”Kaikki kiittelivät ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Luuk. 4:22).

Jeesuksen ensimmäinen julkinen opetus hämmästytti ihmisiä. Hän kohdisti sanansa niille, jotka olivat yhteiskunnan ja uskonnollisen maailman alakastia ja puhui tavalla, joka avasi häpeästä lukkiutuneet sydämet.

Jeesuksen sanat hämmästyttivät, koska sellaisia ei oltu kuultu aikaisempien opettajien toimesta. Lempeys ja armahtavaisuus valui synagogan ikkunoista ja ovista niille, jotka kulkivat pää kumarassa ja huokailivat: ”Jospa minäkin vielä kelpaisin.”

Jeesus aiheutti vallankumouksen tavallaan rakastaa. Hän kohtasi syntisiä kuin suurimpia aarteita ja puhui sanoja, jotka palauttivat ryöstetyn ihmisarvon.

Jeesuksella on varattuna sanoja sinullekin. Ehkä olet ollut hänen ystäviensä seurassa jo pitkään mutta et ole saanut kuulla alkuperäisiä sanoja, jotka tuovat tullessaan levon ja ilon?

Jeesus rakastaa sinua. Hän on valmis kääntämään jokaisen kiven löytääkseen sen raotetun oven, jonka kautta Hän pääsee luoksesi, ohi pelkojesi ja turvalukkojesi.

Mahdottomuudesta säteilevää iloa

”Olen puhunut tämän teille, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi” (Joh. 15:11).

Jeesus piti viimeisiä opetushetkiään nuhjuisille opetuslapsille ennen kuolemaansa. Edessä oli hirveä, ruumiin ja sielun särkevä kärsimysnäytelmä, malja, jonka edessä Jeesus vavahteli ja oli poissa sijoiltaan.

Ennen Via dolorosaa Jeesus mainitsi, kuin ohimennen, että Hän koki sisimmässään syvää iloa. Olosuhteet eivät säteilleet kirkkautta eikä tulevaisuus ollut punaista ruusutarhaa; ilon lähde oli siellä, mistä mekin sen tavoitamme.

”Olen puhunut tämän teille, jotta…” Uskon, että opetuslapset muistelivat näitä sanoja monesti. Sanoja, joiden voimasta ilo hiipi vaivihkaa sielun ikkunoista sisään ja keskellä pimeää sytytti kaikki loistelamput palamaan.

Miten voisin itse löytää Jeesuksen ilon? Miten voisin kokea sitä keskellä ahdistavia tulevaisuudennäkymiä? Miten ilo voisi voittaa masennuksen ja uupumuksesta seuraavan näköalattomuuden? Palaan Jeesuksen sanoihin, sanoihin, jotka ovat kirjoitettu ylös juuri siksi, että me saisimme itkeä ja haukkoa sisäämme vapauttavaa taivaallista ilmaa elämän tunkkaisuudessa.

Tänään en tavoita iloa olosuhteista enkä inhimillisistä laskelmista. Huolet eivät ole vähentyneet eikä vaikeudet poistuneet. Mutta silti Jeesus opettaa ärsyttävän rohkeasti ilosta. Sen täytyy olla olemassa siis minuakin varten, meitä jokaista kärsivää varten.

Tule, Jeesus ja palauta meidät sanojesi äärelle! Anna ilosi vyöryä näkymättömän maailman levollisuudesta sielumme levottomuuteen. Anna meidän juuri tänään ja tässä levätä sinun voimallisten ja elämää luovien sanojesi varassa, Sinun varassasi!

Seiso ja muista!

”Seiskää lujina!” (Ef. 6:14).

Vessat ovat lapsiperheen kiireiselle vanhemmalle hyviä paikkoja tehdä elämän pikainventaarioita. Ovi lukkoon, taustamelu mielen vastamelukuulokkeilla hiiden luokse ja minuutin paratiisi aloittaa näytöksensä. 

Tänä aamuna otin oman vessahetkeni ja mietin juuri ohi kiitänyttä joulua. Minulle se oli yksi suuri taistelukenttä, aika, jolloin mieleni kaatui vähän väliä ylikuormituksesta. Pahinta oli tunne omasta avuttomuudesta hallita itseä sekä ympärillä olevia ihmisiä ja olosuhteita. Avuttomuus kuiski korvaan lohduttomia tulevaisuudennäkymiä ja epätoivo astui kylään kuin kotiin.

Vessassa tajusin olevani totaalisen yksin. Kukaan toinen ei voisi käsittää sitä kivun, epätoivon ja lohduttomuuden määrää. Ja samassa oikein naurahdin ääneen: enhän minä ollut yksin! Minullahan oli Jeesus, joka oli kaiken ymmärryksen mukaan sitoutunut elämääni hautaan saakka ja sen ylikin. Vessa täyttyi hetkessä ilolla.

Kun Paavali opetti Saatanan juonista ja erityisistä pahoista päivistä, hän kehotti kristittyjä seisomaan aloillaan. Myrskyt kyllä tulisivat aika ajoin, mutta puhureiden ei tarvitsisi kiskoa uskon kilven takana vapisevia sotilaita mukanaan. Seisominen on muistamista.

