Mitä on parannuksen tekeminen, osa 3

”Nyt minä käännyn ja kadun, minä käsitän nyt mitä olen tehnyt, ja lyön rintaani. Suuri on häpeäni, nuoruudestani saakka olen sitä kantanut” (Jer. 31:19).

Jeremia kuvaa Israelin kansan parannuksentekoa sen näkemisenä mitä se on tehnyt, katumisena ja kääntymisenä Jumalan puoleen. Synti on vaivannut ja se on ollut kuin raskas paino, jota he ovat näännyttävän pitkään kantaneet.

Juuri ennen tätä synnin tunnustamista ja kääntymistä on edeltänyt Jumalan armon lupaus: ”Sinulla on tulevaisuuden toivo” (j. 17). Uskon, että aitoa parannuksentekoa edeltää aina Jumalan armollinen vetäminen Hänen puoleensa. Silloin Pyhä Henki sekä näyttää meidän syntimme (jotka voimme nimetä) että osoittaa Jumalan Karitsaa, joka on kuollut syntiemme tähden.

Jeesus käyttää kääntymisestä sanaa ”metanoia”, joka tarkoittaa mielenmuutosta. Sitä sanaa voisi kuvata niin, että paimen huutaa kohti jyrkännettä juoksevaa lammaslaumaa: ”kääntäkää suuntanne, olette menossa kohti tuhoa!” Kääntyminen tarkoittaa siis sen näkemistä, että nykyisellä tiellä ollaan menossa kohta vararikkoa ja sen jälkeistä kääntymistä Jeesuksen puoleen. Tähän sanaan liitetään monesti kehoitus synnistä luopumiseen. Jos se ymmärretään niin, että ihminen itse ensin pystyy luopumaan synneistään, jotta hän voisi kääntyä Jeesuksen puoleen, esitän vastalauseen. Silloin parannuksenteosta tehdään – ehkä tahtomattaankin – ihmiskeskeinen suoritus, jonka palkkana on Jumalan anteeksiantamus ja armo. Rajanveto on tässä kuin veteen piirretty viiva mutta sitäkin tärkeämpi. Ja tästä saa olla vapaasti ja hyvillä mielin eri mieltä.

Tässä vaiheessa saatetaan esittää ajatus, että tuollainen parannuksenteon opettaminen johtaa hengelliseen välinpitämättömyyteen. Jos ihmisiä ei kehoteta parannuksenteossa luopumaan synneistään, se vie synnin hyväksymiseen. Olen eri mieltä. Siis täsmennän, kehoitus synnistä luopumiseen on raamatullista, mutta sen tekeminen armon ehdoksi mielestäni ei.

Jeesuksen luokse fariseuksen taloon tullut syntinen nainen itki Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän oli Jeremiaan kirjan tavoin käsittänyt mitä oli tehnyt ja se oli syynä Jeesuksen luokse hakeutumiseen. Eikö Jeesuksen olisi tässä vaiheessa täytynyt sanoa: ”Kuule, saat kyllä anteeksi, mutta sinun täytyy nyt päättää, ettet enää tee syntiä?” Sen sijaan nainen jatkoi itkemistään, koska koskettaessaan Jeesusta hän tunsi syvälle käyvää armoa ja rakkautta.

Jeesuksella oli tämän jälkeen paljon sanottavaa paheksuvalle yleisölleen. Teen yhteenvedon: nainen sai paljon anteeksi, ehdoitta ja ilman yhtään muuttumisvaatimusta. Mitä se Jeesuksen mukaan vaikutti? Liian löyhän armon tähden seuraavaa kevyttä syntielämän jatkamista? Ei, Jeesus sanoi, että nainen alkoi rakastamaan paljon. Siis Paljon. Hän sai ehdoitta anteeksi ja siitä seurasi, että häneen syttyi rakkaus Vapahtajaan. Lähtikö hän Jeesuksen luota jatkamaan syntistä elämäänsä entiseen malliin. Ei varmasti. Tuliko hänelle epäonnistumisia. Tuli. Mutta jos hän kaatui entisiin tai uusiin synteihin, hän kertoi ne Ylösnousseelle Vapahtajalleen. Hän ei halunnut armon synnyttämän rakkauden takia murehduttaa Jeesusta ja siksi piti tilivälit lyhyinä. Sitä armo vaikuttaa.

Mitä on parannuksen tekeminen, osa 1
Päivittäistä parannuksentekoa, osa 2

autuaita

Päivittäistä parannuksentekoa

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1: 9).

Edellisessä kirjoituksessani parannuksenteosta päädyttiin siihen, että se on löydetyksi tulemista, seurausta Jumalan etsivästä armosta ja rakkaudesta. Isän sylissä on hyvä katsoa omaan pimeyteen ja nimittää omasta sielusta löytyviä vääriä asioita synniksi.

