Älä pelkää, Isäsi on suurempi

”Isäni… on suurempi kuin kukaan muu” (Joh. 10:29).

Vaikka tuskaisen todelliset ja kaiken yhdeksi sokeaksi pisteeksi maalaavat haasteet pilkkaavat heikkoa uskoani, Sinä olet suurempi.

Vaikka vahvat ovat mieleni kostean hämärät linnoitukset ja niiden ovet niin vankat, etten koskaan pysty murtautumaan vapaaksi, Sinä olet suurempi.

Vaikka syvät ovat sydämeni haavat, tikattuinakin aina valmiina repsahtamaan ja painamaan minut polvilleen, Sinä olet suurempi.

Vaikka vihlova kipu jyrsii ruumistani kuin pistosaha antautuvaa vanerilevyä, Sinä olet suurempi.

Vaikka yksikin ”Murhe” -nimisen sisarusparven jäsen repii toivoni kappaleiksi kuin naurettavan ohuen paperitapetin ja joudun lohduttomana toivottamaan ne kaikki kerralla tervetulleiksi; Vaikka en osaa tai jaksaa enää muuta kuin painautua suojaan sohvan nurkkaan lohtuvilttini alle, Sinä olet suurempi.

Ja koska olet kaikkea suurempi ja koska satut rakastamaan minua niin paljon, että olet piirtänyt minut kämmenselkääsi vain, jotta saat katsella minua, antamaasi nimeä ja sen sisältämää elämää, minä en pelkää.

Myrskyt repikööt puut juuriltaan, järistykset kukistakoot vuoria, pimeys ilkkukoon pienelle liekille: elämänhalulleni, minä en pelkää. Sillä Sinä olet Suurempi, Jumalani.

Elämän antajan seurassa

”Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö” (Joh. 6:57).

Jeesuksen askeleet olivat keveät ja elämänmakuiset. Väsyneenä, ihmisten piirittämänä, mitään omistamatta ja vastusten edessä hän pursusi elämää, joka veti puoleensa kuin seireenit merellisissä tarinoissa.

Jeesus tuli antamaan ihmisille iankaikkisen elämän, elämän, joka saavuttaisi huipennuksen kerran Isän edessä ja olisi samalla elettävissä jo täällä elämän vaihtelevalla maaperällä.

Jeesus käytti vahvoja sanoja ja mielikuvia vakuuttaakseen, että kolmiyhteisestä Jumalasta virtaava elämä olisi enemmän kuin teoria tai pieni alkusalaatti ennen pääruokaa. Yltäkylläinen elämä, täydellinen ilo, janon sammuttava lähde ja nälän täyttävä ruoka olivat kaikki tuntuvia ja maistuvia käsitteitä, jotka herättivät kuulijansa odottamaan enemmän. Etsimään enemmän, olemaan tyytymättä rippeisiin.

Jeesus näytti elämällään miten todellista ja täyttävää yhteys Isään voi olla. Hän sai jatkuvaa elämää – joka sisälsi ilon, luovuuden, elämänhalun, toivon ja luottamuksen – Isältään ja sanoi saman toimivan seuraajillaankin. Miksi? Koska Hän itse jakaisi täsmälleen samaa elämää veljilleen. Minulle ja sinulle.

Se, etten tänään elä lapsen lailla, joka iloitsee Isän läsnäolosta ei tarkoita, ettei sellaista elämää olisi olemassa. Se tarkoittaa sitä, että löydettävää on yhä enemmän. Se tarkoittaa, että minä saan kaiken vaikeuden keskelläkin kirkkaan suunnan jokaiselle elämäni päivälle.

Jeesus, minä tarvitsen tänään sitä elämää, jota vain sinä voit antaa. Tarvitsen näköalaa, sielun tilaa, iloa, jota kukaan ei tukahduttaa ja katsettasi, joka täyttää kurttuun painuneen sieluni keveällä elämänhalulla. Minä tarvitsen sinua. Kipeästi. Aamen.

Rääpälemäistä uskoa

”Etsi minut!” (Ps. 119:176).

Luulin, että minun piti kasvaa isoksi, niin vahvaksi, että voisin painaa takajalkani syvälle turpeeseen, nojata pelottoman soturin voimalla suureen kilpeeni ja nauraa taistelukentän mylvinnälle ja vihollisen rynnäköille.

Kuvittelin uskoni kasvavan aina sinne saakka, että voisin leijailla kotkan lailla yläilmoissa ja saavutuksistani käsin katsella muka-säälien toisten taaperrusta.

Tänään nostelen käsiäni avuttomana kuin pieni taapero, joka alahuuli virittyy kivusta ienrajaan ja huuto tuulettaa pieniä hammasnystyröitä. Yritän nousta ylös vain kaatuakseni samaan kohtaan vaippani päälle ja ollakseni yhä neuvottomampi.

