Jumalan ”mutta”

”Mutta kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, Hän pelasti meidät, ei meidän hurskautemme tähden, vaan pelkästä armosta….” (Tiit. 3: 4-5)

Tiituksen kirjeen kolmannessa on synkkä kuvaus meistä ihmisistä: me olemme Jumalalle selkämme kääntäneitä emmekä pysty itseämme auttamaan. Sitten tulee esiin Jumalan ”mutta”. Hän yksin – pelkästä rakkaudestaan – kääntää meidän kohtalomme, pelastaa meidät, puhdistaa verellään kaikista synneistämme ja vielä antaa Pyhän Henkensä asumaan sisällemme.

Painetaan mieleemme asetelma, koska se säilyy samana koko kristillisen elämämme. Jumala hyvyys ja rakkaus on niin syvää ja suurta, että se pystyy tavoittamaan ja pelastamaan suurimmankin syntisen ja tuomaan tämän vihollisuudesta lapsen asemaan. Missä tässä oli ihmisen osuus? Tekikö Jumala näin yhteistyössä ihmisen kanssa tai pelastaako Hän ihmisiä nähdessään heissä hyviä tekoja tai orastavaa parannusta? Ei, vaan ”ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta.” Mitä ihmeelliset sanat ja miten ihmeellinen evankeliumin oppi! Ei ihme, että monet vääristelevät tätä ja kääntelevät sanoja.

Jumalan pelastava työn tarkoitus on tämä: ”… saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme” (Tiit. 3: 7). Tämä on pelastuksen päämäärä. Nykyaikana on vaarana siirtää pelastuksen päämäärä tähän elämään, jolloin Jumalan ”pitää” tässä elämässä antaa kaikki se hyvä, jota toivomme. Mutta pelastus valmistelee meitä siihen hetkeen, kun siirrymme täältä seuraavaan ulottuvuuteen. Se on meidän tähtäyspisteemme. Että uskomme saisi vaihtua näkemiseen ja saisimme olla Jeesuksen kanssa ikuisuuden. Jumala on kyllä antanut Henkensä, mutta tästä lahjasta käytetään nimeä ”sinetti” tai ”esikoislahja”. Täysi perintö siis vielä odottaa. Vaikka Taivaan valtakunnan voimat jo vaikuttavat, ne tulevat olemaan täysimääräisiä vasta taivaassa. Tässä ajassa vielä itketään ja taivaassa kuivataan lopullisesti kaikki kyyneleet.

Niin ja sitten se Jumalan ”mutta”. Se on erikoinen läpi Raamatun esiintyvä totuus. Se tarkoittaa sitä, että keskelle inhimillisti hätää ja toivottomuutta Jumala nostaa sormensa ja sanoo: ”Mutta minä autan! Minä nostan tuon ihmisen, minä pelastan, vapautan ja tyynnytän myrskyn!” Tämä ”mutta” on siitä erikoinen, että se tulee esiin silloin, kun ihmisen mahdollisuudet ovat menneet. Se osoittaa Jumalan kirkkauden ja rakkauden ja tuo kunnian yksin Hänelle.

Lopuksi sana hädässä oleville kristityille. Tuo mainitsemani Jumalan ”mutta” on juuri sinua varten. Hän rakastaa sinua ja pelkän armonsa takia haluaa jakaa sinulle tänäänkin Elämäänsä. Voit ajatella, ettet ansaitse Jumalan apua tai armoa ja olet oikeassa – ei meistä kukaan ansaitse. Mutta Hänellä on ”muttansa” – sinua varten!

jumalanmutta_DSC06141

Meitä vahvemmat viholliset

”Jumalamme, rankaise sinä heitä! Me emme pysty vastustamaan tuota mahtavaa sotajoukkoa, joka käy kimppuumme, emmekä tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Sinuun me katsomme.” (2. Aik. 20: 12)

Juudan kuningas Joosafat oli puutteistaan huolimatta Jumalan mielen mukainen hallitsija. Hän laittoi luottamuksensa Jumalan Sanaan, halusi sitä opetettavan koko kansalle ja se toi suuren siunauksen. Elämänsä lopulla hän joutui suunnattomaan ahdistukseen – valtaisat vihollisjoukot olivat tulossa hävittämään Juudan kansan.

