Huomio!

… äläkä unohda, mitä hyvää hän on tehnyt” (Ps. 103: 2).

Voiko Jeesuksen unohtaa? Voiko Kristitty unohtaa elämän lähteensä, ensimmäisten aikojen kyyneleet, jotka valuivat löydettynä olemisen iloista kasvoista, kaikki ne ihmeet, joilla Jumala on yhä uudelleen avannut tien läpi mahdottomuuksien?

Kyllä voi. Tänään juuri makasin sohvalla, en ilon kyynelten, vaan kivun kyynelten peittämänä, kiristysvanne rinnan ympärillä ja varmana siitä, että olen unohdettu ja liian kauaksi kadonnut.

Kaiken keskeltä pieni hiljainen muistutus ravisti pienellä tönäisyllään kuin Richterin asteikot ylittävä maanjäristys: ”Muistatko vielä minut?”

Tottakai muistan. Muistan historiallisen Jeesuksen, Raamatun Jeesuksen, kirkon ja oman uskontunnustuksen Jeesuksen, mutta kysymys olikin toinen. Muistanko elävän ja juuri minua rakastavan, minuun jo ensipäivästä sitoutuneen Jeesuksen?

Tunnustan: minulla unohtaminen onnistuu ihan joka päivä. Se käy aivan luonnollisen ponnistelematta.

Mutta muistaminen, se onkin toinen juttu. Se vaatii yliluonnollisen kosketuksen. Ihmeen, joka toteutuessaan ylläpitää suhdetta, jonka toinen jalka on tukevasti synnin soisessa maaperässä, toinen epäuskon pilvien toisella puolella, kosmoksen suurimman persoonan valtaistuimen kynnyskaiteessa.

Jeesus, minä tarvitsen sinua. Me tarvitsemme sinua. Luo muistamisen ihme jälleen tänään.

Anna meissä tapahtua se luomisen ihme, että Sinun lupauksesi muuttavat sisimpäämme kuin keväiset muuttolinnut ja rakentavat meihin pesänsä niin korkealle, ettei sinne näkyvän tai näkymättömän käsi enää ylety.

Köyhien ja rikottujen Jumala

”Sillä hän ei halveksi kurjan kärsimystä, ei katso sitä ylen, eikä kätke häneltä kasvojansa, vaan kuulee hänen avuksihuutonsa” (Ps. 22: 25).

Psalmissa 22 kuvataan Kristuksen kärsimyksiä ja kokemuksia ristillä kuolinkamppailussa ja sen jälkeen.

On hurjaa ajatella, että kolmiyhteinen Jumala ikäänkuin kysyy itseltään: ”Olethan Sinä todella niin armollinen ja huolehtiva, kuin olemme yhdessä luvanneet?”

Jeesus joutui kokemaan sitä samaa, kestämätöntä piinaa, joka monesti ylittää meidänkin kestokykymme: kärsimys on lähellä ja on vahvuudeltaan sielun murskaava mutta Jumala pysyy hetkestä seuraavaan etäällä. Eikö Hän yhtään välitä?

En tiedä voiko seuraavaa sanoittaa astumatta harhaan? Mutta yritän. Kun Poika kokee yhteydenmenetyksen Isään, kun Poika tuntee olevansa heitetty köyhien ja kurjien pariin, eikä voi itse asemaansa parantaa, Hän joutuu kysymään: ”Olethan Sinä, Isä, oikeasti myös minun ja minunlaisten köyhien auttaja?”

Jumala todistaa sekä itselleen että samalla kaikille maailman ihmisille: ”Hän auttaa kurjan vahvempien alistajien käsistä! Minä, Poika, olen sen kokenut!”

Vaikka ihmiset halveksivat, juoruavat, luokittelevat, työntävät sinut syrjään kuin eilisen Hesarin, Jumala on toisenlainen. Se oli Pojan kokemus Isästä, ja se vetää sanattomaksi.

Siis et voi olla niin ongelmainen, et niin syntinen, et niin pahoissa riippuvuussiteissä, ettei Jumala kuulisi sinua herkällä korvalla. Hän kuulee, tietää kuulemattakin ja astuu alas pimeyteesi jotta sinä saat nousta ylös uuden päivän aamunsarastukseen!

Elämän ja kuoleman rajalla?

