Mitä teen epäonnistumisten keskellä?

”Ole ääneti Herran edessä, odota Hänen apuaan!” (Ps. 37: 7).

Miten kuristavaa ja pelottavaa onkaan sekä kokea kiusauksia –  Raamatun mukaan vääränlaisia haluja – että toistuvasti epäonnistua voittamaan niitä. Monet kristityt menettävät luottamuksensa Jumalan rakkauteen, koska he kokevat elämässään liikaa epäonnistumisia ja karvaita tappioita. Epäonnistumisilla on monesti raskas hinta, ne satuttavat meitä itseämme ja myös ihmisiä ympärillämme.

Mitä teen epäonnistumisteni keskellä? Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko yritän itse voittaa ongelmani ja heikkouteni tai sitten luovutan koko taistelun Jumalalle. Yleensä yritämme ensimmäistä vaihtoehtoa sinne saakka, kunnes uuvumme täysin. Ajattelemme Jumalan armon tulevan avuksemme siinä vaiheessa, kun itse teemme kaiken, mitä voimme ja jaksamme. Tästä ajatusmallista johtuvat lukuisat loppuunpalamiset ja uskosta luopumiset.

Toinen vaihtoehto on Psalmin ajatus Herran edessä olemisesta ja Hänen apuunsa turvautumisesta. Tässä ei keskitytä siihen, mitä ihminen itse kykenee, vaan huomio on siinä, mihin Jumala kykenee. Ihminen tuo ongelmansa Jumalalleen ja tunnustaa niiden olevan itselleen liian vaikeita. Ääneti Herran edessä oleminen tarkoittaa sitä, että lakkaamme oman yrittämisemme ja sen sijaan katsomme anovasti kohti Taivasta.

Ehkä yksi mielikuva auttaa asian ymmärtämisessä? Ajattele olevasi soutuveneessä, joka vuotaa vettä pohjasta. Et saa vuotoa loppumaan ja yrität kaiken voimin kauhoa vettä ulos veneestä. Vettä tulee veneeseen koko ajan kuitenkin enemmän kuin ehdit sitä poistamaan. Hetken paniikinomaisen pelastautumisen jälkeen ymmärrät väistämättömyyden; vene tulee uppoamaan ja sinä sen mukana. Siinä vaiheessa ymmärrät, että vain ihme voi pelastaa sinut. Jäät istumaan uupuneena veneeseen ja katsot, kuinka vesi nousee aina korkeammalle.

Viime hetkellä Jeesus kävelee veden päällä luoksesi ja nostaa sinut ulos uppoavasta veneestä. Koska Hän kävelee veden päällä, sinäkin kykenet samaan. Edessä oleva kuolema vaihtuikin ihmeenomaiseen pelastumiseen. Jeesus odotti sivussa niin pitkään kuin sinä jaksoit yrittää pelastaa itsesi. Et olisi ollut valmis Hänen apuunsa. Mutta kun ymmärsit tilanteesi mahdottomuuden, Jeesus pääsi olemaan Auttaja ja Pelastaja. Sitä Hän kaipaa aina olla elämässämme. Laittakaamme siis kaikki luottamuksemme Jeesukseen. Se toimii.

mitateenepaonnistumisenkeskella

 

Meitä vahvemmat viholliset

”Jumalamme, rankaise sinä heitä! Me emme pysty vastustamaan tuota mahtavaa sotajoukkoa, joka käy kimppuumme, emmekä tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Sinuun me katsomme.” (2. Aik. 20: 12)

Juudan kuningas Joosafat oli puutteistaan huolimatta Jumalan mielen mukainen hallitsija. Hän laittoi luottamuksensa Jumalan Sanaan, halusi sitä opetettavan koko kansalle ja se toi suuren siunauksen. Elämänsä lopulla hän joutui suunnattomaan ahdistukseen – valtaisat vihollisjoukot olivat tulossa hävittämään Juudan kansan.

Joosafatilla oli mahtava armeija, johon hän olisi voinut luottaa. Mutta hän kääntyi Herran puoleen ja tunnusti oman neuvottomuutensa. Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Se on parasta mitä mekin saatamme tehdä.

Myös meidän vihollisemme ovat paljon meitä vahvemmat. Synti on meidän tahtoamme ja voimiamme vahvempi vastustaja. Se voittaa meidät aina sata-nolla, jos luulemme pärjäävämme sille omin voimin. Samoin Perkele kykenee harhauttamaan meitä ja varastamaan armollisen Kristuksen yrittäessämme vastustaa sitä järkemme ja viisautemme avulla.