Joosafatilla oli mahtava armeija, johon hän olisi voinut luottaa. Mutta hän kääntyi Herran puoleen ja tunnusti oman neuvottomuutensa. Se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Se on parasta mitä mekin saatamme tehdä.

Myös meidän vihollisemme ovat paljon meitä vahvemmat. Synti on meidän tahtoamme ja voimiamme vahvempi vastustaja. Se voittaa meidät aina sata-nolla, jos luulemme pärjäävämme sille omin voimin. Samoin Perkele kykenee harhauttamaan meitä ja varastamaan armollisen Kristuksen yrittäessämme vastustaa sitä järkemme ja viisautemme avulla.

Otetaan siis Joosafatista mallia: tunnustetaan, että meillä on vihollisia, jotka ovat meitä vahvempia ja jotka tuhoavat meitä ilman Jumalan jatkuvaa väliintuloa. Kutsutaan hädässämme apuun Kristus, Vapahtajamme. Laitetaan luottamuksemme Häneen sekä kiusausten keskellä että myös kokiessamme tappioita. Eiväthän meidän vihollisemme halua mitään muuta niin paljoa, kuin että luopuisimme Jumalan armosta. Kun vastustajamme pimentävät meiltä evankeliumin, olemme voitettuja. Onneksi Jumala nostaa kaatuneen aina uudelleen ylös.

Vielä Joosafatiin. Jumala vastasi hänen nöyrään avunhuutoonsa vakuuttamalla, että sota olisi Hänen (2.Aik. 20: 15). Joosafatin tuli levollisesti katsoa mitä Jumala tekisi. Samoin on asia meidän kohdallamme. Meidän vastustajamme ovat Jumalan vastustajia. Hän on jo voittanut ne ristillä. Siksi me saamme levollisesti luottaa Jeesukseen ja katsoa mitä Hän tänään elämässämme tekee.

meitavahvemmatviholliset_DSC05219

Jeesus heitti maineensa romukoppaan

”Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.” (Luuk. 15:2)

On huomionarvoista, kuinka Jeesus uhrasi oman hyvän maineensa syntisten, arveluttavien ja huonomaineisten ihmisten tähden. Jeesusta syytettiin juopoksi, syntisten ystäväksi ja vaikka miksi vain sen takia, että Hän aina ajatteli yhtä puolustuskyvytöntä ihmistä enemmän kuin omaa mainettaan.

Eihän Jeesusta muutoin oltaisikaan voitu syyttää mistään. Hänen maineensa ja julkikuvansa olisivat olleet moitteettomia, jos Hän olisi yhtään enemmän ajatellut itseään. Jos Hän olisi vähemmän näkyvästi aterioinut ahneiden ja kierojen veromiesten kanssa, jos Hän ei olisi hyväksynyt yhteyteensä ja seuraajajoukkoonsa kaikkien tuntemaa prostituoitua, jos hän olisi kavahtanut sitä syntistä naista, joka tuli itkien Hänen jalkojensa juureen. Ja jos Hän olisi vähän järkevämmin valinnut opetuslapsensa eikä ottanut lähelleen mitä tahansa roskasakkia.

Syytös Jeesusta kohtaan oli jatkuvasti aiheellinen. Mieti nyt itse – Hän aiheutti jatkuvia skandaaleja! Hän meni toistuvasti juuri niiden ihmisten luokse, joita piti välttää ja joiden kanssa tekemisissä ollessaan joutui välttämättä häpeän kantajaksi itsekin. Lopulta uskonnollinen johtajisto heitti Jeesuksen sivuun juuri tämän Hänen toimintansa takia. Eikö Hänen olisi Jumalana hieman pitänyt ajatella mitä Hänestä puhutaan?

