Syvyys huutaa syvyydelle

”En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa” (Job. 7:11).

Jobin kärsimysnäytelmä on vailla vertaa. Lempeä mies joutui kokemaan rusikovaa menetystä päivästä toiseen kunnes hänestä ei ollut kuin raapimaan savenpalalla paiseitaan.

Job uskalsi itkeä kohtaloon. Hän puhui Jumalalle tuskaansa – kukaan toinen ei olisi ymmärtänyt. Parhaat ystävät kokeilivat kyllä, mutta he eivät olleet koskaan luodanneet vastaavia syvyyksiä.

Jobin teloginen ymmärrys sekoittui mielipuoliseen kipuun. Hän itki sitä, että sanat ampuvat suunnattoman surun tähden harhaan.

Jumala oli taho, jolle oli turvallisesta valittaa. Jumala oli syvyys, joka ymmärsi syviä sivuraiteen sanoja. Vaikka luotetuimmat hengelliset ohjaajat kääntyivät toisaalle, Jumala oli ja pysyi kuulolla.

Job tiesi, että Jumala näki Hänen tilanteensa tarkoin. Hän ei ymmärtänyt kärsimyksensä syitä mutta tiesi, että Jumala tiesi. Se tieto oli todellinen ongenkoho.

Jobilla ei ehkä ollut elämänhalua kärsimyksensä keskellä. Mutta hän laski päivänsä Luojansa käsiin. Mitään menetettävää ei enää ollut, ehkä ei mitään toivottavaakaan. Mutta Jumala oli sanova viimeisen sanan. Hän ei saanut olla kuin sankari, jolla ei ollut voimaa auttaa.

Jumala ei ole sarjakuvien pettävä sankari meillekään. Hän ei nitkahda eikä horju. Hän ei käännä katsettaan eikä väistä kipeitä huutojamme.

Ristin raastava paino

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle” Madame Guion

Avaan sängyssä varovaisesti sllmäni ja tunnustelen millainen päivä on edessä. Tänään risti tuntuu painavan tavanomaisen raskaasti.

Raahaudun sängystä kahvinkeittimelle ja siitä takaisin vaakatasoon sohvalle. Tänään treffit Jeesuksen kanssa pidetään olohuoneessa puoliksi unessa.

Olen lukenut ristiä käsitteleviä kirjoja kirjaston verran – sekä Jeesuksen ristiä että omaa ristiä. Nehän taitavat olla yksi ja sama. Mutta ristin kanssa eläminen – sitä on toinen juttu se.

Tiedän, että tänään pitäisi lähteä pyöräilemään, tehdä asioita, jotka auttavat vammaisia aivojani toimimaan normaalilla tavalla. Tiedän, että olen vastuullinen omasta hyvinvoinnistani. Mutta juuri tänään kaikki kaatuu päälle. Tänään selittämätön väsymys yhdistyy ruumiin kipuihin tavalla joka saa minut kerälle, itkemään kohtaloani.

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle”. Minä uskon Guionin sanat, olenhan sen itsekin kokenut. Minä uskon, että Jumala on antanut minulle juuri sopivan ristin, juuri niin painavan, että se tekee minut avuttomaksi. Minä uskon, että se on rakkaudella räätälöity. Silti se usein sattuu enemmän kuin kestäisin.

Miten monesti olenkaan itkien anellut, että Jumala ottaisi nämä painot pois. Eikö Kaikkivaltias voisi parantaa aivovammaa, antaa hyviä yöunia, korjata aivojen ns virkeyskeskuksen? Eikö Hän voisi luoda uudet selkänikamat ja poistaa rikkinäiset? Eikö Hän voisi samalla tehdä muutaman muunkin pienemmän operaation keholle ja sielulle?

Olen kuullut, että risti on kevyempi kantaa, jos sen suostuu ottamaan vapaaehtoisesti. Siinä taitaa olla totuuden siemen. Minulle se tarkoittaa sitä, että en suostu katkeroitumaan ja vertaamaan itseäni toisiin. En suostu kyselemään miksi kaikki nämä kuormat ovat juuri minulla. Sen sijaan alan hiljalleen oppia kertomaan niistä Jeesukselle. Itkunsekaista nillitystähän se on, mutta se tuntuu helpottavan.

Risti tekee meistä yksinäisiä. Mutta juuri siinä yksinäisyydessämme, kun silmämme alkavat hahmottaa muotoja uudessa valossa, huomaamme olevamme suuressa joukossa. Täällä on muitakin ristinkantajia. Täällä on eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. He ovat liittyneet sydämen kivulla toisiinsa ja niin jokainen risti on aavistuksen kevyempi.

