Kuuletko rakkauden taustarummut?

”Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä” (2. Kor. 1:8).

Mittaillessani pelokkaana oman umpikujani peräseinää lohduttaudun sillä ajatuksella, että suuri uskon apostoli Paavalikin on ollut samalla paikalla – ja miljoonat muut kristityt kirkon historian aikana. He ovat seisseet mahdottomuuksien pilkattavina, laskeneet miekkansa ja kilpensä alas tietäen, että edessä oleva taistelu tulee olemaan täysin ylivoimainen.

Raamattu ei itse asiassa opeta, että kristityt kokisivat vain sellaisia koettelemuksia, jotka he voivat ennakkoon mittailla omien voimiensa mukaisiksi. Ei, sen kielikuvat rististä ja kuolemasta, esimerkit pilviin yltävistä goljateista ja järjettömistä myrskyistä opettavat meille elämästä, jota ei voi ennakkoon laskelmoida. Se yllättää meidät monin tavoin matkamme loppuun saakka.

Kun Paavali seisoi oman Goljatinsa edessä, hän ei jaksanut enää uskoa selviytyvänsä seesteisempään huomiseen. Hän oli jo käyttänyt loppuun uskon ja toivon varastonsa. Jokaisella meillä on piste, josta elämämme kulkee eteenpäin enää kuin jälkihöyryillä. Kun Paavali kirjoitti olleensa kuin kuolemaan tuomittu, hän tarkoitti tilannetta, jossa vain puhdas ihme voisi mahdollistaa hänelle lisää elinvuosia.

Mutta se ihme tapahtui. Se tapahtui siksi, että vaikka häntä vastassa ollut muuri olisi ollut Kiinan muuria vankempi, se olisi joutunut taipumaan Jumalan käsissä kuin keitetty spagetti.

Hänen pelastava ihmeensä tapahtui silloin, kun Paavali oli itse jo luovuttanut. Hän ei enää osannut auttaa itse itseään, ei kiljaista taisteluhuutoa tai etsiä ulospääsyä tilanteesta. Juuri siinä kohdassa hän sai oppia jotain merkittävää uskon todellisuudesta. 

Oman kokemuksensa tähden Paavali saattoi olla varma siitä, että Jumalan lasten todellisuutta eivät määrittele vaakatason tosiasiat. Viimeiset peräseinät sulkivat tien ihmiseltä, mutta eivät Jumalalta.

Niiden edessä kuihtuivat ihmisen selviytymisstrategiat – vain jotta Jumalan vastaavat voitaisiin kaivaa esiin pölykerroksen alta.

Jos Raamattu pitää paikkansa, meillä ei ole mitään hätää – ei yhdelläkään Jumalan lapsella. Ei, vaikka voisimme luetella vastoinkäymisiä yhtä mittavasti kuin kauppatavaroita perjantain ostoslistalla. Mahdottomat tilanteet eivät tule meitä vastaan sattumalta. Ne ovat lahjoja, järjeltä salattuja reittejä Jumalan sydämelle. Se sydän sykkii edelleen, ja siksi me kohtaamme jokaisen päivämme rakkauden taustarummuin.

Mutta minä en lannistu

”Sen tähden me emme lannistu” (2. Kor. 4: 16).

Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali repii sielunsa auki. Hän kuvaa elämäänsä kuoleman tanssiparina, kirjoittaa olevansa kaikella tavalla ahdistunut, vaikeuksien edessä suorastaan neuvoton ja perin pohjin kanveesiin isketty.

”Meissä siis tekee työtään kuolema” olivat sanat, jotka eivät jättäneet arvailujen varaa. Kaukana oli kiiltokuvausko, ihmisen vahvuus ja oppilauselmat aina korkeammalle kohoavaan menestykseen.

Paavalin kuvatessa elämänsä kipuja hän lisäsi tärkeät sanat: ”Mutta minä en suostu lannistumaan.” Kuvatessa vaikeuksia hän katseli elämää näkyvän maailman kautta. Mutta hänelle oli yhtälailla totta näkymätön maailma, jossa Isän rakkaus, Jeesuksen elämä, Pyhän Hengen lohdutus ja tuleva elämä taivaassa olivat aarteita, joita tämän ajan katalat sarjatulet eivätkä viuhuvat täsmäpommit kyenneet varastamaan.

Sinäkin saat Paavalin lailla luetella omat syleilysi kuoleman kanssa. Muista kirjoittaa alle isoilla kirjaimilla: ”MUTTA MINÄ EN LANNISTU!” Kun kuolema kaikissa muodoissaan on vain Jumalan hyvien päämäärien palvelija, sinulla ei ole yhtään vihollista, joka voisi estää matkasi kohti kirkkautta. Saat kulkea tänäänkin Jumalan hymyilevien kasvojen valokeilassa.

Tulessa valmistuvia sairaanhoitajia

”Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia” (2. Kor. 1:4).

Miten monet ovatkaan tänään elämänsä perimmäisessä nurkassa, istuvat ennen niin komeasti loistavien rakennusten raunioissa ja itkevät sydäntään, joka ei jaksa enää sykkiä vaaditulla voimalla?

Jeesus Kristus tuntee sydämessään jokaisen alakuloisen, ahdistetun ja särkyneen. Hänen sydäntään polttaa yhden tien sivuun jääneen, pelkojen vankilaan sysätyn ja menetysten tulvan kokeneen ihmisen tarina.