Aamuisen vessapohdinnan aikana ymmärsin, että epätoivo valtaa mieleni aina kun unohdan. Aurinkoisina päivinä on helppoa uskoa Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen, johdatukseen ja hellään huolenpitoon, mutta myrskyn keskellä muistosta jää vain hattaran kokoinen kangastus. Aina kun unohdan, että Jeesus rakastaa minua ja on kaikessa arjessani mukana ulospääsytiet jo valmiiksi navigoituna, hukun. 

Kristinusko on muistamista. Seurakunta on olemassa, jotta meillä olisi yhteisö, jossa muistamme yhdessä. Erilaiset kokoontumiset, raamattuopetukset ja hartaudet ovat merkityksellisiä juuri siksi, että niissä muistetaan ja muistutetaan. 

Jos sinulla on siis tänään paha päivä, seiso ja muista! Vaikka pimeys peittäisi käsivarren päästä kaiken näkymän, saat olla varma, että laillasi seisovia on tanner täynnä. Enkeliarmeija on puettu täysiin tamineisiin ja sotajoukon Herra istuu valkoisella ratsullaan, ja – katsoo sinua kuin ainoaa aarrettaan.

Tukiopettajan tarpeessa

”Kuuskytyhdeksän jaettuna yhdeksällä? Nimittäjät eivät muutu! Rohkeasti vaa, ei haittaa, vaikka pää menis jumiin!” Viimeinen huuto taisi jäädä leijumaan aamupakkaseen, kun Eemil juoksi kiireessä koulun ovesta sisään. Tänään on edessä matematiikan koe ja ilta sekä aamu meni yllättävän haastavia laskutoimituksia harjoitellessa.

Sainkohan sanottua kaiken oleellisen? Muistinko painottaa tärkeimpiä asioita? Tulisiko tästä se onnistumisen kokemus, joka siivittäisi tärkeään ”Minähän osaan!” -liekkiin?

Jeesuskin kertoi aikoinaan viimeisiä vinkkejä orvoiksi itsensä tunteville opetuslapsille. Hän tiesi, että he jäisivät elämän oppitunneille ja kohtaisivat monet tiukat kokeet, joista kaikista ei mentäisi edes rimaa hipoen ylitse. Mitä tulisi painottaa? Miten Hän osaisi rohkaista pian täysin epäonnistuvaa Pietaria?

Hetken aikaa ajattelin itseäni Eemilin luokkahuoneeseen. Istuisin hänen vieressään ja kun koe alkaisi, katsoisimme toisiamme ja hymyilisimme. Hänellä olisi ohjeeni ja vielä enemmän: minut jokaisen viivan ja raksin liikkeessä.

””Mutta tulen taas luoksenne” (Joh. 14:28). Istun elämäni koulussa välillä lamaantuneena ja yhtenä huutavana kysymysmerkkinä. En muista Isän ohjeita, pää on turta. Mutta Jeesus, Sinä olet siinä, tässä lähelläni. Sinä muistutat kaikesta, ohjaat oikeaan, havahdutat ja katsot lempeästi.

Paras tukiopettajani! Kiitos.

Häpeän valtava voima ja suunnitelma A

Tämän syksyn olen otellut voimattomuuden ja masennuksen kanssa. Olen jo monta kertaa kirjoittanut aiheesta tiedostaen, että siellä näytön toisella puolella saattaa joku toinen kärsiä samoista ongelmista.

Olen kysellyt ja itkenyt syytä tilaani. Alan yhä enemmän ymmärtää, että häpeä on se iso kivi, jota kannan sisälläni, ja joka vetää minut syvyyksiin.

Häpeä aiheutuu lapsuuden kivuista, ajoista, joihin en itse voinut vaikuttaa. Pieni lapsi yritti muotoilla itseään hyväksytyksi ja olisi vaikka katkaissut jalkansa, että olisi ollut rakastettu.

Häpeä aiheutuu myös omista epäonnistumisista. Ei ole helppoa olla eläkeläinen, vammainen, eronnut, uupunut. Ei ole helppoa tunnustaa, ettei jaksa enää huolehtia itsestään eikä osaa rakastaa toisia, niin kuin haluaisi ja kuin toiset ansaitsisivat.

Jeesus sanoo kovia sanoja. Olen luullut tänne saakka, että minulle. Mutta ei, hän puhuu määrätietoisen painokkaasti häpeälle, joka luulottelee olevansa osa minua. Jeesus repii häpeää minusta kuin lakanaa altani. Luulin tipahtavani sängystä – elämästä – mutta häpeän kalvon irrotessa olenkin paljaammassa kosketuksessa Isän rakkauden kanssa.

Minulle ja meille häpeän lapsille, meille, joiden pää on painuksissa huonommuuden, alamittaisuuden ja alhaisen itsetunnon tähden Jeesus sanoo: ”Olet rakastettu. Olet rakastettu. Olet Minun rakastettu!”

Jeesuksen sanat antavat uuden pohjan elämälle. Vaikka nykyisen yksiön seinät kertoisivat tarinaa epäonnistuneesta elämästä ja marraskuun sade olisi vain sinun päälläsi, elät aina Jumalan suunnitelmassa A. Se on häpeää suurempi tarina.