Kaipaatko syvempää hengellistä elämää?

Tiedän itseni lisäksi todella monia kristittyjä, jotka aina aika ajoin murehtivat omaa hengellistä tilaansa. He tuntevat oman sydämensä tilan, näkevät siellä kylmyyttä ja itsekkyyttä. He tuntevat, kuinka vähän rakastavat Jeesusta ja kokevat syyllisyyttä omasta huonosta kristillisyydestään. Ehkä sinäkin kuulut tähän ryhmään? Tiedät, ettet ole riittävän ”palava”, kaipaat syvempää yhteyttä Jumalan kanssa.

Syvempää Jumalayhteyttä kaipaavat ihmiset suhtautuvat armoon kaksitahoisesti: he helpottuvat kuullessaan, että he riittävät sellaisina kuin ovat. Jumala rakastaa ja hyväksyy heidät Kristuksen tähden heikkoina ja syntisinä. Toisaalta he saattavat kuitenkin miettiä, että armo ei vastaa heidän syvään tarpeeseen päästä lähemmäs Jumalaa. Kuinka he voisivat elää syvempää kristillisyyttä? Sellaista, joka tuottaisi Jumalalle kunniaa?

Kiertotie

Jumalaa janoava kristitty on kiitollinen evankeliumista. Hän ymmärtää, että hänen pelastuksensa on ollut yksin Jumalan ansioita, siinä Jumala kohtasi ihmeellisellä tavalla syntisen ihmisen. Kuitenkin monta kertaa – kun puhutaan ”paremmasta hengellisestä elämästä” – kristityt alkavat miettiä omaa osaansa sen saavuttamiseksi. Tällöin Jumalan siunaukset ja ”voitelu” ovat ihmisen saavutettavissa, pitää vain osata elää oikein ja tehdä oikeita asioita. Monesti opetetaan, että Jumala on jo tehnyt kaiken valmiiksi, nyt ihmisen täytyy vain tehdä oma osansa elääkseen Jumalan täyteydessä.

Kristitty alkaa siis etsiä tapaa, jolla Jumalan siunaus voitaisiin saavuttaa. Kristitty yrittää vakuuttaa Jumalan siitä, että hän on arvollinen saamaan Häneltä enemmän. Huomaatko tässä mitään erikoista? Huomio kiinnittyy omaan rukouselämään, Raamatun tutkimiseen, antautumiseen, rakastamiseen, hyviin päätöksiin ja niin edelleen. Ihminen alkaa siis kiinnittää huomiotaan itseensä, uskonelämä alkaa pyöriä ihmisen itsensä ympärillä.

Tämä on kiertotie, koska se vie kauemmaksi Jumalasta. Miksi? Siinä ihminen joutuu lain alle. Kristitty alkaa kuvitella, että hänen täytyy tehdä jotain Jumalalle, hänen täytyy ansaita Jumalan siunaus. Kristitty yrittää siis teoillaan ansaita Jumalan huomiota. Tällöin ihminen joutuu pois armosta ja samalla pois Kristuksesta (Gal. 5:4). Tämä on nykyisen kristillisyyden suuri ongelma!

Tapaan aika ajoin uskovia, jotka ovat kyllästyneet koko kristillisyyteen. He ovat luopumassa uskosta, koska eivät jaksa enää suorittaa. He ovat yrittäneet miellyttää Jumalaa ja ovat tosissaan etsineet syvempää tai voitokkaampaa hengellisyyttä mutta he ovat epäonnistuneet. He ovat taistelleet vuosikausia ja lopulta nääntyneet tyystin. Sydämeni särkyy nähdessäni heidän ponnistelunsa ja epätoivonsa. He ovat lähteneet kilvoittelemaan, etsimään Jumalaa mutta ovat luopuneet jatkuvien epäonnistumisien tähden. Näin tapahtuu jokaiselle, joka yrittää miellyttää Jumalaa teoillaan. Olen itsekin kokenut tämän raskaasti. Lakihenkinen kristillisyys olettaa Jumalan siunaavan ihmistä tämän yrittämisen tuloksena. Miten kauhea harha! Tämä on se ”toinen evankeliumi”, jota vastaan Paavali itkien taisteli (Gal. 3:1, 4:19,20)!

