Kuin tähdet

Lähdimme eilen pienelle hermolomalle äitini sähköttömälle saarimökille. Mieli oli yhtä painoksissa kuin alhaalla roikkuva pilvet.

Pieni rantasauna on kunnostettu aivan Keiteleen rantaviivaan. Saunasta kun astuu ulos vilvoittelemaan, on jo järven päällä. Ja suuren taivaan alla.

Rantasaunamme on entinen savusauna. Seinät ovat mustia ja eilen saunoessamme pimeässä näimme vain kiukaan hohteen ja pienen lepattavan kynttilän ikkunalaudalla. Ehkä erään Raamatusta löytyvän Jumalan ystävän teltta oli yhtä hämärä?

Jumala kutsui Aabrahamia ulos pimeästä teltastaan laskemaan tähtiä. Minä astuin eilen pimeästä rantasaunasta saman näkymän eteen. Kyynelten vieriessä tuntui kuin olisin päässyt mukaan Aabrahamin uskon ja näkemisen jännitteiseen taisteluun.

Aabraham päätti uskoa. Siitäkin huolimatta, ettei mikään silmillä nähtävä tukenut Jumalan lupausta. Tähdet tuikkivat kirkkaina mutta kaukaisina pisteinä; Aabraham kiinnitti toivonsa niihin lujemmin kuin omaan todellisuuteensa.

Eilen Jumala kuiskasi 2000-luvun masentuneelle lapselleen: ”Katso tähtiä! Yhtä paljon on lupauksiani. Minä en edelleenkään ole valmis peruuttelemaan sanojeni suhteen.”

Anna Herra ilon vuodet

”Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti” (Ps. 90: 15).

Palaan tähän Mooseksen rohkeaan rukoukseen aika ajoin. Mooses uskalsi nimittää Jumalaa vaikeuksien antajaksi tai sallijaksi ja rohkeni pyytää ilon aikoja.

Ehkä Mooses koki, että vaivan vuodet olivat ajaneet hänet niin ahtaalle, että vain Jumala voisi palauttaa luottamuksen elämän hyviä asioita kohtaan? Rukouksessa huokuu epätoivo ja toivo vierekkäin – epätoivo omasta tilanteesta mutta usko Jumalan mahdollisuuksiin kääntää elämän kulku johonkin, minne kokemusmaailma ei enää jaksaisi yltää.

Oletko sinäkin kadottanut ilon? Saat yhtyä Mooseksen rukoukseen ja pyytää ilon vuosia. Voit sanoa, että kohdallasi se on mahdotonta, että olet ollut syöksykierteessä jo liian pitkään ja sinne missä sinä nyt olet, sinne ei aurinko enää voi paistaa? Onneksi rukouksemme ei kohdistu itseemme vaan Jumalaan, joka luo elämää tyhjästä.

Anna siis Herra ilon aikoja! Jos vastusten täytyy säilyä, jos rotkojen pitää uhmata pientä toivon liekkiämme, anna sitä iloa, joka herättää sisimpämme uuteen elämänhaluun pimeän keskelläkin. Yllätä meidät!

Milloin rohkaiset minua?

”Kuinka kauan annat palvelijasi odottaa?” (Ps. 119: 84).

Haluan uskoa, että Jumala on olemassa ja Hän on, ei pelkästään kaikkivoipa, vaan yhtä lailla rakastava ja kiinnostunut juuri minusta.

Haluan uskoa, että Jumala tahtoo minulle hyvää ja Hän lupaustensa mukaan on joka hetki lähellä ja suodattaa jumalallisella suodattimellaan jokaisen asian juuri minulle sopivaksi.

Minä uskon. Ja silti huomaan kyseleväni päivästä toiseen, että miksi Jumala et puutu asioihin, muuta niitä ja tuo helpotusta? Miksi annat ikävien uutisten tulvia kuin kutsumattomien mainosten ja täyttää sydämeni postiluukun?

Vaikeuksissa luottamuksen kuminauhaa venytetään koko kylän voimin. Tänään havahduin ajatukseen, että entä jos se katkeaa? Entä jos kärsimykset saavat ammuttua taivaalla lentävään luottamusleijaani reikiä toisensa jälkeen niin, että se ja samalla jaksamiseni viimeinen tarttumapinta, toivo, putoaa harmaana paperimassana maahan?

Entä jos Jumala ei autakaan sopivaan aikaan? Entä jos Hän ei olekaan hyvä? Entä jos hän on lopulta voimaton kaiken vellovan ja vyöryvän pahan edessä? Entä jos?

”Haluatteko tekin lähteä pois” oli kerran Jeesuksen kysymys opetuslapsille. Se taitaa olla minullekin taas tänään ajankohtainen haaste, joka vaatii vastausta.

