Jumala ompi laturimme!

”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä” (Ps. 90: 14).

Pitkien remonttipäivien jälkeen kokoan akkutyökalut yhteen ämpäriin ja vien ne varastoon huoltoon. Akut imevät latureista yön aikana riittävän määrän virtaa seuraavan päivän haasteita varten.

Väkisinkin mieleeni on tullut, että kunpa myös minulla ja meillä kaikilla väsyneillä ja ”akuista” kaikki puristetuilla ihmisillä olisi laturit, joihin mennä latautumaan ja palautumaan aina seuraavan päivän tarpeitä varten.

Mooses tuntuu rukoilevan juuri tätä. Itse asiassa Daavid ja monet muut pyytävät Jumalaa olemaan se virtalähde, johon liitettynä katkennutkin ihminen voi eheytyä ja jaksaa taas; Jumala ei liikkunut Raamatun henkilöiden elämässä ollut tiedon tasoilla vaan Hän oli ennen kaikkea kaiken arjen Jumala.

Miten viisaita sanoja erämaakoulut samonnut Mooses osaakaan meille lausua. Miten minä, väsynyt ja toivoni jonnekin viimeisten vuorenhuippujen sekaan kadottanut ihminen voisin iloita jokaisesta jäljellä avautuvasta uudesta päivästä? Siten, että Jumala kääntää kasvonsa puoleeni ja antaa elämän virrata kuihtuneeseen olemukseeni.

Ravitse siis Isä meitä! Ole enemmän kuin Dewaltin akkulaturi, ole ihmislaturi, voimalähde, joka kykenee lataamaan liian tyhjiksi käyneitä ja siten rikkinäisiä sydämiä!

Anna armosi paistaa sydämiimme tänään ja herätä meissä uusi jaksaminen, uusi ilo ja uusi toivo!

Sielu kuin pauhaava meri

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä! Hän antaa minulle toivon” (Ps. 62: 6).

Mitä pidemmälle vapusta alkanut kattoremonttimme on edennyt, sen väsyneemmäksi olen muuttunut. Väsymys on tuonut tullessaan ahdistuksen, tunteen siitä, että juuri tämän vuoren laelle en enää jaksa kiivetä.

Ahdistus ja epätoivo ovat kuin pauhaavia rockbändejä taipuneessa sielussa. Levollisen olemisen sijaan sisin on muuttunut yhdeksi suureksi sähkölaitteiden hätäpysäytyspainikkeeksi ja keskittyminen pomppii arojäniksen tavoin ongelmasta ja puutteesta toiseen.

”Hiljene, sieluni, Jumalan edessä!” oli kokeneen Jumalan ihmisen itsehoito-ohje. Laukalle lähtenyt tunnemaailma oli saatava tiukkoihin valjaisiin ja vaikka se hirnui kuin pelästynyt ori, se piti saada ruotuun, takaisin Jumalan sanojen vaikutuspiiriin.

”Hän antaa minulle toivon.” Niin, vaikka olisin menettänyt jo kaiken toivoni ja heittänyt pyyhkeen kehään, kirveen kiveen tai kaivoon ja luetellut itselleni ne sata syytä, miksei elämäni enää nouse tältä synkän kuusimetsän seassa piilottevalta kiitoradalta Jumalan lupausten mukaiseen nauruun ja keveyteen; vaikka olisin tuominnut tulevaisuuteni yhä kapenevalle rämepolulle, jossa ilo on lopullisesti upotettu suon syvimpään silmäkkeeseen, on silti yksi taho, joka jakaa toivon lahjapaketteja katsomatta siihen, mitkä palavat rauniot savuavat takana: Hän on Herra Jeesus Kristus.

Sinä kävelet keveän varovaisesti läpi pauhaavan tunne-elämäni. Sinä otat käsiisi tulevaisuuteni, toivoni ja hymyilet, vaikka se olisi kuin satareikäinen tyhjä ilmapallo. Vaikka mikään näkyvä, ei mikään tuleva eikä mikään mennyt saati nykyinen uskaltaisi luvata mitään hyvää, Sinä annat minulle uuden toivon. Sinä annat minulle syyn ja voiman elää. Ja ehkä jopa kaupan päälle vaivihkaa hiipivän ja ja toisesta todellisuudesta kumpuavalla voimallaan yllättävän hymyn huulilleni.

Kauan en enää jaksa!

”Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!” (Ps. 143: 7).