Siteeraan seuraavassa Poul Madsenin ajatuksia kirjasta Hengen vapauteen:

”Kuten tapahtui Galatiassa, niin nytkin uskovien keskuuteen on pujahtanut harhaopettajia, jotka vetävät iloiset kristityt syrjään ja kysyvät heiltä, eivätkö he halua päästä syvempään uskonelämässään, eivätkö hekin yhdy siihen, että heidän tulee uhrata elämänsä entistä ’kokosydämisemmin’ ja eikö ole jo aika luopua lapsellisesta ilosta ja osoittautua kypsiksi kristityiksi, jotka suhtautuvat uskonelämään aivan toisella tavalla. He kysyvät Jumalan lapsilta, joko he ovat vastaanottaneet kaiken, mitä Jumalalla on annettavana. Kun nämä uudet opettajat ovat saaneet kristityt hämmennyksiin, niin heidän ei ole vaikea osoittaa heille, että nyt ’on annettava todellinen panos’, jos on mieli päästä eteenpäin hengellisessä elämässä. Ovatko he valmiit tähän?

Näin vilpittömät Jumalan lapset johdetaan pois lapsenmielisestä ja välittömästä luottamuksesta Kristukseen ja näin heidät vedetään takaisin omiin inhimillisiin ponnisteluihin.

Näin vääristellään Kristuksen evankeliumi ja siltä riistetään sen voima ja ihmiset sidotaan loputtomiin ponnisteluihin ja sairaanloiseen itsekeskeisyyteen.

Tällaista on vääristelty evankeliumi. Se ei ole evankeliumia lainkaan. Se on valhetta eikä ainoastaan toinen ilmaisutapa. Se kääntää oikean evankeliumin nurinpäin ja johtaa tekojen uskontoon, joka on evankeliumin vastakohta ja sen leppymätön vihollinen.”

Todellinen evankeliumi antaa kaiken tarvittavan

Oikea evankeliumi vastaa ihmisen todellisiin tarpeisiin. Evankeliumi ei ole vain uskoontulohetkeä varten, se on Jumalan voima kristityn koko elämän ajaksi (Room. 1:16-17). Evankeliumi takaa sen, että ihmisen ei tarvitse olla mitään, Jeesus on kaikkea hänen puolestaan. Siksi Paavali voi turvallisesti kirjoittaa, että Jumala valitsee aina ne, jotka eivät ole itsessään mitään (1. Kor: 1:28).

Mikä on evankeliumin ydin? Kristus! On älytön harha kuvitella, että Jeesus toimisi meidän elämässämme vain uskoontulohetkellä ja siitä eteenpäin kaikki olisi ihmisestä itsestään kiinni. Mikään ei ole kiinni kristitystä itsestään. Kaikki on kiinni Kristuksesta! Mitä tämä tarkoittaa? Kristus on tullut meidän elämäksemme (Kol. 3:4). Me omistamme Hänessä kaiken, mitä voimme ikinä hengellisessä elämässämme tarvita! Jumala ei ole jättänyt yhtään siunaustaan meille antamatta, vaan ne kaikki on jo annettu meille, Kristuksessa (Ef. 1:3).

Kun siis kaipaamme syvempää hengellistä elämää, tarvitsemme Jeesusta. Tarvitsemme ymmärtää Häntä enemmän, nähdä Hänet selkeämmin. Kristus on Jumalan syvyys, Hän on Jumalan suuri salaisuus! Kuinka voimme oppia tuntemaan Jeesusta syvemmin? Tulemalla köyhiksi. Jeesus ohittaa omavoimaiset ja itseensä luottavat ja tulee niiden luokse, jotka ovat särkyneet ja väsyneet. Hän kohtaa aina niitä, joilla ei ole hyvyyttä itsessään, joilla ei ole hyviä tekoja Hänelle tarjottavana.

Armo on Kristuksen suurin salaisuus. Armon ymmärtänyt kristitty alkaa levätä ponnisteluistaan ja saa kokea Kristuksen toimivan hänen puolestaan.

