Ilo, missä piileskelet?

”Iloitkaa aina Herrassa!” (Fil. 4:4).

Murrettu, kahleilla kuristettu, kutsumuksestaan tyrmään heitetty Paavali kokee Taivaan ilon laskeutuvan murheelliseen sieluunsa kuin Jumalan kastelukannusta valutettuna.

Oletko Paavali, ei, oletko Jumala hullu, kun kehotat iloitsemaan kaikkia, ottamatta erilleen niitä, joiden elämä ei ole oranssisen ilta-auringon sävyttämä järven peilipinta? Miten voit puhua ilosta, kun täällä todellisessa elämässä koetaan raakoja menetyksiä, ahdistuksia, surua ja sanomatonta kipua?

Jeesuksen antama ilo tulee aina kärsimyksen keskelle ja on kipujen hedelmä. Kärsimys ja kaikki ilon vastakohta avaa Jumalan ilolle reitin valua elämäämme. Kärsimys pakottaa meitä kuin kasveina etsimään janon tyydytystä pintahöttömaata syvempää.

Kristuskallio löydetään paahteessa. Juuremme alkavat tanssia kovaa pintaa vasten ja itse kallio alkaa puhua reittiohjetta, joilla juuremme pääsevät juomaan kallion kätkemää Elämää.

Vieläkin sanon, yhä uudelleen, vaikka viimeisinä sanoinani, mestauslavalla ollessani: Iloitse rakkaani! Miksi? Koska sinun Jeesus on päättänyt rakastaa sinua ja olla kanssasi halki kaiken elämän.

Iloitse, sillä sinulla on Jumala, joka laittaa elämäsi kosmoksen jokaisen yksityiskohdan avaamaan reittiä, jolla Ilo saa juosta elämääsi! Ilo, joka on Kristuksen yksi ihana lempinimi.

Jumala oli sittenkin mukana!

”Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mikä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille” (Fil. 1: 12).

Kaikki näytti olevan lopussa. Paavali nytkähteli synkissä mietteissä tuimien vartijoiden tuuppimana, kahleiden painaessa nilkkoja. Miten seurakunnat nyt pärjäisivät? Miten hänen itsensä kävisi?

Vankiselli huokui epätoivoa ja kuolemaa. Vanha, paljon kokenut ruumis ei jaksanut enää ottaa vaikeita olosuhteita nuoruuden vetreydellä ja sieluun tihkui lamaannuttavaa toivottomuutta huoneen katosta, joka tuntui muodostavan muurin Jumalan eteen.

Mutta synkässä tyrmässä alkoi loistaa evankeliumin soihtu. Paavali alkoi hiljalleen käsittää, että hänen umpikujansa olikin Jumalan voitto. Hän ei ollut vankilassa sattumalta, huonon tuurin tai Jumalan vihan tähden.

Ilon irti repivä tyrmä olikin juuri se paikka, jossa Jumalan ilo nosti Paavalin olosuhteiden yläpuolelle. Kuolema muuttui elämäksi siinä samassa, kun Paavali näki kahleensa Jumalan suunnitelmien takaajaksi. Jumala oli sittenkin kaiken takana!

Ehkä sinäkin kuljet tänään pää allapäin kohti kaiken inhimillisen toivon päätöstä. Miten hyvä Jumala voi sallia näin tyrmääviä iskuja, lyöntejä, jotka vavahduttavat sinut raiteiltaan? Ehkä juuri Paavalin sanoissa on vastaus: kaiken takana on Isän rakastava sallimus.

Ehkä vankilasi onkin Jumalan siunausten avattu kaksoisportti.

Hellää rakkautta

”…minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa.” (Fil. 1:8)

Paavali sai kokea murusen siitä tunnevyörystä, jota Herra Jeesus Kristus tunsi Filippin seurakunnan kristittyjä kohtaan. Jeesus oli saanut vallata apostolin ja pyhityksen hedelmänä oli kiihkeä rakkaus.

Paavali kaipasi ja rakasti hellästi. Näiden sanojen jälkeen hän lisäsi: ”Juuri niin Jeesus rakastaa teitä.”

Nämä yksinkertaiset sanat voivat murtaa vihollisen vahvat muurit ja luoda väylän saarroksissa olevalle sydämelle. Nämä yksinkertaiset sanat ovat kristinuskon sipulikerrosten ytimenä.

Ei yhtään vähempää vaikka olisit Tuhlaajapoikaa pahempi; ei yhtään vähempää vaikka olisit antanut sydämesi paatua synnin ylivallan edessä: Sinua rakastetaan.

Sinua rakastetaan roihulla, joka ei sammu ja vedetään lähelle köysillä, jotka eivät katkea.

Sinut on voitettu!

”Ei niin, että olisin jo saavuttanut sen tai tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että voittaisin sen omakseni, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut omakseen” (Fil. 3:12).

Oletko koskaan pelännyt, että syntisi ovat niin painavat, että ne upottavat sinut syvyyksiin? Oletko ajatellut olevasi Jumalalle liian kapinallinen, särmikäs tai niin lipevä, että luiskahdat Hänen käsistään?

Ajattele mitä Paavali opetti sanoessaan ”Jeesus Kristus on voittanut minut omakseen”? Hän oli ollut kateissa, vastustellut, laittanut hanttiin kaikin voimin ja silti tullut voitetuksi!

Kristuksen rakkaus tulvi sisään Paavalin elämään. Vapahtaja voitti hänet, ei käskemällä ja vaatimalla vaan sulkemalla hänet turvalliseen syleilyynsä. Rakkaus oli kapinaa, hangoittelua ja omaa pahaa tahtoa suurempi. Ja on edelleen.

Kristuksen sylissä ihminen saa uuden tahdon ja suunnan. Rakkaus saa etsimään rakastettuaan. Siitä syntyy erityinen paradoksi: rientää sitä kohti, jonka ytimessä jo on.

Paavali suuntasi kaikki voimansa tunteakseen Jeesuksen Kristuksen paremmin. Se oli hänen päämääränsä. Hän kilvoitteli voitettuna, Kristuksen armollisen katseen alla. Niin mekin saamme tehdä.

Voimana lempeys

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).

Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.

Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.

Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.

Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.

Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.

Lempeydessä Taivas koskettaa maata.