Hei, kuulkaapas minua!

”Tulkaa, kuulkaa, niin minä kerron teille, kaikki te Jumalaa pelkääväiset, mitä hän on minun sielulleni tehnyt” (Ps. 66: 16).

Psalmin 66 tekijällä on matkalaukussaan suuri sanoma. Hän, joka oli jo luullut katselevansa elämäänsä viimeisen silmäyksellisen verran, saa aivan kuin uuden kutsumuksen ja sanoman, joka on omakohtainen, todellinen ja vakuuttaa Jumalan halusta halata ja pitää kiinni.

Jotta hän saisi sanomansa kirkkaat värit riittävän näkyviin, maalaa hän ensin elämänsä tumman taustan: ”Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan” kertoo sellaisesta paahteesta, jossa ryhti painuu kasaan ja toivo lentää kuin pääskynen pihaoksalta tavoittamattomiin.

Tätä ilosanoman kuuluttajaa ei ollut kärsimys kiertänyt kaukaa. Ei, tuoreessa muistissa olivat verkkomaiseen satimeen joutuminen, elämän kuorma, jota vastaan hän taisteli ja silti joutui kantamaan sitä päivästä toiseen aina itkuun ja sieltä luovuttamiseen saakka.

Mutta kaiken päätepisteessä ei ollutkaan Päätepiste, vaan uusi alku. Niin yksinkertaiset, selittämättömät ja silmillä liian nopeasti harpattavat sanat ”mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” ovat mahdollisia toteuttaa vain kristinuskon pyhälle mutta rakkaudessaan lähellä hengittävälle Vapahtajalle.

”Mutta” -sana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin yllättävä, kaiken muuttava raikas keidas autiomaan paahtamalle, elämänsä jo hyvästelleelle kulkijalle. Jumalan täyteys oli kuin ovi, joka avattiin juuri siitä kohtaa, jossa ei pitänyt olla kuin betoniseinä ja sinun tuhat ja yksi nyrkiniskuasi.

Psalmin 66 kirjoittaja astuu kiireisen torin keskelle, ottaa pienen kuormalavan jalkojensa alle ja iloinen ääni alkaa kaikua: ”Tulkaa kaikki väsyneet ja epätoivoiset – minulla on teille sanoma taivaasta! Jumala rakastaa teitä ja Hänellä on teille ihania, uusia suunnitelmia, joista te ette tänään jaksa edes haaveilla! Minä olen siitä elävä esimerkki!”

Kuin pakolainen omalla maallaan

”Sinä olet lukenut minun pakolaispäiväni; pane leiliisi minun kyyneleeni, ovathan ne sinun päiväkirjassasi” (Ps. 56: 9).

Tänä aamuna, heitettyäni toisen lapsistani kouluun ja ajaessani takaisin keittiöön aamukahville vilkaisin itseäni auton peruutuspeilistä ja oli kuin olisin katsonut ikäistäni vanhempaa, jaksamisen ylärajoille ja sen yli kiivennyttä miestä, jonka silmäpussit kaipaisivat kyynelten sijaan ilon meikkivoiteita.

Kyynisin fiiliksin avasin kahvikupin ääreen päästyäni Raamattuni, silmäilin sitä huolimattomasti samalla kun katsoin ikkunasta juuri pakkoriisuttavaa luontoa. Mietin, miten elämäni muistutti kuin pitkää syksy – yhtämittaista viimaa ja sellaista kylmää, joka repii väkisin elämän ja jättää oksat riutuvina runkojen vierelle; runkojen, joista kyllä riittäisi iloista elämää, mutta joista oksat eivät karsivasta vuodenajasta johtuen saa omaansa.

Syksy ikään kuin pakottaa elinvoimaisuudesta hehkuvan luonnon pakolaiseksi ja kiertäväksi kulkuriksi omalla maaperällään. Vaikka vahvat puut pysyvät paikallaan, ne pakotetaan matkalle, jossa ne taistelevat vääjäämätöntä vastaan kunnes osin taipuvat ja kuolevat ottamaan vastaan pakkasen ja lumen painon.