Evankeliumi tarjoaa meille lahjana kaiken mitä tarvitsemme uskossamme. Kaikki on jo tehty meidän puolesta, mitään ei enää tarvitse ihmisen hankkia itse. Saamme lahjana vanhurskauden, pyhityksen, ensirakkauden, halun olla Jumalan lähellä, kaiken! Miten ihmeellinen evankeliumi! Miten valtavan vapauttavaa, Kristus on tehnyt kaiken niin, että minun ei tarvitse tehdä enää mitään.

”Evankeliumi ei muutu. Se on yksinkertainen ja pelkistetty sanoma siitä, että Jumala vain ja ainoastaan Jeesuksen ansion tähden antaa lapsilleen kaikkea, mitä he tarvitsevat. Ainoa asia, mikä heille voi tulla esteeksi on se, että he omilla ansioillaan pyrkivät saamaan Jumalalta enemmän kuin muut. Evankeliumi on nöyryyttävä, jonka mukaan ihminen itse ei ole mitään, mutta Lunastaja on kaikkea. Kun tämä sanoma vastaanotetaan päivästä päivään, Jumala antaa omilleen sen, mitä he tarvitsevat ja ylikin. Mutta niin pian kuin he alkavat elätellä suuria luuloja itsestään, heidän sisimpäänsä kätkeytyy ylpeyttä, joka estää heiltä Jumalan siunauksen.

Se, joka pyrkii ansioitumaan kokeakseen Jumalan runsaampaa osallisuutta, on vaarassa kadottaa senkin, mitä on saanut. Hän on syrjäyttänyt uskon Kristukseen ja uskoo itseensä. Ja vieläpä luulee miellyttävänsä Jumalaa.” – Poul Madsen

Pysytään tässä armon evankeliumissa. Tämä on jotain järjelle käsittämätöntä ja ymmärrettävissä vain, kun Jumalan Henki saa meitä opettaa. Näin täydellinen on Kristuksen sovitustyö. Näin kattava on Jeesuksen huuto ristiltä: ”Se on täytetty!” Lepää tämän armollisen Kristuksen varassa ja saat huomata, että elämääsi viedään syvemmälle Hänen tuntemiseensa!

Jeesukseen katsominen

Pietari, Jaakob ja Johannes saivat unohtumattoman kokemuksen noustessaan eräänä päivänä Jeesuksen kanssa neljästään eräälle vuorelle rukoilemaan. Heidän ollessaan vuorenhuipulla Jeesuksen olemus muuttui ja Hänen viereensä ilmestyivät Vanhan Testamentin suuret hahmot, Mooses ja Elia. Opetuslasten ihmetellessä näkemäänsä tapahtui jotain merkillistä ja hyvin tärkeää. Pilvi peitti vuorenhuipun ja opetuslapset kuulivat taivaasta äänen: ”tämä on Minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!” Tämän Jumalan puheen jälkeen opetuslapset eivät nähneet kuin Jeesuksen yksin. Jumala kiinnitti opetuslasten huomion Jeesukseen ja saman Hän haluaa tehdä kaikkina aikoina kaikille kristityille.

Kuinka monesti me tahtoisimmekin kiinnittää huomiomme johonkin ”ihmeellisempään” kuin yksin Jeesukseen? Opetuslapsetkin olivat varmasti hyvin hämmästyksissään Mooseksen ja Elian läsnäolosta. Olen miettinyt, että olisiko näillä miehillä jotain sanottavaa meidän tämän ajan kristillisyydelle? Edustaisiko Mooses tässä tapahtumassa Jumalan antamaa lakiliittoa, jossa korostuvat ihmisen suoritukset ja tämän oma osuus? Voisiko Elia puolestaan ihmeitä tekevänä profeettana kuvata sitä kristillisyyden muotoa, jossa kiinnitetään huomio kaikenlaisiin hämmästyttäviin ja suureellisiin merkkeihin ja tekoihin? Ainakin olen murheellisena havaitsemassa, että nämä kaksi ”kristillisyyden muotoa” ovat vangitsemassa kristittyjen huomion pois pääasiasta. Toisessa huomio kiinnittyy ihmisen mahdollisuuksiin miellyttää Jumalaa, ihmisen omiin tekoihin ja suorituksiin, toisessa siihen ns. ihmeelliseen hengellisyyteen, jossa juostaan aina sinne, missä Hengen ajatellaan kulloinkin vaikuttavan ja jossa etsitään toistaan suurempia ihmeitä ja merkkejä.

