Nääntyneet ja hylätyt (Matt. 9:36)

Jeesuksen sisällä kävi pyörremyrsky joka käänsi sisäelimiä kuin vatsataudin alussa. ”Minun kansani, minun rakkaani, nääntyneinä ja hylättyinä”.

Jeesus pysähtyi kyyneleen vieriessä paahteisella poskipäällä. Paimenet, joiden piti hoitaa näitä ihmisiä, tavoittaa heitä – osa heistä seurasi parasta aikaa Jeesusta voidakseen nostaa metelin hänen vääristä toimistaan. Osa keskittyi omaan hurskauteensa ja monet katselivat synagogien ovenpieliin nojaten pyhien kulmakarvojensa alta tuimasti ohi käveleviä mustia lampaita; lain ruoska oli valmiina oikomaan kirottuja elämiä.

Nääntyneet ja hylätyt. Voisiko Jeesuksen sanat olla yhtään ajankohtaisemmat myös meidän aikanamme? Suomi on täynnä seurakuntia, järjestöjä, tiloja, rakennuksia, palkattuja pappeja, pastoreita, blogeja, uusia visioita ja toimintamalleja, ja silti – tuhannet, kymmenet tuhannet ovet ”synagogiemme” ulkopuolella.

Kyllä, heille ovat ovet auki yhteyteen, kunhan vaan tulisivat meille ja – mielellään siistisivät itseään hieman ensin.

Nääntyneet eivät tulleet Jeesuksen aikana valmiiksi järjestettyihin uskonnollisiin menoihin, eivätkä seurakunnat tänäänkään pullistele hylättyjen ihmisten hengellisenä lounasravintolana. Tässä on ongelma.

Jeesus näki ihmistä syvemmälle. Hän näki ahavoituneiden ja parkkiintuneiden kasvojen takaa itkun, jota kukaan ei ollut valmis kuuntelemaan ja jakamaan. Ei ollut ketään, joka olisi jalkautunut kadonneiden pariin ja laittanut olkapäällä heiluvasta kauittimesta soimaan taivaallista rumbaa.

Kuka tavoittaisi tämän päivän kärsivän ihmisen? Kuka olisi valmis kahlaamaan läpi synnin ja syyllisyyden suot, ylittämään häpeän kuilut ja ottamaan epäonnistumisten kierteet käsiinsä antaakseen niille uuden pyörimissuunnan?

Nääntyneet ja hylätyt. Ja itkevä Jumala, joka kurkottaa heitä kohti liian lyhyillä raajoilla. Jeesus, herätä minut. Herätä meidät! Anna meidän nähdä Sinun silmilläsi ja tuntea Sinun kipusi.

Kun raajarikot tanssahtelevat taivaallisen rumban tahdissa toisten raajarikkojen luokse – siitä syntyy aivan uusi tarina, seikkailu ja liikehdintä, jossa vain Taivas on rajana!

Kumarassa kulkevan itkua

”Herra, sinun edessäsi on kaikki minun halajamiseni, eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa” (Ps. 38: 10).

Isä, Kaikkivaltias Jumala, tänään pyörin ympärää olohuoneen lattialla selässäni iso vaellusreppu, joka on niin painava, että siellä täytyy olla sinun ”parhaat kivet ikinä vuosilta 0-2022” -kokoelma.

Jos jaksaisinkin oikaista kivusta käpertyneen ruumiini ja suunnata Sinulla sanoja, joita vain Sinä voit ymmärtää ja joihin vain Sinä voit vastata; nyt sanat valuvat kuin aamuyön kuola suupielistäni alas ja katoaa lattiaraiosta tavoittamattomiin.

Mutta Sinä etsit jokaisen sanani, Sinun korvasi tavoittavat nekin sanat, jotka jäivät voimattomana huulille kuivuneen kyyneleen seuraksi.

Sinä tiedät kaikki tarpeeni, elämäni ylivoimaiset Goljatit, paimenen vaatteisiin pukeutuneen sielunvihollisen myrkyllä terästetyt nuolet, jotka ovat uponneet syvemmälle, kuin mihin yksikään ihmisen tekemä balsami voisi valua.

