Minun sieluni tuki

”Katso, Jumala on minun auttajani, Herra on minun sieluni tuki” (Ps. 54: 6).

Kovissa kärsimyksen vuosissa sieluni on muuttunut lujasta ja ikikimmoisasta trampoliinista kuin tulostinpaperiksi, joka on tanssinut suurella liekillä leivinuunin lasiluukun takana ja muuttunut harmaaksi lumihiutaleeksi, joka on valmis murtumaan pienimmästäkin kosketuksesta.

Lukemattomat luopumiset ja uudelleen taivuttamiset ovat jättäneet varteeni kolon toisensa viereen; joskus tuntuu, ettei minussa ole muita kuin punaisia ”parasta ennen” -leimoja ympäri kehoa.

Mutta kun vedän henkeä viimeisen kerran katsellen ympäristöä, joka on kuuleva yhden ihmisen lopullisen kaatumisen ja maatumisen, Sinä olet hymyillen takanani ja koppaat kiinni. Nostat minut jalkeille ja puhallat elämää kuluneisiin saappaisiin.

Minä unohdan sen joka päivä: Sinä olet sieluni todellinen, niin todellinen turvani. Sinä säteilet elämää, juuri sitä, mitä minä etsin kaikkialta ulkopuoleltasi ja löydän vasta, kun rojahdan virtaaville käsivarsillesi.

Kiitos, että Olet.

Tänään minä itken

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.

Luota Jumalaan aina – oikeasti?

Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme” (Ps. 62: 9).

Viimeisten päivien aikana on tuntunut siltä, kuin viimeinenkin oljenkorsi olisi surullisina raksahtanut poikki ja toivo olisi uinut ”kuin hauki rannasta” -pyrähdyksellä vastakkaiselle lahdelle.

Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan ja ongelmat, joihin olemme rukoilleet Jumalan auttavaa kättä, hälyttävät tänään auttamattomana kirkuvan punaista valoa, eikä apua ole näköpiirissä. Väsynyt sielu yrittää taipua monelle mutkalle jääden koko ajan riittämättömäksi joka suuntaan.

Minun henkilökohtainen huutoni oli eilen kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Jumala, oletko Sinä oikeasti siellä?” Sen suurempaa uskonsankaruutta ei näinä päivinä ja näissä haasteissa ole löytynyt tämän raamattuopettajan paidan alta.

Mutta sitten taas tänään aamukahvilla törmään Psalmiin 62 ja sen jakeeseen 9. Se iskee epätoivooni ja -uskooni kuin Muhammed Alin painava nyrkkeilyhanska ohimooni ja pakottaa minut ottamaan kantaa: välimuotoja ei ole, tulen joko -tai -risteykseen. Joko saan luottaa kaikissa – siis kaikissa – asioissa Jumalaan ja Hänen apuunsa, tai sitten Raamattu on satukirja. That´s it.

Usko ei synny eikä pysy ihmisessä itsessään. Me tarvitsemme sitä ulkopuoleltamme samoin kuin auto tarvitsee käydä toistuvasti tankkaamassa. Huomaan pysähtyväni tämän yhden jakeen kohdalle, itku alkaa nousta ylös Jumalan valtaistuinsaliin ja tyynnyttelevä Isän olkapää tarjoutuu alas luokseni Daavidin sanojen saattelemana.

”Luottakaa aina Jumalaan.” Ei yhtään muttaa, ei yhtään poikkeusta, ei asiaa eikä ihmistä, joka ei voisi sulkeutua tämän yhden, kattavan lupauksen alle. Tuntui tänään miltä tuntui. Huomisen määrää Jumala.

Miksi elämässämme on niin paljon kipua ja epäonnistumisen kokemusta?

Ehkä siksi, ettei Jeesus halua pysyä elämämme suhteen taka-alalla tai siistissä karsinassa?

Ehkä haluamme tutustua Häneen enemmän, kun uimme niin syvissä vesissä, ettemme itse jaksa pysyä pinnalla. Ehkä silloin olemme valmiita huutamaan Häntä avuksemme ainoana pelastajana. Oma tahto, voimat ja kyvyt ovat osoittautuneet riittämättömiksi.

Joitakin meitä elämä tuntuu runtelevan käsittämättömän kovaa. Sellaiset ihmiset joutuvat yhä uudestaan luopumaan heille rakkaista asioista ja monesti myös ihmisistä. Siinä kärsimyksen koulussa Jeesus tulee ihmiselle rakkaaksi; Hän osoittautuu kaiken toivon ja luottamuksen arvoiseksi.

Jumala lahjoittaa meille suurimpia aarteitaan kärsimyksen kautta. Löydämme Jeesuksen syvän ja ehdottoman rakkauden silloin, kun emme itse enää jaksa.

Ilon kartano

”Minä päättelen, etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (Room. 8: 18).

Miten voisi oikein ja raamatullisesti lohduttaa kärsiviä Jumalan lapsia? Mistä voisi kaivaa elämisen arvoisen päämäärän niille, joilta elämä on repinyt yksi toisensa jälkeen kaikki ilon aiheet?

Apostolit olivat yksimielisiä yhdestä, hyvin oleellisesta tavasta: kristittyjä tuli muistuttaa siitä, että tämä nykyinen elämä ei ole vielä päämäärä.

Apostolit muistuttivat alinomaa, että tämä elämä kaikkine mausteineen oli kuin vanhan kartanon kylmäeteinen. Jyhkeän ulko-oven takana oli hieman lämpöisempää kuin ulkona pakkasessa ja valo kajasti sisäoven ikkunaruudusta. Mutta tarkoitus oli riisua ulkovaatteet, tarttua seuraavaan ovenripaan ja astua itse kartanon syleilyyn.

Tämä aika kadottaa meiltä päämäärämme. Se kimittää jokaisella kanavallaan nykyisen elämän tärkeyttä; jos nyt ei ole onnellinen ja toteuta elämäänsä kaikilla sylintereillään, on jotain pahasti pielessä.

”Sen kirkkauden rinnalla.” Usko on kuin kaukoputki, jonka avulla tähystämme lähimpien vuortenhuippujen takana pilkottavaan Ilon kartanoon. Kun se on vankka päämäärämme, jaksamme paremmin raskaat ylämäet ja yhä uudet luisumiset seuraavalle pohjalle.

Eteisessä saa viihtyä. Ja siellä saa palella. Mutta muista: vielä yhtenä päivänä kartanon Isäntä avaa sisäoven ja silloin – silloin alkaa aika, jolla ei ole loppua ja jonka loisteessa eteisessä vietetyt vuodet saavat merkityksensä ja sulautuvat ilon kyyneliin.