Nyt katsotaan samaa asiaa hieman eri näkökulmasta, pitäen kuitenkin aikaisemman löytömme mielessä. Nimittäin Johanneksen mukaan meidän tulee tunnustaa syntimme, jotta Jumala antaisi ne meille anteeksi. Tässä Johannes käyttää ilmaisua ”olla samaa mieltä Jumalan kanssa”. Se tarkoittaa sitä, että suostun ajattelemaan itsestäni sen mukaan kuin Jumalan Sana opettaa. Ja Pyhän Hengen tehtävänä on mitä suurimmassa määrin näyttää meille meidän syntimme. Tässä puhutaan, ei vain yleisestä ja epämääräisestä syntisyydestämme vaan ihan konkreettisista synneistämme, jotka me voimme nimetä. Tai jotka Jumalan sana nimeää ja sitten me olemme niistä samaa mieltä. Johanneksen mukaan meille kaikilla on sellaisia syntejä.

Pyhä Henki tekee tätä synnin paljastavaa työtään meissä joka päivä. Ilman Hänen kallisarvoista työtään me emme näkisi olevamme Parantajan tarpeessa emmekä siis kasvaisi uskossamme. Kun Jumala Henkensä ja Sanansa kautta paljastaa meille meidän lihan, sielun ja hengen syntejämme, Hän haluaa, että olemme niistä samaa mieltä. Mutta voi miten vaikeaa se onkaan! Miten paljon helpommin me selittelisimme ja puolustelisimme halujamme, motiivejamme ja käytöstämme! Miten luonnostamme vihaammekaan valon paljastavan sisäistä pimeyttämme. Jumala kuitenkin tietää paljastavan työnsä tärkeyden – vain silloin, kun ymmärrämme toimivamme väärin ja olevamme syntisiä, vain silloin juoksemme Jeesuksemme luokse saamaan apua. Ja Jumalan sana lupaa, että Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi. Hän lupaa myös puhdistaa meidät vääryyksistämme. Ei niin, että Jumalan täytyisi aina erikseen harkita kohdallamme anteeksiantamustaan, Hän on jo antanut anteeksi kaikki meidän menneet, nykyiset ja tulevat syntimme. Me tarvitsemme kuitenkin tulla yhä uudestaan armon lähteelle, ettei synnin onnistuisi paaduttaa meitä.

Entä sitten niiden syntien kanssa, joista emme ole vielä päässeet irti? Voimmeko uskoa, että armo peittää nekin alleen? Raamattuhan kehottaa meitä hylkäämään syntimme. Miten tämä olisi ymmärrettävä? Uskon, että meitä kehotetaan itsellemme ylivoimaisten syntien kanssa tulemaan samalla tavalla Jeesuksen luokse, kuin niiden syntien, joista olemme jo kokeneet vapautuksen. Jeesus kyllä tietää, ettemme kykene vapauttamaan itseämme synnin otteesta, samoin kuin Hän tietää, ettemme monesti edes halua päästää vääristä asioista irti.

Otetaan esimerkiksi ihmissuhde, jonka tiedämme meille vääräksi ja siis synniksi. Tiedämme, että meidän tulisi päästää irti ja toimia oikein. Emme kuitenkaan pysty siihen. Ihan kuin meissä vaikuttaisivat tahtoamme suuremmat voimat, jotka pitäisivät meitä otteessaan. Jumala tahtoisi silloinkin, että olisimme Hänen kanssaan samaa mieltä. Hän tahtoisi meidän kertovan tilanteen Hänelle aidosti, suoraan ja peittelemättä: ”Jeesus tiedän, että tämä asia on sinun edessäsi väärin. Tiedän, että minun täytyisi hylätä tämä asia, mutta en pysty siihen enkä edes taida halutakaan. Auta Jeesus minua, vaikuta minussa mielesi mukainen tahtominen ja vie tämä asia tahtosi mukaiseen päätökseen.”

Saamme kuulla lupauksen: ”Hän, joka on Jumalasta syntynyt, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta” (1 Joh. 5: 18). Tämä hän, joka varjelee, on Jumalan Poika Jeesus Kristus. Parannuksenteko on sitä, että uskallamme olla Jumalan kanssa samaa mieltä elämästämme. Myös niistä kipeistä ja vaikeista asioista. Me tuomme omat mahdottomuutemme joka päivä Jeesukselle ja Hän varjelee meidät kaikelta pahalta. Se riittää.

parannus2

Armo kasvattaa meitä

”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa…” (Tiit. 2: 11,12).