Kiitos, että kaikki kaipaukseni, katkeamiseni, epätoivon ja raivon välimaastossa tukahtuen huudetut miksi -kysymykseni ja epätoivoiset ”Auta minua, Jeesus” – rukoukseni ovat sinun edessäsi enkeliesi puhtaaksikirjoittamina.

Isä, tänään minulle – kippuraselälle – riittää, että tiedän Sinun tietävän. Kun Sinä tiedät, taivaallinen postitoimisto on Sinun aikataulujesi mukaisesti kiireinen suunnassa taivas – maa.

Minun sieluni tuki

”Katso, Jumala on minun auttajani, Herra on minun sieluni tuki” (Ps. 54: 6).

Kovissa kärsimyksen vuosissa sieluni on muuttunut lujasta ja ikikimmoisasta trampoliinista kuin tulostinpaperiksi, joka on tanssinut suurella liekillä leivinuunin lasiluukun takana ja muuttunut harmaaksi lumihiutaleeksi, joka on valmis murtumaan pienimmästäkin kosketuksesta.

Lukemattomat luopumiset ja uudelleen taivuttamiset ovat jättäneet varteeni kolon toisensa viereen; joskus tuntuu, ettei minussa ole muita kuin punaisia ”parasta ennen” -leimoja ympäri kehoa.

Mutta kun vedän henkeä viimeisen kerran katsellen ympäristöä, joka on kuuleva yhden ihmisen lopullisen kaatumisen ja maatumisen, Sinä olet hymyillen takanani ja koppaat kiinni. Nostat minut jalkeille ja puhallat elämää kuluneisiin saappaisiin.

Minä unohdan sen joka päivä: Sinä olet sieluni todellinen, niin todellinen turvani. Sinä säteilet elämää, juuri sitä, mitä minä etsin kaikkialta ulkopuoleltasi ja löydän vasta, kun rojahdan virtaaville käsivarsillesi.

Kiitos, että Olet.

Tänään minä itken

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.

Luota Jumalaan aina – oikeasti?

Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme” (Ps. 62: 9).

Viimeisten päivien aikana on tuntunut siltä, kuin viimeinenkin oljenkorsi olisi surullisina raksahtanut poikki ja toivo olisi uinut ”kuin hauki rannasta” -pyrähdyksellä vastakkaiselle lahdelle.

Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan ja ongelmat, joihin olemme rukoilleet Jumalan auttavaa kättä, hälyttävät tänään auttamattomana kirkuvan punaista valoa, eikä apua ole näköpiirissä. Väsynyt sielu yrittää taipua monelle mutkalle jääden koko ajan riittämättömäksi joka suuntaan.

Minun henkilökohtainen huutoni oli eilen kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Jumala, oletko Sinä oikeasti siellä?” Sen suurempaa uskonsankaruutta ei näinä päivinä ja näissä haasteissa ole löytynyt tämän raamattuopettajan paidan alta.

Mutta sitten taas tänään aamukahvilla törmään Psalmiin 62 ja sen jakeeseen 9. Se iskee epätoivooni ja -uskooni kuin Muhammed Alin painava nyrkkeilyhanska ohimooni ja pakottaa minut ottamaan kantaa: välimuotoja ei ole, tulen joko -tai -risteykseen. Joko saan luottaa kaikissa – siis kaikissa – asioissa Jumalaan ja Hänen apuunsa, tai sitten Raamattu on satukirja. That´s it.

Usko ei synny eikä pysy ihmisessä itsessään. Me tarvitsemme sitä ulkopuoleltamme samoin kuin auto tarvitsee käydä toistuvasti tankkaamassa. Huomaan pysähtyväni tämän yhden jakeen kohdalle, itku alkaa nousta ylös Jumalan valtaistuinsaliin ja tyynnyttelevä Isän olkapää tarjoutuu alas luokseni Daavidin sanojen saattelemana.

”Luottakaa aina Jumalaan.” Ei yhtään muttaa, ei yhtään poikkeusta, ei asiaa eikä ihmistä, joka ei voisi sulkeutua tämän yhden, kattavan lupauksen alle. Tuntui tänään miltä tuntui. Huomisen määrää Jumala.