Laatu korvaa määrän

”Voi niitä, jotka lähtevät alas Egyptiin apua hakemaan, niitä, jotka turvaavat hevosiin ja luottavat sotavaunuihin, koska niitä on paljon, ja ratsumiehiin, koska niitä on valtaisat määrät, eivätkä katso Israelin Pyhään, eivät kysy neuvoa Herralta” (Jes. 31:1).

Ihmisen luontaiseen vaistoon kuuluu tavoitella apua silloin, kun elämä tuntuu liian ahtaalta. Haemme apua sieltä, mistä sisäisen keskustietokoneemme mukaan sitä todennäköisimmin saamme.

Israelin kansa eli suurvaltojen puristuksessa. Kun vaara uhkasi pohjoisesta, he hakivat apua etelästä, Egyptistä. Sodan kolkuttaessa ovelle he turvautuivat toisen suurvallan suureen armeijaan. Jumala unohtui.

En ihmettele kansan käytöstä, löydän saman mallin itsestäni. Vaikeuksissa huidon sinne ja tänne, yritän järkeillä ja varmistaa apua kaikin inhimillisin keinoin. Turvaudun ihmisiin, omistamiini asioihin tai ammattiauttajiin. Eikä se ole yksioikoisen väärin.

Mutta Jumala ei tahtoisi jäädä osattomaksi. Hän ei suostu jäämään elämämme pienen ”uskonto” -ruudun sisään ja katsomaan sivusta, kuinka vuodatamme rukouksiamme muualle.

Sanonta ”laatu korvaa määrän” toimii tässäkin asiassa. Vaikka Herra Jeesus olisi viimeinen korttini, Hän on todellinen ässä hihassa. Hän on enemmän kuin kaikki ne paikat, joista olen tähän saakka huutanut auttajaa.

Miksi Jeesus on ulkopuolella?

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen sisälle hänen luokseen ja aterioin hänen kanssaan ja hän minun kanssani” (Ilm. 3: 20).

Näitä Jeesuksen sanoja Laodikean seurakunnalle käytetään joskus hieman virheellisesti kuvaamaan ihmistä, joka ottaa Jeesuksen ensimmäistä kertaa elämäänsä. Virhe on siinä, että Jeesus kohdistaa sanansa seurakunnalle, siis niille ihmisille, jotka ovat jo – ainakin nimellisesti – sisäpuolella.

Jeesuksen sanat seitsemälle seurakunnalle on kautta aikain tulkittu profetaallisesti kuvaavan Kristuksen ruumiin tilaa eri aikoina. Yhden tulkintamallin mukaan Laodikea olisi kuvausta lopunajan seurakunnasta.

Eikö ole äärettömän surullista, että seurakunnan olemassaolon ydin ja pää oli joutunut oven ulkopuolelle? Murheen sijaan seurakunnassa vallitsi itsetyytyväinen olo: ”Olen rikas, enkä tarvitse mitään.”

Laodikea on varoittava esimerkki siitä, että Jeesus voi poistua keskeltämme ja silti seurakunta jatkaa elämäänsä. Usko vaihtuu uskonnollisuudeksi. Dynaaminen elämänyhteys Vapahtajaan vaihtuu säännöiksi, rutiineiksi ja muotomenoiksi.

Mitä se kertookaan Jeesuksesta, että Hän edelleen odottaa ovella? Hän koputtaa ja pyytää päästä takaisin rakkaidensa pariin.

Jos joku kuulee Vapahtajan kutsun, on turvallista avata ovi. Kristitty on ihminen, joka elää yhdessä Kristuksen kanssa.

Olet turvassa!

”samoin me olemme yksi ruumis Kristuksessa mutta olemme kukin toistemme jäseniä” (Room. 12:5).