Saatana pelkää Jumalan evankeliumia, sillä se on todellinen Jumalan voima, joka kykenee täydellisesti pelastamaan ihmisen syntiensä ja Jumalan tuomion alta ja tekee tämän vanhurskaaksi ja Jumalan lapseksi.  Sen tähden Saatana yrittää vääristellä Jumalan pelastavaa armoa yhteen jos toiseenkin suuntaan. Onkin olemassa armoa, joka melkein riittää pelastukseen ja armoa, joka kehottaa kristittyjä suosimaan rauhassa syntejään.

Raamattu ei opeta, että armo olisi kuin hyväksyvä kumileimasin meidän itsekkyydellemme ja himoillemme. Sen sijaan se julistaa syntiselle vapautusta Jumalan tuomiosta ja avaa taivaan portit Jumalasta kaukana olevalle ihmiselle.

Lainaamassani raamatunkohdassa Paavali opettaa, että armo tekee kaksi asiaa. Se ensinnäkin pelastaa täysin ja vuorenvarmasti jokaisen, joka siihen turvaa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen syntiensä sovittajana, on Jumalan lapsi. Ja Jumala pitää perheväestään huolta.  Toisekseen Jumalan armo alkaa kasvattamaan ihmistä Jumalan perheväen tavoille. Kristityllä on siis varma pelastuksen perustus huolimatta siitä, miten hän onnistuu elämään kristittynä. Pelastus ei perustu ihmisen pyhitykseen vaan yksin Jumalan armoon. Mutta tämä armo on samalla voima, joka alkaa vaikuttamaan kristityn sisällä niin sanottua elämänvanhurskautta eli pyhitystä.

Jumalan armo ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan koko voimallaan meissä, jos siihen laitetaan ehtoja. Jos pelkäämme armon vievän meitä ja kuulijoitamme välinpitämättömyyteen ja syntien suosimiseen, alamme varmistella evankeliumia laittamalla siihen erilaisia ”muttia”. Tällainen opetus saa sisällön: ”Jumalan armo riittää, mutta sinun…” tai ”Jumala antaa kaikki syntisi anteeksi, jos sinä…” Ja edelleen: ”Jeesus rakastaa sinua, kun sinä…” Voi käydä niin, että koko huomio kiinnittyy silloin pilkun jälkeiseen ihmisen osuuteen. Armo on tällöin hyvä uutinen, mutta aina askeleen liian kaukana. Armon sijasta aletaan korostaa parannuksentekoa, synnin hylkäämistä, pyhitystä, ratkaisua, oikeaa tahtomista – lista olisi loputon. Tällainen opetus on ihmiselle järkeenkäypää ja siksi se saavuttaa suuren hyväksynnän.

Jumalan armoa tulee opettaa koko täyteydessään ja ehdottomuudessaan, ilman ehtoja tai ”muttia”. Sen tulee olla sanoma Jumalan pelastavasta rakkaudesta, joka juoksee syntistä vastaan, ottaa tämän syliinsä ja kantaa kotiin. Kun kristitty oppii lepäämään armon – eli Kristuksen varassa – Kristus itse alkaa vaikuttaa hänessä pyhitystä. Tällainen kristitty elää evankeliumin ilossa ja vapaudessa. Rakastettuna hän rakastaa, armahdettuna armahtaa ja löydettynä löytää toisia. Hän kyllä tarvitsee kehotusta ja suuntaviittoja kohti pyhää elämää, mutta tietää, että yksin Jumalan armo voi viedä sinne, minne suuntaviitat osoittavat.

armo

 

 

Mitä on parannuksen tekeminen?

Luukkaan 15. luvussa esitetty Tuhlaajapoika -vertaus on meille kaikille tuttu. Siinä Jeesus kertoo isästä ja kahdesta pojasta, joista toinen haluaa perinnön jo etukäteen ja lähtee tuhlaamaan sen kaukaiseen maahan.

Haluan tässä kirjoituksessa ottaa kantaa siihen mikä on parannuksenteon ja Jumalayhteyden välinen suhde. Onko parannuksen tekeminen edellytys Jumalasuhteelle (armolle) vai sen seuraus? Jatkan varmasti vaikean ja mielipide-eroja synnyttävän aihepiirin käsittelyä tulevissakin artikkeleissa.

Tuhlaajapoika -vertauksen ymmärtämiseksi on olennaisen tärkeää ymmärtää, kenelle vertaus on suunnattu. Luvun alussa Jeesusta syytetään siitä, että Hän veljeilee syntisten kanssa – armo on siis liian laveaa ja siitä puuttuu syytösten mukaan kehotus parannuksentekoon. Syytösten kärki on siinä, että Jeesus on julkisyntisten seurassa ennen kuin nämä ovat tehneet parannusta synneistään. Fariseusten mukaan yhteys Jumalaan ja ”pyhiin” ihmisiin on mahdollista parannuksenteon jälkeen. Tähän syytökseen Jeesus vastaa kolmella vertauksella, joissa vastine paljastuu ja syvenee asteittain. Suosittelen lukemaan aiheesta Kenneth E. Baileyn kirjan Tuhlaajapojan paluu.

