Ei vielä valmista

”Mutta me odotamme Hengessä uskon kautta sitä vanhurskautta, jota toivomme” (Gal. 5:5).

Kristittynä elämiseen kuuluu aina tietty jokapäiväiseen elämään kuuluva jännite. Olemme Isän lapsia ja silti koemme monesti kärsivämme yksin. Meidät on erotettu Hänen pyhäksi kansakseen ja Pyhä Henki vaikuttaa meissä elämän muuttumista mutta samaan aikaan koemme itsemme ei-valmiiksi.

Jännite on myös siinä, että vaikka meidät on Jumalan puolelta julistettu vanhurskaiksi – siis puhtaiksi ja syyttömiksi – kuitenkin arjessamme kamppailemme synnin voiman kanssa eri tavoin ja eri asioissa.

Paavali lohduttaa meitä kolmella sanalla: usko, toivo ja Henki. Nämä sanat ovat kristityn kantovoimana täältä perille taivaaseen.

Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja pitää niistä kiinni. Usko ei suostu katsomaan vain olosuhteitaan eikä tutkimaan omaa sydäntään, se katsoo aina itsestä ulos, kohti Kristusta.

Toivo kiinnittää meidät johonkin tulevaan, siihen mitä Raamattu lupaa. Meille luvataan, että tulee aika, jolloin emme enää vain usko, vaan myös näemme. Silloin syntisyytemme ja keskeneräisyytemme lakkaa ja saamme täysin omistaa koko sen kirkkauden, joka nyt säteilee meille kuin hunnun läpi.

Ja vielä Henki. Hän auttaa meitä meidän heikkoudessamme. Hän tietää, ettei meillä ole uskoa eikä toivoa ilman apua. Niinpä Hän toistuvasti nostaa Sanansa kautta Kristuksen silmiemme eteen, kuin kuolemattomuuden lääkkeeksi.

Pyhä Henki lohduttaa meitä vakuuttamalla, että juuri tänään usko ja toivo riittävät. Elämä on monilta osin niin kovin keskeneräistä, mutta se saa ollakin.

Juuri keskeneräisyydessä ja taisteluissa usko ja toivo ovat kuin ongen kohoina elämämme painon päällä ja ne pitävät meidät pinnalla.

Oletko unohtanut onnellisen elämän?

”Minun sieluni on hylätty ja rauhaton, olen unohtanut onnellisen elämän” (Val. 3:17).

Profeetta Jeremian elämään mahtui paljon itkua ja kipua. Henkilökohtaisen kärsimyksen lisäksi hän kärsi Israelin kansan kohtalosta: huolimatta Jeremian vuosikymmenten varoituksista, Juudakin vietiin pakkosiirtolaisuuteen.

Jeremia kirjoitti paljon kärsineen ihmisen kokemuksen – pitkään masentunut ihminen unohtaa, millaista on olla onnellinen. Kun sielu ei muista muuta kuin pimeää, ei tulevaisuudeltakaan osaa odottaa mitään hyvää.

Ajattele, jos tänään elämääsi ilmestyisi enkeli, joka välittäisi sinulle viestin suoraan Jumalalta? Ajattele, jos enkeli kertoisi: ”Jumala tietää tarkalleen elämäsi kaikki käänteet, Hän tietää kipusi ja surusi. Hän pitää kirjaa jokaisesta päivästä, jonka joudut elämään kärsien. Älä siis pelkää, älä menetä toivoasi, Jumala on kanssasi!” Mitä kokisit tällaisen viestin jälkeen? Etkö olisi täynnä ihmetystä, iloa ja levollista luottamusta?

Jeremia ei nähnyt enkeliä. Mutta hän uskoi sen, mitä Jumala oli itsestään ilmoittanut Sanansa välityksellä. Siksi hän kirjoitti: ”Sinä kyllä muistat, että sieluni on painunut maahan. Tämän minä painan sydämeeni, sen tähden minä toivon” (Val. 3:20,21).

Uskaltaisitko tänään ajatella – ilman enkelien ilmestymistä – että Herra on kanssasi? Uskaltaisitko uskoa, että Hän tietää tilanteesi, rakastaa sinua ja johtaa elämääsi? Uskaltaisitko toivoa, että Jeesus Kristus lausuu elämässäsi viimeisen sanan?

Joku tuolla jossakin

Joku tuossa jossakin on saanut elämästä tarpeekseen. Joku miettii, miten päättäisi päivänsä, kun ei jaksa enää ajatusta huomisesta.

Joku kärsii niin kovista henkisistä tai fyysisistä kivuista, että on helpompaa luovuttaa.

Joku on hylätty sen viimeisen kerran.

Joku kokee olevansa kuin näkymätön kaiken itkunsa ja huutonsa keskellä. Näkymätön ja merkityksetön.

Joku tuolla jossakin odottaa, että joku välittäisi. Että joku antaisi toivoa, syyn elää. Että joku rakastaisi.

Vilja on valmista työmiehiä varten, sanoi Jeesus. Ehkä Hän näki jokaisen tähkäpään erikseen ja kutsui työmiehiä poimimaan ne varovasti talteen.

Minä rukoilen, että Jumalan seurakunta saisi silmävoidetta nähdä sen yhden tähkäpään tuolla jossakin. Rukoilen, että se lopettaisi turhat kiistansa ja omien pesien kiillomisen. Toisten panettelemisen.