Otetaan siis Joosafatista mallia: tunnustetaan, että meillä on vihollisia, jotka ovat meitä vahvempia ja jotka tuhoavat meitä ilman Jumalan jatkuvaa väliintuloa. Kutsutaan hädässämme apuun Kristus, Vapahtajamme. Laitetaan luottamuksemme Häneen sekä kiusausten keskellä että myös kokiessamme tappioita. Eiväthän meidän vihollisemme halua mitään muuta niin paljoa, kuin että luopuisimme Jumalan armosta. Kun vastustajamme pimentävät meiltä evankeliumin, olemme voitettuja. Onneksi Jumala nostaa kaatuneen aina uudelleen ylös.

Vielä Joosafatiin. Jumala vastasi hänen nöyrään avunhuutoonsa vakuuttamalla, että sota olisi Hänen (2.Aik. 20: 15). Joosafatin tuli levollisesti katsoa mitä Jumala tekisi. Samoin on asia meidän kohdallamme. Meidän vastustajamme ovat Jumalan vastustajia. Hän on jo voittanut ne ristillä. Siksi me saamme levollisesti luottaa Jeesukseen ja katsoa mitä Hän tänään elämässämme tekee.

meitavahvemmatviholliset_DSC05219

”Tule ja seuraa minua!”

”Tule, seuraa minua”, Hän sanoo minulle. ”Minne, Herra”, kysyn. ”Tule jakamaan kärsimykseni. Tule ja seuraa minua ahdistuksiin ja sielua miekan tavoin viiltäviin kokemuksiin.” Minä seuraan, kun Hän puhuu minulle niin hellästi.

”Tule ja seuraa Minua”, Hän jatkaa. ”Minne, Herra”, kysyn jälleen. ”Tule kohtaamaan niitä ihmisiä, joita olet satuttanut. Tule katsomaan, mitä kovat sanasi ja itsekäs tahtosi on saanut aikaan. Tule myös antamaan anteeksi niille, jotka ovat satuttaneet sinua.” Pelottaa. Vastaan: ”En tahtoisi, en minä pysty.” Hän katsoo lempeästi, ottaa kädestä tiukemmin kiinni ja tiedän, minne olemme menossa.

”Tule ja seuraa Minua”. Seuraan ja yhtä-äkkiä säikähdän: Hän ei olekaan lähellä. ”Herra, miksi jätät minut, kun olen eksyksissä ja nääntynyt?” Huudan ja hapuilen. Pelkään olla pimeässä. Kukaan ei tule auttamaan. Sitten Hän tulee, kävelee myrskyn päällä. ”Minä olen aina kanssasi. Usko rakkauteeni. En koskaan jätä sinua”

”Tule ja seuraa Minua”. Pelkään jo valmiiksi. ”Herra, olet vienyt minua yhä uudestaan särkymään ja kuolemaan. En uskaltaisi.” Miten Hän voikin katsoa minua niin rakastavasti? Kuin olisin Hänen aarteensa. ”Tule kokemaan yhteyttä ja iloa Kanssani. Tule ja uskalla nauttia elämästä, hyvistä lahjoistani!” En ymmärrä Häntä lainkaan. ”Herra, en enää uskalla, en luota Sinuun.” Omat sanani jäävät kumisemaan sydämeeni. Enkö todella usko Herraani ja Vapahtajaani enää? Ovatko vuodet repineet alun yksinkertaisen luottamuksen? ”Tule, seuraa, Minua!”, Hän sanoo ja hymyilee. Ja minä seuraan. Itken ilosta ja seuraan.

tulejaseuraa_DSC02701(1)

Epäreilu elämä

”Ja Jeesus itki.” Joh. 11:35

Saan lähes päivittäin yhteydenottoja, joiden edessä tunnen olevan avuton. Kuulen ja näen sellaista ihmisten hätää, etten monesti voi kuin jäädä itkemään erilaisten kohtaloiden edessä. Huomaan huutavani Jumalan puoleen, miten Hän voi sallia lapsilleen niin paljon kärsimystä.

