Jumala oli sittenkin mukana!

”Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mikä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille” (Fil. 1: 12).

Kaikki näytti olevan lopussa. Paavali nytkähteli synkissä mietteissä tuimien vartijoiden tuuppimana, kahleiden painaessa nilkkoja. Miten seurakunnat nyt pärjäisivät? Miten hänen itsensä kävisi?

Vankiselli huokui epätoivoa ja kuolemaa. Vanha, paljon kokenut ruumis ei jaksanut enää ottaa vaikeita olosuhteita nuoruuden vetreydellä ja sieluun tihkui lamaannuttavaa toivottomuutta huoneen katosta, joka tuntui muodostavan muurin Jumalan eteen.

Mutta synkässä tyrmässä alkoi loistaa evankeliumin soihtu. Paavali alkoi hiljalleen käsittää, että hänen umpikujansa olikin Jumalan voitto. Hän ei ollut vankilassa sattumalta, huonon tuurin tai Jumalan vihan tähden.

Ilon irti repivä tyrmä olikin juuri se paikka, jossa Jumalan ilo nosti Paavalin olosuhteiden yläpuolelle. Kuolema muuttui elämäksi siinä samassa, kun Paavali näki kahleensa Jumalan suunnitelmien takaajaksi. Jumala oli sittenkin kaiken takana!

Ehkä sinäkin kuljet tänään pää allapäin kohti kaiken inhimillisen toivon päätöstä. Miten hyvä Jumala voi sallia näin tyrmääviä iskuja, lyöntejä, jotka vavahduttavat sinut raiteiltaan? Ehkä juuri Paavalin sanoissa on vastaus: kaiken takana on Isän rakastava sallimus.

Ehkä vankilasi onkin Jumalan siunausten avattu kaksoisportti.

Hellää rakkautta

”…minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa.” (Fil. 1:8)

Paavali sai kokea murusen siitä tunnevyörystä, jota Herra Jeesus Kristus tunsi Filippin seurakunnan kristittyjä kohtaan. Jeesus oli saanut vallata apostolin ja pyhityksen hedelmänä oli kiihkeä rakkaus.

Paavali kaipasi ja rakasti hellästi. Näiden sanojen jälkeen hän lisäsi: ”Juuri niin Jeesus rakastaa teitä.”

Nämä yksinkertaiset sanat voivat murtaa vihollisen vahvat muurit ja luoda väylän saarroksissa olevalle sydämelle. Nämä yksinkertaiset sanat ovat kristinuskon sipulikerrosten ytimenä.

Ei yhtään vähempää vaikka olisit Tuhlaajapoikaa pahempi; ei yhtään vähempää vaikka olisit antanut sydämesi paatua synnin ylivallan edessä: Sinua rakastetaan.

Sinua rakastetaan roihulla, joka ei sammu ja vedetään lähelle köysillä, jotka eivät katkea.

Sinut on voitettu!

”Ei niin, että olisin jo saavuttanut sen tai tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että voittaisin sen omakseni, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut omakseen” (Fil. 3:12).

Oletko koskaan pelännyt, että syntisi ovat niin painavat, että ne upottavat sinut syvyyksiin? Oletko ajatellut olevasi Jumalalle liian kapinallinen, särmikäs tai niin lipevä, että luiskahdat Hänen käsistään?

Ajattele mitä Paavali opetti sanoessaan ”Jeesus Kristus on voittanut minut omakseen”? Hän oli ollut kateissa, vastustellut, laittanut hanttiin kaikin voimin ja silti tullut voitetuksi!

Kristuksen rakkaus tulvi sisään Paavalin elämään. Vapahtaja voitti hänet, ei käskemällä ja vaatimalla vaan sulkemalla hänet turvalliseen syleilyynsä. Rakkaus oli kapinaa, hangoittelua ja omaa pahaa tahtoa suurempi. Ja on edelleen.

Kristuksen sylissä ihminen saa uuden tahdon ja suunnan. Rakkaus saa etsimään rakastettuaan. Siitä syntyy erityinen paradoksi: rientää sitä kohti, jonka ytimessä jo on.

Paavali suuntasi kaikki voimansa tunteakseen Jeesuksen Kristuksen paremmin. Se oli hänen päämääränsä. Hän kilvoitteli voitettuna, Kristuksen armollisen katseen alla. Niin mekin saamme tehdä.

Voimana lempeys

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).

Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.

Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.

Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.

Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.

Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.

Lempeydessä Taivas koskettaa maata.

Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.