Jeesuksessa näemme Jumalan, joka tuli etsimään kadonneita ja häpeään vangittuja. Hän antoi heille ihmisarvon puolustamalla heitä ja jatkuvasti asettumalla suojaksi heidän ja syyttäjien väliin. Jeesuksen rakkaus ja hyväksyntä oli maan heikoille kuin suojaava teltta heidän ympärilleen. Ei Hän välittänyt omasta maineestaan, Häntä ajoi paljon suurempi sisäinen polte: rakkaus ihmisiä kohtaan. Jeesus näki kaikkein alas vajonneimmissakin ihmisissä sen suunnattoman arvon, mikä heillä oli Jumalan luotuina. Juuri heitä varten Hän oli tullut ja heille Hänellä oli sanoma: ”Jumala ei ole unohtanut teitä. Olen tullut luoksenne.”

Eikö meidän tulisi olla Jeesuksen seuraajina Hänen kaltaisiaan ja eikö meitä kuuluisi ajaa sama polte? Ovatko syntien takia syytetyt ja häpeän kanssa painivat vähentyneet sitten Jeesuksen päivien vai olemmeko me unohtaneet sen kaikkein tärkeimmän? Varjelemmeko omaa mainettamme enemmän kuin etsimme kadonneita? Uskallammeko osoittaa rakkautta, hyväksyntää ja täyttä ystävyyttä sellaisillekin, joiden takia meitä tultaisiin katsomaan kieroon?

Joskus kuulen julistavani halpaa armoa. Armo tekee kuulemma passiiviseksi, kun kaikki on annettu anteeksi. Tässä heitän haasteen meille kunnon kristityille: Mennään ja tehdään kuten Jeesus. Suojataan heikkoja, asetutaan syytettyjen puolelle, uhrataan maineemme heidän takiaan. Evankeliumi ei tee meistä passiivisia vaan se sytyttää sisällemme Jumalan etsivän poltteen. Jeesus ei anna meidän katsella toisten epäonnistumisia kuin elokuvissa popcornien kanssa vaan haastaa meidät liikkeelle heidän avukseen!

jeesusheittimaineensa

Miten usko uudistuu?

”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

Miten usko uudistuu? Tähän kysymykseen vastataan väärin, jos huomio kiinnitetään ihmiseen ja sanotaan, että ”tekemällä sitä, välttämällä tuota, luopumalla, antautumalla” ja niin edelleen. Ne kaikki ovat uskon ja sen uudistumisen seurauksia, välttämätöntä uskon siemenen satoa.

Usko uudistuu aina silloin, kun se löytää kadottamansa kohteen, Kristuksen. Usko on luottamusta Vapahtajaan, evankeliumiin, armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Usko on jotain, mitä järki ei ymmärrä, se on hengellistä yhtymistä Jumalan Poikaan. Usko katselee Kristusta ja omistaa Hänet itselleen.

Jotkut tuntuvat pitävän uskoa pienenä asiana, kuin alkuna, jonka jälkeen tulee korostaa muita asioita, kuten pyhitystä. Mutta jos usko todella omistaa itsensä Kristuksen, miten sen lisäksi voidaan tarvita enää mitään? Uskon kautta kristitty on niin yhtä Jumalan Pojan kanssa, ettei sitä osaa oikein kuvailla. Usko imee Kristuksesta kaiken tarvittavan kuin kasvi imee maasta veden ja ravinnon. Usko samoin luovuttaa Kristukselle kaiken mistä pitää luopua, synnin, kapinan, hengellisen kyvyttömyyden, sielun murheen, kaiken.

