Miksi elämässämme on niin paljon kipua ja epäonnistumisen kokemusta?

Ehkä siksi, ettei Jeesus halua pysyä elämämme suhteen taka-alalla tai siistissä karsinassa?

Ehkä haluamme tutustua Häneen enemmän, kun uimme niin syvissä vesissä, ettemme itse jaksa pysyä pinnalla. Ehkä silloin olemme valmiita huutamaan Häntä avuksemme ainoana pelastajana. Oma tahto, voimat ja kyvyt ovat osoittautuneet riittämättömiksi.

Joitakin meitä elämä tuntuu runtelevan käsittämättömän kovaa. Sellaiset ihmiset joutuvat yhä uudestaan luopumaan heille rakkaista asioista ja monesti myös ihmisistä. Siinä kärsimyksen koulussa Jeesus tulee ihmiselle rakkaaksi; Hän osoittautuu kaiken toivon ja luottamuksen arvoiseksi.

Jumala lahjoittaa meille suurimpia aarteitaan kärsimyksen kautta. Löydämme Jeesuksen syvän ja ehdottoman rakkauden silloin, kun emme itse enää jaksa.

Ilon kartano

”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).

Miten voisi oikein ja raamatullisesti lohduttaa kärsiviä Jumalan lapsia? Mistä voisi kaivaa elämisen arvoisen päämäärän niille, joilta elämä on repinyt yksi toisensa jälkeen kaikki ilon aiheet?

Apostolit olivat yksimielisiä yhdestä, hyvin oleellisesta tavasta: kristittyjä tuli muistuttaa siitä, että tämä nykyinen elämä ei ole vielä päämäärä.

Apostolit muistuttivat alinomaa, että tämä elämä kaikkine mausteineen oli kuin vanhan kartanon kylmäeteinen. Jyhkeän ulko-oven takana oli hieman lämpöisempää kuin ulkona pakkasessa ja valo kajasti sisäoven ikkunaruudusta. Mutta tarkoitus oli riisua ulkovaatteet, tarttua seuraavaan ovenripaan ja astua itse kartanon syleilyyn.

Tämä aika kadottaa meiltä päämäärämme. Se kimittää jokaisella kanavallaan nykyisen elämän tärkeyttä; jos nyt ei ole onnellinen ja toteuta elämäänsä kaikilla sylintereillään, on jotain pahasti pielessä.

”Sen kirkkauden rinnalla.” Usko on kuin kaukoputki, jonka avulla tähystämme lähimpien vuortenhuippujen takana pilkottavaan Ilon kartanoon. Kun se on vankka päämäärämme, jaksamme paremmin raskaat ylämäet ja yhä uudet luisumiset seuraavalle pohjalle.

Eteisessä saa viihtyä. Ja siellä saa palella. Mutta muista: vielä yhtenä päivänä kartanon Isäntä avaa sisäoven ja silloin – silloin alkaa aika, jolla ei ole loppua ja jonka loisteessa eteisessä vietetyt vuodet saavat merkityksensä ja sulautuvat ilon kyyneliin.

Jumalan hyvät suunnitelmat

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11).

Jos elämä potkii päähän liian kovaa ja vaikeita päiviä on peräkkäin liian useita, alkaa jumalakuva horjua. Itse ainakin olen viime päivinä kipuillut sitä, että Jumala on joko hylännyt minut tai sitten Hän ei vaan välitä.

Israelin kansa oli Jeremian sanojen aikana kokenut kurjuutta jo vuosia. Heidän sielunsa oli tottunut syömään ahdistusta, heidän toivonsa Jumalan avusta oli taittunut ja olen melko varma, että he kokivat Jumalan tahtovan heille vain pahaa.

Juuri siihen tilanteeseen Jumala vakuutti, että Hänellä oli edelleen kansalleen oma, erityinen suunnitelma ja se suunnitelma oli täynnä elämisen arvoista tulevaisuutta. Jumala kyllä kuritti, mutta Hän ei hylännyt. Hän antoi ahdistuksen aikoja, mutta silti kaikessa Hänen suunnitelmansa kansalleen oli tehty mitä syvimmällä rakkaudella.

