Armollisuus ennen muuta

”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: `Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.´ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9: 13)

Kuinka paljon tämä aika tarvitseekaan armollisia kristittyjä! Sellaisia ihmisiä, jotka ovat toisten puutteita ja kipuja nähdessään valmiita auttamaan ja kärsimään yhdessä. Sormella on aina helppoa osoittaa, samaistuminen ja auttaminen ovat vaikeampaa.

Havahduin tämän tekstin edessä. Jeesus nostaa saman Vanhan Testamentin raamatunjakeen kahteen kertaan samalle kuulijakunnalle (9:13/ 12:7). Kun fariseukset – aikansa Raamattuun perehtyneet ja hengellisesti valveutuneet ihmiset – arvioivat Jeesusta ja Hänen seurassaan olevia ihmisiä Jumalan lain ja siitä johdettujen perinnäissääntöjen kautta, Jeesus vastaa kahdesti täsmälleen samalla tavalla: armahtavaisuuden tulee olla Jumalan valtakunnan ensimmäinen kriteeri ihmissuhteissa.

Jeesuksen sanat olivat myrkkyä kuulijoilleen. Hän käyttää sanontoja ”Menkää ja tutkikaa” sekä ”Jos ymmärtäisitte…” Fariseukset nimenomaan tutkivat Raamattua ja halusivat ymmärtää Jumalan tahdon sekä laittaa sen käytäntöön. Jotakin oli mennyt kuitenkin pahasti pieleen. Ajattele – he arvioivat Jumalaa Hänen lakinsa mittapuulla ja totesivat Hänet vajaamittaiseksi!

Jeesus meni rohkeasti ihmisten luokse, koska Hän rakasti heitä. Hän näki jokaisen ihmisen Jumalan luomana ja siksi rakastettuna. Hän näki synnin aiheuttamat ongelmat ja kärsimykset mutta ei tyytynyt etäältä vaatimaan ihmisiä parantamaan itseään. Hän meni vaikeuksissa olevien luokse ja vapautti heitä niistä taakoista, joista he eivät olleet itseään kyenneet vapauttamaan.

On helppoa kivuta norsunluutorniin ja tähystellä toisten puutteita. Siinä ei ole mitään jumalallista. Jeesus antaa esimerkin sekä kutsuu meitä kuitenkin paljon suurenmoisempaan tehtävään: auttamaan ihmisiä heidän ongelmissaan. Se vaatii kykyä asettua toisen asemaan ja nähdä toinen arvokkaana. Se taitaa onnistua vain kärsimyksen kouluja läpikäyneiltä?

DSC06296

Taluta minua!

”Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani. Taluta minua, pelasta minut niin pidän määräyksesi aina mielessäni.” (Ps. 119: 116)

Liian kovissa paineissa ja olosuhteissa mieli murtuu. Talorakenteissa puhutaan kosteuspisteestä, mutta ihmisten kohdalla voisi kai puhua murtumispisteestä? Mieli voi murtua toistuvista tragedioista tai yhdestä liian suuresta kriisistä.

Raamatun ihmiset näyttävät joutuneen lähes poikkeuksetta särkymään. Ajattelen Pietaria Jeesuksen viimeisenä yönä; hän taisi murtua pahemmin kuin ymmärrämmekään. Paavali joutui särkymään toistuvasti niin, että häntä lopulta voitaneen kutsua heikkouden ja lohdutuksen apostoliksi. Aabraham, Jaakob, Joosef – he kaikki kävivät ankaria kuolemankouluja.

Mielen murtuessa on neuvoton olo. Ei tiedä, miten jatkaisi hetkeä, jossa elää, saati tulevia päiviä. Silloin voi kokea joutuneensa pimeyteen, jossa ei osaa ottaa yhtään askelta. Jokainen askel tuntuu satuttavan. Siellä taisi psalmintekijä olla, kun hän pyysi Jumalaa taluttamaan häntä.

”Taluta minua.” Miten ihanan puhuttelevat sanat. Tässä olen, Herra, rikottu, neuvoton, kyvytön jatkamaan elämääni. Ota kädestäni kiinni. Vedä niin vahvasti, että seuraan sinua vaikka pelkäisin ja epäröisin. Taluta määrätietoisesti ja hellästi. Jos viet kohti pimeää, pidä yhä tiukemmin kiinni ja kuiskaa matkalla jotain lohduttavaa. Älä jätä minua vaikka en osaisi tai jaksaisi sinua päättäväisesti seurata. Älä vie toivoani vaan lahjoita sitä jokaiseen hetkeeni.

