Valuuko elämäsi hukkaan?

”Sinä, Herra, sytytät minun lamppuni, sinä, Jumalani, tuot pimeyteeni valon” (Ps. 18: 29).

Tämä joulu on ollut itselleni – jälleen kerran – palaamista kipeisiin muistoihin, jotka mielen eri kerrokset haluaisivat peittää pallovaloihin ja hopea- sekä kultanauhoihin unohtamatta kaiken kruunaavaa kuusen tähteä.

Eilen iltapäivästä olimme Iiriksen kanssa sen aikaa ulkona, että saimme lyhtykynttilät palamaan ja ulkovalot luomaan pihalle tunnelmaa.

Minun aikani meni taistelessa lyhdyn kanssa, jonka yksi sivulasi oli osin rikki. Lyhdyn sisällä oleva kynttilä oli lohduton näky: valkoinen, vielä vain vähän käytetty pitkä ja pyöreä steariinivalu oli peittynyt lumeen ja jäähän, eikä sydäntä näkynyt missään. Sisälläni jokin liikahti ja tunsin sukulaissieluisuutta.

Nopeampaa ja tehokkaampaa sekä kaikin mittarein järkevämpää olisi ollut vaihtaa tilalle uusi kynttilä. Mutta otin jäätyneen orvon käteeni ja aloin lämmittää sydäntä peittävää jäätä tulella. Toivoin löytäväni sydämen ja saavani sen jälleen palamaan.

Jää ritisi ja valitti tulen hohteessa. Sydän tuli esille ja annoin tulen hohkaa siihen kauan kaivauttua elämää. Minuuttien jälkeen kynttilä paloi hennon hauraasti ja asetin sen kauniin jäisesti kimaltavien lyhdyn lasien sisälle. Ajattelin, että tämä oli voitto elämälle.

Tunnin päästä palasin etukuistille katsomaan hylkiölyhtyäni. Kun muut lyhdyt paloivat iloisesti ja viestivät joulun iloa ja kauneutta, tämä yksi kolhittu ja lumen pilaama toivontuoja oli sammunut. Sulanut jää oli vyörynyt pienesti loimuttavan sydämen ylle.

Otin kynttiläparan uudelleen käsittelyyn, käänsin sen ympäri, annoin suurimman esiin loihtimani tulen kuumentaa sydäntä, joka tuli hitaasti esille vahan ja jään keskeltä. Vahaa valui ensin kuistille, sitten kengilleni mutta annoin tulen tehdä työtänsä.

Sormeni ehtivät jo kohmettua ja sulanutta vahaa oli siellä ja täällä. Mutta viimein sydän oli vapaa ja se paloi uskaliaammin kuin olympiatulen kantajan soihtu.

Lautoin kynttilän takaisin vaikeaan ympäristöönsä. Rikkonaisessa lyhdyssä tuuli voisi puhaltaa sen kumoon tai kauniisti leijuvat isot lumihiutaleet voisivat jälleen suunnata lyhdyn sisälle ja peittää sen.

Mutta tämä lyhty paloi koko illan ja yön. Kävin katsomassa sitä aina välillä ja sisälläni kyyneleet virtasivat tavalla, jolla kynttilän sydän luovutti steariiniaan sen ulkopinnoille.

Minäkin tiedän, miltä tuntuu olla rikottu, sammutettu, elää sydän lumen ja jään kahleissa. Niin taisi tietää kuningas Daavidkin. Minä – niinkuin hänkin – alan oppia tuntemaan myös Herraa Jeesusta Kristus, valontuojaa, personoitua evankeliumia, joka voittaa koristekuuset ja pallomahaiset joulupukit sanomallaan, joka päihittää kaikki esteet.

Joskus meidät kumotaan, joskus täytyy steariinin valua hukkaan, jotta tuli saisi uudistua. Jeesus tavoittelee minun sydäntäni, ja sinun. Hänen rakkautensa tuli ei koskaan sammu, eikä Hän koskaan jätä kurottavaa kättänsä puolitiehen.