Mikä on pääasia? Opetuslapset saivat katsella sekä Moosesta että Eliaa aikansa, mutta Jumala halusi osoittaa heille minkä tuli olla huomion keskipiste. Jumalan antamalla lailla on myös meille nykyajan kristityille oma merkityksensä, emme suinkaan ole sitä hylänneet. Otamme myös kiitoksella vastaan kaikki Hengen ilmenemismuodot, kunhan ne tapahtuvat raittiisti. Pääasiasta emme kuitenkaan voi koskaan, mistään hinnasta tinkiä. Jumala näytti opetuslapsille, että Jeesusta heidän tuli kuunnella ja katsella; Hän oli kaiken keskipiste. Samaa Hän haluaa osoittaa meillekin. Jeesus on aina pääasia, Hän ei voi eikä saa syrjäytyä!

Mitä näemme Jeesusta katsoessamme? Apostoli Johannes katseli Jeesusta ja kuvasi häntä sanomalla, että Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Tämä Hänen totuutensa on sitä totuutta, joka kertoo meille millaisia me olemme. Hänen totuutensa valossa alamme nähdä selkeästi omaa pahuuttamme. Hänen armonsa kuvaa sitä suunnatonta rakkautta meitä pahoja kohtaan, jonka tähden Luoja oli valmis antamaan henkensä luotujen puolesta. Nämä Jeesuksen olemuksen kaksi puolta ovat aina voimassa, löydämme ne aina Hänestä. Näemme myös niiden vaikutukset niiden ihmisten elämästä, jotka ovat tulleet Hänen kohtaamikseen; he ovat murtuneet oman köyhyytensä tähden ja ovat samaan aikaan rikkaita omistaessaan Kristuksen rajattoman armon. Heistä huokuu yhtä aikaa sekä kipu omasta tilastaan että sanoinkuvaamaton sisäinen rauha ja onni. He ovat pienentyneet niin paljon, että näkevät edessään itsensä sijasta suuren Kristuksen.

Jeesusta katseleva kristitty näkee siis hänet totuutena ja armona. Nämä kaksi ominaisuutta toimivat jatkuvasti käsi kädessä niin, että vain Jumalan ansaitsemattoman rakkauden ymmärtäneinä voimme uskaltaa katsoa sydämemme pimeyteen. Ilman armoa tahdomme peittää syntisyytemme, sekä toisilta että myös itseltämme. Toisaalta juuri totuuden näkeminen avaa meidät vastaanottamaan Jumalan armoa. Eiväthän vahvat ja itsessään hyvät tarvitse armoa, he ovat tyytyväisiä omaan erinomaisuuteensa ja omiin tekoihinsa. Jeesuksen totuus murtaa meidän erinomaisuutemme ja tekee meidät köyhiksi. Hänen totuutensa varmistaa, että pysymme Hänen armossaan.

Jeesuksen katseleminen on kristillisyyden ydin ja yksittäisen kristityn suurin etuoikeus. Mitä tarkoittaa Jeesukseen katsominen? Sitä on vaikea sanoin kuvata. Siinä yksittäinen ihminen alkaa ymmärtää, että Jeesus on hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Se on sisäisen huomion kiinnittämisestä Elämän lähteeseen, sen näkemistä, että Jeesus on personoitu Ihanuus ja Täyteys. Se on myös sydämen lukkiutumista Jeesukseen tavalla, jossa halutaan omistaa vain Hänet ja nähdä Häntä entistä selkeämmin.

Millaisena meidän tulisi hänet nähdä? Opetuslapset näkivät hänet hetken aikaa kirkastuneena, kunnes pilvi jätti jäljelle ”tavallisen” Jeesuksen. Jumala kehotti opetuslapsia kuuntelemaan tätä tavallista Jeesusta. Mitä heidän tuli kuunnella? Huomaa, että tästä ihmeellisestä tapahtumasta lähtien Jeesus alkoi opettaa opetuslapsille omaa ristin tietään. Hän kertoi Hänen päämääränsä olleen ihmiskunnan syntien sovitus. Miten kolmiyhteinen Jumala tahtoo meidän siis katselevan Jeesusta? Katsomalla Häntä ristiinnaulittuna!

