Nouse kohti toivoa, sieluni!

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?” (Ps. 42:6).

Psalmin kirjoittaja tarkastelee tunnemaailmaansa kuin itsensä ulkopuolelta ja tekee sille pysäyttävän kysymyksen: ”Miksi olet painunut masennukseen ja toivottomuuteen?”

Helppoa olisi vastata, että koska elämä on liian raskasta, huonoja uutisia tulee hyviä enemmän, voimat ovat huvenneet taisteluissa, joita ei alun perinkään annettu voitettaviksi ja koska sisintä pusertaa kylmäävä tunne siitä, että on kaiken kivun keskellä lopulta yksin.

Mutta sieluni, miksi silti olet masentunut ja piehtaroit hikisenä lakanoissa? Onko Jumala laittanut lapun luukulleen, muuttanut etelän aurinkoon pinacolada kädessään ja laittanut pinkkiin iPhoneensa sinun nimesi kohdalle merkinnän ”Älä vastaa”?

Sieluni, Jumala on edelleen paikoillaan. Hänen lupauksensa ovat paikoillaan ja rakastava katse on paikoillaan, sinussa. Parasta mitä voit tehdä, on odottaa Häntä kuin paahteisen kesäpäivän terassikukka kastelijaansa.

Uskalla levittää kivusta käpristyneet siipesi auki ja ole varma, että vielä tuuli puhaltaa ja nostaa sinut uusiin korkeuksiin. Vielä saat näköaloja, joiden kautta saat katsoa jumittuneita päiviäsi ja kysyä: ”Miksi olit niin masentunut, sieluni?”

Sinä olet minussa!

Tänään, väsymyksen latistaessa elämänhalua ja ahdistuksen ryöstämässä iloa muistan, että Sinä asut minussa! Sinä olet astunut sisään kaikkeen minun elämääni, jokaiseen päivään, haasteeseen ja itkuun. 

Kun kysyn, kuka auttaisi minut jaloilleni ja antaisi minulle toivon juuri tähän päivään ja kuka avaisi toivorikkaan huomisen, Sinä olet valmiina tarttumaan haasteeseen. Sinä odotat kärsivällisesti vuoroasi ja kun voimani loppuvat, nostat syliisi ja osoitat kantovoimasi.

Kun sinä olet minussa, minä olen keskellä merkityksellisyyttä, rakkautta ja elinvoimaa. Saan antaa Sinulle solmukohtani yhtenä kokonaissotkuna, jota en itse osaa eritellä tai setviä.

Niin, tänään tuntuu tämä aina kaventuva elämä rusentavan alleen mutta samaan aikaan muistan, että Sinä olet. Olet olemassa jotta minäkin saisin olla, elää, hengittää ja kokea putoavan sinun käsiesi suojaan.

Tervetuloa siis, elämä. Tervetuloa ongelmat, joiden alla makaan hiljaa kuin rantakallio aina uusien vesimassojen lyödessä päälle. En selviä sinusta yksin, mutta minulla on Puolustaja ja Lohduttaja, joka ei ole vain kivenheiton päässä, vaan asuu tämän vaatimattoman nuttuni sisällä.

Sinä ravitset minut

”Sinun läsnäolosi ravitsee minut” (Ps. 17: 15).

Tänään on selvästi huono päivä. Johtuuko se aivovammasta, työkuormasta tai puutteellisesta aivokemiasta, masennus ottaa otteeseensa ja kuiskaa kaiken olevan menetetyn.

Tänään makaan itkuisena sohvalla ja mietin menetettyjä taloja, menehtyneitä läheisiä, työtä, terveyttä, elämänhalua ja rohkeaa suhtautumista huomiseen. Elämä tuntuu olevan eletty ja vain apaattinen loppusointi on edessä.

Jos onkin niin, että en voi rakentaa onneani omistamisten tai terveyden varaan, olenko tuomittu epätoivoon ja itkuun? Voiko elämä tarjota enää mitään elämisen arvoista?

”Sinun läsnäolosi ravitsee minut”. Näissä Daavidin sanoissa on jotain mystistä ja vavahduttavaa. Onko uskoni niin teoreettista ja oppikeskeistä, etten osaa päästää Herraani Jeesusta Kristusta täyttämään sieluani ja sävyttämään tätä sekä huomista päivää iloisella odotuksella?

Seison aulassa ja katson kaikkia kiinni menneitä ovia haikein mielin. Yksi ovi on raollaan, en ole käynyt sisään, se ei ole aikaisemmin ollut kyllin houkutteleva. Vasta nyt alan aavistella, että Jeesus tahtoo tarjota elämääni paljon enemmän kuin ”tavataan sitten perillä” -ideologian. Hän tahtoo olla elämäni Herra, alusta, rakenne, päämäärä ja täyteys.

