Taivaallista ruokaa

”Mutta hän sanoi heille: `Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.´” (Joh. 4: 32)

Jeesus oli jo kulkenut pitkän ja uuvuttavan matkan tullessaan Samariaan Sykarin kaivolle. Hän oli väsynyt, janoinen ja nälkäinen. Opetuslasten lähtiessä hakemaan ruokaa, Jeesus tahtoi kohdata erään syrjityn ja yksinäinen naisen. Kohtaamisen jälkeen opetuslapset palasivat ostosreissultaan ja tarjosivat Hänelle ruokaa; Jeesus kertoi olevansa jo täynnä sellaista ruokaa, jota ei tästä maailmasta saa.

Jeesuksen sisimmän täyttävä ruoka oli Isänsä tahdon tekeminen. Hän eli Jumalan tahdon keskipisteessä ja nautti yhteydestään Isään. Tämä ruoka oli Hänelle paljon enemmän kuin kaikki muu, mikä pystyi täyttämään sielun ja ruumiin tarpeita.

Jeesus kutsui opetuslapsiaan tavoittelemaan samaa ruokaa. Hän pyysi heitä ottamaan Hänestä esimerkkiä ja kutsui nauttimaan samaa taivaallista ravintoa. Joka tätä ruokaa nauttisi, hänen ei koskaan tulisi nälkä, Hän vakuutti.

Entä jos me tänään etsimme nääntyneinä ruokaa – mielekkyyttä, täyteyttä, levollisuutta, päämäärää – vääristä asioista? Ajattelemme helposti puutteessamme, että jos vain saisimme terveytemme takaisin, paremman työpaikan, ihmissuhteet paremmalle tolalle tai enemmän omaisuutta, sitten olisimme onnellisia ja tyytyväisiä. Saatamme keskittyä kaiken tämän tavoitteluun niin, että unohdamme sen ruuan, joka todella täyttää elämämme ja antaa meille levon.

Daavid kirjoitti pitopöydästä, joka katettiin vihollisten keskelle. Eikö tämä tarkoita sitä, että kristitty voi kokea täyteyttä ja yltäkylläisyyttä kaiken pimeyden ja puutteen keskellä?

Taivaallinen ruoka on siellä, missä kristitty taipuu pyytämään oman tahtonsa sijaan Jumalan tahdon tapahtumista. Silloin ihminen luovuttaa vaateensa ja antaa elämänsä Luojansa käsiin ehdoitta. Luopumisesta syntyy elämää, kadottamisesta löytyy pääsy Jumalan suunnitelmien ja kutsumuksen ytimeen. Oman tahdon kuolemisessa kristitty tavoittaa elämän Kristuksen tahdossa ja voimassa. Ja silloin notkuu juhlapöytä taivaallisia herkkuja.

Miten Jumalan yhteydessä pysytään?

”Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme.” (Room. 5: 1).

Roomalaiskirjeen 5. luku alkaa suurenmoisella vakuutuksella siitä, että Jumala pitää vanhurskaana jokaista, joka uskoo Jeesukseen syntiensä sovittajana. Syntimme ovat saaneet aikaan vihollisuuden meidän ja Jumalan välille mutta Jeesus Kristus on saanut aikaan rauhansopimuksen. Usko liittää meidän tähän rauhansopimukseen ja pääsemme Jumalan yhteyteen.

Meille vakuutetaan, että Kristus on avannut meille tien Jumalan armoon. Emme ole päässeet Jumalan yhteyteen siis oman hyvyytemme tai onnistumistemme kautta. ”Päästä Jumalan armoon” tarkoittaa pelastusta Jumalan vihalta, pääsyä Jumalan lapsen asemaan ja olemista Jumalan rakkauden ja suosion kohteena.

Miten me pysymme tässä asemassamme? Samalla tavalla kuin siihen päästessämmekin, eli uskomalla Kristukseen. Usko yhdistää meidät Jumalan Poikaan lujasti ja varmasti. Ja uskon kautta me omistamme kaikki Jumalan lupaukset ja olemme Hänen yhteydessään.