Hänen, joulun Pojan, Jumalan pojan elämän valui joulun ihmeen ja sitä seuranneen reilun 30 vuoden jälkeen hukkaan. Kuiva maa imi sisäänsä ristillä riippuvan Jumalan Pojan veren, jotta meidän elämämme ei koskaan, ei koskaan valu minnekään muualle kuin Hänen kädelleen. Ja siellä on turvallisinta alkaa palaa jälleen, entistä kirkkaammin.

Ps. Juuri huomasimme, että tämä surullinen kynttilä lohduttomassa lyhdyssään on yön jälkeen kuistin lyhdyistä ainoa joka vieläkin palaa!

Kumarassa kulkevan itkua

”Herra, sinun edessäsi on kaikki minun halajamiseni, eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa” (Ps. 38: 10).

Isä, Kaikkivaltias Jumala, tänään pyörin ympärää olohuoneen lattialla selässäni iso vaellusreppu, joka on niin painava, että siellä täytyy olla sinun ”parhaat kivet ikinä vuosilta 0-2022” -kokoelma.

Jos jaksaisinkin oikaista kivusta käpertyneen ruumiini ja suunnata Sinulla sanoja, joita vain Sinä voit ymmärtää ja joihin vain Sinä voit vastata; nyt sanat valuvat kuin aamuyön kuola suupielistäni alas ja katoaa lattiaraiosta tavoittamattomiin.

Mutta Sinä etsit jokaisen sanani, Sinun korvasi tavoittavat nekin sanat, jotka jäivät voimattomana huulille kuivuneen kyyneleen seuraksi.

Sinä tiedät kaikki tarpeeni, elämäni ylivoimaiset Goljatit, paimenen vaatteisiin pukeutuneen sielunvihollisen myrkyllä terästetyt nuolet, jotka ovat uponneet syvemmälle, kuin mihin yksikään ihmisen tekemä balsami voisi valua.

Kiitos, että kaikki kaipaukseni, katkeamiseni, epätoivon ja raivon välimaastossa tukahtuen huudetut miksi -kysymykseni ja epätoivoiset ”Auta minua, Jeesus” – rukoukseni ovat sinun edessäsi enkeliesi puhtaaksikirjoittamina.

Isä, tänään minulle – kippuraselälle – riittää, että tiedän Sinun tietävän. Kun Sinä tiedät, taivaallinen postitoimisto on Sinun aikataulujesi mukaisesti kiireinen suunnassa taivas – maa.

Hei, kuulkaapas minua!

”Tulkaa, kuulkaa, niin minä kerron teille, kaikki te Jumalaa pelkääväiset, mitä hän on minun sielulleni tehnyt” (Ps. 66: 16).

Psalmin 66 tekijällä on matkalaukussaan suuri sanoma. Hän, joka oli jo luullut katselevansa elämäänsä viimeisen silmäyksellisen verran, saa aivan kuin uuden kutsumuksen ja sanoman, joka on omakohtainen, todellinen ja vakuuttaa Jumalan halusta halata ja pitää kiinni.

Jotta hän saisi sanomansa kirkkaat värit riittävän näkyviin, maalaa hän ensin elämänsä tumman taustan: ”Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan” kertoo sellaisesta paahteesta, jossa ryhti painuu kasaan ja toivo lentää kuin pääskynen pihaoksalta tavoittamattomiin.

Tätä ilosanoman kuuluttajaa ei ollut kärsimys kiertänyt kaukaa. Ei, tuoreessa muistissa olivat verkkomaiseen satimeen joutuminen, elämän kuorma, jota vastaan hän taisteli ja silti joutui kantamaan sitä päivästä toiseen aina itkuun ja sieltä luovuttamiseen saakka.

Mutta kaiken päätepisteessä ei ollutkaan Päätepiste, vaan uusi alku. Niin yksinkertaiset, selittämättömät ja silmillä liian nopeasti harpattavat sanat ”mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” ovat mahdollisia toteuttaa vain kristinuskon pyhälle mutta rakkaudessaan lähellä hengittävälle Vapahtajalle.

”Mutta” -sana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin yllättävä, kaiken muuttava raikas keidas autiomaan paahtamalle, elämänsä jo hyvästelleelle kulkijalle. Jumalan täyteys oli kuin ovi, joka avattiin juuri siitä kohtaa, jossa ei pitänyt olla kuin betoniseinä ja sinun tuhat ja yksi nyrkiniskuasi.