Jumala tahtoo auttaa meitä näkemään Hänen tavallaan ja tuntemaan Hänen sydämensä iloa ja tuskaa. Kun tavoitteena on jakaa lohdutusta niin alas, missä vain yksikin ihminen tänään hoipertelee, kutsumuksena on ymmärtää, miten paljon vaikeutta ihmissieluun voi mahtua. Se tieto tulee vain kokemuksen kautta.

Jumala ei säästynyt apostoliaan irvisteleviltä ja pelottavilta vastuksilta. Ei, Hän salli niiden tulla, jotta Paavali voisi hehkua enemmän kuin oman sydämensä myötätunnosta. Jumalan lasten kutsu ei ole muuttunut.

Arvokkaimmat jalokivet loistavat pimeässä. Ne ovat olleet suunnattomassa puristuksessa, jotta niistä säteilisi ilahduttava kauneus.

Tulessa valmistuvia lohduttajia, niitä maailma kaipaa. Minä uskon, että juuri sinä olet yksi valituista jalokivistä.

Ovela mutta sama juoni

”… ettei Saatana pääsisi meistä voitolle. Eiväthän hänen aikeensa ole meille tuntemattomia.” (2. Kor. 2: 11).

Kreikankielinen sanan, joka on käännetty ”päästä voitolle” parempi käännös olisi ”pyrkiä hyötymään”. Paavalin ajatus on se, että anteeksiantamus on se vedenjakaja jolloin vihollisemme joutuu häviämään tai saa voiton. Voitto hänelle tulee niiden ihmisten kautta, jotka pitävät kaunasta kiinni – juuri anteeksiantamaton mieli on kanava, jota vihollisemme käyttää.

Korinttin seurakunnassa oli tapahtunut ilmeinen ja vakava synti. Ilmeisesti aikaisemmassa kirjeessä käsitellään asiaa ja silloin Paavalin neuvo oli syntiä tehneen sulkeminen yhteyden ulkopuolelle. Ohjeen tarkoitus oli auttaa ko henkilöä näkemään vaarallinen tilansa ja tarttumaan kiinni Jeesuksen armoon. Tämä näyttääkin onnistuneen.

Mutta jotkut seurakuntalaiset taisivat jäädä vikoilevalle mielelle. Juuri heitä Paavali opastaa yhtä selvin sanoin kuin langennutta aikaisemmin. Nyt oli aika antaa anteeksi – muuten Saatana hyötyisi heistä. Miten? Niin, että yksi seurakuntalaisista jäisi huonommuuden ja syyllisyyden tunnossaan ulkopuoliseksi. Jos Saatana onnistuisi repimään yhden lampaan laumasta erilleen, se olisi voittaja.

Anteeksiantaminen ei ole ollenkaan helppo asia. Mutta joskus voi olla niinkin, ettemme edes halua antaa anteeksi. Joskus vikoileva mieli tuntuu antoisammalta? Sitä paitsi ehkä kaunan kohteemme todella ansaitsee vihamme?

Isossa kuvassa on hyvä muistaa, että meillä on yksi yhteinen vihollinen. Hänen päämääränsä on aina sama: erottaa yksi ihminen Jeesuksen Kristuksen yhteydestä. Jumalan päämäärä on täysin päinvastainen. Pyritään yhtymään Hänen tavoitteeseen ja armahdetaan toisiamme. Iso kuva toimii myös pienemmässä kuvassa.

Tuhoudutko?

”… maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja” (2. Kor. 4: 9).

Paavalia piestiin kuin vierasta koiraa. Jo kutsun alussa Jeesus sanoi Ananiakselle, että Paavalin voima tulisi olemaan heikkoudessa.

Paavali oli rohkea. Mies, joka pystyi mitä vaan erään näkymättömän kanssa, joka häntä vahvisti, oli välillä kuin paperikaltereiden takana peloilta suojassa. Välillä hän pullisti hengelliset lihakset näyttääkseen, että kaavun alla oli muutakin kuin heikkoutta; välillä hän torjui liian suuret odotukset osoittaen Häntä, joka oli jokaisen kristityn ainoa elämän lähde.

Paavali oli usein lyöty maahan. Emme tiedä millä tavoin mutta luulen että kaikilla tavoilla, eri aikaan ja yhtä aikaa.

Mutta yhdestä hän ei antanut periksi. Gladiaattoriareenataistelijana hän saattoi olla jo miekkansa menettänyt ja kilpensä rikkonut; hän saattoi selkä hiekassa odottaa viimeistä kuoliniskua. Ja se olisi armotta tullutkin, vain pienen kiduttavan ivan jälkeen. Mutta sitä tuhoavaa iskua ei voinut tulla. Ei, vaikka pahan kuningas osoitti peukaloaan alas ja mylvivä yleisö nousi seisomaan.

Voit menettää lukemattomia asioita. Voit kieriä kivussa olohuoneen lattialla, oksentaa elämääsi vessanpöntöstä alas, hyvästellä rakkaita, joita et ehtinyt edes tuntea. Voit kestää taakkoja, joista toiset katsovat poppareita syöden elokuvista. Mutta sinä et tuhoudu.

Anna siis kuolleiden lehtien pudota ja hyvästele niiden mennyt kauneus. Uutta on tulossa. Kaikki mikä on kaunista huomenna, saa itää tänään uuden elämän voimasta.

”… että myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumissamme näkyviin”