Kun en muuta osaa, heitän pallon takaisin sinne, mistä se maailmaan on alun perin tullut. Pidä sinä Jeesus huolta heikosta uskostani. Puhalla uusia tuulia toivoni alle.

Sinulla on miljoona tapaa osoittaa rohkaisua, sen olen kokenut. Valitse tänään niistä yksi ja houkuttele minut takaisin siipiesi suojaan.

Rakkaus hohtaa pimeässä

”Herra puhui Moosekselle: `Kun te tulette siihen maahan, jonka minä annan teille asuttavaksenne…´” (4. Moos. 15: 1).

Israelilaiset olivat juuri mokanneet ratkaisevalla tavalla: he torjuivat Jumalan lupauksen päästä luvattuun maahan ja siitä seurauksena heitä odotti neljänkymmenen vuoden ankara erämaajakso.

Tappiotunnelma oli käsinkoskelteltava. Itsepäisyyttä ja jatkuvaa kapinamieltä kuvasi Jumalan ankarien sanojen jälkeen maan valloitusyritys omin voimin. Lopputulos oli murskatappio.

Ajattele, että juuri tähän tilanteeseen Herra puhui Moosekselle sanan ”kun”. Hän ei sanonut, että ”jos te pääsette luvattuun maahan epäonnistumisenne jälkeen vaan ”kun te pääsette perille.” Armo vuoti Jumalan sanojen välityksellä kaulusten kohdalta rikkirevittyjen viittojen sisään.

Meillä on myös elämässä aivan ratkaisevan tuntuisia epäonnistumisia. Saatamme langeta synteihin niin syvälle, ettemme kykene näkemään pinnalla välkehtivää toivoa.

Kristuksen armo on kuitenkin aina odottamassa pohjalla. Rakkaus muuttaa ehdolliset konditionaalit Jumalan varmoihin lupauksiin.

Perille pääsy ei ole koskaan ollut meidän onnistumisten varassa. Saat lopettaa toivottoman vastavirtaan räpiköimisen ja antautua rakkaudelle, joka on tuhat kertaa syntejäsi suurempi.

Rohkeasti kohti uutta

”Kuka teidän joukostanne on jäljellä niistä, jotka näkivät tämän temppelin entisessä kunniassaan? Miltä se näyttää nyt? Eikö se ole tyhjän veroinen teidän silmissänne?” (Hag. 2:3).

Jälleenrankentajilta vaadittiin ennakkoluulotonta heittäytymistä. Pakkosiirtolaisuuden alussa 586 eKr vanha temppeli oli täysin tuhottu ja reilu sata vuotta myöhemmin oli aika rakentaa uusi rakennus entisen paikalle. Rohkeutta kysyttiin siinä, että uusi työmaa ei edes valmistuttuaan tulisi olemaan pientäkään osaa aikaisemman komeudesta.

Lannistus hiipi puseroon. Mitä mieltä oli jatkaa tuhon jälkeistä elämää, kun mikään mitä tehtiin ja saatiin aikaan ei olisi mitään entiseen verrattuna? Juuri siihen tilanteeseen Jumala puhui profeettojensa Haggain ja Sakarjan kautta.

Jumalan mielekkyyden lupaus kiinnittyi vain yhteen asiaan: Hän olisi kansansa kanssa. Kun Jumala oli mukana pienten alkujen muuraustöissä, lopputulos olisi enemmän kuin mihin sorakasat ja tiilivuoret pystyisivät.

Niin, mitä järkeä on tehdä hengellistä työtä kun enää ei ole erkkilemisiä, niiloylivainioita ja kalevilehtisiä?

Mitä järkeä on toivoa omalta elämältään mitään, kun avioero vei kesämökit, konkurssi talot, lapsuuden kivut söivät ihmissuhteet ja vuoren kokoiset vaikeudet kuluttivat parhaat vuodet ja voimat?

Jumalan lohduttava ja eteenpäin työntävä ohje on aina sama: ala rakentaa elämääsi, ehkä myös osaltasi Jumalan seurakuntaa siitä pisteestä, missä olet tänään. Älä suostu katsomaan taaksepäin liialla kaiholla, vaan ole varma, että tulevaisuus voi vastoin kaikkia luonnonlakeja antaa mennyttä enemmän.

Eihän uusi temppeli todella ollut paljoakaan vanhan veroinen. Mutta se kuvasti uutta, läheisempää elämää Jumalan kanssa. Mielekkyys ja hengellinen elämä ei ollut puitteissa. Ei silloin eikä tänään. Sinulla on Jeesus ja Hänen kanssa kaikki.