Sielu kuin pauhaava meri

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62: 6).

Mitä pidemmälle vapusta alkanut kattoremonttimme on edennyt, sen väsyneemmäksi olen muuttunut. Väsymys on tuonut tullessaan ahdistuksen, tunteen siitä, että juuri tämän vuoren laelle en enää jaksa kiivetä.

Ahdistus ja epätoivo ovat kuin pauhaavia rockbändejä taipuneessa sielussa. Levollisen olemisen sijaan sisin on muuttunut yhdeksi suureksi sähkölaitteiden hätäpysäytyspainikkeeksi ja keskittyminen pomppii arojäniksen tavoin ongelmasta ja puutteesta toiseen.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!” oli kokeneen Jumalan ihmisen itsehoito-ohje. Laukalle lähtenyt tunnemaailma oli saatava tiukkoihin valjaisiin ja vaikka se hirnui kuin pelästynyt ori, se piti saada ruotuun, takaisin Jumalan sanojen vaikutuspiiriin.

”Hän antaa minulle toivon.” Niin, vaikka olisin menettänyt jo kaiken toivoni ja heittänyt pyyhkeen kehään, kirveen kiveen tai kaivoon ja luetellut itselleni ne sata syytä, miksei elämäni enää nouse tältä synkän kuusimetsän seassa piilottevalta kiitoradalta Jumalan lupausten mukaiseen nauruun ja keveyteen; vaikka olisin tuominnut tulevaisuuteni yhä kapenevalle rämepolulle, jossa ilo on lopullisesti upotettu suon syvimpään silmäkkeeseen, on silti yksi taho, joka jakaa toivon lahjapaketteja katsomatta siihen, mitkä palavat rauniot savuavat takana: Hän on Herra Jeesus Kristus.

Sinä kävelet keveän varovaisesti läpi pauhaavan tunne-elämäni. Sinä otat käsiisi tulevaisuuteni, toivoni ja hymyilet, vaikka se olisi kuin satareikäinen tyhjä ilmapallo. Vaikka mikään näkyvä, ei mikään tuleva eikä mikään mennyt saati nykyinen uskaltaisi luvata mitään hyvää, Sinä annat minulle uuden toivon. Sinä annat minulle syyn ja voiman elää. Ja ehkä jopa kaupan päälle vaivihkaa hiipivän ja ja toisesta todellisuudesta kumpuavalla voimallaan yllättävän hymyn huulilleni.

Rakkaus tulvii yli vastusten

Ajattele seisovasi oven edessä, jonka lävitse tulvii vastustamattomasti ylimaallinen valo. Jotenkin vain tiedät, että sen takana on itse Herra Jeesus Kristus. Ehkä mieleesi tulee monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia? Miten suhtaudut erityiseen tilanteeseen? Avaatko oven ja astut kynnyksen ylitse?

Minä en ole omalla kohdallani ollut aina ihan varma. Vapahtajani olisi vain pienen esteen takana, ja voisin juosta Hänen syliinsä. Mutta kelpaisinko minä? Miten Jeesus suhtautuisi minuun?

Sykarin kaivolla oli eräänä päivänä 2000 vuotta sitten nainen, joka oli jäänyt yhteisön ulkopuolelle. Hän oli vältellyt ihmisiä vuosien ajan eikä varmasti olisi kyennyt astumaan kaiken läpäisevään valoon. Hän oli häpeänsä vanki.

Johannes kertoo evankeliumissaan, että Jeesuksen piti tuona päivänä kulkea Sykarin paikkakunnan kautta. Ei hänen olisi välttämättä tarvinnut – normaali reitti vei Samarian vierestä pitkin Jordanin sivustaa. Mutta Jeesus tahtoi vapauttaa häpeänsä alle jääneen ihmisen. Nainen ei olisi kyennyt avaamaan ovea, mutta silti hän ei jäänyt armon ulkopuolelle. Rakkaus tulvi yli vastusten.

