Umpikujassa?

”Sinä, Jumala, olet minun auttajani, sinä avaat minulle tien ahdingosta” (Ps. 4: 2).

Daavid oli lopussa. Viimeisillä voimillaan hän konttasi vaikeuksien labyrintissä vielä yhden seinämän taakse ja huomasi edessä olevan umpikujan. Siitä ei enää omin voimin selvittäisi.

Umpikujasta ei olisi muuta ulospääsyä kuin Jumalan ihme. Seinään täytyisi luoda ovi, joka johtaisi avarampaan tilaan. Daavidille ei jäänyt muuta kuin rukous ja vapiseva usko.

Kuinka monta kertaa olen samassa tilanteessa? Seinät kiertyvät tielleni vaikka kuinka yritän niitä väistellä. Yhä uudestaan huomaan olevani umpikujassa, sekä sisäisen kokemukseni että ulkoisen elämäni kanssa.

Onneksi Jumala katsoo labyrinttejämme ylhäältä käsin. Hänellä on jo reitti valmiina.

Daavid tiesi jo kokemuksesta, että Jumala kyllä reitittäisi tien läpi umpikujankin. Ehkä hän osasi jo istua alas ja odottaa Jumalan aikaa silloinkin, kun sisäiset pedot karjuivat ja aika näytti valuttavan viimeisiä oljenkorsia tiimalasin tiukasta vyötäröstä?

Niin, olen tänään umpikujassa. Ehkä sinäkin olet? Inhimillisesti on tuskaista pysähtyä liian suurten seinämien eteen. Ehkä Jumalan näkökulmasta juuri tänään on hyvä hetki. Ehkä juuri tässä on hyvä paikka huokaista ja antaa Jumalan tehdä se, mitä vain Hän voi?

Milloin rohkaiset minua?

”Kuinka kauan annat palvelijasi odottaa?” (Ps. 119: 84).

Haluan uskoa, että Jumala on olemassa ja Hän on, ei pelkästään kaikkivoipa, vaan yhtä lailla rakastava ja kiinnostunut juuri minusta.

Haluan uskoa, että Jumala tahtoo minulle hyvää ja Hän lupaustensa mukaan on joka hetki lähellä ja suodattaa jumalallisella suodattimellaan jokaisen asian juuri minulle sopivaksi.

Minä uskon. Ja silti huomaan kyseleväni päivästä toiseen, että miksi Jumala et puutu asioihin, muuta niitä ja tuo helpotusta? Miksi annat ikävien uutisten tulvia kuin kutsumattomien mainosten ja täyttää sydämeni postiluukun?

Vaikeuksissa luottamuksen kuminauhaa venytetään koko kylän voimin. Tänään havahduin ajatukseen, että entä jos se katkeaa? Entä jos kärsimykset saavat ammuttua taivaalla lentävään luottamusleijaani reikiä toisensa jälkeen niin, että se ja samalla jaksamiseni viimeinen tarttumapinta, toivo, putoaa harmaana paperimassana maahan?

Entä jos Jumala ei autakaan sopivaan aikaan? Entä jos Hän ei olekaan hyvä? Entä jos hän on lopulta voimaton kaiken vellovan ja vyöryvän pahan edessä? Entä jos?

”Haluatteko tekin lähteä pois” oli kerran Jeesuksen kysymys opetuslapsille. Se taitaa olla minullekin taas tänään ajankohtainen haaste, joka vaatii vastausta.

Kun en muuta osaa, heitän pallon takaisin sinne, mistä se maailmaan on alun perin tullut. Pidä sinä Jeesus huolta heikosta uskostani. Puhalla uusia tuulia toivoni alle.

Sinulla on miljoona tapaa osoittaa rohkaisua, sen olen kokenut. Valitse tänään niistä yksi ja houkuttele minut takaisin siipiesi suojaan.

Kärsimys ja uudet maisemat

”Niin israelilaisille asetettiin työnjohtajat, joiden oli määrä näännyttää heidät raskaalla pakkotyöllä” (2. Moos. 1: 11).

