Ristin raastava paino

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle” Madame Guion

Avaan sängyssä varovaisesti sllmäni ja tunnustelen millainen päivä on edessä. Tänään risti tuntuu painavan tavanomaisen raskaasti.

Raahaudun sängystä kahvinkeittimelle ja siitä takaisin vaakatasoon sohvalle. Tänään treffit Jeesuksen kanssa pidetään olohuoneessa puoliksi unessa.

Olen lukenut ristiä käsitteleviä kirjoja kirjaston verran – sekä Jeesuksen ristiä että omaa ristiä. Nehän taitavat olla yksi ja sama. Mutta ristin kanssa eläminen – sitä on toinen juttu se.

Tiedän, että tänään pitäisi lähteä pyöräilemään, tehdä asioita, jotka auttavat vammaisia aivojani toimimaan normaalilla tavalla. Tiedän, että olen vastuullinen omasta hyvinvoinnistani. Mutta juuri tänään kaikki kaatuu päälle. Tänään selittämätön väsymys yhdistyy ruumiin kipuihin tavalla joka saa minut kerälle, itkemään kohtaloani.

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle”. Minä uskon Guionin sanat, olenhan sen itsekin kokenut. Minä uskon, että Jumala on antanut minulle juuri sopivan ristin, juuri niin painavan, että se tekee minut avuttomaksi. Minä uskon, että se on rakkaudella räätälöity. Silti se usein sattuu enemmän kuin kestäisin.

Miten monesti olenkaan itkien anellut, että Jumala ottaisi nämä painot pois. Eikö Kaikkivaltias voisi parantaa aivovammaa, antaa hyviä yöunia, korjata aivojen ns virkeyskeskuksen? Eikö Hän voisi luoda uudet selkänikamat ja poistaa rikkinäiset? Eikö Hän voisi samalla tehdä muutaman muunkin pienemmän operaation keholle ja sielulle?

Olen kuullut, että risti on kevyempi kantaa, jos sen suostuu ottamaan vapaaehtoisesti. Siinä taitaa olla totuuden siemen. Minulle se tarkoittaa sitä, että en suostu katkeroitumaan ja vertaamaan itseäni toisiin. En suostu kyselemään miksi kaikki nämä kuormat ovat juuri minulla. Sen sijaan alan hiljalleen oppia kertomaan niistä Jeesukselle. Itkunsekaista nillitystähän se on, mutta se tuntuu helpottavan.

Risti tekee meistä yksinäisiä. Mutta juuri siinä yksinäisyydessämme, kun silmämme alkavat hahmottaa muotoja uudessa valossa, huomaamme olevamme suuressa joukossa. Täällä on muitakin ristinkantajia. Täällä on eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. He ovat liittyneet sydämen kivulla toisiinsa ja niin jokainen risti on aavistuksen kevyempi.

Sielun hyytävä yksinäisyys

Korona-epidemia oli kuin pakkopysäytys täydestä vauhdista. Ulkoista äkkijärrutusta syvempi oli kuitenkin sisäisen kiireen vielä hyytävämpi seisahdus.

Jeesuksen ääni on ollut lempeä ja päättäväinen. Hän on pakottanut vetäytymään sivuun ja ottamaan kuin sivustakatsojan rooli omaan elämääni. Ja paljon olen joutunutkin näkemään: kiire on aiheutunut saavuttamisen halusta, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, pelosta tulla unohdetuksi.

Yksinäisyys on pelottava paikka. Se on unohduksen reunama ja merkityksettömyyden syvä kuilu. 

On kuitenkin olemassa parantavaa yksinäisyyttä. Olen saanut olla löytämässä sitä reitillä, jota en olisi itse valinnut. Parantava yksinäisyys on sielun salaista seurustelua Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Se on kuin portti maailmaan, jota olen kaivannut mutta en koskaan löytänyt. 

Yksinäisyydestä tulvii tyytyväisyys ja luovuus. Suru ja ilo vuorottelevat; ne tuntuvat olevan toistensa selkämyksiä. Pysähtymisestä voi alkaa nousta uutta toivoa ja voimaa, joka ei ole enää lähtöisin itsestä.

Jumala kutsuu minua uuteen, sinuakin. Matka saattaa käydä läpi kivun ja yksinäisyyden mutta palkinto on huumaava. Siunauksien maa löytyy juuri pimeän yön jälkeen.

Olemme turvallisissa käsissä. Yksin mutta aina Yhteydessä.

Miten haavat umpeutuvat?

”Silloin sinulle koittaa valkeus kuin aamurusko ja haavasi kasvavat nopeasti umpeen” (Jes. 58:8).

”Miksi paastoamme, kun sinä et sitä huomaa”, oli uskonnollisten juutalaisten aiheellinen kysymys. He etsivät Jumalaa sillä toiveella, että heitä kohdattaisiin ja autettaisiin.