Kipu, jota eivät sanat tavoita

”Kukaan heistä ei puhunut hänelle sanaakaan, sillä he näkivät että hänen tuskansa oli hyvin suuri” (Job. 2:13).

Miten syvää tuskaa ihminen voi kokea? Yksi esimerkki on Raamatun Job, joka menetti hetkessä kaiken. Yltäkylläisyys ja loisto olivat kadonneet tuhkakasaan, jonka päällä Job istui ja raapi savipalalla paiseitaan.

Jobin viisaat ystävät tulivat apuun. Kun he näkivät Jobin tilanteen, he tavoittivat kivun, jota eivät sanat yltäisi kuvaamaan. Ajattele, että he asettuivat istumaan samaan tuhkakasaan ja olivat järkytykseltään seitsemän vuorokautta tyystin hiljaa.

Job on Raamatussa lohduttava esimerkki elämän murtumisesta, joka voi tavoittaa jokaisen meistä. Kärsimyksen ja omien väärien valintojen yhteys ei ole aina niin suora. Jotkut saavat kokea järkyttäviä asioita, toiset säästyvät.

Jobin kertomus vakuuttaa, että Jumala on koko ajan tietoinen kaikesta. Vaikka kärsimyksen perimmäiset syyt jäävät isolta osaltaan piiloon, Jumala on lohdutuksen Jumala. Hän kykenee muuttamaan tuhkakasan takaisin ilon herskyviin hetkiin.

Kanssaihmisinä voimme oppia Jobin ystävien ensimmäisestä kriisiapuviikosta paljon. Aina ei tarvitse olla vastauksia valmiina. Aina ei tarvitse edes käyttää sanoja – eiväthän ne ehkä voisi tavoittaa toisen syvää tuskaa. Myötäeläminen riittää, ja siinä onkin riittävä haaste jokaiselle meistä.

Jumala rakastaa antamista

”Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljon ennemmin teidän taivaallinen isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä anovat” (Matt. 7: 11).

Kahden pojan isänä iloitsen hetkistä, jolloin voin jakaa lapsilleni jakamatonta aikaani. Nautin, kun voin antaa heille hyvää, lasten riemu saa myös minut riemuitsemaan.

Jeesus alleviivaa Jumalan olevan sydämellisempi kuin yksikään maallinen vanhempi. Jumala rakastaa antamista. Hänellä on varastossaan lukemattomia hyviä lahjoja ja Hänen sisimpänsä liikuttuu, kun Hän saa jakaa niitä meille.

Jumalan lahjat ovat kiinteässä yhteydessä itse Antajaan. Jumala ei tahdo meidän tyytyvän vain ihaniin ja tarpeellisiin asioihin, vaan kurottautuvan kaiken hyvän annin Lähteelle.

Joskus parhaan antaminen voi olla haastavaa. Lapseni näkevät maailmaa lapsen tasolta ja heidän pyyntönsä voivat toteutuessaan saada heidät kasvamaan vinoon. Joskus parhaan antamista ennen pitää antaa monta ei-vastausta.

Jumala ei ole vain kärsimyksen Jumala. Hän on ennen kaikkea ilon ja rakkauden Jumala. Jumalan tahto on antaa meille hyvää. Se on totta silloinkin, kun emme pienten lasten tavoin näe muuta kuin ei-vastauksia.

Milloin vapautat minut?

Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Kloopaksen vaino, ja Magdalan Maria” (Joh. 19:25).

Mitä tunsikaan Maria katsoessaan poikansa loputonta pieksemistä? Ehkä hänen päällimmäinen sydämen huuto oli: ”Milloin Jeesus vapautat itsesi järkyttävästä kärsimyksestä ja osoitat kuninkuutesi?”

Mutta Jeesuksen kärsimys jatkui. Maria itki ja odotti. Eikö kohta olisi jo liian myöhäistä?

Niin mekin odotamme monesti oman elämämme kärsimyksen keskellä. ”Milloin Jumala autat – eikö umpikuja ole Sinullekin jo mahdoton?”

Marian odotus päättyi lohduttomiin kyyneliin. Kaikki näytti päättyvän epätoivoon. Miekka painui hitaasti mutta vääjäämättömästi sieluun ja sydän murtui. Jumalan kirkkautta edelsi todellinen kuolema – niin Jeesukselle kuin Mariallekin.

Eikö niin ole meidänkin elämässä? Laita luottamuksesi Vapahtajaasi. Älä suostu katsomaan olosuhteita ja tekemään niistä ahdistavia päätelmiä.

Milloin vapautat minut? Inhimillinen aikalaskelma ei päde Jumalan maailmassa. Taivaallinen sekunttikello on tarkka ja ajantasalla.