Muistaakohan syksyinen pihlaja oman dna:sa turvin, että vielä kevät koittaa? Muistaako pihan kaunis vaahtera, joka on joutunut itkien luovuttamaan kaikki kauniit lehtensä haravoitaviksi ja poisheitettäviksi, että taas kerran tulee aika, jolloin linnut verhoutuvat sen vehreän runsaaseen vihreyteen ja visertävät sylin täydeltä luomisen iloa, Jumalan lunastavaa voimaa, evankeliumia?

Ajatukset alkavat laukata toivon sävyjä mietiessäni omaa irvikuvaani, Daavidin kiihkeitä sanoja keskellä omaa ”suo, kuokka ja jussiaan” ja luonnon taipumista kohti talvea ja aikanaan koittavaa kevättä.

Muistankohan minäkin?

Tänään minä itken

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.

Kaipaan herkkujasi, Jumalani!

Heidät ravitaan sinun huoneesi lihavuudella, sinä annat heidän juoda suloisuutesi virrasta. Sillä sinun tykönäsi on elämän lähde” (Ps. 36: 9-20).

Vaikka olenkin elämän kuristusotteessa ja sieluani repivät sen armottomat ja syvälle uppoavat kynnet, Sinun luonasi on tarjolla herkkuja, jotka parantavat haavani ja nostavat minut uuteen toivoon.

Olen tyhjin käsin, riisuttuna yksi vahvuus ja ylemmyyden syy kerrallaan mutta Sinun luoksesi saa tulla avuttomana, köyhänä ja puutteellisena. Sinä et soimaa vaan olet odottanut minua joka päivä luoksesi.

Sinä olet se lähde, joka juoksee elämää uupuneeseen olemukseeni. Sinä käännät yhä uudelleen ja päättäväisesti harhailevan katseeni Sinuun, jotta saisit jakaa rikkauksia, suurempia kuin ne, jotka matkallani olen menettänyt.

Elämän herkut ovat täytyneet lentää pois ja monta itkua on täytynyt itkeä Moorian epätoivon vuorilla, mutta vain tyhjänä saa täyttyä ja vailla suuntavaistoa löytää uuden suunnan ja merkityksen.

Se olet Sinä, herkkujen Kuningas, virtaava Lähde, intohimoinen Rakastaja.

Luota Jumalaan aina – oikeasti?

Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme” (Ps. 62: 9).

Viimeisten päivien aikana on tuntunut siltä, kuin viimeinenkin oljenkorsi olisi surullisina raksahtanut poikki ja toivo olisi uinut ”kuin hauki rannasta” -pyrähdyksellä vastakkaiselle lahdelle.

Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan ja ongelmat, joihin olemme rukoilleet Jumalan auttavaa kättä, hälyttävät tänään auttamattomana kirkuvan punaista valoa, eikä apua ole näköpiirissä. Väsynyt sielu yrittää taipua monelle mutkalle jääden koko ajan riittämättömäksi joka suuntaan.

Minun henkilökohtainen huutoni oli eilen kaikessa yksinkertaisuudessaan: ”Jumala, oletko Sinä oikeasti siellä?” Sen suurempaa uskonsankaruutta ei näinä päivinä ja näissä haasteissa ole löytynyt tämän raamattuopettajan paidan alta.

Mutta sitten taas tänään aamukahvilla törmään Psalmiin 62 ja sen jakeeseen 9. Se iskee epätoivooni ja -uskooni kuin Muhammed Alin painava nyrkkeilyhanska ohimooni ja pakottaa minut ottamaan kantaa: välimuotoja ei ole, tulen joko -tai -risteykseen. Joko saan luottaa kaikissa – siis kaikissa – asioissa Jumalaan ja Hänen apuunsa, tai sitten Raamattu on satukirja. That´s it.

Usko ei synny eikä pysy ihmisessä itsessään. Me tarvitsemme sitä ulkopuoleltamme samoin kuin auto tarvitsee käydä toistuvasti tankkaamassa. Huomaan pysähtyväni tämän yhden jakeen kohdalle, itku alkaa nousta ylös Jumalan valtaistuinsaliin ja tyynnyttelevä Isän olkapää tarjoutuu alas luokseni Daavidin sanojen saattelemana.

”Luottakaa aina Jumalaan.” Ei yhtään muttaa, ei yhtään poikkeusta, ei asiaa eikä ihmistä, joka ei voisi sulkeutua tämän yhden, kattavan lupauksen alle. Tuntui tänään miltä tuntui. Huomisen määrää Jumala.