rakkaudesta ja armon riittävyydestä.

Tuomarien kirja käsittää n. 350 v. ajanjakson Joosuan kuolemasta Saulin hallituskauteen asti. Tuona aikana Israelin kansa eli luvatussa maassa mutta oli sekasorron tilassa. Nopeasti oli unohtunut Mooseksen ja Joosuan opetukset elämästä Jumalan yhteydessä – jokainen teki sitä, mikä itsestä tuntui parhaalta. Ja kun kansa unohti Jumalan, siitä seurasi kärsimystä.

Tuomarien kirjassa kuvataan seitsemän luopumusta ja seitsemän Jumalan armollista väliintuloa tuomarien välityksellä. Aina kun kansa koki joutuvansa ahtaalle, se huusi lopulta Jumalan puoleen. Ja joka kerta Jumala kuuli kansaa ja herätti sille voimallisen tuomarin auttamaan.

Tuomarien kirjassa kuvataan Jumalan säälivä rakkaus tottelemattomia ihmisiä kohtaan. On totta, että monesti me aiheutamme kärsimyksemme omilla valinnoillamme. Rikomme Jumalan Raamatussa ilmoitetun tahdon, käännämme Hänelle selkämme ja sen seurauksena joudumme mitä moninaisimpiin ongelmiin.

Mutta Jumalan armo on suurempi. Siellä missä yksikin ihminen huutaa hädissään Jumalaa apuun, Jumala kuulee ja Hänen myötätuntoinen sydämensä ei voi olla auttamatta.

Jumala on aina lähellä lapsiaan. Hän haluaa jatkuvasti pitää huolta meistäkin, jotka käännämme Hänelle selkämme. Hän lupaa, ettei elämämme voi mennä niin solmuun, ettei Hän haluaisi ja kykenisi auttamaan.

Jumala osoitti Tuomarien aikaan tottelemattomalle kansalleen anteeksiantamustaan ja sitoumustaan yhä uudelleen ja uudelleen. Meillä on sama Jumala tänään. Hän on aina vain yhden huokaisun päässä.

Jumalalliset lempeät sanat

”Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt ja sen syntivelka on sovitettu. Se on saanut Herran kädestä kaksin verroin kaikista synneistää.” (Jes. 40: 2)

Minusta on ihmeellistä, että Jesajan piti kuuluttaa lohduttavia lempeitä sanoja kansalle, joka oli aikaisemmin määrätietoisesti kääntänyt Jumalalle selkänsä ja oli sen takia saanut kärsiä syntiensä seurauksia määrättömin mitoin.

Eikö olisi ensin pitänyt varmistaa, oliko kansa tehnyt riittävää parannusta? Eikö heille olisi pitänyt lohdutuksen sijaan osoittaa selvä syy-yhteys heidän Jumalanvastaisen elämän ja kärsimyksiensä välisen suhteen välille? Eikö lempeät sanat olleet ennenaikaisia?

Jumalalla on aina kiire armahtaa. Hän ikävöi kansaansa Israelia tuolloin ja ikävöi sitä edelleen. Samoin Hän ikävöi jokaista lastaan. Jumalan syvin halu on lausua omilleen pehmeitä, hoitavia ja sydäntä syleileviä armon sanoja.

Kärsivä ihminen on kärsimyksiensä tähden mennyt kivusta ja häpeästä kerälle. Hänen ympärillään on niin monta suojakerrosta sormella osoittelua ja syyttäviä sanoja vastaan, että hän on lähes kaikenlaisen tavoittamisen ulkopuolella. Ainoa mahdollinen keino on lempeät sanat.

Lempeät sanat valuvat muurien säröistä sydämen ytimeen saakka. Siellä ne kykenevät herättämään kuolleessa sisimmässä elämää. Armo synnyttää toivoa ja rakkautta ja siellä missä nämä ovat, siellä on myös terve uskallus katsoa omiin virheisiin. Vain rakkaus saa meidän rintamasuuntamme kääntymään Jumalan suuntaan.

