Paatunut vai terve omatunto?

”…tekopyhien valehtelijoiden vaikutuksesta, joiden omatunto on merkitty poltinraudalla…” (1. Tim. 4:2)

Voiko omatunto paatua niin, ettei se enää hälytä toisia rikkovista synneistä? Ja jos voi niin miten?

Omatunto kerää sisälleen kaikkea sitä aineistoa ympäriltään, mikä määritellään oikeaksi ja vääräksi. Jos ihminen esimerkiksi kasvaa perheessä, jossa juoruaminen on talon tapa, aikuiseksi varttunut lapsi ei välttämättä miellä toisten panettelua synniksi; hänelle se on vain aikuisten tapa ottaa kantaa toisiin ihmisiin.

Toisaalta, jos lapsi perheessään oppii, että televisio on Jumalan mielestä ehdottoman väärin, omatunto saattaa syyttää tällaista ihmistä television katsomisesta läpi elämänsä. Omatunto voi siis olla hiljaa silloin, kun sen pitäisi varoittaa meitä ja se voi varoittaa silloin, kun sille ei olisi perusteita Raamatusta.

Hyvä olisikin puhdistaa omatuntonsa tuntosarvet lukemalla Raamattua. Raamattu täyttää omantunnon ja saa sen toimimaan terveellä ja Jumalan tahdon mukaisella tavalla. Terve omatunto on tärkeä osa ihmisen hyvinvointia, terveitä ihmissuhteita ja hengellistä elämää.

Terve omatunto varoittaa silloin, kun ihmisen on syytä nähdä oman toimintansa vaara. Ja kun kiusausten keskellä omaatuntoa on rikottu, eli tehty vastoin Raamatun elämää suojelevia ohjeita, on hyvä uskaltaa kohdata oma – ei toisten – syyllisyys.

Kuningas Saul ei kyennyt menemään oikealla tavalla itseensä rikkoessaan Jumalan antamaa käskyä vastaan; hän sen sijaan vieritti syyn kansan niskoille. Daavid rikkoi Jumalaa vastaan rankemmin, mutta hän näki olevansa itse syypää toimintaansa. Juuri siksi Daavid sai armon. Saulin omatunto taasen paatui, koska hän ei suostunut kohtaamaan itseään ja omia syntejään.

Kunpa minä uskaltaisin kohdata joka päivä omat rikokseni. Sillä minulla on Vapahtaja, joka tahtoo ottaa jokaisen omantunnon venymisen ja rikkomisen omakseen.

Lyhyet tilivälit pitävät omantunnon eloisana. Saan tänäänkin kertoa Hänelle kaikki pahat ajatukseni, haluni, itsekkyyteni ja pelkoni.

Taistelu omastatunnosta

”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” (Gal. 1:3)

Kuinka monta kertaa tämä apostolinen tervehdys onkaan mennyt minulta ohi, ilman että olen ymmärtänyt sen syvää, kristinuskon ytimeen vievää sielunhoidollista sanomaa? Tervehdyksessä saamme vastauksen siihen aina ajankohtaiseen ja polttavaan kysymykseen, kuinka voimme saada ja ylläpitää puhtaan omantunnon Jumalan edessä.

Paavali toivottaa Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta armoa ja rauhaa. Näemme ensin, että Herra Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa. Armo ja rauha tulevat Häneltä samoin kuin Isältä Jumalalta. Toisekseen järjestys on olennainen ja tärkeä: ensin armo ja sitten rauha. Tämä järjestys tahtoo meillä aina kääntyä nurinpäin ja sen vuoksi lukemattomat kristityt voivat uskossaan pahoin.

Armo tarkoittaa syntien anteeksiantamusta. Jumala voi julistaa sen jokaiselle lapselleen varmalla ja ehdottomalla tavalla, koska Herramme Jeesus Kristus kärsi todellisen kuoleman syntiemme tähden. Varma ja syvä tietoisuus syntien anteeksisaamisesta synnyttää meidän omassatunnossamme rauhan. Rauha tarkoittaa toisaalta sovintoa Jumalan kanssa, toisaalta sen seurauksena puhdasta ja levollista omaatuntoa.

Kuinka äärettömän tärkeää onkaan, että voisimme tänään omistaa puhtaan omantunnon! Sen olennaisuuden saa selville miettiessämme, miten kovasti yritämme sitä saavuttaa. Kun tunnemme syntiemme painavan meitä ja koemme omassatunnossamme levottomuutta ja ahdistusta, yritämme yleensä joko paaduttaa sitä tai saada rauhan palaamaan omatekoisesti. Saatamme huonon omantuntomme takia tehdä Jumalalle uusia lupauksia paremmasta elämästä, syntien vastustamisesta sekä pyöriä oman ahdistuksemme ympärillä ajatellen, että Jumala ottaa pahoinvointimme vastaan kuin eräänlaisen hyvittävän uhrin. Yritämme siis lepyttää Jumalaa jollakin mitä teemme tai jollakin mitä vältämme.

Kestävä ja raamatullinen omantunnon rauha voidaan saavuttaa kuitenkin vain Jumalan armon avulla. Tarvitsemme siihen Jumalan Sanaa, joka kuuluttaa armoa omien sisäisten, syyttävien ääntemme yli. Jumala julistaa armoa eli syntien anteeksiantamista ja se tekee mustasta omastatunnosta aivan valkoisen. Lepo syntyy siitä armon ymmärtämisestä, että Jumala katsoo meitä hyväksyvästi ja lempeästi, Kristuksen tähden.

Kaikki kristillinen kilvoittelu ja tarpeellinen päivittäinen parannuksenteko saa voimansa juuri syntien anteeksisaamisen todellisuudesta eli armosta. Mutta jos käännämme järjestyksen toisinpäin – eli laitamme kilvoittelun armon ehdoksi, menetämme koko kristillisyyden ja vajoamme yleisuskonnollisuuteen. Silloin uskomme ja omatuntomme lepo jäävät päivittäisten kokemusten heilunnan uhreiksi.

taisteluomastatunnosta