Meidän uskomme, kristillisyytemme, hengellisyytemme – mitä ilmaisua halutaankaan käyttää – hiipuu aina, kun siltä varastetaan Kristus. Voiko niin tapahtua? Liian helposti. Kristus katoaa silloin, kun armon sijaan korostetaan ihmisen tekoja, Jumalan lahjan sijaan ihmisen mahdollisuuksia ja kristillisen pääopin, uskonvanhurskauden sijaan kaikkea muita sinänsä tärkeitä ja kristillisiä asioita.

Mutta kun hiipunut, käpertynyt ja pelokas usko kuulee evankeliumia ihanasta, armollisesta ja rakastavasta Jeesuksesta, se roihahtaa liekkeihin. Se löytää jälleen Rakastettunsa ja huudahtaa: ”Minun Herrani ja minun Vapahtajani!” ja on täynnä onnea ja iloa. Tällainen usko osoittaa kristillisiä hyveitä, auttaa lähimmäisiään ja palvelee Jumalaa, koska se mielellään jakaa sitä Kristusta, jonka on lahjaksi saanut.

mitenuskouudistuu_DSC03341

Jeesuksen tulee kasvaa

”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3: 30)

Tässä on kaikki Jumalan päämäärä meidän elämäämme varten näkyvillä yhdessä Johannes Kastajan lauseessa. Johanneksen näkyvä palvelutyö oli päättymässä ja Jeesuksen alkamassa. Jotkut Johanneksen seuraajat surivat tätä ja valittivat hänelle, että kaikki ihmiset alkoivat seuraamaan Jeesusta. Johannes koki kipeää pienentymistä mutta samalla hän näki Jumalan Karitsan kirkkauden ja iloitsi.

Me kysymme, miksi hyvä ja rakastava Jumala on antanut meidän kulkea niin kivuliaita ja musertavia teitä? Me kysymme, miksi alun vahva hengellisyytemme on kuivunut kasaan ja miksi huikeat näköalat ovat vaihtuneet tilattomuuden kokemuksiin. Miksi miekat ovat lävistäneet sydäntämme yhä uudestaan ja miksi olemme joutuneet niin lukuisiin kuoleman kouluihin? Vastaus on tässä: jotta me pienentyisimme.

Jeesus voi kasvaa meidän silmissämme ja meissä vain sitä mukaa kun me kutistumme. Jumala riisuu meidän loputonta itseluottamustamme jotta se voisi jatkuvasti kiinnittyä itsemme sijasta Jumalan Poikaan. Mitä suuremmaksi Jumala sinut tekee valtakunnassaan ja sen työssä, sitä kumarammassa joudut kulkemaan. Se on taivaan valtakunnan sääntö.

Kipeimmät elämänkoulumme voivatkin olla Jumalan suurimpia siunauksia. Mutta eivät särkymiset vielä itsessään saa aikaan jumalallisia päämääriä. Niiden keskellä voi nimittäin käydä niinkin, että katkeroidumme ja menetämme uskomme armolliseen Jumalaan. Missä on särkymisen ja pienentymisen kouluja, siellä myös vihollisen voimat ovat valmiina iskemään arkaan omaantuntoon.

Siksi tarvitsemme julistajia, puheita, kirjoja ja seurakuntia, jotka pitävät Herraa Jeesusta esillä. Nimittäin kun me pienennymme, meille tulisi siinä samalla tuoda esille Jeesuksen suuruutta. Täten emme jäisi surkeutemme vangeiksi, vaan juoksisimme Jeesuksen luokse nauttimaan Hänen armostaan ja kirkkaudestaan.

Jeesuksen on tultava suuremmaksi, ei vain yleisesti, eikä vain toisille vaan minulle. Jos siis löydät opetusta – mistä tahansa – jossa sinua sidotaan kiinni Herraan Jeesukseen Kristukseen, pysy sen piirissä. Anna Herran Jeesuksen evankeliumin olla silmiesi ja huomiosi keskipisteenä ja silloin sinulla pienuudessasi on Jumalan suuruus.

kaikkienjanoisten