Johanneksen evankeliumin neljäs luku on omistettu yhdelle syrjään jääneelle ja menneisyyden vangitsemalle ihmiselle. Tämä kertoo siitä, kuinka monta askelta Jeesus on ollut ja on edelleen valmis ottamaan saadakseen lahjoittaa meille Elämän. Elävää vettä on tarjolla ilmaiseksi.

Koronakäärme ja risti

Mielessäni on pyörinyt Mooseksen kirjoista se hetki, kun Jumala lähetti myrkkykäärmeet kansan sekaan sen jatkuvan napinan tähden. Mooses sai tilanteeseen erikoisen hoito-ohjeen. Sen sijaan, että Jumala olisi neuvonut häntä myrkyn vasta-aineen valmistamisessa tai vinkannut keinon käärmeiden hävittämiseen, hänen piti nostaa pronssista tehty käärme kepin nokkaan niin, että kansa saattoi kaukaakin nähdä sen. (4. Moos. 21:4-9)

Jumalan vastaus oli yksinkertainen. Se, joka suostui katsomaan pronssikäärmettä myrkkykäärmeiden kiemurrellessa jaloissa, parani puremista ja pelastui. Mietin, olikohan joillakin kansasta sellainen asenne, että ”mitä pelkkä kepin katsominen (toisin sanoen luottaminen Jumalan lupaukseen) muka auttaa? Miksei Mooses valmista vasta-ainetta?”

Jeesus viittasi kyseiseen tapahtumaan jutellessaan kirjanoppineen Nikodemoksen kanssa pelastuksesta. Lainaan hänen sanojaan: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:14-15).

Minusta tänään on mitä tärkein ja olennaisin aika puhua Jeesuksesta. Ajattelen koronaa, mutta nyt myös jo elämää sen jälkeen. Meillä on aina taipumus katsoa enemmän vaakatasoon kuin ylöspäin. Kuulemme uhkaavista asioista, ja sielumme täyttyy huolista ja peloista. Luottamus huomiseen järkkyy.

Juuri nyt on aika nostaa Jeesus niin korkealle, että hänet nähdään Suomen etäisimmänkin kolkan yksinäisestä yksiöstä.

Mikä on meidän sanomamme? Se on ilouutinen: on olemassa perusta, jolle
voi rakentaa elämän puristuksessakin. Joillekin tuo uutinen on aivan
uusi; meille kristityille se on viesti, joka unohtuu niin helposti. Voimme
menettää terveytemme, toimeentulomme, omaisuutemme tai ihmissuhteemme, mutta Jeesuksen sitoutuvaa rakkautta emme menetä. Sitä ei voi varastaa koronavirus eikä mikään muukaan öykkäröivä pahanilmanlintu.
Jos hän on sitoutunut rakastamaan meitä ja pelastamaan meidät, ei meillä todellisuudessa ole mitään hätää. Silloin valtaisakin myrsky tapahtuu kuin vesilasissa Jumalan kämmenellä.

Mikset, Jumala, pelasta meitä nykyisistä kriiseistä tuntuvammin ja näkyvämmin? Ehkä yksi vastaus on se, että hän on jo pelastanut meidät? Hän on jo nostanut ristinpuun ylös meidän nähtäväksemme. Kun katsomme uskon silmin Jeesukseen ja otamme luottaen vastaan Jumalan lupaukset, saamme nousta upottavasta rämeestä hänen avaraan puutarhaansa. Usko ei katso vain olosuhteisiin, vaan Jumalaan niiden takana – ja kristinuskon Jumala on edelleen sama kuin aikojen alussa. Hän ei hätkähdä meidän syntejämme, ei edes koronaa.

Suru, tässä menee rajasi!

”Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi ja hän sanoi: `Älä itke´” (Luuk. 7: 13).

