Uusi rohkeus elää

Job oli ihminen, joka joutui kokemaan menetyksiä enemmän kuin kenenkään sietokyky kestää.

Hänen onnellinen elämänsä murtui pala palalta ja jäljelle jäi syvä toivottomuus.

Suuressa tuskassa ja näköalattomuudessa Job oikeutetusti kysyi ystäviltään, että mistä hän saisi vielä toivon? Mistä hän löytäisi rohkeuden ja voiman haaveilla elämän vielä hymyilevän?

Menetykset tekevät kipeää. Ne murtavat elämänhalua kuin valtavat myrskyaallot rantapengertä ja liian monen iskun vastaanotettua kaikki tuntuu sortuvan.

Vaikka Job ei jaksanut uskoa enää onnelliseen tulevaisuuteen, riitti kun Jumala uskoi.

Kun me emme jaksa uskoa tai toivoa, meillä on uskon ja toivon Jumala.

Näytti elämä tänään miltä näytti ja tuntui miltä tuntui, Jumala sekä tahtoo että kykenee määrittämään elämämme käännökset ja kurvit.

Hän pyyhkii silmäkulmistamme kipeän eilisen ja rakkaudessaan on jo luomassa suunnittelemaansa kaunista huomista.

Onneni on olla lähellä Jumalaa

”Ruumiini ja sieluni ovat riutuneet, mutta Jumala on sydämeni kallio ja ikuinen osani” (Ps. 73:26).

Psalmin 73 kirjottaja oli joutunut uskon yöhön. Hän tunsi päivä päivältä yhä syvenevää kriisiä itsensä ja olosuhteiden kanssa. Pahinta oli jäytävä kokemus siitä, että toiset saivat nauttia elämästä vailla ongelmia.

Psalmin kirjailija oli omistanut elämänsä Jumalan etsimiselle. Hänen sisällään kiehui kipu siitä, että omistautuminen Jumalalle ei näyttänyt tuovan siunauksia tässä ajassa. Päinvastoin ne, jotka hylkäsivät Jumalan, näyttivät kukoistavan.

”Minä mietin ymmärtääkseni tämän mutta se oli minusta kovin vaikeaa”. Niin se on meillekin. Jokainen syvästi kärsivä joutuu miettimään miksi -kysymystä. Eikä sopivia vastauksia tunnu löytyvän. Paitsi yksi: missä menin niin harhaan? Mitä olen tehnyt väärin?

Psalmin lopussa on Raamatun paradoksaalisimmat ja lohduttavimmat löydät. Ankara kärsimys tarjosi kirjoittajalle huikean näköalan: vaikka kaikki muu menisi, Jumalan läheisyydessä on ihmisen onni.

Juuri kärsimysten keskellä – ei niiden jälkeen tai niitä ennen – psalmista saattoi nähdä Jumalan salaisuudet. Valtakunnan aarteet, joita ei ilman kärsimystä voinut omaksua.

Jumala johdattaa tahtonsa tiellä pimeydessäkin. Hänen valkeutensa häikäisee juuri pimeässä. Kestävin ja tyydyttävin onnellisuus on löydettävissä juuri, kun se näyttää karanneen pysyvästi luotamme.

”Eihän minulla ole oikeutta pyytää, Isä…”

Aloitin eilen rukoukseni epämääräisillä, takeltelevilla sanoilla ”Eihän minulla Isä oman elämäni sekasorron takia ole oikeutta anoa apuasi…”

Rukous katkesi sisälläni räjähtäneeseen maamiinaan. Olin sekoittanut oman elämäni ja evankeliumin yhteen vaarallisella tavalla.

Kun elämä soljuu mallikkaasti urillaan, yhteys Jumalaan tuntuu oikeutetummalta. Likapyykkien seassa kahlatessa tuntuu oikeammalta hautautua vaatekasan alle taivastutkan ulottumattomiin.

Evankeliumin uskomattoman hyvä uutinen tarkoittaa, että juuri likaisena, trombien alle jääneenä, elämän syöksykierteessä olevana meillä on enemmän kuin lupa astua Isän armollisten kasvojen eteen.

Meillä ei ole vain lupaa, vaan mitä lämpimin ja aina voimassa oleva kutsu meitä ikävöivän Jumalan läsnäoloon. Siinä on sitä paitsi liitteenä Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen ehdoton suosituskirje.

”Eihän minulla ole Isä oikeutta pyytää” on vaarallista nöyristelyä. Tietenkään kenelläkään meillä ei sitä oikeutta oman elämämme kurssisuhdanteilla ole. Ei vaikka olisimme onnistuneet kahlaamaan vuosikymmenemme moitteettomasti.

Evankeliumissa kohtaavat Jumala ja ihminen. Toinen on Kaikkivoipa ja toinen kaikki-tarvitseva.

Minulla on ”Elämä mallillaan” -tosi-tv-sarjan sijasta hiljainen vaikerrus Jeesus Sinun puoleesi. Eikä minulla olisi sitäkään, ellet rakastaisi minua eloon, muistamaan kuinka uskomaton Pelastaja Sinä olet.

Kiitos, että avunhuuto pitää sisällään aina Sinun taivaallisen tarkan kuulosi. Kiitos, että tänään juuri tällaisena saan astua Valtaistuinsaliin ja tietää, että kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta Sinä kuulet, autat, pelastat, lohdutat ja rakastat minua. Jokaista puoleesi kääntyvää.