Herra, kuinka kauan vielä?

”Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi?” (Ps. 13: 2).

Ajattele sitä kivun määrää, joka sai kuningas Daavidin kivusta kerälle ja huutamaan Jumalaa viimein huomaamaan hänet ja auttamaan mahdottomassa tilanteessa.

Daavid on yksi keskeinen Raamatun henkilö. Hänen värikkäästä tunne-elämästään ja näppäristä sormistaan ovat syntyneet juuri ne psalmit, jotka ovat vuosisadasta toiseen lohduttaneet miljoonia kristittyjä.

Daavid eli Jumalan läheisyydessä. Mutta paradoksaalisesti juuri hänen teksteistään luemme mitä syvintä Jumalan poissaolon tuntua ja kipua, joka hukuttaa kaiken muun alleen.

Lainaamani Psalmi 13 päättyy valoisiin näköaloihin: ”Hän pitää minusta huolen”. Tämä vakaumus ja uskontunnustus oli kuin astuminen rakastavan Jumalan varaan juuri silloin, kun kokemuksellisesti mikään ei puhunut Jumalan avun puolesta. ”Minä luotan sinun armoosi” olivat sanat, jotka lausuttiin kivun keskeltä, uskon maailmasta käsin.

”Herra, kuinka kauan vielä?” on monen meidän raaka huuto. Se oli samoin osana kaikkien Raamatun pyhien elämän polkua. Mutta juuri Daavid todistaa, että Jumalaan voi luottaa keskellä kaiken nielevää hurrikaania. Häneen voi luottaa, vaikka Hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan pitkään aikaan.

Lopulta Jumala puhkoo väliverhon, joka estää meitä näkemästä uskon ja luottamuksen maailmaan. Silloin saamme kiittää Häntä siitä, että Isämme oli tarkasti ja intohimoisen rakastavasti läsnä joka päivä – myös ”Herra, kuinka kauan vielä?” -aikoina.

Herra on minun paimeneni

Daavid kirjoitti kuuluisat sanansa psalmiin 23: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Huomaan palaavani noihin sanoihin yhä uudelleen, ja ne puhuttelevat minua vuosi vuodelta syvemmin.

On melko varmaa, että Daavid kirjoitti kyseisen psalminsa jo melko iäkkäänä. Kuulen hänen sanansa koko hänen elämänsä läpi. Kun mietimme, millaisia kokemuksia siihen sisältyi – muun muassa vuosien pakoilu erämaassa, lasten menettämiset ja raskaat epäonnistumiset – on ihmeellistä, että hän pystyy kaiken tuon jälkeen kirjoittamaan Herran olleen hänen hyvä paimenensa.

Ajattelen, että kaikki Daavidin kokema yhdessä lujitti hänen suhdettaan Jumalaan. Elämänsä lopussa hän näki, että tämä oli johtanut häntä joka päivä ja että raskaillakin asioilla oli oma merkityksensä. Herra oli ollut se todellinen Hyvä Paimen: hänen huolenpitonsa alla Daavidilta ei ollut puuttunut mitään.

Koska Jeesus sanoi olevansa hyvä paimen, me saamme Daavidin paimenpsalmista lohduttavan kuvan siitä, miten Hän tahtoo huolehtia meistä. Hän kuljettaa väsyneet vihreille niityille ja kattaa meille evankeliumin pitopöydän mahdottomien tilanteiden keskellä.

Hän ei aina säästä meitä ”kuoleman varjon laaksoilta”, mutta kulkee sielläkin kanssamme meitä kantaen. Jeesus käskee kaikkien asioiden yhdessä myötävaikuttaa meidän parhaaksemme – jollakin tavalla, jota emme aina kykene käsittämään. Ehkä taivaassa ymmärrämme elämämme polkuja paremmin.

Kauan en enää jaksa!

”Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!” (Ps. 143: 7).

Daavid oli jälleen yhden haasteen, yhden ylitsepääsemättömän ylämäen edessä. Hän oli ponnistellut sitä vastaan askel kerrallaan, päivästä ja viikosta toiseen aina sinne saakka, kunnes kynnet olivat verellä ja pohkeet maitohapoilla.

”En jaksa enää!” oli lannistuneen ihmisen huuto ahdistavan ja liikkumattoman vaikeuden keskeltä. Vaikka samassa psalmissa Daavid hapuili kuin sielun lääkkeeksi muistoja Jumalan aikaisemmista ihmeistä ja ylämäistä, jotka oli ylitetty Hänen voimansa avulla, nyt epätoivo valtasi nekin näköalat, joista ennen oli katseltu toivon ja luottamuksen kiikareilla.