Joku saattaa silti kokea, että hän on syntiensä ja epäonnistumistensa tähden Jumalan hylkäämä tai etäällä Hänestä. Tällöin kristitty saattaa ajatella, että hänen tulisi itse pyrkiä takaisin asemaansa olemalla parempi ja ”hengellisempi”. Sitä yrittämällä epätoivo vaan lisääntyy, koska omilla yrityksillä ei päästä Jumalan yhteyteen.

Perkele ja kaikki maailman voimat yrittävät estää meitä näkemästä Kristuksen armoa ja rakkautta. Perkeleen tavoitteena on uskotella meille, että Kristus ei riitä pelastukseen ja Jumalan yhteyteen. Silloin meiltä katoaa evankeliumi.

Me olemme siis Jumalan yhteydessä yksin Kristuksen tähden. Ja kun koemme olevamme ”ulkopuolella” tai etäällä, on yksi tie takaisin: turvautuminen Jeesukseen. Silloin olemme lujasti armon ytimessä.

Lamaannuttavia esteitä

”Hänen vielä puhuessaan tuotiin synagogan esimiehelle kotoa sana: `Tyttäresi on kuollut. Älä enää vaivaa opettajaa.´” (Luuk. 8:49)

Evankeliumeissa kuvataan monia Jeesukselle kohdistettuja ihmisten avunpyyntöjä. Monta kertaa avunpyynnön ja avunsaannin väliin tulee lamaannuttava este.

Eräässä tällaisessa tapauksessa Jairos -nimisellä miehellä oli pahin mahdollinen hätä: hänen tyttärensä teki kuolemaa. Jairos ymmärsi, että ainoastaan ihme voisi enää pelastaa hänen tyttärensä ja niinpä hän etsi Jeesuksen käsiinsä. Jeesus oli lähdössä Jairoksen kotiin auttaakseen sairasta tytärtä, mutta matkalle sattui este. Jeesusta kosketti toinen hädässä ollut ihminen ja aikaa kului liikaa. Jairos saikin kuulla musertavan uutisen, hänen tyttärensä oli ehtinyt jo kuolla. Jeesusta ei siis kannattanut enää vaivata asialla.

Huomaa mitä tapahtui seuraavaksi. Juuri kun Jairoksen kannalta asiat nytkähtivät pahimmalle mahdolliselle tolalle ja viimeinenkin toivo oli hiipunut, Jeesus kääntyi hänen puoleensa. Jeesus sanoi Jairokselle jotain seuraavan kaltaista: ”Olet Jairos juuri nähnyt minun voimani, joka on kaikkia olosuhteita ja mahdottomuuksia suurempi. Älä suostu lamaantumaan, jaksa uskoa!”

Jairoksen mielestä Jeesus ei ollut ehtinyt ajoissa apuun; Jeesuksen mielestä aika oli oikea Hänen ihmeelleen. Niinpä Jeesus herätti kuolleen tyttären eloon, ja Jairos sai nähdä epätoivonsa keskellä Jumalan kirkkauden.

Kertomus on tallennettu Raamatun sivuille siksi, että mekin jaksaisimme uskoa Vapahtajaamme. Voi olla, että rukouksistamme ja huudoistamme huolimatta asiat ovat menneet vain huonompaan suuntaan. Voi olla, että inhimillisesti olosuhteet ovat mahdottomat. Kaiken keskellä Jeesus kuiskaa meillekin: ”Älä pelkää, usko ainoastaan. Minä kykenen pelastamaan synkimmänkin pimeiden keskeltä ja toimin elämässäsi aina oikealla ajalla.”

