Parannuksen teko ei pelasta

Meillä ihmisillä on taipumus luottaa itseemme kun kyseessä on pelastuksemme. Parannuksen teko on usein kristittyjen väittelyn aihe ja tulee helposti ansioksi; kun minä tein parannusta siitä ja tästä, Jumalan armo huolehtii lopusta. Tällainen ajattelu saattaa käsitykseen siitä, että todellisuudessa meidän parannuksen tekeminen pelastaa meidät.

Mutta parannuksen tekeminen ei meitä pelasta, oli se sitten kuinka syvää, aitoa ja Jumalan mielen mukaista. Meidät pelastaa yksin Kristus. Hänen osuutensa meidän pelastamisessa on 100 prosenttia.

Uskonpuhdistuksen ydin kiteytyi sanoihin ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Nämä sanat tarkoittavat sitä, että me emme pelastu parannuksen tekojen, synnin vastustamisten ja voittamisten, pyhityksen tai hyvien töiden tähden. Ne ovat pelastuksen seurausta.

Parannuksen tekeminen on mielenmuutosta. Se tarkoittaa tarkemmin suunnan kääntämistä, suuntautumista kohti Jumalaa. Ihminen, joka on kääntänyt selän Jumalalle, kääntyy takaisin Jumalaan päin. Miksi hän niin tekee? Koska hän kuulee selkänsä takaa hellän ja rakastavan armokutsun.

Pelastusta voisi verrata tilanteeseen, jossa ihminen on haaksirikkoutunut ja ajelehtii merellä laivankappaleiden varassa ilman toivoa. Pelastustyöntekijät tekevät päättäväisesti töitä löytääkseen kadonneen. Lopulta pelastushelikopteri löytää ajelehtijan ja pelastaja laskeutuu kopterin tikkaita pitkin haaksirikkoutuneen luokse. Meressä oleva miesparka on yrittänyt viimeisillä voimillaan heilauttaa kättään kopterille tullakseen nähdyksi. Loppu jää pelastajien tehtäväksi. Miehen olisi pelastuttuaan järjetöntä väittää omaa käden heilautustaan pelastautumisensa syyksi – yhtä vähän meidän kannattaa laittaa painoarvoa omille suorituksillemme Jumalan kanssa.

Mutta eikö Raamattu opeta parannuksen teon yhteydessä synnistä luopumista? Pyhä Henki on se taho, joka ottaa vastuulleen kristityn kasvattamisen alusta saakka. Ja Hän antaa voimaa pyhitykseen ja hyvien töiden tekemiseen toisille. Hänellä on keinonsa taistelussa niitä syntejä vastaan, joissa itse koemme voimattomuutta. Mutta jos synnistä luopuminen laitetaan pelastuksen ehdoksi, silloin menetetään armo, evankeliumi ja Kristus.

Parannuksen teko ei siis riitä pelastukseen. Mutta Kristus riittää. Hänet kristitty omistaa heikoimmallakin uskon säikeellä.

Armo ei ole lupa pahuuteen

On vaikeaa opettaa Jumalan täyttä ja kattavaa armoa ilman, että se ymmärretään lupalipuksi itsekkääseen elämään. Armolle ei saa laittaa ehtoja, koska muuten se menettää ainutlaatuisen voimansa. Jokainen ehto kääntää huomiomme ristillä riippuvasta Kristuksesta itseemme ja omiin pelastusmahdollisuuksiimme.

Mutta Jeesuksen julistuksessa oli voimakas kääntymisen tarve. Hän liitti evankeliumin eli ilosanoman ja kääntymyksen tarpeen yhteen – toista ei olisi ilman toista. Tästä asettelusta eri kirkkokunnat ovat vääntäneet ikuisuuksia ja samasta asiasta kristityt ovat valmiita lyömään toisiaan. Miten siis ymmärtää armo ja parannuksenteko?

Emme tarvitse armoa ellemme ymmärrä omaa syntisyyttämme ja tarvettamme kääntyä kohti Jumalaa. Jeesus osoittaa päättäväiset sanansa kohti meidän jokaisen omaa elämää – suunnan tulee muuttua itsekkäästä ja itserakkaasta elämästä kohti Jumalan tahtoa. On hyvä huomata, että meidän syntimme oikeasti satuttavat toisia.

Vain syntiset tarvitsevat armoa. Jeesus varoittaa armon ulkopuolelle jäävän niiden, jotka eivät tahdo luopua jumalanvastaisesta elämästään. Varoituksen sanat kuuluvat myös niille, jotka kuvittelevat olevansa riittävän kääntyneitä ja toisten yläpuolella – juuri he ovat vaarassa menettää koko kristinuskon ytimen. Itse pelkään kuuluvani molempiin ryhmiin, heitellen puolelta toiselle.