Ehkä vanhat rakennukset ovat työnnetty puskutraktorien kumoon vain jotta jotain uutta saa alkaa rakentua? En jaksa alkaa enää luomaan kaikkea sitä mitä menetin, mutta ehkä se ei ole tarkoituskaan? Ehkä nyt on aika olla paikallaan ja antaa ohjakset itseäni vahvemmalle? 

Toivo alkaa pisaroida sieluuni. Sinä ravitset minut.

Kuoleman porteille ja takaisin

”Sinä tuot minut takaisin kuoleman porteilta” (Ps. 9:14).

Kärsimysten jauhinkivien jauhaessa vääjäämättömällä voimallaan ihmisen voimat hupenevat. Toiveikkaat ja innokkaat, tulevaisuuteen luottaen suhtautuvat ajatukset vaihtuvat haikeaan menneisyyden kuva-albumien katseluun ja tunteeseen siitä, ettei tulevat päivät eivätkä vuodet kykene sisältämään enää mitään hyvää.

Daavid kirjoitti Psalmissa 23 pimeästä laaksosta tai kuoleman varjon laaksosta. Siellä kyllin pitkään oltuamme tulemme portille, joka imee meitä sisäänsä toivottomuuden ja pelon voimalla. Kuoleman portti kuvaa vaihetta, jolloin kärsimys on työntänyt meidät syvään epätoivoon ja luovuttamiseen – uuden vuoden tinat lupaavat vain samaa, tasaisesti rummuttavaa ahdinkoa.

Kuoleman porteiltakin on langaton Bluetooth -yhteys Kaikkivaltiaaseen. Hän näkee syvimpään pimeyteen ja on kulkenut kanssamme aina mielen taittumiseen saakka. Kun Jumala on sallinut kulkumme äärimmäiseen kipuun, Hän johtaa askeleet myös sieltä pois. 

Ehkä kulunut vuosi on ollut kohdallasi yhtä laskeutumista kärsimyksen portailla kohtalokkaalle portille saakka? Juuri siellä, missä omaa uskoa eikä toivoa enää ole kuin hiipuneen nuotion verran, Jumala taistelee hurrikaanin tavoin. 

Olkoon tuleva vuosi täynnä Jumalan ihmeellisiä tekoja: elämänhalua, iloa, kutsumuksen riemua ja Isän hellää rakkautta!

Kun lupaukset tuntuvat ontoilta

”Näin Mooses puhui israelilaisille, mutta raskaan orjuuden näännyttäminä he eivät kuunnelleet häntä” (2. Moos. 6:9).

Miten lähellä vapautuksen hetki olikaan! Satoihin vuosiin ei ollut tapahtunut muuta kuin jatkuvaa elinolojen kiristymistä mutta nyt näyttämölle astui 40 vuoden maanpakolaisuudesta palannut Mooses.

Mooses sai Jumalalta ihmeellisiä lupauksia. Hän välitti ne kurjuudessa matelevalle kansalle ja sanat toivat toivoa. Mutta kun lupausten ja niiden toteutumisen väliin tuli viive ja helpotuksen sijaan arki vaan synkistyi, Mooses alkoi vaikuttaa yhden-tempun-ponilta. Samoin Jumala.

Ehkä sinäkin olet saanut pienen auringonsäteen tuskan huuruiseen koloosi, jonne olet askel askeleelta vetäytynyt pakoon elämän liian kovaa todellisuutta? Ehkä olet uskaltanut sielusi jännittyneiden viulunkielien soida osasekunnin iloista sointia, kunnes taivas on taas pimentynyt ja toivosi on sammunut?

Jumalan lupaukset voivat alkaa kuulostaa ontoilta, kun elämä näännyttää. Joku sinussa sanoo, että pitäisi ottaa vastaan ja nousta myrskyn päälle Jumalan sanojen voimasta, mutta et jaksa. Et enää tänään.

Raamattu on täynnä ihmisiä, jotka eivät enää jaksaneet. Sivu toisensa jälkeen vastaan tulee sanoja käsissään pieneksi ryppykasaksi puristavia ihmisiä, joille todellisuus peittää kauniit tulevaisuuden maalaukset. Ja kuitenkin, Jumala ei ole ollut koskaan suljettu ihmisen toivottomuuteen!

”Minä olen” luo sanoja jotka luovat todellisuutta. Jos ja kun väliin astuu vihollinen nimeltä ”viive” ja ”odotus” ja kun ihminen taittuu, Jumala toimii vuorenvarmasti kuin margariinitehdas.