Oletko verkossa kiinni?

”Minun silmäni katsovat aina Herraan, sillä hän päästää jalkani verkosta.” (Ps. 25:15)

Oletko kokenut sen: vaikka kuinka haluaisit kokea avaraa taivasta ja tuntea siipiesi kantavan sinua, joudut yhä uudestaan jaloistasi verkkoon kiinni?

Verkot ovat niitä asioita, jotka vetävät meidän tylysti maan pinnalla ja murskaavat haaveemme. Ne vievät elämästämme keveyden ja ilon. Elämä muuttuu yhdeksi selviytymistaisteluksi asioiden kanssa, jotka iskevät meidät yhä uudestaan rähmälleen.

Minusta Daavid lausuu jotain uskomatonta: Hän katsoo verkossa olleessaan Herraan. Hän odottaa Herran auttavan Häntä. Hänellä taisi olla niin monta epätoivoista taistelua vaikeuksien kanssa, että Hän suosiolla luovutti asiat Jumalalleen.

Minä en voi sanoa edistyneeni niin pitkälle. Verkkojen ottaessaan minusta otteensa, joudun paniikkiin ja alan itse selvittää itseäni vapaaksi. Ja kun keskitän kaiken huomioni maanpäällisiin, unohdan Taivaan.

Raamattu kutsuu meitä jatkuvasti elämään lupausten varassa. Se tarkoittaa, ettemme laske elämämme olosuhteita ja tulevaisuuden näkymiämme vain realistisen matematiikan avulla. Otamme huomioon Vapahtajamme Herran Jeesuksen.

Jeesus tahtoo nostaa meidät lentoon uskon siivin. Verkot saattavat olla jaloissa, mutta sydän on taivaallisissa. Vaikeudet saattavat jatkua, mutta me katsomme Herraamme luottavaisina. ”Aina” – sanoisi Daavid tähän perään.

Rakkautta yli seurakuntarajojen

”Uuden käskyn minä annan teille: rakastakaa toisianne. Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne.” (Joh. 13: 34)

Eri kirkkokunnat ja järjestöt ovat hyvä asia. Jokainen Raamattuun nojaava yhteisö pitää esillä omalla tavallaan ja näkökulmallaan tärkeitä Raamatun totuuksia. On hyvä tiedostaa, ettei mikään kirkkokunta omaa yksin koko oikeaa oppia ja totuutta. Jumala on liian ihmeellinen käsittää täysin ja kattavasti ja me kaikki olemme jatkuvasti opintiellä. Se pitää meidät nöyränä.

Vaikka eri kristillisten yhteisöjen näkemykset vaihtelevat esimerkiksi kasteesta, armolahjoista, Pyhän Hengen toiminnasta ja seurakuntarakenteesta, yksi ja ainoa keskeinen asia sitoo kaikki ja kaiken yhteen: usko Herraan Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana. Se totuus pelastaa meidän Jumalan vihalta, synnyttää meidät Jumalan perheväkeen ja avaa Taivaan portit. Ja samaan taivaaseen meidän pitäisi kaikkien mahtua.

Taivaassa ei ole erikseen luterilaisia, katolisia, helluntailaisia, vapaakirkollisia tai babtisteja. Siellä on Herraan Jeesuksen Kristuksen omia. Siis kristittyjä.

Kun Jeesus opetti opetuslapsilleen toistuvasti rakastamisen tärkeyttä, Hän ei tarkoittanut luterilaisten rakastavan vain luterilaisia. Eikä helluntailaisten helluntailaisia. Hän ei tarkoittanut, että kristittyjen keskinäiselle rakkaudelle tulisi ylitsepääsemättömiä esteitä nimeltä kirkkokunnat.

Miksi eri seurakuntaperheiden välillä on niin paljon epäluuloa ja kitkaa? Uskallan väittää, että se johtuu vain ja ainoastaan meidän lihallisuudestamme. Me rakennamme raja-aitoja, pidämme itseämme toisiamme parempina ja toitotamme oman tietomme ja uskomme verrattomuutta. Me katsomme karsaasti niihin, jotka ovat eri mieltä kanssamme eivätkä leiki meidän hiekkalaatikollamme. Me epäilemme toisia liikkeitä koska heidän meistä poikkeavat näkemykset horjuttavat omaa paremmuuttamme.

Kristuksen Henki etsii yhteyttä. Erojen sijaan Hän etsii meitä yhdistäviä asioita. Kristuksen Henki meissä ja yhteisöissämme vaikuttaa kunnioitusta ja siunaavaa asennetta.

Kun rakkaus voittaa epäluulomme, kun Henki pääsee vaikuttamaan yli lihallisuutemme, silloin Kristuksen seurakunta on kuin korjattu majakka: se loistaa kaunista valoaan pimeään maailmaan.