Riittääkö armo meille, jotka edelleen taistelemme syntiemme kanssa? Riittääkö se meille, jotka emme ole päässeet eroon ongelmistamme ja heikkouksistamme. Aivan varmasti riittää. Katso tänään Kristusta ristillä, kuolemassa sinun syntiesi puolesta. Siinä on Jumalan rakkauden mitta. Kristuksen yhteydessä meillä on jatkuva kääntymys ja armo.

the-crucifixion-of-christ.jpg

Taistelu omastatunnosta

”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.” (Gal. 1:3)

Kuinka monta kertaa tämä apostolinen tervehdys onkaan mennyt minulta ohi, ilman että olen ymmärtänyt sen syvää, kristinuskon ytimeen vievää sielunhoidollista sanomaa? Tervehdyksessä saamme vastauksen siihen aina ajankohtaiseen ja polttavaan kysymykseen, kuinka voimme saada ja ylläpitää puhtaan omantunnon Jumalan edessä.

Paavali toivottaa Jumalalta ja Herralta Jeesukselta Kristukselta armoa ja rauhaa. Näemme ensin, että Herra Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja samaa olemusta Isän kanssa. Armo ja rauha tulevat Häneltä samoin kuin Isältä Jumalalta. Toisekseen järjestys on olennainen ja tärkeä: ensin armo ja sitten rauha. Tämä järjestys tahtoo meillä aina kääntyä nurinpäin ja sen vuoksi lukemattomat kristityt voivat uskossaan pahoin.

Armo tarkoittaa syntien anteeksiantamusta. Jumala voi julistaa sen jokaiselle lapselleen varmalla ja ehdottomalla tavalla, koska Herramme Jeesus Kristus kärsi todellisen kuoleman syntiemme tähden. Varma ja syvä tietoisuus syntien anteeksisaamisesta synnyttää meidän omassatunnossamme rauhan. Rauha tarkoittaa toisaalta sovintoa Jumalan kanssa, toisaalta sen seurauksena puhdasta ja levollista omaatuntoa.

Kuinka äärettömän tärkeää onkaan, että voisimme tänään omistaa puhtaan omantunnon! Sen olennaisuuden saa selville miettiessämme, miten kovasti yritämme sitä saavuttaa. Kun tunnemme syntiemme painavan meitä ja koemme omassatunnossamme levottomuutta ja ahdistusta, yritämme yleensä joko paaduttaa sitä tai saada rauhan palaamaan omatekoisesti. Saatamme huonon omantuntomme takia tehdä Jumalalle uusia lupauksia paremmasta elämästä, syntien vastustamisesta sekä pyöriä oman ahdistuksemme ympärillä ajatellen, että Jumala ottaa pahoinvointimme vastaan kuin eräänlaisen hyvittävän uhrin. Yritämme siis lepyttää Jumalaa jollakin mitä teemme tai jollakin mitä vältämme.

Kestävä ja raamatullinen omantunnon rauha voidaan saavuttaa kuitenkin vain Jumalan armon avulla. Tarvitsemme siihen Jumalan Sanaa, joka kuuluttaa armoa omien sisäisten, syyttävien ääntemme yli. Jumala julistaa armoa eli syntien anteeksiantamista ja se tekee mustasta omastatunnosta aivan valkoisen. Lepo syntyy siitä armon ymmärtämisestä, että Jumala katsoo meitä hyväksyvästi ja lempeästi, Kristuksen tähden.

Kaikki kristillinen kilvoittelu ja tarpeellinen päivittäinen parannuksenteko saa voimansa juuri syntien anteeksisaamisen todellisuudesta eli armosta. Mutta jos käännämme järjestyksen toisinpäin – eli laitamme kilvoittelun armon ehdoksi, menetämme koko kristillisyyden ja vajoamme yleisuskonnollisuuteen. Silloin uskomme ja omatuntomme lepo jäävät päivittäisten kokemusten heilunnan uhreiksi.

taisteluomastatunnosta

Mitä on parannuksen tekeminen, osa 3

”Nyt minä käännyn ja kadun, minä käsitän nyt mitä olen tehnyt, ja lyön rintaani. Suuri on häpeäni, nuoruudestani saakka olen sitä kantanut” (Jer. 31:19).