Jumalalla on myös toisenlaisia sanoja. Mutta ne ovat varattuna meille niitä tilanteita varten, joissa olemme liian itsevarmoja ja itseriittoisia kävellessämme kohti tuhoa. Mutta kärsivälle Hänellä on vain yksi äänensävy: myötätunnon ääni.

Se ääni herätti Lasaruksen haudastaan ja se herättää myös meidät omista kuoleman laaksoistamme.

Kärsimys ja lohdutus

”Niin kuin Kristuksen kärsimykset ovat runsaina tulleet osaksemme, samoin on Kristus tuonut meille runsaasti lohdutusta.” (2. Kor. 1:5)

Kärsimys eri muodoissaan kuuluu kristityn elämään loppuun saakka. Jotkut kyllä opettavat, että kärsimyksen voi välttää noudattamalla tiettyjä oppeja tai pyhittymällä riittävästi, mutta Raamattu ei tue sellaista ajattelua. Ei myöskään Jumalan ihmisten kokemukset koko kristillisen kirkon historiassa. Asia tuntuu olevan toisin päin: juuri ne, jotka ovat olleet vahvimmin Jumalan välikappaleina, ovat saaneet myös kärsiä eniten.

Kärsimystä ja ahdistusta on niin monenlaista kuin on meitä ihmisiäkin. Olen kirjoittanut niistä monta artikkelia, enkä ala nyt yksilöimään kärsimysten moninaisuutta. Jumalalla on kuitenkin meille kullekin varattuna omat kärsimysten koulumme ja ne ovat rakkaudella räätälöityjä juuri meille. Kärsimysten koulussa ihmisen luontainen vahvuus saa mennä menojaan ja tilalle astuu Kristuksen vahvuus. Se on hyvä vaihtokauppa.

Kärsimykset avaavat meidät vastaanottamaan Kristuksen lohdutusta. Ehkä vasta silloin kun omat voimamme loppuvat ja meistä tulee neuvottomia, alamme kääntymään Kristuksen avun puoleen? Ja Häneltä apua riittää. Paavali vakuuttaa, että jos kärsimyksemme ovatkin runsaita, Kristuksen lohdutus on yhtä lailla runsasta. Tekisi mieli sanoa, että lohdutus syö sisäänsä kaiken kärsimyksen ja antaa elämälle uuden mielekkyyden.

Vain kärsivä ja avuton ihminen löytää armahtavan Isän ja runsaan lohdutuksen Jumalan (1:3). Nämä kolmiyhteisen Jumalan keskeiset piirteet ovat kuin kätkettyinä vain paljastuakseen kärsimyksen kouluihin joutuneille. Ajattele näitä sanoja. Läheinen Isä, jota kuvataan sanalla armahtava. Ja Jumala, jolle ominaista on runsas lohdutus lapsilleen.

On kaunista olla elämässään kovasti kärsineen ihmisen lähellä. Sellaisesta ihmisestä on yleensä karissut pois ylimääräinen tietäminen ja yläpuolelle asettuminen. Hänestä huokuu toisille se sama asia, jota hän itse tarvitsee päivästä toiseen: Kristuksen lohdutus. Hän osaa asettua heikon ja kärsivän rinnalle ja tuoda Kristuksen suloista tuoksua epätoivon ja lannistuneen mielen balsamiksi. Hänen elämänsä kertoo suuresta Vapahtajasta ja se tuo lohtua myös toisille kärsiville.

Oletko marginaalissa

Me kaikki tiedämme, että Jumala pystyy parantamaan sairaita. Tiedämme, että Hän pystyy nostamaan masennuksesta ja antamaan elämään uuden suunnan. Samoin tiedämme, että Jumala kykenee avaamaan umpisolmuja ja tuomaan kadonneen ilon takaisin.

Silti saatat kuulua siihen, ehkä joskus marginaaliseen kristittyjen ryhmään, joka edelleen makaa sairasvuoteella psyykkisten ongelmien vuoksi? Tai ehkä olet joutunut olemaan jo vuosia  kuin vankilassa ilman, että Jumala olisi tullut avamaan oviasi? Tai ehkä kärsit repivistä ristiriidoista ilman, että olisit aikoihin saanut kokea muiden todistamaa iloa?