Jakamisen ihme toimii edelleen

”Hän otti ylös ne viisi leipää ja kaksi kalaa, katsoi ylös taivaaseen ja siunasi ne. Sitten hän mursi leivät ja antoi ne opetuslapsilleen, jotta jakaisivat ne kansalle.” (Mark. 6:41)

Opetuslapset taisivat olla huolissaan eväistään. He olivat keskellä ei-mitään ja heillä oli juuri ja juuri itselleen varattuna riittävä määrä ruokaa. Sitten Jeesus otti ruuat itselleen, alkoi murtaa leipiä ja kaloja ja opetuslasten piti viedä niitä toisille.

Ajattele: opetuslasten käsissä oli se määrä ruokaa, jonka he itse olisivat tarvinneet. Voimme vain arvailla, mitä mutinaa he mielessään kävivät läpi, ennen kuin tajusivat antamisen salaisuuden. Jos opetuslapset eivät olisi antaneet omista vähintä eväistään muille, he eivät ehkä olisi saaneet olla mukana tässä huikeassa kokemuksessa.

Sama jakamisen ihme on edelleen voimassa. Jumala kutsuu meitä laittamaan eteenpäin – antamaan toisille – sitä, mitä Hän on meille antanut. Emme haluaisi niin tehdä, kun järkemme sanoo, että antaessamme meillä on aikaisempaa vähemmän. Mutta Jumalan kanssa asia on toisin: mitä enemmän annamme itsestämme Hänelle ja toisille ihmisille, sitä enemmän saamme itsekin.

Opetuslapset valittivat, että heillä oli liian vähän annettavaa. Niin mekin teemme. Mutta eihän Jumala ole koskaan tarvinnut meidän varojamme, palveluksiamme tai tekemisiämme. Me sen sijaan saamme antaessamme vähästämme olla mukana Jumalan suuressa ihmeessä.

Kuka näkee minut?

Olen ollut jo pitkään yksinäinen. Olen hautautunut omien kipujeni alle ja pelkään, ettei kukaan näe minua.

En minä ole ne muurini, jotka olen pystyttänyt. En ole se vahvuus, jonka varassa näyttelen elämääni.

Olen aika yksinäinen iglun rakentaja. Jo lapsena kasailin näitä jäisiä, paksuja lohkareita sydämeni suojaksi. Ajattelin olevani turvassa. Pelko oli luja laasti.

Nyt olen täällä igluni sisällä. Olen ollut täällä jo vuosia, paremminkin vuosikymmeniä. Joskus pidin varovaisesti ovea raollaan. Jos joku olisi tullut minua kohtaamaan. Lämmittämään. Nyt tuo ovi on jäätynyt kiinni.

Et sinä voi tänne löytää, kun en itsekään löydä ulos. Se, mikä kerran rakennettiin suojaksi, on nyt tullut vankilaksi. Huudan, eikä kukaan kuule.

Näetkö Sinä minut? Löytäisitkö Sinä itkevän minuuteni täältä iglujen maasta? Jos seisot ulkopuolella, en enää osaa avata sinulle oveani. Osaisiko Sinun rakkautesi löytää tiensä sisään?

Kun sanot olevasi Jumala, joka näkee – näe minut! Tule igluuni, kata minulle armosi juhlapöytä ja puhalla minut eloon!

Pölyhuiskat ja mattopiiskat

”Ei tietenkään, Kuinka me, jotka olemme kuolleet synnille, vielä eläisimme siinä?” (Room. 6:2)

Paavalia syytettiin toistuvasti liian leveästä armosta. Hän ei suostunut laittamaan Jumalan armolle ihmisehtoja ja siitä syystä hän sai vastustajia, jotka väittivät Paavalin julistaman armon tuovan mukanaan synnin puolustelemista ja suosimista.

Paavali vastasi syytöksiin opettamalla, että vain todellinen ja rajoittamaton Jumalan armo toimii kristityn elämässä pyhittävänä voimana. Hän kirjoitti, että kristitty ei voi elää sopusoinnussa ja hyvillä mielin synnin kanssa, siis harjoittaa tietoisesti synnin tekemistä. Mitä hän tarkoitti?

Kristitty taistelee syntejään vastaan ja haluaa päästä niistä eroon siksi, että Kristus on muuttanut asumaan hänen sydämeensä. Jeesuksella on kädessään imuri ja pölyhuiska ja hän tunnollisen perheenäidin/ -isän tavoin siivoaa asuntoaan kaikesta liasta.

Joskus Jeesus myös vie matot pihalle ja ottaa mattopiiskan käyttöönsä. Hän päättäväisesti tamppaa mattojamme, jotta niistä irtoaisi meitä ahdistavaa ja satuttavaa likaa irti. Tästä Raamattu opettaa, että rakastava Jumala kurittaa meitä meidän pyhityksen vuoksi (esim Hebr. 12:10).

Vaikka Jeesuksella riittää joka päivä siivoamista meidän kanssa, Hän ei koskaan lannistu eikä luovuta. Hän ei heitä siivousvälineitään nurkkaan ja jätä meitä painimaan itse pölyjemme kanssa.

Paitsi eräänä päivänä. Silloin Jeesus tulee hakemaan meitä taivaaseen – silloin saavat pölyhuiskat ja mattopiiskat jäädä toimettomiksi.