Jumala vastasi yhä ajankohtaiseen aiheeseen: Jumalan etsiminen ja Hänen tahtonsa mukainen hengellinen elämä tarkoitti toisista huolehtimista. Jumala oli jatkuvalla vierailulla tarvitsevien keskuskuudessa; jos Hänet tahtoi kohdata, tuli suunnata askeleet samaan suuntaan.

Osuvasti Jesaja lupaa jotain, mitä 2000-luvun ihminen kipeästi tarvitsee: elämän tekemien haavojen yliluonnollista parantumista. Parantuminen samoin kuin johdatus, valo pimeyteen, voima ja juoksevat vedet olisivat maisteltavia todellisuuksia siellä missä hätää kärsiviä kohdataan. ”Antakaa, niin teille annetaan.”

Apostoli Johannes luki mielellään Jesajan kirjaa. Juuri Jesajalta hän on ottanut monet tuntemamme opetukset. Vai mitä sanot tästä: ”Jos joku, jolla on maallista omaisuutta, näkee veljensä olevan puutteessa mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus pysyisi hänessä?” (1. Joh. 3:17).

Kirkko on koko historiansa ajan tuntenut Jesajan ja Johanneksen jalkautuvan teologian. Kirkkoisät ovatkin vakuuttaneet: Jos etsit Jumalaa, etsi lähimmäinen. Tahtoisin lisätä: jos tahdot saada elämäsi kuntoon, pidä huolta kärsivistä lähimmäisistä. Helppo ja samalla jumalallisen vaikea kaava.

Luottamus riittää

”Sillä näin sanoo Herra, Herra, Israelin Pyhä: Kääntymällä ja pysymällä levollisina te pelastutte, hiljainen luottamus on teidän voimanne. Mutta te ette tahtoneet” (Jes. 30: 15).

Hellyttävän musertavaa on seurata Jumalan riipaisevaa huutoa kansalleen; Rakkautta, huolenpitoa ja apua oli tarjolla, mutta kukaan ei uskaltanut ottaa sanoja vakavasti.

Jumala puhui rakastetuilleen hädän aikana. Valtakuntien rajat olivat muutoksessa, pohjoinen mahti oli tunkeutumassa etelään ja samalla pyyhkäisemässä pienen Israelin ylitse.

Ihmisten katseet kääntyivät asevarastoihin, muureihin ja ennen kaikkea sinne suuntaan, mistä aseellista apua olisi saatavilla: Egyptiin. Miten näkymätön Jumala voisi auttaa konkreettisen ja jo ovella kolkuttavan uhan alla? Ei, nyt piti itse taktikoida ja taistella.

Ehkä Jesajakin pyöritteli silmiään ja tarkastutti saamansa viestin? Oliko todella niin, että juuri nyt oli aika olla paikallaan ja luottaa?

Jumalan sanat olivat selkeän yksinkertaiset: kääntymys ja hiljainen luottamus. Mitä ne tarkoittavat? Kääntymys tarkoitti katseiden suuntaamista inhimillisistä mahdottomuuksista mahdollisuuksien Jumalaan. Hiljainen luottamus puolestaan tuli ymmärtää rukoukseksi ja paikallaan odottamiseksi.

Ei ihme, että kansa valitsi paniikin huolettoman uskomisen sijaan. Niin minäkin olisin toiminut. Ehkä riittävän monien totaalisten tappioiden jälkeen uskallan avautua uudelle suunnalle?

Tienraivaustalkoot!

”Herra sanoo näin: Raivatkaa, raivatkaa, tasoittakaa tie, poistakaa kompastuskivet minun kansani tieltä” (Jes. 57:14).

Jeesukseen uskovat marssivat yhtenä joukkona kohti lopullista pelastusta, taivasta. Matkaan mahtuu monia käänteitä: erämaata, vuoristoa, ylä- ja alamäkiä, soita ja uuvuttavia tasankoja.

Reitillä on vihollisen asettamia esteitä. Siksi Herra Jeesus on antanut joillekin kutsumuksen olla esteiden raivaajina. Itse asiassa tienraivaamiseen kutsutaan ihan jokaista.

Joskus saatan erehtyä kutsumuksestani. Luulen, että tehtäväni on osoittaa sormella kaatunutta ja varmistaa, että kaikki muutkin näkevät rähmällään olevan. Mutta ehkä vastuu on minun – jos minä olisin ollut kutsumuksessani, ehkä toisen kaatumista ei olisi alunperin tapahtunut?

Tietä raivataan Jumalan käskyjen kiikareilla, armon rautakangella ja rakkauden lapiolla. Kivet tulee merkitä niin, että jokainen voisi niitä varoa.

On selvää, että itsekukin kuitenkin kompuroi matkan aikana. Silloin ympärillä olevien tulee toimia ensiapupartiona myötätunnon ja lohdun sideharsot reisitaskuissa.