Ei ole mitään ihmeellisempää kuin katsella sydämen silmin ristiinnaulittua Jeesusta. Ristin juurelle saavat tulla kaikki epäonnistuneet, heikot, horjuvat, masentuneet ja väsyneet. Sinne saavat tulla ne, joita ei muualle hyväksytä. He saavat nostaa epätoivoisen katseensa kohti kärsivää Vapahtajaa ja huomata, että ristiltä heihin virtaa ihmeellistä lohdutusta sekä rauhaa.

Ristin luota ei tule lähteä pois. Se ei ole paikka, jossa käydään vain hakemassa voimaa, vain jotta voitaisiin lähteä etsimään jotain parempaa tai ihmeellisempää. Jumalalla ei ole mitään syvempää kuin ristiinnaulittu Poika.

Jeesukseen kiinnittyvä kristitty keskittyy pääasiaan. Hän alkaa ymmärtää, että kaikki muut asiat, jopa muut tärkeät uskonasiat, ovat toisarvoisia tämän pääasian rinnalla. Tällainen kristitty katselee Jeesusta niin, että hän suorastaan ”unohtaa” muun ympärillä olevan hengellisen hyörinnän.

Kristuksen katselemisessa on myös omat vaikutuksensa. Jeesus on kuin aurinko, joka paistaa täydeltä terältä heti, kun tullaan valonsäteiden alle. Jeesukseen keskittyvä kristitty on samoin tämän Kristus-auringon vaikutuksen alaisuudessa ja siinä Jeesuksessa oleva ihmeellinen armo virtaa esteettä häneen. Tässä yhteydessä kristityn elämästä alkaa hämmästyttävällä tavalla loistaa jotain ihanan lämmintä ja kaunista. Jeesukseen keskittyvä ihminen ei kuitenkaan todellisuudessa itse usein näe hänessä tapahtuvia armon vaikutuksia. Hänen sisäiset silmänsä ovat niin kiinni Jeesuksessa, ettei hän edes kykene näkemään itsessään esiin tulevia Hengen hedelmiä. Ja vaikka hän näkisikin ne, ei hän niistä välittäisi, koska hän tahtoisi vain katsella itse Elämää ja todellista Antajaa!

jeesukseenkatsominen

Että kantaisitte hedelmää

Viinipuu -vertauksesta olen kirjoittanut aiemminkin, mutta haluan käsitellä sitä nyt eri näkökulmasta.  Vertauksessa on sellaisia syvyyksiä, jotka ovat aivan keskeisiä meidän uskollemme. Nyt haluan ottaa esiin aiheeseen liittyvät 2 yleistä erehdystä.

Ensimmäinen niistä on se ajatus, ettei sillä ole niin väliä, miten me Jumalan lapsina elämme. Tämä on vaikea aihe, mutta haluan ottaa sen esille tuodakseni esille sekä Jumalan tahtoa että evankeliumin kirkkautta. Jumalan tahto on se, että me Hänen lapsinaan tuotamme Hänelle kunniaa. Hän on julistanut meidät pyhiksi uskoontulostamme lähtien ja siitä samasta hetkestä alkaen alkaa elämässämme Jumalan pyhittävä työ. Raamattu monessa yhteydessä vakuuttaa meille, että Jumalan tahto on meidän pyhittymisemme. Se tarkoittaa sitä, että elämämme muuttuu enenevästi Jumalan tahdon mukaiseksi ja Jeesuksen elämän kaltaiseksi.

Opetus pyhityksestä ahdistaa monia ja tässä tulemme erehdykseen numero 2. Jumala ei ole tarkoittanut meidän kykenevän muuttamaan itse itseämme. Hän ei oleta, että pystyisimme luopumaan synneistämme omin voimin tai heijastamaan Hänen rakkauttaan vain päättämällä tehdä niin. Monet ovat oikaisseet tässä kohtaa tyyliin ”jos kerran Jumala tahtoo pyhää elämää, niin tokihan minä siihen pystyn.” Lopputuloksena on pahimmillaan uskostaan luopunut loppuunpalanut ihminen.