Niin, ehkä olet marginaalissa? Mutta tarkoittaako se yhtä kuin, että olisit Jumalan selän takana? Minä luulen, että asia on toisin. Jeesus sanoi, että autuaita ovat hengellisesti köyhät – Hän tarkoitti onnella sitä, että Jumala on kääntänyt katseensa tällaisten marginaalissa taistelevien ihmisten puoleen ja hyväksyy heidät yhteyteensä.

Ja tiedätkö mitä? Jumala itse tuli ihmiseksi, marginaali-ihmiseksi. Hän astui alas taivaasta juuri niiden ihmisten elämää varten, jotka eivät näytä saavuttavan onnellista elämää tässä ajassa tai meidän mittareilla. Jeesus näytti meille, ettei Jumala ole välinpitämätön, etäinen ja vain vahvojen parissa viihtyjä; Hän tuli itsekin kärsimyksistä ja itkuista osalliseksi ja juuri sillä Hän toi toivon meille marginaali-kristityille.

Marginaalissa itketään miksi -kysymysten parissa. Niin minäkin teen. Tyydyttäviä vastauksia on vaikeaa saada. Mutta ehkä vastauksia vielä oleellisempaa on se, että me saamme uskoa Jumalan olevan siellä, missä ei olla päästy valtavirran mukaan. Hän hyväksyy yhteyteensä ne, joiden elämä on edelleen repaleista ja toivotonta. Ja siellä missä on Jumala, siellä on aina myös todellinen Toivo.

Jumala huomaa sielun kivun

”Kun Herra näki, että Leeaa syrjittiin, hän avasi Leean kohdun. Raakel sen sijaan oli hedelmätön.” (1. Moos. 29: 31)

Oman elämämme kipeissä asioissa koemme monesti Jumalan etäiseksi, sellaiseksi, jota ei kiinnosta meidän kokemuksemme. Mutta siinä menemme harhaan. Jumalaa kiinnostaa meidän elämämme ihan kaikkien mausteiden kera.

Kantaisä Jaakobilla oli sattuneista syistä kaksi vaimoa, Leea ja Raakel. Jumala huomasi, että Jaakob rakasti Raakelia enemmän ja tästä johtuen Leea koki joutuvansa syrjään; hän jäi syrjään oman aviopuolisonsa elämästä ja joutui vierestä katsomaan kun hänen sisaransa sai sen rakkauden ja läsnäolon, minkä hän olisi niin kipeästi tarvinnut.

Inhimissuhdetragediaa parhaasta päästä. Mutta Jumala osoittaa meille näissä muutamissa sanoissa, että Hän näkee meidän sydämen kipeisiin tunteisiin; Hän näkee muun muassa syrjinnän, häpeän ja alamittaisuuden. Hän näkee myös sielumme syvät haavat eikä tyydy vain olemaan sivustaseuraaja.

Jumala suojaa ja puolustaa aina sitä, joka kärsii ja kokee epäoikeudenmukaisuutta. Jaakobin syrjinnän tähden Leea sai 4 peräkkäistä poikaa. Viimeisen nimeksi hän antoi Juuda (”kiittää”), koska hän oli Jumalan suosiosta ja avusta niin kiitollinen.

Emme tässä elämässä välty viiltäviltä sielua halkovilta kivulta. Mutta meillä on Taivaallinen Isä, joka näkee elämäämme ja meidän sisäämme tarkemmin kuin pystymme kuvittelemaan. Eikä Hän ainoastaan huomaa kipuamme vaan Hän kärsii kanssamme. Jotkut kärsimykset Hän jättää kyyneleet silmillään meidän elämään tärkeän syyn tähden, toiset Hän raivaa tieltämme.

Jos kärsimysten täytyy jäädä, Hän pitelee meistä kiinni kaikkina kärsimyksemme päivinä ja kuiskaa: ”Ei mitään hätää rakkaani”.