Uskoni on kasvanut vuosien mittaan rääpälemäiseksi. Se on kelvotonta valuuttaa kaikkialla muualla, mutta ei luonasi. Sinulle yksi hysteerinen huuto on enemmän kuin kirjastollinen rukouksia, kauniita lauseita, opittuja sanavalintoja, jotka lopulta suuntautuivat vain itseeni, koska Sinua minulla ei ollut tarvetta tavoittaa.

Yhä enemmän kysymyksiä

On vaikeaa tunnustaa, että minulla on vastausta vaille jääviä kysymyksiä vuosi vuodelta yhä enemmän. Valmiina annetut totuudet ja itse rakennetut syy- ja seuraussuhteet, selitysmallit, joiden kautta elämä voisi tuntua loogiselta ja reilulta, luhistuvat sitä nopeammin, mitä enemmän alan ymmärtää.

Olen lukenut Raamatun kymmeniä kertoja läpi. Olen perehtynyt kirkon historiaan ja halunnut kuulla menneiden aikojen löytöjä suurilta ja pieniltä. Olen jopa uskaltautunut kävelemään rajojen yli naapurikirkkokuntien tinkimättömiin totuuksiin voidakseni ottaa etäisyyttä ja todella nähdä ja ymmärtää.

Olen halunnut ottaa myös ihmisen todesta. Oppia siitä viisaudesta, jota ihmistä tutkimalla ollaan löydetty ja sovittaa sen omaan kokonaisnäkemykseeni.

Olen halunnut ymmärtää heitä, jotka ovat pettyneet Jumalaan, luoneet uutta tapaa elää ja herättää myös toisia ”uskon harhasta”; heitä, jotka ovat jääneet sivuun, koska eivät ole jaksaneet tai osanneet marssia pääjoukon tahdissa; heitä, jotka julistavat niin mahtipontisesti Jumalan kuolleen.

On helpompaa olla kysymättä ja kyseenalaistamasta, koska jokainen kysymys tuntuu tuovan vain uusia kysymyksiä. Varmuus pettää ja kohta olenkin heikoilla kevätjäillä epävarmuuteni kanssa. Mutta olen halunnut ymmärtää, minkä varaan voin elämäni rakentaa. Mikä on todella totta.

Niin, minulla on enemmän kysymyksiä kuin sillä 16-vuotiaalla pojalla, joka ilman löytöjä pursusi vastauksia niillekin, jotka eivät kysyneet mitään.

Seuraavan kohdistan vain Sinulle. Ymmärrän yhä vähemmän ja kolkutan ovellasi, että vastaisit. Et ole koskaan jättänyt avaamatta, mutta vastausten sijaan tarjoat kahvikupin, hymysi ja seurasi.

Varmuuteni on poissa, tietoni on kuin verkko, joka ei pidättelisi yhtään kalaa, mutta luonasi on hyvä olla. Ehkä juuri siinä on vastauksia enemmän?

Ahdas ovi elämään

”Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7: 14).

Ikäänkuin Jeesuksen sanoissa ei olisi jo sinällään riittävästi nikottelemista ja kuulijassa ei syntyisi halua pilkkoa ne niin pieniin osiin, että tuuli lennättäisi ne olemattomiin, hän vielä painottaa sanojaan niin voimakkaasti, että jälkitaltioijat laittoivat huutomerkin perään.

Miten ahdas on siis se portti, joka avautuu elämän paratiisimaisille vehreyksille? Se on niin pieni, että siitä ei juosta läpi voimien tunnossa kuin yhtenä maratoonin välietappina; siitä ei kuljeta leuka ylhäällä kuin mainosten vaatemalleilla osoitellen omaa erinomaista esimerkkiä; se ei vaadi vain hieman kumartumaan vaan laittaa meidät polvilleen ja saa silti kokemaan, että yhä pienemmäksi pitäisi muuttua.

Ei ole ihme, että joudumme portin edessä yhä uusiin punnituksiin ja meitä suostutellaan luopumaan niistä matkatavaroista, jotka eivät mahdu läpi.

Jos on todella niin, että monien joukosta vain harvat löytävät pikkuruisen oviaukon ja mahtuvat siitä sisään, sen täytyy tarkoittaa samalla sitä, että sisään menevät juuri ne, jotka ovat rähmällään nurmikolla ja joutuvat katsomaan elämää yhä pienemmästä kuvakulmasta.

Peukaloiset eivät ole arvossa tämän maailman suurilla pariovilla. Mutta heillä on hallussaan taivaallinen hanhi, joka vie heidät uskon maailmaan, ahtaasta portista elämään, joka ei koskaan enää ahdista.