Psalmin 66 kirjoittaja astuu kiireisen torin keskelle, ottaa pienen kuormalavan jalkojensa alle ja iloinen ääni alkaa kaikua: ”Tulkaa kaikki väsyneet ja epätoivoiset – minulla on teille sanoma taivaasta! Jumala rakastaa teitä ja Hänellä on teille ihania, uusia suunnitelmia, joista te ette tänään jaksa edes haaveilla! Minä olen siitä elävä esimerkki!”

Kuin pakolainen omalla maallaan

”Sinä olet lukenut minun pakolaispäiväni; pane leiliisi minun kyyneleeni, ovathan ne sinun päiväkirjassasi” (Ps. 56: 9).

Tänä aamuna, heitettyäni toisen lapsistani kouluun ja ajaessani takaisin keittiöön aamukahville vilkaisin itseäni auton peruutuspeilistä ja oli kuin olisin katsonut ikäistäni vanhempaa, jaksamisen ylärajoille ja sen yli kiivennyttä miestä, jonka silmäpussit kaipaisivat kyynelten sijaan ilon meikkivoiteita.

Kyynisin fiiliksin avasin kahvikupin ääreen päästyäni Raamattuni, silmäilin sitä huolimattomasti samalla kun katsoin ikkunasta juuri pakkoriisuttavaa luontoa. Mietin, miten elämäni muistutti kuin pitkää syksy – yhtämittaista viimaa ja sellaista kylmää, joka repii väkisin elämän ja jättää oksat riutuvina runkojen vierelle; runkojen, joista kyllä riittäisi iloista elämää, mutta joista oksat eivät karsivasta vuodenajasta johtuen saa omaansa.

Syksy ikään kuin pakottaa elinvoimaisuudesta hehkuvan luonnon pakolaiseksi ja kiertäväksi kulkuriksi omalla maaperällään. Vaikka vahvat puut pysyvät paikallaan, ne pakotetaan matkalle, jossa ne taistelevat vääjäämätöntä vastaan kunnes osin taipuvat ja kuolevat ottamaan vastaan pakkasen ja lumen painon.

Muistaakohan syksyinen pihlaja oman dna:sa turvin, että vielä kevät koittaa? Muistaako pihan kaunis vaahtera, joka on joutunut itkien luovuttamaan kaikki kauniit lehtensä haravoitaviksi ja poisheitettäviksi, että taas kerran tulee aika, jolloin linnut verhoutuvat sen vehreän runsaaseen vihreyteen ja visertävät sylin täydeltä luomisen iloa, Jumalan lunastavaa voimaa, evankeliumia?

Ajatukset alkavat laukata toivon sävyjä mietiessäni omaa irvikuvaani, Daavidin kiihkeitä sanoja keskellä omaa ”suo, kuokka ja jussiaan” ja luonnon taipumista kohti talvea ja aikanaan koittavaa kevättä.

Muistankohan minäkin?

Tänään minä itken

”Minun sieluni itkee murheesta, vahvista minua sanasi jälkeen” (Ps. 119: 28).

Tänään ovat jo pitkään minusta otetta kynsineet köydet kiertyneet kaulallani ja kiristyneet niin, etten tahdo saada happea.

Tänään ovat huonoista uutisista huonoimmat muuttuneet uhkakuvista todellisuudeksi ja vapisen niiden edessä kuin muurahainen uhkaavien jättiläisten alla.

Tänään raotan peittoni reunaa vain sen verran, että kyyneleet pääsevät nuolemaan sänkyni reunustaa ja muodostamaan lattialle surujen lammikon.

Mutta tänään olet myös Sinä yhtä totta ja todellisempi kuin kuristavat, viekkaasti valehtelevat ja toivon varastavat käärmeet.

Lahjoita jälleen tänään yhden päivän toivo. Anna ikiaikaista voimaasi peittoni painon verran ja anna lohdutuksesi tuulten kuivattaa surujen meri.

Tänään minä itken ja samalla luovutan elämäni ja läheiseni Sinun käsiisi. Vaikka en näe kuin tuhoa nyt ja kaikissa huomisissa, Sinä olet katkaissut jo kaikki solmuni ja avannut ristinmuotoisella viidakkoveitselläsi polun, jota on ilo kävellä.