Aloitin eilen rukoukseni epämääräisillä, takeltelevilla sanoilla ”Eihän minulla Isä oman elämäni sekasorron takia ole oikeutta anoa apuasi…”
Rukous katkesi sisälläni räjähtäneeseen maamiinaan. Olin sekoittanut oman elämäni ja evankeliumin yhteen vaarallisella tavalla.
Kun elämä soljuu mallikkaasti urillaan, yhteys Jumalaan tuntuu oikeutetummalta. Likapyykkien seassa kahlatessa tuntuu oikeammalta hautautua vaatekasan alle taivastutkan ulottumattomiin.
Evankeliumin uskomattoman hyvä uutinen tarkoittaa, että juuri likaisena, trombien alle jääneenä, elämän syöksykierteessä olevana meillä on enemmän kuin lupa astua Isän armollisten kasvojen eteen.
Meillä ei ole vain lupaa, vaan mitä lämpimin ja aina voimassa oleva kutsu meitä ikävöivän Jumalan läsnäoloon. Siinä on sitä paitsi liitteenä Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen ehdoton suosituskirje.
”Eihän minulla ole Isä oikeutta pyytää” on vaarallista nöyristelyä. Tietenkään kenelläkään meillä ei sitä oikeutta oman elämämme kurssisuhdanteilla ole. Ei vaikka olisimme onnistuneet kahlaamaan vuosikymmenemme moitteettomasti.
Evankeliumissa kohtaavat Jumala ja ihminen. Toinen on Kaikkivoipa ja toinen kaikki-tarvitseva.
Minulla on ”Elämä mallillaan” -tosi-tv-sarjan sijasta hiljainen vaikerrus Jeesus Sinun puoleesi. Eikä minulla olisi sitäkään, ellet rakastaisi minua eloon, muistamaan kuinka uskomaton Pelastaja Sinä olet.
Kiitos, että avunhuuto pitää sisällään aina Sinun taivaallisen tarkan kuulosi. Kiitos, että tänään juuri tällaisena saan astua Valtaistuinsaliin ja tietää, että kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta Sinä kuulet, autat, pelastat, lohdutat ja rakastat minua. Jokaista puoleesi kääntyvää.
Raamattu kertoo meille, että meidän uskomme syntyy evankeliumin kuulemisesta (Room. 10:17). Se tarkoittaa sitä, että me kuulemme hyvän uutisen Jeesuksen kuolemasta meidän syntiemme tähden ja tämä sanoma synnyttää uskon meidän sydämiimme.
Oletko ajatellut sitä, että usko säilyy, kestää ja vahvistuu samalla tavalla kuin se alunperin syntyikin? Eli kuulemalla sanomaa Jumalan suunnattomasta armosta, Kristuksen rakkaudesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Evankeliumia ei tule kuulla vain kerran vaan sitä tulisi saada kuulla päivittäin. Evankeliumi on kristittyjen ruoka ja juoma, jota ilman he nääntyvät ja väsyvät.
Tänään haluan vahvistaa uskoasi evankeliumilla. Kristus on vienyt ristille kaikki syntisi, epäuskosi, kylmyytesi, kapinointisi ja pimeytesi. Jumala ei niiden tähden enää tuomitse sinua vaan rakastaa sinua ja on sinulle armollinen.
Jeesus on tänäänkin sinun auttajasi ja puolustajasi. Hän jopa rukoilee juuri nyt elämäsi puolesta Isän edessä. Jeesus on ottanut itselleen kaiken sen pimeän ja pahan, josta omatuntosi syyttää sinua ja Hän kykenee vaikuttamaan sinussa sitä hyvää mitä Hän toivoo omissaan tulevan ilmi.
Tämä on hyvä uutinen väsyneille ja huonoille kristityille. Sinä saat sellaisenasi olla Vapahtajasi lähellä ja Hänen huolenpitonsa kohteena.