”… kuinka ylenpalttiset, yli voimiemme käyvät, meidän rasituksemme olivat, niin että jo olimme epätoivossa hengestämmekin” (2. Kor. 1:8).

Kristittyjen keskuudessa on yleisessä käytössä sanonta, joka on kylläkin mukaelma Paavalin sanoista, mutta monesti kuin venytetty turhan suoraksi: ”Jumala ei anna meille kärsimystä enempää kuin kestämme.” Monet ahdistuneet ja ylivoimaisten vaikeuksien kanssa painivat ovat kokeneet hyvää tarkoittavan lauseen vain lisäävän tuskaa.

Aasiassa Paavali kertoo kokeneensa sellaista ahdistusta, että se meni täysin yli hänen voimiensa. Siis Jumala antoi enemmän kuin hän kesti. Tilanne oli niin raskas, että Paavali alkoi menettää uskoaan elämänsä jatkumiseen.

Samoin minäkin olen ollut elämänvaiheissa, jossa kantokuorma on kirkkaasti ylittänyt -kyvyn. Luulen, että sinäkin olet ollut tai parhaillaan olet?

Jos ahdistukset voivat yllättää rajuudellaan ja ajallisella kestollaan, Jumalan lohdutus ja täsmäapu tekevät sen vielä varmemmin ja täydellisemmin.

Mitä syvempi on pimeys, sitä kirkkaampana loistaa valkopukuisen ratsastajan, Kristuksen, säteilyvoima Hänen tullessaan pelastamaan taakkansa alle kaatunutta rakastaan.

Joskus kulkumme johtaa meidät elämän ja kuoleman rajapinnoille. Vaikka et löytäisi tietäsi takaisin kohti elämää, Kristus löytää sinut!

Valuuko elämäsi hukkaan?

”Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumalani, tuot pimeyteeni valon” (Ps. 18: 29).

Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.

Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.

Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.

Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.

Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.

Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.

Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.

Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.

Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.

Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.

Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.

Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.

Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.

Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!

Missä leijuu Jumalan siunaus?

Syvä syyllisyys, elämän riipivät repeämät, jotka eivät koskaan tunnu kuroutuvan, yksinäisyys, häpeän syvyys – kykenevätkö Jumalan valoisat kasvot siunaavan vain elämän onnistumisten aallonharjoilla viiheltäviä kristittyjä vai ulottuuko jumalallisen lempeä katse myös orjantappurapensaiden keskelle?

Jumalan vastaus on yksiselitteinen ja vapauttava; sanoisinko evankeelinen. Hän osoittaa Poikaansa, joka kärsi ja kuoli maailman kaikkien ihmisten kaikkien mahdollisten pahuuksien tähden ja nousi takaisin asemaansa korkeuksissa, jotta voisi polvistua Isän eteen kaikkein tiukimmin solmussa olevien ihmisten puolesta ja rukoilla heille evankeliumin tuomaa ilon musiikkia.

Jumalan siunaus on siellä ja vain siellä, missä on Kristus. Missä Kristus on? Hän asuu taivaan korkeudessa mutta myös siellä missä on särkynyt sydän ja vammautunut elämä.

Sydän särkyy tässä maailmassa lukemattomien painojen tähden. Elämä osaa olla aavistamattoman monikierteistä ja johtaa umpikujiin, jonne ei mikään auttava valo enää jaksa paistaa. Paitsi Jumalan armo, joka säteilee Hänen Poikansa sykkivästä sydämestä; rakkaus, jota eivät tiheimmätkään pusikot pysty estämään.

Lopulta kysymys tulee jokaiselle meille henkilökohtaiseksi: riittääkö Jumalan armo ja rakkaus vielä minullekin? Kaikkien ”muttien ja vaikkojen” jälkeen Taivaasta kuuluu vastaus: ”Katso rakkauttani ristillä, katso sinun edestäsi kuolevaa Jumalaa!”

Herra Jeesus Kristus tekee majapaikkansa sinne, missä ei ole enää muuta kuin epäonnistumisten vihlaiseva kaiku ja pieni, väsynyt pyyntö: ”Herra Jeesus, armahda minua!” Siellä on Kristus, siellä on koko Jumalan maailma, koko taivaan täyteys ja enkelikuoro laulamassa Isän Jumalan kirkkautta ja kunniaa!