Hapuilen vastausta Raamatun Jeesuksesta. Osoitan itkuni hänelle ja kyselen, miten Hän suhtautuu näihin epätoivoisiin ihmisiin. Minuunkin. Sitten mietin Jeesuksen omaa elämää. Hän syntyi epämääräisissä olosuhteissa ja koki kotikylässään jatkuvia vihjailuja haureudesta ja isättömyydestä. Hän joutui kokemaan poliittisen pakolaisen elämää Egyptissä. Teini-ikäisyydestä eteenpäin hän varmasti koki tarvetta kokea ihmisrakkautta kuten ystävänsäkin. Hän ymmärsi kutsumuksensa vievän häntä elämään yksin, vailla rakastavaa kumppania ja yhteyttä. Kutsumuksensa keskellä hän oli jatkuvasti väärinymmärretty, vääränlainen, syytetty, väsynyt ja halveksittu.

Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Mietin, itkikö hän yleensäkin nähdessään ihmisten kärsimystä ja epätoivoa? Hän näki mahdottomia ihmiskohtaloita ja umpisolmuun ajautuneita ihmisiä. Hän näki, kuinka ihmiset täyttivät sisäistä kaipuutaan etsimällä apua kaikesta siitä, mikä ei heille todellisuudessa apua toisi. Eikä lohtua. Lasaruksen haudalla hän koki kuoleman aiheuttavan lopullisuuden ja siitä seuraavan loputtoman ikävän. Niin, olen varma, että Hän ymmärtää esimerkiksi lapsensa menettäneiden päättymätöntä tuskaa.

Elämä on aivan kamalan epäreilua. Hyväosaiset lyövät huono-osaisia eikä kukaan tunnu ymmärtävän umpisolmuun joutuneita. Jotkut eivät ikinä pääse kokemaan ehjää ja hyvää elämää. Itken, miten väärin se on.

Jos Jeesus olisi tänään keskuudessamme, Hän etsisi ihan jokaisen kärsivän. Hän hakeutuisi niiden luokse, jotka tahtovat luovuttaa ja päättää päivänsä. Hän ottaisi lähelleen heikkoja ja epäonnistuneita. Hän jakaisi heille rakkauttaan ja se rakkaus muuttaisi heidät. Se antaisi heidän elämälleen uuden suunnan.

Niin, vaikka elämä on epäreilua, Jumala on sama. Ja Hän aina kohdistaa huomionsa sinne, missä on pimeintä. Voi jospa saisimme vaihtaa itsekeskeisyytemme Jeesuksen hätään kärsivistä. Olisipa meissä sitä Kristuksen mieltä, joka saisi meidät liikkeelle ja nostamaan toistemme mahdottomia taakkoja. Rakkaus saisi aikaan ihmeitä. Se tasoittaisi epäreilun elämän kuoppia.

epareiluelama_voikukka

Lepo sielulle

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt 11:28-30)

Jeesus eli läheisessä suhteessa Taivaalliseen Isäänsä. Hän oli riippuvainen Isästään ja sanoi tekevänsä vain sitä mitä näki Isänsäkin tekevän (Joh 5:19-20). Hän myös sanoi esimerkiksi toisen tulemisensa ajankohdasta, ettei hän tiedä sitä päivää tai hetkeä, sen tietää ainoastaan Isä. 

Jeesuksen sydämessä ei ollut lainkaan kapinaa. Hän oli lempeä ja nöyrä. Hän eli levossa ja sopusoinnussa itsensä ja Jumalan kanssa. Hän tunsi Isänsä täysin ja tiesi, ettei sen parempaa olekaan kuin Isän täydellisen hyvä tahto. Siksi mikään ei saanut Jeesusta pois tolaltaan, hän ei pelännyt eikä joutunut pakokauhun valtaan, eikä häntä ajanut kiire. 

On aika helppoa kuvitella pieni lapsi, joka pitää kiinni isänsä lämpimästä ja turvallisesta kädestä eikä kanna huolta mistään. Tällaisen mallin Jeesus halusi antaa meille suhteesta Taivaalliseen Isään. Siitä hän itsekin eli.

Kirjoittaja: Johanna Sarento

Johanna ja Markku Sarennon sydämellä ovat erityisesti Jumalan lapsena eläminen ja Jeesuksen sovitustyö. He ovat kirjoittaneet näistä aiheista kirjat Isän lapset ja Paluu armoon.

Markku ja Johanna Sarennon www-sivut

leposielulle_DSC03198