Jumalan suunnitelmat olivat selkeät. Ensin Aabraham johdatettiin Luvattuun maahan ja siellä telttailtaisiin kolmen sukupolven ajan. Sen jälkeen oli määrä mennä Egyptiin muutamaksi sadaksi vuodeksi ja sinä aikana muutamasta kymmenestä hengestä muodostuisi kokonainen kansa. Lopulta Jumala kutsuisi kansan takaisin Luvattuun maahan, ihan niin kuin hän oli luvannut Aabrahamille.

Lähtö Egyptistä ei ollutkaan kovin helppoa. Israelilaiset joutuivat suureen kurjuuteen egyptiläisten orjuuttaessa heitä yhä kovemmin vuosikymmenestä toiseen. Miksi Jumala salli tällaisen kärsimyksen? Minä luulen, että ilman kärsimystä kansa olisi ollut haluton siirtymään uuteen vaiheeseen, se olisi ollut liian ”asettunut aloilleen”?

Kärsimys on monesti sekä Raamatussa että kirkkohistoriassa Jumalan sallima reitti kohti uusia vaiheita. Vaikeudet ovat irroittaneet ihmisiä entisestä ja auttanut heitä hyppäämään uskonhyppyjä tulevaan.

Minua Jumala on tänä kesänä kutsunut läheisempään suhteeseen kanssaan. Inhimillisesti se on tarkoittanut ahdistavia viikkoja, voimattomuutta, masennusta, merkillistä kuulumattomuuden ja tyhjyyden tunnetta. En ole löytänyt ympärillä olevista asioista samaa mielekkyyttä kuin ennen. Nyt ymmärrän, että juuri kaikki se on kammennut minua ulos mukavuusalueeltani ja haastanut etsimään Jumalaa uudella tavalla.

Kärsimys, tyhjyyden kokeminen, mihinkään kuulumattomuuden tunne ja yksinäisyys ovat kurjuuden mutta myös siunauksien kanavia.

Ehkä sinunkin on aika astua uuteen vaiheeseen?

Kaikki parhaaksesi

”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut” (Room. 8: 28).

Miten räjähdysherkkä jae tämä onkaan! Miten Jumala voi todella sanoa vaikuttavansa kaiken parhaakseni, kun elämässäni on näin paljon menetystä ja kärsimystä?

Eilen itkeä tirautin pienen kyyneleen puun alle jäämisen 10-vuotispäivän kunniaksi. Vaikeudet eivät loppuneet siihen, vaan kuluneen vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon erikoisia ja raskaita asioita, että ne piti viime talvena nitoa elämäkerraksi.

Vaikeinta on pitkittynyt sisäinen kärsimys. Jatkuvat kivut ovat painajaismaisia mutta sisäinen näköalattomuus, toivottomuus, väsymys ja alakulo ovat kuin suo, josta ei pääse millään kuiville. En voi siis sanoa kaiken kääntyneen hyväksi. Itseasiassa ennusteet ovat hyvin huonoja ja on enemmän kuin luultavaa, että esimerkiksi kävelykyky on menetetty etuoikeus seuraavan vuosikymmenen kuluessa.

Jos Jumala vaikuttaa kaiken parhaaksemme, miten Hän voi sallia määrätöntä ja selittämätöntä ahdistusta ja kärsimystä? Eikö Raamattua pidä tässä kohtaa oikaista ja tulkita toisin?

Minä en saa elämäni ahdistaviin asioihin syitä, en ainakaan tavalla, jolla haluaisin. Aika usein olen kivusta kerällä ja itken Jumalaa ottamaan edes jonkun kuorman pois. Haluaisin tietää, että elämä on jatkossa elämisen arvoista, että jonakin aamuna herään toivorikkaana ja nautin jälleen aamukahvista lintujen laulaessa.

Minulle Jumala ei tunnu paljastavan huomista. Riittää kun jaksan aina yhden päivän. Itseasiassa juuri särkyneenä ihmisellä on mahdollisuus pysähtyä ja arvostaa yhden hyvän hetken arvokkuutta. Se voi olla vaikka tekstiviesti tai yllättävä kahvihetki naapurin kanssa.