Jumalan armosta voisi käyttää seuraavaa havainnollistavaa esimerkkiä: Ajattele, että olet joutunut 100m syvään kaivoon, josta ei ole mitään ulospääsyä. Kaivoon joutunutta ei auta ”melko hyvä uutinen”, eli se, että kaivonsuulle tulee auttaja, joka heittää kaivoon 95 metriä pitkän köyden ja pyytää sinua pinnistelemään vain puuttuvat 5 metriä. Tarvitset köyden, joka on juuri niin pitkä, että se yltää kaivon pohjalle.
Todellinen evankeliumi ja Jumalan armo on tällainen, se tulee pelastamaan meidät juuri niistä syvyyksistä joissa itse kukin olemme. Jumalan armon köysi tulee kaikki 100 metriä meitä vastaan uskomme alussa ja yhtälailla jokaisena elämämme päivänä kuolemaamme asti.
Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.
Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.
Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.
Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.
Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.
Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.
Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.
Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.
Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.
Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.
Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.
Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.
Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.
Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!
”Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeämpää: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden.” (Matt. 23:23)
Uskosta on kaikkina aikoina ja jokaisen ihmisen kohdalla vaara muuttua järkevä ansiojärjestelmä. Silloin huomio kiinnittyy Raamatusta löytyviin käskyihin ja kieltoihin, joita lisämaustetaan ja kiristetään omilla tulkinnoilla.
Fariseusten olisi tullut tietää paremmin. He ja varsinkin heidän lainoppineet työskentelivät Kirjoitusten parissa yhtä hartaasti kuin tilallinen ahertaa keväisin pelloillaan. Heidän hengelliset löytönsä muodostivat opin, joka päästi heidät itsensä Jumalan yhteyteen, mutta jätti ison osan ihmisiä ulos.
Jeesus moitti fariseuksia, etteivät nämä kaikesta tutkimisestaan huolimatta olleet löytäneet Jumalan tahtoa. Kirjoitusten ydin jäi avaamatta. Kutsu rakkaussuhteeseen oli muuttunut ehdottomaksi pykäläviidakoksi, uskonnollisuudeksi, joka oli vahvoja varten.
Jeesus tuli näyttämään toisenlaista tapaa tulkita kirjoitukset. Hän, hengittävä Sana, hakeutui niiden luokse, jotka jäivät vallitsevan uskonnollisuuden mittareilla ulkopuolelle. Hän kokosi ympärilleen elämänsä vinoon saaneet, rimoihin yltämättömät ja toisten tuomitsemat.
Jeesuksen lähellä syntyi rakkaussuhde. Rakkaudesta syntyi halu elää oikein, toisia ja itseä arvostaen.
Kun minun elämäni on näin sekavaa ja kyseenalaista, saanko silti uskoa evankeliumin lupaamaan armoon ja rakkauteen? Miten voin olla varma kuulumisestani Jumalan perheyhteyteen, kun en tunne sielussani mitään hyviä tuntemuksia ja kun Jumala on aina vaan hiljaa?
Evankeliumiin on Raamatussa kuvattu kaksi ehtoa. Ne tulevat tässä:
1. Jeesus kuoli 1. Kor. 15:3 mukaan syntien tähden. Jos olet tehnyt syntiä, evankeliumi on sinua varten.
2. Pietarin vakuutuksen mukaan Jeesus kuoli väärintekijöiden puolesta (1. Piet. 3:18). Jos olet väärintekijä, saat omistaa jumalallisen ilosanoman.
Vihollisemme on mestarillisen taitava eristämään meidän Jumalan armosta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa elämässä, kun kyselemme jaksaako Jumala meitä, kun olemme sellaisia ja tällaisia.
Evankeliumi on juuri niitä varten, jotka eivät täytä mitään mittaa. Heidän epätoivon syvyyksiin laskeutuu Jumalan vakuutus anteeksiantamuksesta, joka riittää.
Kuulumistamme armon piiriin ei tule kysyä tunteiltamme tai omilta päätelmiltämme. Meidän on hyvä tarttua kiinni Jumalan omiin sanoihin, tuntui miltä tahansa.
Et voi olla liian epäonnistunut evankeliumin tilaa tuovalle sanomalle. Et voi olla liian kapinallinen tai uhmakas. Armo syttyy soihdun tavoin sinne, missä valoa ei muuten ole.