Jeesuksella Krituksella on maan päällä oma ruumis, Hänen seurakuntansa. Tuohon ruumiiseen kuuluu kansallisten tai tunnustuksellisten rajojen yli jokainen, joka on kuullut evankeliumin ja ottanut sen vastaan. Evankeliumin vastaanottaminen on Kristuksen vastaanottamista syntien sovittajana ja Pelastajana.

Pää on ottanut vastuulleen jokaisen jäsenen. Jeesus Kristus on ottanut itselleen omiensa synnit, epäonnistumiset ja heikkoudet. Samoin Jeesus on lahjoittanut jäsenilleen kaiken sen siunauksen, minkä Hän itse omistaa.

Pää huolehtii jäsenistään. Jeesus tarjoaa jokaiselle elimelleen kaiken sen turvan, rakkauden ja voiman, jota he tarvitsevat.

Vaikka ruumis on alhaalla monenlaisessa paineessa, pää on kirkkaudessa taivaassa. Kirkkaudestaan käsin Jeesus on sitoutunut vastaamaan ruumiistaan. Koska jäsenet ovat kirkastetun Kristuksen omia, ei mikään mahti maailmassa voi repiä heitä irti ruumiista.

Sinä olet siis yhtä hyvässä turvassa kuin Kristus itse on!

Masennuksen otteessa

”Olen voimaton ja täysin runneltu, minä huudan sydämeni tuskassa” (Ps. 38:9).

Sinä olet salakavala varas. Uskottelet ottavasi omaasi vaikka elät toisen kustannuksella.

Olet kuin rosvojoukko, joka tulee pelloilleni aina pahimpaan aikaan. Lähdet vietyäsi kaiken ja tiedän – tulet taas.

Anastat elämäniloni. Ja enemmänkin: syöt ääriviivani. Sillä en kohta enää muista missä itse päätyn ja mistä sinä alat.

Tulet vaivihkaa mutta kohta valtaat kaiken. Saat minut pieneksi palloksi, vapisemaan peittoni alle.

Tuot mukanasi joukon kaltaisiasi. Pelko, suru, riittämättömyys, väsymys, ne ovat kaikki kavereitasi.

Taistelisin sinua vastaan, jos jaksaisin. Kitkisin sinut itsestäni kuin voikukan nurmelta, mutta tiedän – huomenna juuresi ovat kasvattaneet sinut takaisin.

Tässä ristinmuotoisessa maaperässä sinun ei kuuluisi kasvaa. Naurat minulle ja kaivat syvempää häpeän hautaa.

Yhden vielä tiedän. On eräs sinua vahvempi. Vaikka veisit minulta kaiken ja hautaisit syvään, Hän kuulee vaikerrukseni.

Eräänä päivänä Hän erottaa meidät. Erottamattomat ja silti täysin vieraat. Hän käärii sinut palloksi ja heittää sinut ulos elämästäni.

Tule, Herra Jeesus!

Älä pelkää pimeää

”Silloin Salomo sanoi:”Herra on sanonut haluavansa asua pimeässä.” (2. Aik. 6:1)

Kuningas Salomo teetti Jumalalle uskomattoman hienon temppelin Jerusalemiin. Temppeli pystytettiin samalle paikalle, jossa Aabraham oli tuhat vuotta aikaisemmin joutunut tulikokeeseen poikansa Iisakin suhteen ja missä Herran enkeli oli ilmestynyt Salomonin isälle Daavidille.

Temppeli oli muilta osin valoisa sinne teetettyjen kultaisen lamppujen ansioista, mutta kaikkeinpyhin oli pilkkopimeä. Siellä asui Jumala.

Tahtoisin välttää elämää pimeässä. Se on niin raskasta, epämääräistä, pelottavaa ja hapuilevaa.

Pimeässä ihminen kokee olevansa yksin. Mutta juuri siellä, missä sinä olet voimaton ja neuvoton, siellä Jumala on kanssasi.

Ehkä elämässäsi ei tänään ole juuri valonlähteitä. Mutta kun sinulla on Herra Jeesus Kristus, sinulla on elämän Valo kanssasi!