Jumalan ”mutta”

”Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, Hän pelasti meidät, ei meidän hurskautemme tähden, vaan pelkästä armosta….” (Tiit. 3: 4-5)

Tiituksen kirjeen kolmannessa luvussa on synkkä kuvaus meistä ihmisistä: me olemme Jumalalle selkämme kääntäneitä emmekä pysty itseämme auttamaan. Sitten tulee esiin Jumalan ”mutta”. Hän yksin – pelkästä rakkaudestaan – kääntää meidän kohtalomme, pelastaa meidät, puhdistaa verellään kaikista synneistämme ja vielä antaa Pyhän Henkensä asumaan sisällemme.

Painetaan mieleemme asetelma, koska se säilyy samana koko kristillisen elämämme. Jumala hyvyys ja rakkaus on niin syvää ja suurta, että se pystyy tavoittamaan ja pelastamaan suurimmankin syntisen ja tuomaan tämän vihollisuudesta lapsen asemaan. Missä tässä oli ihmisen osuus? Tekikö Jumala näin yhteistyössä ihmisen kanssa tai pelastaako Hän ihmisiä nähdessään heissä hyviä tekoja tai orastavaa parannusta? Ei, vaan ”ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta.” Mitä ihmeelliset sanat ja miten ihmeellinen evankeliumin oppi! Ei ihme, että monet vääristelevät tätä ja kääntelevät sanoja.

Jumalan pelastava työn tarkoitus on tämä: ”… saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme” (Tiit. 3: 7). Tämä on pelastuksen päämäärä. Nykyaikana on vaarana siirtää pelastuksen päämäärä tähän elämään, jolloin Jumalan ”pitää” tässä elämässä antaa kaikki se hyvä, jota toivomme. Mutta pelastus valmistelee meitä siihen hetkeen, kun siirrymme täältä seuraavaan ulottuvuuteen. Se on meidän tähtäyspisteemme. Että uskomme saisi vaihtua näkemiseen ja saisimme olla Jeesuksen kanssa ikuisuuden. Jumala on kyllä antanut Henkensä, mutta tästä lahjasta käytetään nimeä ”sinetti” tai ”esikoislahja”. Täysi perintö siis vielä odottaa. Vaikka Taivaan valtakunnan voimat jo vaikuttavat, ne tulevat olemaan täysimääräisiä vasta taivaassa. Tässä ajassa vielä itketään ja taivaassa kuivataan lopullisesti kaikki kyyneleet.

Niin ja sitten se Jumalan ”mutta”. Se on erikoinen läpi Raamatun esiintyvä totuus. Se tarkoittaa sitä, että keskelle inhimillisti hätää ja toivottomuutta Jumala nostaa sormensa ja sanoo: ”Mutta minä autan! Minä nostan tuon ihmisen, minä pelastan, vapautan ja tyynnytän myrskyn!” Tämä ”mutta” on siitä erikoinen, että se tulee esiin silloin, kun ihmisen mahdollisuudet ovat menneet. Se osoittaa Jumalan kirkkauden ja rakkauden ja tuo kunnian yksin Hänelle.

Lopuksi sana hädässä oleville kristityille. Tuo mainitsemani Jumalan ”mutta” on juuri sinua varten. Hän rakastaa sinua ja pelkän armonsa takia haluaa jakaa sinulle tänäänkin Elämäänsä. Voit ajatella, ettet ansaitse Jumalan apua tai armoa ja olet oikeassa – ei meistä kukaan ansaitse. Mutta Hänellä on ”muttansa” – sinua varten!

jumalanmutta_DSC06141

Jumalan kiikarit

Muistatko tosielämästä tai elokuvista sellaisia lämpökameroita, joilla tarkastetaan esimerkiksi luontoon eksyneitä ihmisiä? Niissä kameroissa näkyy ihmisen lämpö punaisena muun luonnon ollessa sinistä tai harmaata.

Entä jos näkisimme maailmaa Jumalan silmin eli Hänen lämpökamerallaan? Entä jos tässä kamerassa paistava hehku näyttäisi maailmassa olevaa kärsimystä, kipua ja hätää? Miten paljon sitä näkyisi? Näkisimmekö sitä kristittyjen keskuudessa? Näkisimmekö punaista omassa lähipiirissämme?

Muuttuisiko asenteemme ja samalla elämämme, jos näkisimme maailmaa ja ympäröivää todellisuutta Jumalan silmin? Alkaisimmeko arvioida ihmisiä eri tavalla, jos näkisimme heidän sisällään olevan sammumattoman kivun ja kaipuun? Heräisikö meissä oikeassa olemisen ja ohjeistuksien antamisen sijaan sääli ja halua auttaa?