Viinipuu -vertaus opettaa, että Jeesus on meille keskeinen kaikessa. Voimme kantaa elämällämme hedelmää sen mukaan, kuin Jeesus saa meissä evankeliuminsa voimalla vaikuttaa. Mikä sitten estää Hänen vaikutustaan? Se, ettemme ymmärrä elintärkeää ja jatkuvaa riippuvuuttamme Hänestä. Meistä on hullua, että oksa voisi roikkua ilmassa ilman runkoa ja kantaa herkullisia omenoita. Yhtä älytöntä ja mahdotonta on Jeesuksen mukaan kristitty, joka yrittää pyhittyä omin voimin. Tai Jumalan auttamana.

Uskomme alussa jokainen meistä on hyvin omavoimainen. Me uskomme omiin mahdollisuuksiimme ja moraaliimme. Saatamme nähdä itsessämme joitain puutteita, mutta ajattelemme Jumalan armon avulla pääsevämme niistä eroon. Uskomme kasvaessa Jumala antaa meidän kokea yhä enenevää heikkoutta, jotta alkaisimme syvemmin ymmärtämään Jeesuksen tärkeyden uskonelämämme jokaisessa vaiheessa. Kypsä ja koeteltu usko painaa päänsä alas Jeesuksen sanojen edessä: ”Ilman minua te ette voi mitään.” Mutta kypsät uskovat myös tietävät, että Jeesus synnyttää heissä hedelmää, pyhitystä Jumalan kunniaksi. He eivät luultavasti näe sitä itse, koska Jeesus on vallannut heidän sydämensä.

Meissä tapahtuva pyhitys ei ole sitä, että voisimme nostaa itseämme toisten yläpuolelle. Se ei ilmene oikeassa olemisena, hengellisenä kovuutena, moraalisena paremmuutena ja samalla toisten tallaamisena. Jos pyhittyminen on Jeesuksen kaltaisuutta, silloin hedelmää tuottavasta kristitystä huokuu lempeys, nöyryys, rakkaus ja myötätunto. Sellaisen ihmisen luokse voi epäonnistunut ja ahdistunut kristitty mennä ja kokea olevansa hyväksytty ja turvassa.

Olin kerran eräässä hengellisille työntekijöille tarkoitetussa kokouksessa. Sali oli täynnä pastoreita, pappeja, raamattuopettajia, evankelistoja ja niin edelleen. Kokouksessa monet käyttivät puheenvuoroja ja ajatuksia lenteli hengellisen elämän parantamiseksi. Olin jo aika ahdistunut, kunnes eräs vanha mies nousi esiin. Hän tarttui huonon tasapainon takia molemmin käsin puhujapönttöön kiinni ja sanoi vapisevin äänin: ”Olemmeko unohtaneet sen, että ilman Jeesusta me emme voi mitään?” Sydämeni tulvahti täyteen kiitosta ja olin näkevinäni kokoussalissamme palasen Jumalan kirkkautta.

IMG_5593

Myötätunnon Jumala

”Kun hän näki ihmisjoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla” (Matt. 9:36).

Kun Jeesus näki luokseen tulevaa monenkirjavaa ihmisjoukkoa, Hänen tuli heitä sääli. Tässä tarkoitettu sääli tarkoittaa sellaista myötätuntoa, joka liikutti Jeesusta sisäisesti erittäin voimakkaasti. Hän tuli myötätunnon valtaamaksi.

Millaisia ihmisiä Jeesus tässä katseli? Hän näki kansaa, jota ajan hengelliset johtajat kutsuivat Jumalan lakia tuntemattomaksi ja kirotuksi. Hän katseli kansaa, joka ei täyttänyt Jumalan lain mittaa ja joka oli näin ollen pelastuksen ulkopuolella. Hän havaitsi ihmisiä, jotka eivät osanneet tai pystyneet elämään lähellä Jumalaa ja jotka olivat siksi sisäisesti yksinäisiä ja nääntyneitä.

Jumalalliset silmät tunsivat kansanjoukosta jokaisen ihmisen erikseen. Voimme kuvitella, kuinka Jeesus katsoi naista, joka eli seksuaalisesti moraalitonta elämää ja oli sisäisesti rikki. Tai kuinka hän huomasi rahanahneen tullimiehen, joka huijasi köyhiä maanmiehiään saadakseen itselleen luksuselämää. Hän tunsi vanhemmuuden puutetta huutavan pojan ja vanhuksen, jonka sieluun elämä oli jättänyt liian syvät arvet. Niin, Hän näki ihmiselämän syntisyyden koko kirjon ja elämän rosoisuuden ja raskauden.