Tuhlaajapoikakertomus ymmärretään ratkaisevasti väärin, jos kuvitellaan hänen tekevän todellista parannusta joutuessaan kurjuuteen vieraalla maalla. Monesti kuulee opetettavan, että synti oli saanut hänet kiinni, hän teki parannusta ja siksi Isä (Jumala) hyväksyi hänet takaisin kotiin. Itseasiassa – uskallan sanoa – tämä ajatusmalli on pelottavan lähellä kristillisien piirien tulkintaa parannuksenteosta.

Jakeessa 17 sanotaan, että poika meni itseensä ja harjoitteli vuoropuheluaan isäänsä varten. Hän käyttää täsmälleen samoja sanoja kuin aikoinaan Faarao Mooseksen edessä kohdatessaan Jumalan tuomioita: ”Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan” – fariseukset yhdistivät nämä sanat 2. Mooseksen kirjaan ja tiesivät, ettei Faarao todella tehnyt parannusta. Samoin oli nuoremman veljen laita.

Tuhlaajapoika teki sen sijaan suunnitelman: Hän palaisi isänsä luokse ja esittäisi tälle ehdotuksen. Ehdotus pitäisi sisällään sen, että pojasta tulisi isän päiväpalkkalainen – poika mitä ilmeisimmin ajatteli ajan kanssa korvaavansa isälleen tuhlaamansa omaisuuden ja aiheuttamansa häpeän kyläyhteisön silmissä. Emmekö me ajattele monesti aivan samalla tavalla? Emmekö parannuksenteoillamme, lupauksillamme ja yrittämisillämme haluaisi korvata Jumalalle sen, minkä olemme rikkoneet? Emmekö vasta sitten olisi valmiita ottamaan vastaan Hänen armonsa?

Vertauksen kohokohta ja samalla Jeesuksen vastine parannuksenteosta on tässä: kun tuhlaajapoika kävelee suunnitelma mielessään kotikylänsä edustalle, isä juoksee häntä vastaan ja ottaa pojan hellään syleilyynsä. Suukottelusta ja itkusta ei tule loppua. Isä on nöyryyttänyt itsensä juoksemalla viitta ”korvissa” kyläläisten nähden kollektiivisesti tuomitun ja pahaksi todetun poikansa luokse. Huomaa, että tässä vaiheessa pojan suunnitelmat päättyivät. Hän oli kokenut juuri sen etsivän, syvän ja ehdottoman Isän rakkauden, jota Jeesus osoitti elämässään syntisille tuhlaajapojille ja -tytöille. Tässä vaiheessa poika – isän rakkauden yllättämänä, löytämänä ja murtamana – menee todella itseensä ja ymmärtää syntiensä syvyyden. Hän ei enää ehdota korvaavansa mitään koska tajuaa, että se olisi mahdotonta. Hän jättäytyy sellaisenaan Isänsä syleilyyn.

Minua aika ajoin syytetään siitä, etten tuo armon opetuksessani riittävästi esille parannuksenteon tarpeellisuutta. En ehkä osaa opettaa siitä ja pelkään, että se tulkitaan Jumalan armon ehdoksi. Mutta Jeesus uskalsi käsitellä tätäkin aihepiiriä. Hän opetti, että parannuksenteko on Löydetyksi tulemista ja suostumista. Parannuksen tekeminen on seurausta siitä, että Isä löytää harhailevan, rähjääntyneen ja kaiken tuhlanneen kristityn. Isän sylissä pystymme katsomaan sielumme loppumattomaan pimeyteen ja tunnustamaan syntisyytemme. Jumalan armon ympäröiminä saamme lakata puolustelemasta pahuuksiamme ja katsomaan elämäämme Jumalan Sanan valossa. Saamme antaa syntimme Hänelle. Ja kun luulemme, että meidät tuomitaan, Isä hymyilee meille kuin tuhlaajapojalle ja käskee puetuttaa meidät Hänen loistoonsa.

Armo on aina ensin. Isä ei juossut poikaansa vastaan, koska tämä oli tehnyt parannuksen ja katunut tekojaan. Hän otti pojan syleilyynsä, koska rakasti häntä ja oli saanut takaisin kadottamansa lapsen. Jumala ei myöskään anna armoaan meidän parannuksentekojemme tähden – ne ovat aina kovin puutteellisia. Hän etsii meitä jatkuvasti ja haluaa ottaa meidät tuhlaajapojat syleilyynsä. Suostutaan tämän armon löytämiksi tänään.

IMG_2259