Nainin kaupungissa asuvan naisen elämään suru oli astunut sisään puhelinmyyjien tiheydellä ja koetellut sielun venymiskykyä äärirajoille ja niiden yli.

Miehen kuolema oli ajanut naisen surun lisäksi taloudelliseen ahdinkoon ja ainoa toive oli siinä yhdessä ainoassa lapsessa, jonka pariskunta oli lyhyen yhteiselon aikana ehtinyt saada.

Koska ikävät asiat usein tulvivat samasta oviaukosta isolla joukolla, poika sairastui ja äiti kävi viimeisen voimin kamppailua sekä tämän hengestä että omasta elämänhalustaan. Viikkojen veden päällä kävelyn jälkeen tuli se viimeinen henkäys, joka samalla puhkaisi äidin keuhkot ja upotti hänet epätoivon syvyyksiin.

Jeesus saapui näyttämölle silloin, kun surun lopullisen mustat värit peittivät näyttämön. Nähdessään kuolleen pojan äitin hän näki surun repimän elämän, sielun, joka oli antanut kaiken ja silti katkennut.

Jeesuksen sisällä värähti. Hän koki naisen surun syvyyden ja sanoi tanssivalle surulle: ”Tässä menee rajasi!”

”Älä itke” sillä Minä olen nähnyt kipusi, jota kukaan ei pysty poistamaan ja sisimpäsi, joka on lukuisista iskuista kuin kanjoni, jota ei ihmisvoimin vedetä umpeen. Mutta Minä astun syvyytesi keskelle ja vedän elämäsi rippeet yhteen ja luon niistä uudenlaisen elämän, elämän, jossa jälleen soivat kauniit elämänhalun soinnit.

Luvattu puu ja estävä käärme

”… jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettynä” (Kol. 2:3).

Aadam, Eeva, käärme ja houkutteleva mutta kielletty hedelmäpuu – siinä oli ihmiskunnan kuolettava yhdistelmä. Yksi ainoa hedelmäpuu oli kiellettyjen listalla mutta käärme loitsi parhaat kyseenalaistuksensa ja niin ihmisten ja Jumalan väliin lyötiin ”synti” -niminen kiila.

Tänään asetelma on päälaellaan. Näyttämöllä on edelleen ihmiset, käärme ja ihana hedelmäpuu, mutta tällä kertaa se on enemmän kuin sallittu. Ja tänään käärme kuiskuttelee valheitaan ja puolitotuuksiaan, jotta ihmiset eivät söisi juuri tästä yhdestä ainoasta puusta, jonka hedelmät antavat iankaikkisen elämän.

Kristus-puu on elinvoimainen ja sen oksilla roikkuvat täyteläisen väriset anteeksiantamuksen, rakkauden, yhteyden ja voiman hedelmät. Kristus-puu kutsuu luokseen jokaista nälkäistä mutta käärme yrittää peittää sen äärelle johtavaa ikivanhaa polkua ja saada ne, jotka puun löytävät, epäilemään omaa arvollisuuttaan siitä nauttimiseen.

”Onko Jumala todella sanonut?” -kysymys on edelleen käärmeen päätaktiikka. Ensimmäisten ihmisten kohdalla kumottiin Jumalan kielto, tänään kumotaan Jumalan lupaus.

Ehkä et tänään löydä tietäsi Kristuksen luokse kaikkien syytösten ja ahdistusten verkkojen läpi? Olet lannistuneena jäänyt paikoillesi ja nojaat epäilyksien ajatuskuplien alla ruskeaan runkoon, joka on hiljaa kuunnellut miksi -kysymyksesi ja todistanut kyyneleesi.

Juuri siinä on Kristus-puu! Juuri siinä, missä nostat katseesi käärmeen sihisevästä kielestä, huomaat kätesi ulottuvilla notkuvan maukkaat Jumalan lahjat. Ne ovat juuri sinua varten. Jumala on todella niin sanonut!