Eikö olisi luullut, että Jeesus olisi pitänyt tällaista kansaa kirottuna, niin kuin muutkin lainopettajat? Eikö olisi luullut Hänen syttyvän pyhästä vihasta ja pitävän kurjalle ihmisjoukolle kunnon nuhdesaarnan? Eivätkö nämä ihmiset olleet itse aiheuttaneet ongelmansa ja eivätkö he riutuneet juuri omien syntiensä takia? Eikö heille ollut annettu lakia, jotta he sen pitämällä olisivat voineet elää Jumalan siunauksen alaisuudessa?

Jumalan Poika koki kuitenkin niin syvää sääli kansaa kohtaan, että hän vapisi sisimmässään. Hän näki nääntyneet ihmiset ja Hänen sydämensä itki. Miksi? Koska Hän rakasti tuota kansaa. Hän tunsi jokaisen ihmisen erikseen ja rakasti suunnattomalla jumalallisella rakkaudellaan. Hän näki ihmisten olevan syntiensä kanssa yksinäisiä, avuttomia ja hukassa olevia. Hän oli tullut etsimään heitä ja pelastamaan heidät. Hän tahtoi ottaa heidät lintuemon tavoin siipiensä suojaan.

Matteus oli taltioinut tämän Jeesuksen reaktion, jotta voisimme tietää, kuinka Jumala suhtautuu meihin tänään. Mekin olemme syntiemme näännyttämiä, yksinäisiä, avuttomia ja vailla Jumalan elämää. Me ansaitsisimme hänen ankarat rangaistuksensa ja tuomionsa. Mutta Jumala on ihmeellisempi kuin voimme koskaan käsittää. Vaikka Hän vihaa syntiä, Hän kokee sinua kohtaan loputonta ja syvää myötätuntoa. Sen myötätunnon ajamana Hän otti kaikki sinun syntisi ja kantoi ne ruumiissaan ristille. Hän halusi niin kiihkeästi vetää sinut lähelleen, että oli valmis kuolemaan ja kokemaan synnin rangaistuksen puolestasi.

Tänään Jeesus levittää kätensä sinulle levälleen, hymyilee ja sanoo: ”Tule! Anna Minä olen sinulle se Paimen, joka pitää sinusta huolen. Anna minun ravita sinut, salli minun hoitaa haavasi ja johtaa sinua päivistä päivään virvoittavien lähteiden luokse. Anna Minun olla Jumalasi, sillä Minä rakastan sinua. Aina”

IMG_6442 (1)

Kuningas ja kuusi miljardia velallista

Me tunnemme hyvin Jeesuksen vertauksen armottomasta palvelijasta (Matt. 18: 23-35). Siinä yksi kuninkaan palvelijoista on kuninkaalleen velkaa 10000 talenttia. Yksi talentti on euroihin muutettuna noin 600000 euroa ja velka oli siis 10000 kertaa 600000e. Summa oli käsittämättömän korkea, yli järjen käyvä. Jeesus haluaa ilmaista, että me olemme Jumalalle velkaa loppumattoman paljon. Olemme itsessämme niin syntisiä, ettemme mitenkään voi maksaa velkaamme takaisin. Jumalan täytyi armahtaa meidät. Itse asiassa pelkkä armahdus ei riittänyt, vaan Jumalan itsensä piti pyhyytensä vaatimusten takia maksaa velkamme. Niinpä kristinusko julistaa ristillä roikkuvaa Jumalan Poikaa, siis itseään Jumalaa.

Vertauksessa on myös toinen palvelija. Molemmat palvelijat edustavat ihmisiä ja kuningas Jumalaa. 10000 talenttia saanut palvelija saa velkansa kuin ihmeen kaupalla anteeksi. Ne mitätöidään kuninkaan myötätunnon takia. Mutta sen sijaan, että anteeksisaanut palvelija olisi osoittanut samaa myötätuntoa toisille, hän alkaa kuristaa ensimmäistä vastaantulevaa tuttuansa. Tämä on hänelle velkaa sata denaaria, joka oli ihan tuntuva summa. Tähän päivään muutettuna noin 10000 euroa. Huomaa siis, että toinen palvelija oli todella velkaa myös ihmisten mitan mukaan kohtuullisen ison summan. Kuninkaaltaan armahduksen saanut palvelija ei osoittanut tuttavalleen myötätuntoa vaan heitätti tämän vankeuteen, kunnes velka olisi viimeistä penniä myöten maksettu.