Vaikuttaako Jumala todella kaiken meidän parhaaksemme? Mielessäni vilisee kaikki ne lukemattomat särkymiset ja menetykset jotka olen itse kokenut ja joita olen nähnyt ystävieni elämässä. En suostu alentamaan Jumalan lupausta. Ehkä juuri se auttaa yli pahimpien hetkien, että tuolla jossain on Jumala, joka rakastaa minua ja joka määrää tähtien paikat ja samalla aivojeni serotoniinitasot. En ymmärrä Häntä mutta haluan luottaa.

En olisi valinnut tällaistä elämää. En mistään hinnasta. En haluaisi olla nelikymppisenä vailla hallinnan lankoja. Mutta ehkä juuri elämän revittyjen sivujen kautta toinen, kirkas ja tuleva elämä pääsee murtautumaan arkeeni. Edes hieman? Ehkä oma neuvottomuuteni ja jopa toivottomuuteni saa minut näkemään elämän haurauden ja antamaan jäljelle jääneet palaset Hänelle, joka osaa saada niistä vastoin järkeä jotain järkevää?

Oletko Jumala siis lupauksesi tasalla? Oletko todella niin suuri, että hallitset meidän menneisyyden, tämän päivän ja koko tulevaisuuden? Oletko minun ja meidän kaikkien tahtojen, motiivien ja valintojen taustalla ja pidät kaikkea koossa? Onko minun elämäni, tällaisena kuin se on, räätälöity juuri minulle?

Epätoivo on ihmeen alku

”Elia huusi Herraa, ja sanoi: `Herra, minun Jumalani, oletko todella kohdellut niin pahoin tätä leskeä, jonka luona asun, että olet antanut hänen poikansa kuolla?´” (1. Kun. 17: 20).

Elia oli joutunut maanpakoon Kuningas Ahabin siidonilaista kuningatarta Iisebeliä. Jumalan huumorontajua on se, että Elia meni pakosalle Iisebelin kotimaahan.

Elia asui siidonilaisen leskivaimon luona ehkä noin pari vuotta. Sinä aikana Jumala ihmeellisesti teki joka aamu uuden leipäihmeen. Elian ja lesken välille syntyi kaunis ystävyys.

Ystävyyteen tuli tuhoisa päätös. Naisen ainoa poika kuoli ja Elia joutui tukalaan tilanteeseen. Eikö hän Jumalan miehenä voinut estää tragedian?

Elia pyyhkii sanoillaan kohtalouskoa. Hän ei tyytynyt sanomaan ystävälleen: ”Sinulla kävi nyt huono tuuri. Ihmisiä kuolee sairauksiin siellä ja täällä ja nyt kävin näin sinun kohdallasi.” Ei, Elia vastuutti Jumalan asiasta.
”Oletko todella tehnyt näin pahoin?” Ne olivat kovia sanoja Jumalalle. Elia tiesi, että kaikki asiat tulevat hänen Jumalansa kautta. Eivät korpit olleet sattumalta elättäneet häntä eikä hän kohtalon oikusta ollut eksynyt juuri tämän köyhän perheen ovelle. Ei siis kuolemakaan ollut voinut tapahtua Jumalan tietämättä ja sallimatta.

Epätoivon ja ihmeen välillä voisi tuskin olla ohuempaa harsoa? Elia huusi sydämensä tuskassa, syytti Jumalaa ja vaati Hänen puuttumista räikeään vääryyteen. Oliko Elia liian julkea? Ei, hän oli mies varustettuna tavallisen ihmisen tunteilla.

Elia olisi saattanut joutua tyytymään ei-vastaukseen. Sellaisiakin tuli hänen matkansa varrella. Mutta tässä tapauksessa epätoivosta nouseva , jopa julkean rohkea Jumalan vastuuttaminen tuotti ihmeen. Kuollut nousi eloon. Jumala ilmoitti olevansa taho, jonka kautta tapahtuisi ihan kaikki asiat.

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa selkeä koonti. Kyyneleet valuvat näppäimistölle ja omastakin sisimmästä alkaa kuulua kohina. Heitän hiiteen sattumat ja kohtalot. En todellakaan ota elämäni kurjia asioita Tuurin kyläkaupasta.

Epätoivon ja ihmeen raja on häilyvä. Selvää on se, ettei Raamatussa olisi mainittuna yhtä ainutta ihmettä ilman suurta inhimillistä kärsimystä ja epätoivoa.