Kokemuksemme ja tunteemme saattavat kertoa Jumalan hylkäämisestä ja välinpitämättömyydestä. Mutta Jumala itse Sanansa kautta vakuuttaa, että Hänellä on varattuna meille toivoa uhkuva huominen. Hänellä on jokaiselle meille hellyydellä räätälöity, uniikki polku. Vaikka se nyt näyttäisi umpikujalta, Jumalalla on tulevaisuutemme kätkettynä avarassa sydämessään.

Ei minulta mitään puutu

Näen vanhentuneen Daavidin sulkakynä kädessään kirjoituspöytänsä edessä. Menneet vuodet vierivät hänen silmiensä edessä, kaikki lukemattomat ilot ja surut ja kuin yhteenvetona hän kirjoittaa meidän tuntemaamme Psalmiin 23: ”Ei minulta mitään puutu. Ei puutu, koska Jumala on pitänyt minusta huolen.”

Tämä sama mies huusi monet kerrat sitä tuskaa, että Jumala tuntui olevan kaukana ja hän joutui kyselemään vaikeuksien kestäessä yli inhimillisen kestokyvyn, että oliko Jumala todella tyystin hylännyt hänet? Luottiko hän turhaan?

Sama mies kertoi olevansa useasti aivan näännyksissä ja tunsi tuskan aallot murtavan hänen voimansa elämän puolitiessä.

Psalmin 23 kirjoittaja kirjoitti niin rohkeasti kivuistaan ja Jumalan etäisyydestä, että jokainen maailmanhistoriassa kärsinyt ihminen saa hänestä samaistumispinnan. Kun omat sanat eivät enää riitä antamaan itkulle sanoja, tulee Jumalan rakastaja Daavid apuun.

Sulkakynä kädessään, kaikki aikaisemmat kokemukset kirkkaana mielessään hän silti kirjoitti: ”Ei minulta mitään puutu.” Ei puuttunut kivusta ja vaikeuksista, ei todellakaan. Mutta elämänsä lopussa hän näki, että kaiken takana oli rakastavan Jumalan sydämen syke. Kaikki oli tullut Jumalan käsien kautta. Hän oli tarvinnut kaikkea. Eikä Jumala ollut hylännyt, hän ei ollut todellisuudessa koskaan kaukana.

Miten rohkaiseva Daavidin yhteenveto onkaan. Se muistuttaa meitä siitä, että tarina on kesken. Ehkä olet tänään hukkumassa haasteisiin ja näännyt järjettömien ongelmien alle? Ehkä Jumala ei vastaa eikä tunnu olevan lähellä? Mutta minä olen varma siitä, että kerran sinä voit sanoa samalla tavalla: ”Ei minulta mitään puuttunut, sillä Herra oli minun hyvä ja uskollinen paimeneni.”

Luota Herraan!

”Minä uskon, että saan yhä kokea Herran hyvyyttä elävien maassa. Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan!” (Ps. 27: 13,14).

Silloin, kun maa yllättäen pettää alta ja elämä on kuin sarja putoamisia, joissa jokaisen pohjan alta paljastuu uusi kuilu; kun saavutetut vastaukset vedetään punakynällä yli kuin yläasteen uskonnonkokeen arvailut ja tilalle tulvii kysymyksiä, joita ei koskaan olettanut joutuvansa kysymään; kun seesteiseen sinikeltaiseen taivaaseen revitään aukko, joka imee sisäänsä kaiken jo rakennetun, silloin on aika luottaa.

”Minä uskon” voi olla kuin kivusta koukkuun mennyt käsi, joka suoristuu vielä kerran tavoittaakseen jotain, mitä silmät eivät näe; kaksi sanaa voivat olla kuin pieni puinen kehto, johon hämmentynyt ihminen asettaa oman sielunsa, peittelee sen punaisella villapeitteellä ja tyynnyttää sitä kuin pientä itkevää lasta.

Kun kaikki muu on epäselvää ja seuraavaa askelta kannattelee vain kylmä viima, silloin on aika luottaa. Silloin on aika koota kaikki luottamusvarat eri pankkitileiltä ja patjojen väleistä ja sijoittaa ne yhteen kohteeseen, paikkaan, johon tehdään yleensä talletukset vasta viimeisimmässä hädässä: Herraan Jeesukseen Kristukseen.