Mitä antaisimme kärsiville ystävillemme? Jeesus sanoi: ”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.” Mitä olemme saaneet lahjaksi? Jeesukselle on siihenkin vastaus valmiina: ”Jos sinä tietäisit Jumalan lahjan…” Puolestamme kärsinyt ja kuollut Jumalan Poika on Jumalan lahja. Hänen takiaan olemme saaneet kokea Jumalan armoa, anteeksiantamusta ja rakkautta. Tulisiko sitä jakaa nyt toisille? Entä jos he eivät sitä ansaitse? En minäkään. Entä jos he eivät ole tehneet oikeanlaista parannusta tai yrittäneet riittävän kovasti muuttaa itseään?

Me tarvitsisimme kipeästi Jumalan kiikarit, jotta juoksisimme viemään lohdutuksen sanomaa tarvitseville. Kun näkisimme ihmisten hädän ja sisäisen itkun, meissä olevat esteet ja rajoitukset murtuisivat. Havahtuisimme äänettömästi huutavaan hätään ja olisimme valmiita viemään sanomaa rakastavasta Vapahtajasta.

Jumalankiikarit_DSC05563

Epäreilu elämä

”Ja Jeesus itki.” Joh. 11:35

Saan lähes päivittäin yhteydenottoja, joiden edessä tunnen olevan avuton. Kuulen ja näen sellaista ihmisten hätää, etten monesti voi kuin jäädä itkemään erilaisten kohtaloiden edessä. Huomaan huutavani Jumalan puoleen, miten Hän voi sallia lapsilleen niin paljon kärsimystä.

Hapuilen vastausta Raamatun Jeesuksesta. Osoitan itkuni hänelle ja kyselen, miten Hän suhtautuu näihin epätoivoisiin ihmisiin. Minuunkin. Sitten mietin Jeesuksen omaa elämää. Hän syntyi epämääräisissä olosuhteissa ja koki kotikylässään jatkuvia vihjailuja haureudesta ja isättömyydestä. Hän joutui kokemaan poliittisen pakolaisen elämää Egyptissä. Teini-ikäisyydestä eteenpäin hän varmasti koki tarvetta kokea ihmisrakkautta kuten ystävänsäkin. Hän ymmärsi kutsumuksensa vievän häntä elämään yksin, vailla rakastavaa kumppania ja yhteyttä. Kutsumuksensa keskellä hän oli jatkuvasti väärinymmärretty, vääränlainen, syytetty, väsynyt ja halveksittu.

Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Mietin, itkikö hän yleensäkin nähdessään ihmisten kärsimystä ja epätoivoa? Hän näki mahdottomia ihmiskohtaloita ja umpisolmuun ajautuneita ihmisiä. Hän näki, kuinka ihmiset täyttivät sisäistä kaipuutaan etsimällä apua kaikesta siitä, mikä ei heille todellisuudessa apua toisi. Eikä lohtua. Lasaruksen haudalla hän koki kuoleman aiheuttavan lopullisuuden ja siitä seuraavan loputtoman ikävän. Niin, olen varma, että Hän ymmärtää esimerkiksi lapsensa menettäneiden päättymätöntä tuskaa.

Elämä on aivan kamalan epäreilua. Hyväosaiset lyövät huono-osaisia eikä kukaan tunnu ymmärtävän umpisolmuun joutuneita. Jotkut eivät ikinä pääse kokemaan ehjää ja hyvää elämää. Itken, miten väärin se on.

Jos Jeesus olisi tänään keskuudessamme, Hän etsisi ihan jokaisen kärsivän. Hän hakeutuisi niiden luokse, jotka tahtovat luovuttaa ja päättää päivänsä. Hän ottaisi lähelleen heikkoja ja epäonnistuneita. Hän jakaisi heille rakkauttaan ja se rakkaus muuttaisi heidät. Se antaisi heidän elämälleen uuden suunnan.

Niin, vaikka elämä on epäreilua, Jumala on sama. Ja Hän aina kohdistaa huomionsa sinne, missä on pimeintä. Voi jospa saisimme vaihtaa itsekeskeisyytemme Jeesuksen hätään kärsivistä. Olisipa meissä sitä Kristuksen mieltä, joka saisi meidät liikkeelle ja nostamaan toistemme mahdottomia taakkoja. Rakkaus saisi aikaan ihmeitä. Se tasoittaisi epäreilun elämän kuoppia.

epareiluelama_voikukka