”Kauan en enää jaksa!” on äärimmäinen hätähuuto, josta saa jokainen kristitty tarttumapinnan. Jos ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” -psalmin tekijän samalta tuotantolinjalta putkahtaa esiin myös ”En kertakaikkiaan jaksa enää yhtään!” -tuskainen kirkaisu, antaa se meille elämän ylämäissä tarpoville toivon siivet.

Daavid ylitti tämänkin haasteen, eikä se edes jäänyt hänen viimeisekseen. Samoin ylität sinäkin omasi, oli se sitten miten pelottava tai olit istunut sen juurella kuinka kauan tahansa. Sinä ylität sen, koska sinulla on sama Kaikkivaltias ja Isä, jolle Daavid sai itkeä vaikeuksiaan – se sama Jumala kuulee tarkasti myös sinun vaikerruksesi.

”Kauan en jaksa enää!” on äärimmäinen hätähuuto, todellinen S.O.S. joka kantaa täältä näkyvän maailman keskeltä pienestä kuiskauksesta näkymättömään kasvaen matkalla taivasta ravistavaksi lapsen itkuksi, pyynnöksi, johon Isä ei voi olla reagoimatta.

Kuka muu muka?

”Kukaan muu ei voi minua lohduttaa” (Ps. 77: 3).

Kuka toinen olisi nähnyt jokaisen auringon häikäisevän ilon päivän ja todistanut vierellä pimeää, jossa eivät edes avunhuudot saa siipiä alleen?

Kuka toinen ymmärtäisi tämän ymmärtämättömän, seitsemällä sinetillä suljetun sielun salaisuudet, järjettömät laput silmillä ryntäämiset tai pelosta paikoilleen jäätymiset?

Kuka toinen olisi välittänyt niin, että olisi laskenut jokaisen kivusta muodon saaneen kyyneleen, sydämen surujen pilvistä jyrähdelleen sateen?

Vain Sinä, Herra Jeesus Kristus, osaat olla lähellä silloinkin, kun kukaan toinen ei voisi ymmärtää saati lohduttaa. Sinä tiedät hengellisen puuterin takana lonksuttavat ontumiset ja kaikki matkan aikaiset hyvän ja pahan kertautumiset niin, että yksikin korsi voi huudattaa yleisöä kaatamalla elämäni kuin trombi ikiaikaisen puunrungon.

Lohduta minua. Lohduta meitä tuhansia, jotka onnumme ja itkemme hiljaa ja salaa. Sillä vain sinä osaat puhua kielellä, joka läpäisee pelon suojamuurit ja valelee kuulijansa uudella toivolla.

Rakkaus tulvii yli vastusten

Ajattele seisovasi oven edessä, jonka lävitse tulvii vastustamattomasti ylimaallinen valo. Jotenkin vain tiedät, että sen takana on itse Herra Jeesus Kristus. Ehkä mieleesi tulee monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia? Miten suhtaudut erityiseen tilanteeseen? Avaatko oven ja astut kynnyksen ylitse?

Minä en ole omalla kohdallani ollut aina ihan varma. Vapahtajani olisi vain pienen esteen takana, ja voisin juosta Hänen syliinsä. Mutta kelpaisinko minä? Miten Jeesus suhtautuisi minuun?

Sykarin kaivolla oli eräänä päivänä 2000 vuotta sitten nainen, joka oli jäänyt yhteisön ulkopuolelle. Hän oli vältellyt ihmisiä vuosien ajan eikä varmasti olisi kyennyt astumaan kaiken läpäisevään valoon. Hän oli häpeänsä vanki.

Johannes kertoo evankeliumissaan, että Jeesuksen piti tuona päivänä kulkea Sykarin paikkakunnan kautta. Ei hänen olisi välttämättä tarvinnut – normaali reitti vei Samarian vierestä pitkin Jordanin sivustaa. Mutta Jeesus tahtoi vapauttaa häpeänsä alle jääneen ihmisen. Nainen ei olisi kyennyt avaamaan ovea, mutta silti hän ei jäänyt armon ulkopuolelle. Rakkaus tulvi yli vastusten.

Johanneksen evankeliumin neljäs luku on omistettu yhdelle syrjään jääneelle ja menneisyyden vangitsemalle ihmiselle. Tämä kertoo siitä, kuinka monta askelta Jeesus on ollut ja on edelleen valmis ottamaan saadakseen lahjoittaa meille Elämän. Elävää vettä on tarjolla ilmaiseksi.