Daavid oli jälleen yhden haasteen, yhden ylitsepääsemättömän ylämäen edessä. Hän oli ponnistellut sitä vastaan askel kerrallaan, päivästä ja viikosta toiseen aina sinne saakka, kunnes kynnet olivat verellä ja pohkeet maitohapoilla.

”En jaksa enää!” oli lannistuneen ihmisen huuto ahdistavan ja liikkumattoman vaikeuden keskeltä. Vaikka samassa psalmissa Daavid hapuili kuin sielun lääkkeeksi muistoja Jumalan aikaisemmista ihmeistä ja ylämäistä, jotka oli ylitetty Hänen voimansa avulla, nyt epätoivo valtasi nekin näköalat, joista ennen oli katseltu toivon ja luottamuksen kiikareilla.

”Kauan en enää jaksa!” on äärimmäinen hätähuuto, josta saa jokainen kristitty tarttumapinnan. Jos ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” -psalmin tekijän samalta tuotantolinjalta putkahtaa esiin myös ”En kertakaikkiaan jaksa enää yhtään!” -tuskainen kirkaisu, antaa se meille elämän ylämäissä tarpoville toivon siivet.

Daavid ylitti tämänkin haasteen, eikä se edes jäänyt hänen viimeisekseen. Samoin ylität sinäkin omasi, oli se sitten miten pelottava tai olit istunut sen juurella kuinka kauan tahansa. Sinä ylität sen, koska sinulla on sama Kaikkivaltias ja Isä, jolle Daavid sai itkeä vaikeuksiaan – se sama Jumala kuulee tarkasti myös sinun vaikerruksesi.

”Kauan en jaksa enää!” on äärimmäinen hätähuuto, todellinen S.O.S. joka kantaa täältä näkyvän maailman keskeltä pienestä kuiskauksesta näkymättömään kasvaen matkalla taivasta ravistavaksi lapsen itkuksi, pyynnöksi, johon Isä ei voi olla reagoimatta.

Kuka muu muka?

”Kukaan muu ei voi minua lohduttaa” (Ps. 77: 3).

Kuka toinen olisi nähnyt jokaisen auringon häikäisevän ilon päivän ja todistanut vierellä pimeää, jossa eivät edes avunhuudot saa siipiä alleen?

Kuka toinen ymmärtäisi tämän ymmärtämättömän, seitsemällä sinetillä suljetun sielun salaisuudet, järjettömät laput silmillä ryntäämiset tai pelosta paikoilleen jäätymiset?

Kuka toinen olisi välittänyt niin, että olisi laskenut jokaisen kivusta muodon saaneen kyyneleen, sydämen surujen pilvistä jyrähdelleen sateen?

Vain Sinä, Herra Jeesus Kristus, osaat olla lähellä silloinkin, kun kukaan toinen ei voisi ymmärtää saati lohduttaa. Sinä tiedät hengellisen puuterin takana lonksuttavat ontumiset ja kaikki matkan aikaiset hyvän ja pahan kertautumiset niin, että yksikin korsi voi huudattaa yleisöä kaatamalla elämäni kuin trombi ikiaikaisen puunrungon.

Lohduta minua. Lohduta meitä tuhansia, jotka onnumme ja itkemme hiljaa ja salaa. Sillä vain sinä osaat puhua kielellä, joka läpäisee pelon suojamuurit ja valelee kuulijansa uudella toivolla.

Miksi olet masentunut, sieluni?

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 42:6).

Miksi olet niin allapäin ja lamaantunut, sieluni? Miksi puet itsesi aamuisin synkkiin suruvaatteisiin ja tartut illalla itkun kyllästämään peittoon? Onko Jumala muuttunut?

Miksi olet niin täynnä pauhaavaa levottomuutta, miksi sydämesi lyö rintakehääsi vasten kuin vanha höyryjuna? Onko Vapahtajasi muuttunut?

Miksi kannat murheita päivästä toiseen repussa, joka on sinulle aivan liian suuri ja joka murtaa ryhtisi tehden sinusta harmaan muinaisjäänteen? Ovatko Jumalan lupaukset muuttuneet?

Ei, sieluni, sinä olet kuunnellut aivan liikaa ärjyvien petojen uhittelua. Olet katsonut eteesi piirtyviin ikiaikaisiin muureihin etkä ole muistanut katsoa niiden läpi taivaallisiin.

Sinä saat, sieluni, tehdä levollisen leirinuotion niille aloillesi ja kömpiä turvallisesti makuupussiisi. Ehkä nyt on vain aika odottaa? Ennen kaikkea muista: vielä saat kiittää! Jumalasi tulee aina viimeistään oikealla ajalla.