Sillä sato on valmista. Kärsivät ihmiset tarvitsevat tukea. Kuka antaisi heille yhden hymyn? Kuka laittaisi heille yhden tekstiviestin? Kuka rohkenisi pyytää mukaan oman seurakuntansa kokoukseen? Kuka osaisi itkeä itkevän seurana?

Kuka kertoisi heille Jeesuksesta Kristuksesta, Hänestä, joka on juuri sitä yhtä varten tuolla jossakin?

Kaikin tavoin ahtaalla?

”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta mutta toivottomia” (2. Kor. 4:8).

Viimeisten viikkojen ajan olen miettinyt kärsimyksen ongelmaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Näen monien ihmisten elämässä niin paljon vaikeita asioita, etten voi kuin vaieten ihmetellä ja surra. Missä Jumala sinä olet?

Paavali kertoi olevansa kaikin tavoin ahtaalla. Kaikin tavoin tarkoittaa juuri sitä, mitä moni meistä kokee: vaikeudet ja ahdistukset saartavat edestä ja takaa. Yhtä vaikeaa asiaa seuraa toinen ja kohta kolmas.

Kaikin tavoin ahdistuneen sielu ja psyyke rusentuu päivä päivältä raskaammaksi. Paavali sanoi olevansa ahdistuksensa keskellä neuvoton – hän ei nähnyt itseään katsomalla selviytymiskeinoa tai ulospääsyä . Mutta. Ja tässä on painava mutta: Paavali sanoi, ettei hän ollut menettänyt toivoaan.

Toivo on meille jokaiselle valtavan tärkeä asia. Jos menetämme toivon parempaan tulevaisuuteen, masennus hiipii elämäämme. Masennus on juuri sitä, että psyyke ei jaksa enää nähdä mitään hyvää nykyisyydessä eikä tulevaisuudessa. Masennukseen liittyy myös neuvottomuus; kokemus omasta avuttomuudesta muuttaa elämänsä olosuhteita tuo mukanaan sielun pimeän yön.

Paavali oli kaikin tavoin ahdistettu ja neuvoton. Ehkä sinäkin olet? Mutta toivo piti häntä pinnalla. Toivo antoi hänelle iloa, valoa, uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Mistä löydämme tämän toivon ? Jumalan Sanasta, Raamatusta. Usko tarttuu Jumalan lupauksiin ja lupaukset synnyttävät meissä toivon. Kristillinen toivo ei ole toiveajattelua tai vain myönteisen psykologian keino; Se ankkuroituu Jumalaan ja Hänen sanoihinsa.

Raamattu on toivon Kirja. Yhä uudestaan luemme ylitsepääsemättömistä vastuksista ja haasteista Aabrahamin, Nehemian, Daavidin ja juuri esimerkiksi Paavalin elämän kautta. Ja samalla saamme haukkoa henkeämme lukiessamme, kuinka nämä uskon sankarit tarttuivat Jumalan lupauksiin – he uskoivat Sanaan enemmän kuin silmillä nähtäviin olosuhteisiin. Jumala ei pettänyt heitä. Eikä Hän petä sinuakaan.

Siis mistä löydämme kristillisen toivon kärsimystemme keskellä? Emme voi pusertaa sitä itsestämme. Toivo tulee meille ulkopuoleltamme kuin soihdun kirkkaana valona pimeään kellariimme. Toivo tulee kristillisen sanoman, evankeliumin kautta. Kun olemme tekemisissä Jumalan lupausten kanssa, Pyhä Henki herättää toivon maahan lyötyyn sieluumme. Sitä rukoilen sinulle tänään!

Voiko armoa käyttää väärin?

”Laki kuitenkin tuli väliin, jotta rikkomus tulisi suureksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5: 20).

Joskus näyttää siltä, että me kristityt pelkäämme armon esilläpitämistä. Monesti kuuleekin ajatuksen siitä, että ”liiallinen” armo johtaa välinpitämättömyyteen ja syntien puolustelemiseen.

Voiko Jumalan armoa käyttää väärin? Mielestäni kysymys on nurinkurinen. Vastaus on kyllä, jos armo käsitetään vain ajatuksen tasolla, kuin teoriana tai käyttötavarana. Sen sijaan, jos Jumalan armo otetaan vastaan sydämen tasolla, silloin armosta tulee kristityn suurin aarre ja koko elämän käyttövoima.

Tällaisen armon korostamista ei tarvitse pelätä eikä suitsia. Se on ja pysyy Jumalan ansiottomana lahjana syntiselle. Se johtaa meidät henkilökohtaiseen suhteeseen personoidun Armon, Jeesuksen kanssa. Koko ajatus armon ”käytttämisestä” on siis yhtä outoa kuin ajatus Jumalan ”käyttämisestä”.

Mitä sitten kun armossa elävä kristitty tekee syntiä? Onko se armon väärinkäyttämistä? Ei, sillä jokainen kristitty tekee syntiä. Eikä kyse ole vain yksittäisistä teoista, vaan synti edelleen asuu kristityssä (Room. 7). Juuri jatkuvan syntisyytensä takia Jumalan omat tarvitsevat Hänen armoaan.

Älä pelkää siis käyttäväsi armoa liikaa tai väärin, vaan laita toivosi sen varaan. Siis Jumalan varaan. On hyvä muistaa, että armoa tarvitsevat vain ne, jotka näkevät oman puutteellisuutensa.