Jeremia kuvaa Israelin kansan parannuksentekoa sen näkemisenä mitä se on tehnyt, katumisena ja kääntymisenä Jumalan puoleen. Synti on vaivannut ja se on ollut kuin raskas paino, jota he ovat näännyttävän pitkään kantaneet.

Juuri ennen tätä synnin tunnustamista ja kääntymistä on edeltänyt Jumalan armon lupaus: ”Sinulla on tulevaisuuden toivo” (j. 17). Uskon, että aitoa parannuksentekoa edeltää aina Jumalan armollinen vetäminen Hänen puoleensa. Silloin Pyhä Henki sekä näyttää meidän syntimme (jotka voimme nimetä) että osoittaa Jumalan Karitsaa, joka on kuollut syntiemme tähden.

Jeesus käyttää kääntymisestä sanaa ”metanoia”, joka tarkoittaa mielenmuutosta. Sitä sanaa voisi kuvata niin, että paimen huutaa kohti jyrkännettä juoksevaa lammaslaumaa: ”kääntäkää suuntanne, olette menossa kohti tuhoa!” Kääntyminen tarkoittaa siis sen näkemistä, että nykyisellä tiellä ollaan menossa kohta vararikkoa ja sen jälkeistä kääntymistä Jeesuksen puoleen. Tähän sanaan liitetään monesti kehoitus synnistä luopumiseen. Jos se ymmärretään niin, että ihminen itse ensin pystyy luopumaan synneistään, jotta hän voisi kääntyä Jeesuksen puoleen, esitän vastalauseen. Silloin parannuksenteosta tehdään – ehkä tahtomattaankin – ihmiskeskeinen suoritus, jonka palkkana on Jumalan anteeksiantamus ja armo. Rajanveto on tässä kuin veteen piirretty viiva mutta sitäkin tärkeämpi. Ja tästä saa olla vapaasti ja hyvillä mielin eri mieltä.

Tässä vaiheessa saatetaan esittää ajatus, että tuollainen parannuksenteon opettaminen johtaa hengelliseen välinpitämättömyyteen. Jos ihmisiä ei kehoteta parannuksenteossa luopumaan synneistään, se vie synnin hyväksymiseen. Olen eri mieltä. Siis täsmennän, kehoitus synnistä luopumiseen on raamatullista, mutta sen tekeminen armon ehdoksi mielestäni ei.

Jeesuksen luokse fariseuksen taloon tullut syntinen nainen itki Jeesuksen jalkojen juuressa. Hän oli Jeremiaan kirjan tavoin käsittänyt mitä oli tehnyt ja se oli syynä Jeesuksen luokse hakeutumiseen. Eikö Jeesuksen olisi tässä vaiheessa täytynyt sanoa: ”Kuule, saat kyllä anteeksi, mutta sinun täytyy nyt päättää, ettet enää tee syntiä?” Sen sijaan nainen jatkoi itkemistään, koska koskettaessaan Jeesusta hän tunsi syvälle käyvää armoa ja rakkautta.

Jeesuksella oli tämän jälkeen paljon sanottavaa paheksuvalle yleisölleen. Teen yhteenvedon: nainen sai paljon anteeksi, ehdoitta ja ilman yhtään muuttumisvaatimusta. Mitä se Jeesuksen mukaan vaikutti? Liian löyhän armon tähden seuraavaa kevyttä syntielämän jatkamista? Ei, Jeesus sanoi, että nainen alkoi rakastamaan paljon. Siis Paljon. Hän sai ehdoitta anteeksi ja siitä seurasi, että häneen syttyi rakkaus Vapahtajaan. Lähtikö hän Jeesuksen luota jatkamaan syntistä elämäänsä entiseen malliin. Ei varmasti. Tuliko hänelle epäonnistumisia. Tuli. Mutta jos hän kaatui entisiin tai uusiin synteihin, hän kertoi ne Ylösnousseelle Vapahtajalleen. Hän ei halunnut armon synnyttämän rakkauden takia murehduttaa Jeesusta ja siksi piti tilivälit lyhyinä. Sitä armo vaikuttaa.

Mitä on parannuksen tekeminen, osa 1
Päivittäistä parannuksentekoa, osa 2

autuaita

Päivittäistä parannuksentekoa

”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1: 9).

Edellisessä kirjoituksessani parannuksenteosta päädyttiin siihen, että se on löydetyksi tulemista, seurausta Jumalan etsivästä armosta ja rakkaudesta. Isän sylissä on hyvä katsoa omaan pimeyteen ja nimittää omasta sielusta löytyviä vääriä asioita synniksi.