Sinä näet minun hätäni

”Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.” (Ps. 31:3)

Psalmin 31 taustalla on tapahtumat, joista kerrotaan 1. Samuelin kirjan luvussa 23. Daavid on voideltu kuninkaaksi, mutta silti hän joutuu elämään pakolaisen elämää vuosikausia. Kun viholliskansa hyökkää Israeliin Keilan kaupungin kimppuun, Daavid miehineen lähtee rohkeasti pelastamaan heidät. Samassa hän kokee karmaisevan hylkäämisen, kun Keilan kaupungin asukkaat ovat valmiita luovuttamaan hänet Kuningas Saulille.

Keilasta Daavid pakenee autiomaan vuoristoon. Saulin joukot saartoivat hänet ja näytti siltä, että Daavidin elämä oli päättymässä. Ihmiset olivat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen, jäljelle jäi Jumala. Daavid huusikin kipunsa ja tilanteensa Jumalalle ja pyysi Häntä olemaan se suoja ja turva, jota Daavid tarvitsi.

Ihme pelasti Daavidin. Jumala tuli väliin viimeisellä hetkellä ja Saulin joukot joutuivat perääntymään.

Daavid tiesi, että Jumala näki hänen hätänsä. Hän ei voinut laittaa toivoaan ihmisiin tai olosuhteisiin, vaan ainoastaan elävään Jumalaan. Hän sanoi: ”Sinun käsiini minä uskon henkeni”. Tämä toivo ei ollut turha, vaan Daavid sai kokea Jumalan pelastavan hänet mahdottomista tilanteista kerta toisensa jälkeen.

Rohkaiskoon Daavidin esimerkki meitäkin luottamaan Jumalaan kaiken hätämme keskellä. Laitetaan Kristukseen toivomme silloinkin, kun mitään valoa ei ole näköpiirissä. Hänen luokseen saa juosta turvaan kuin kallion sisään silloin kun elämä ei tarjoa muuta turvaa. Hän suojelee, varjelee ja pelastaa.

Hengelliset erämaavuodet

”Hän pelastaa heidät kuoleman vaaroista ja auttaa nälkävuosien yli.” (Ps. 33:19)

Israelin kolmea kuuluisinta ja tärkeintä historian henkilöä ovat Aabraham, Mooses ja Daavid. Heidän kaikkien kolmen vaikutus sekä juutalaiseen kansaan että kristikuntaan on ollut valtaisa. On mielenkiintoista ja hätkähdyttävää, että näitä kolmea miestä yhdistää ainakin 2 asiaa: he olivat kaikki paimenia ja heidän kaikkien elämään kuului pitkiä aikoja erämaissa oleilua.

Kokeneet kristityt osaavat kertoa jotain kristityn elämään kuuluvista erämaavaiheista. Niillä tarkoitetaan sellaisia ajanjaksoja meidän elämässä, jolloin koemme Jumalan aikaisempaa etäisemmäksi. Saatamme kokea hengellisesti nääntyvämme emmekä jaksa rukoilla tai lukea Raamattua. Tai vaikka jaksaisimme, niistä ei tunnu olevan meille mitään hyötyä.

Ihminen yleensä hämmentyy joutuessaan kokemaan erämaa-aikoja. Tunteiden kadotessa ja pelkän tyhjyyden jäädessä tulee mieleen kysymys, onko Jumala hylännyt? Eikö Hän rakasta tai välitä?

Daavid kirjoittaa meille lohduksi, että Jumala on erämaissammekin mukana. Hän ei välttämättä nosta meitä niistä ulos niin kuin tahtoisimme vaan Hän kuljettaa meidät niiden läpi. Hän tarjoaa meille matkallamme yllättäviä levähdyspaikkoja ja taivaallista ruokaa, josta emme aikaisemmin tienneet.

Aabrahamia, Moosesta ja Daavidia yhdistää muuten myös kolmas asia. He kaikki saivat jo ennakkoon nähdä Jumalan suunnitelman maailmaan tulevasta Kristuksesta Jeesuksesta. Ehkä kipeissä erämaakausissa heitä valmistettiin suuren ilmoituksen ja kirkkauden vastaanottamiseen? Meillä on lupa uskoa samaa myös omalle kohdallemme.