Välikohtaus tuli kuninkaan korviin ja tämä pyysi armahtamansa palvelijan takaisin luokseen. Kuninkaan mukaan palvelijan olisi tullut osoittaa sitä samaa armoa kanssaihmisilleen, jota tämä itse oli saanut kokea. Niinpä kuningas noudatti palvelijan omaa toimintamallia, heitti palvelijan vankeuteen ja vaati järjettömän suuren velan takaisinmaksua.

Haluan muuttaa vertausta hieman ja katsella sitä eri kuvakulmasta. Muuttamassani vertauksessa on 6 miljardia palvelijaa, jotka ovat saaneet kuninkaalta yleisen armahduksen. Jokainen palvelija on ollut toivottomassa vararikkotilanteessa mutta kuningas on julistanut velat anteeksi. Sovellan nyt velkamäärän tarkoittavan syntiä, sekä syntiä toisia kohtaan, että ennen kaikkea Jumalaa – sitähän Jeesuskin tarkoitti.

Kuningas odotti tämän anteeksijulistuksen lisäävän kansalaistensa armollisuutta ja myötätuntoa, mutta toisin kävi. Kansalaiset jatkoivat toistensa tarkkailemista ja olivat valmiita syyttämään ja vaatimaan tuomiota pienimmistäkin rikkeistä. Ja jos he näkivät suuria syntejä, he raivostuivat ja kävivät tällaisen ihmisen kimppuun joukolla – unohtaen kokemansa armahduksen. He jakoivat toisensa erilaisiin karsinoihin riippuen velkamäärien suuruudesta, osan he katsoivat läpi sormiensa mutta osan velkaisista he heittivät yhteisönsä ulkopuolelle. He vaativat velkoja suoritettavaksi ennen yhteyden palautumista ja jos se ei onnistunut, he tuomitsivat suurvelalliset ikuiseen häpeään.

Mitä kuningas ajatteli kaikesta tästä? Hän tuli äärettömän surulliseksi. Hän ei voinut uskoa, että jokainen kansalainen oli niin pian unohtanut olevansa täydellisessä vararikossa, auttamattoman velallinen ja tuhoon tuomittu. Hän ei voinut uskoa, että he alkoivat syyttää ja tuomita toisiaan saatuaan anteeksi omat jättivelkansa. Kuninkaan toivomaa armollisuutta ja myötätuntoa ei ilmennytkään ihmisten keskuudessa. Joutuisivatko toisten tarkkailijat ja tuomitsijat vankeuteen? Sitä Jeesus tarkoitti.

Sovellus on helppo tehdä. Jokainen ihminen on loputtoman syntisyytensä tähden Jumalalle enemmän velkaa kuin koskaan edes ymmärtää. Tämän velan Jumala on kuitannut Poikansa sijaiskuolemalla. Meidän synneistämme maksettiin hirvittävä hinta, Jumalan Poika kuoli ja Jumala särkyi.

Me unohdamme tämän kuitenkin liian helposti. Unohtaessamme oman syntisyytemme ja Jumalan armon kohdallamme, alamme kauhistella ja tuomita toisten syntejä. Eikö meistä ennemmin Jeesuksen vertauksen mukaan pitäisi näkyä toisillemme armollisuutta ja rakkautta? Myötätunto osaa asettua toisen vierelle ja haluaa ymmärtää asiat toisen kannalta parhaassa valossa. Ja vaikka keskinäiset rikkomuksemme ovatkin Jeesuksen opetuksen mukaan todellisia ja kipeitä, ne eivät ole edes verrattavissa siihen, miten me kukin olemme rikkoneet Jumalaa vastaan. Ja Jumalaa vastaan tapahtuneista rikkomuksista meidän ei tarvitse tuomita toisiamme, koska nehän on jo julistettu anteeksi. Ne ovat vain ja ainoastaan yksilöihmisen ja Jumalan välisiä asioita.

joki2