Nyt katsotaan samaa asiaa hieman eri näkökulmasta, pitäen kuitenkin aikaisemman löytömme mielessä. Nimittäin Johanneksen mukaan meidän tulee tunnustaa syntimme, jotta Jumala antaisi ne meille anteeksi. Tässä Johannes käyttää ilmaisua ”olla samaa mieltä Jumalan kanssa”. Se tarkoittaa sitä, että suostun ajattelemaan itsestäni sen mukaan kuin Jumalan Sana opettaa. Ja Pyhän Hengen tehtävänä on mitä suurimmassa määrin näyttää meille meidän syntimme. Tässä puhutaan, ei vain yleisestä ja epämääräisestä syntisyydestämme vaan ihan konkreettisista synneistämme, jotka me voimme nimetä. Tai jotka Jumalan sana nimeää ja sitten me olemme niistä samaa mieltä. Johanneksen mukaan meille kaikilla on sellaisia syntejä.

Pyhä Henki tekee tätä synnin paljastavaa työtään meissä joka päivä. Ilman Hänen kallisarvoista työtään me emme näkisi olevamme Parantajan tarpeessa emmekä siis kasvaisi uskossamme. Kun Jumala Henkensä ja Sanansa kautta paljastaa meille meidän lihan, sielun ja hengen syntejämme, Hän haluaa, että olemme niistä samaa mieltä. Mutta voi miten vaikeaa se onkaan! Miten paljon helpommin me selittelisimme ja puolustelisimme halujamme, motiivejamme ja käytöstämme! Miten luonnostamme vihaammekaan valon paljastavan sisäistä pimeyttämme. Jumala kuitenkin tietää paljastavan työnsä tärkeyden – vain silloin, kun ymmärrämme toimivamme väärin ja olevamme syntisiä, vain silloin juoksemme Jeesuksemme luokse saamaan apua. Ja Jumalan sana lupaa, että Jumala antaa meille kaikki syntimme anteeksi. Hän lupaa myös puhdistaa meidät vääryyksistämme. Ei niin, että Jumalan täytyisi aina erikseen harkita kohdallamme anteeksiantamustaan, Hän on jo antanut anteeksi kaikki meidän menneet, nykyiset ja tulevat syntimme. Me tarvitsemme kuitenkin tulla yhä uudestaan armon lähteelle, ettei synnin onnistuisi paaduttaa meitä.

Entä sitten niiden syntien kanssa, joista emme ole vielä päässeet irti? Voimmeko uskoa, että armo peittää nekin alleen? Raamattuhan kehottaa meitä hylkäämään syntimme. Miten tämä olisi ymmärrettävä? Uskon, että meitä kehotetaan itsellemme ylivoimaisten syntien kanssa tulemaan samalla tavalla Jeesuksen luokse, kuin niiden syntien, joista olemme jo kokeneet vapautuksen. Jeesus kyllä tietää, ettemme kykene vapauttamaan itseämme synnin otteesta, samoin kuin Hän tietää, ettemme monesti edes halua päästää vääristä asioista irti.

Otetaan esimerkiksi ihmissuhde, jonka tiedämme meille vääräksi ja siis synniksi. Tiedämme, että meidän tulisi päästää irti ja toimia oikein. Emme kuitenkaan pysty siihen. Ihan kuin meissä vaikuttaisivat tahtoamme suuremmat voimat, jotka pitäisivät meitä otteessaan. Jumala tahtoisi silloinkin, että olisimme Hänen kanssaan samaa mieltä. Hän tahtoisi meidän kertovan tilanteen Hänelle aidosti, suoraan ja peittelemättä: ”Jeesus tiedän, että tämä asia on sinun edessäsi väärin. Tiedän, että minun täytyisi hylätä tämä asia, mutta en pysty siihen enkä edes taida halutakaan. Auta Jeesus minua, vaikuta minussa mielesi mukainen tahtominen ja vie tämä asia tahtosi mukaiseen päätökseen.”

Saamme kuulla lupauksen: ”Hän, joka on Jumalasta syntynyt, varjelee jokaisen heistä, niin ettei Paha saa otetta” (1 Joh. 5: 18). Tämä hän, joka varjelee, on Jumalan Poika Jeesus Kristus. Parannuksenteko on sitä, että uskallamme olla Jumalan kanssa samaa mieltä elämästämme. Myös niistä kipeistä ja vaikeista asioista. Me tuomme omat mahdottomuutemme joka päivä Jeesukselle ja Hän varjelee meidät kaikelta pahalta. Se riittää.

parannus2