Syntiä suurempi Jumala

”Minä olen nähnyt hänen tiensä, mutta minä parannan hänet. Minä johdatan häntä ja annan lohdutuksen hänelle ja hänen surevilleen” (Jes. 57:18).

Jumala näkee elämämme tarkasti. Hän tuntee epäuskomme, heikkoutemme ja kapinamme. Hän tietää kaiken sen pimeyden, jota kannamme sisällämme mutta yritämme piilottaa toisilta.

Kun Jumala sanoo näkevänsä ”hänen tiensä”, Hän tarkoittaa tietä, joka vie tuhoon. Jumala näkee ihmisen kurjuuden, huonoon parannuksen teon ja onnettoman kyvyn muuttaa suuntaansa.

Jumala lupaa parantaa sen, jonka sisin on tyhjä ja elämän täyttävät korvikkeet. Jesajan kirjan jakeen kuuluisi mennä näin: ”Minä olen nähnyt hänen tiensä, ja Minä hylkään hänet.” Sen sijaan Jumala ilmoittautuu pelastajaksi.

Jumala vakuuttaa kykenevänsä lohduttamaan synnin särkemää ihmistä. Hän osaa johdattaa väsyneen takaisin lepoon.

Suolan makuiset kyyneleet

”Te olette maan suola. Mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei kelpaa enää mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi” (Matt. 5:13).

Jeesuksen aikaan suola saatiin Kuolleesta merestä. Jalostamattossa muodossa se sisälsi epäpuhtauksia, jotka tekivät suolan kelvottomaksi.

Jeesus ei jossittele vaan julistaa, että kristityt ovat maan suola. Kristityt omistavat Kristuksen, joka tuntuu, näkyy ja kuuluu arjessa itselle ja toisille.

Uskonyhteys tulisi olla kiinteä ja alati uudistuva. Synti pyrkii soluttautumaan elämäämme niin, että alamme helliä sitä. Silloin vaarana on paatumus ja maun menettäminen.

Suolan tulisi pysyä terveenä. Kyyneleet ovat suolaisuuden kanava; kyyneleet eivät menetä makuaan. Kyyneleet ovat tarpeellinen parannuksen lahja. Kun näemme oman syntisyytemme, puolinaisuutemme ja kovuutemme, saamme itkeä asenteitamme Jumalan edessä.

Kyyneleet ovat suolaisia. Jos ne olisivat makeita, ne julistaisivat helppoa elämää. Kirpeän suolaisina ne lohduttavat meitä sillä tietoisuudella, että hengellistä elämää ei ole ilman kipua. Eikä epäonnistumista.

Tärkeä näkökulma parannuksentekoon

”Mutta nähdessään monien fariseusten ja saddukeusten tulevan kasteelle Johannes sanoi heille: `Te kyykäärmeiden sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa? Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy.´” (Matt. 3: 7-8)

Minusta tuntuu, että parannuksenteon vaatimusta tämän päivän seurakunnassa vaativat äänekkäimmin ne, joilla itsellään menee hyvin. Ja kohteena ovat ne, jotka eivät yläpuolella olevien mielestä elä riittävän kristillistä elämää.

Johannes Kastaja julisti kääntymyksen sanomaa päinvastaisella tavalla. Parannuksen tekemisen kärki osoitettiin heihin, jotka olivat omistautuneet elämään oikein Jumalan lain ohjeiden mukaan. Juuri heitä Kastaja ruoski tekemään myös oikeanlaisia parannuksen hedelmiä.

Fariseukset varmasti välttivät Jumalan lain rikkomista enemmän kuin me yhteensä. Ja he pyrkivät toteuttamaan jokaista Jumalan käskyä pilkkuja ja välilyöntejä myöten.

Sen sijaan tavan kansa oli toivotonta. Se ei pitänyt lakia yhtään niin täsmällisesti kuin fariseukset – fariseusten mielestä tavan kansa olikin Jumalan silmissä kirottua.

Jos vaatimus parannuksen tekoon tarkoittaisi vain luopumista vääristä asioista, Johannes Kastaja ei olisi koskaan kohdistanut voimakkaimpia sanojaan juuri fariseuksille. Se onkin jotain muuta. Se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että ihminen tarvitsee Jumalaa. Se on ymmärrystä siitä, että minä olen syntinen ja tarvitsen Vapahtajaa.

Parannusta seuraavat teot eivät myöskään rajoitu vain lain pykälien pitämiseen. Jos niin olisi, Johannes ei olisi koskaan suominut hengellistä johtajistoa todellisen kääntymyksen hedelmien puuttumisesta.

Jotta ihminen voi tehdä elämässään parannusta, hänen tulee ymmärtää kulkevansa väärään suuntaan. Väärä suunta tarkoittaa rintamasuunnan kääntämistä Jumalalle. Kääntymys onkin kasvojen kääntämistä takaisin Jumalan puoleen. Silloin siitä seuraavat teot ovat niitä tekoja, joita Jeesus elämällään viitoitti: armollisuutta, laupeutta ja toisista huolta pitämistä. Silloin ihminen täyttää samalla Jumalan laissa ilmoitettua tahtoa.

Julistaisiko Johannes Kastaja tänään parannuksen teon sanomaa ennen kaikkea niille, jotka ovat sitä odottamassa toisilta?

Saisiko väsynyt levätä?

”Hän, joka on sanonut heille: `Tässä on lepopaikka, antakaa väsyneen levätä, tässä on levähdyspaikka.´Mutta he eivät ole tahtoneet kuulla.” (Jes. 28:12)

Kuinka paljon tämä elämä osaakaan ottaa voimille! Meitä kohtaavat työ- ja arkielämässä niin monet haasteet ja vaatimukset, että olemme taipumassa niiden alle. Hengellinen elämä saattaa myös väsyttää; siitä on saattanut tulla myös vaatimusten verkko, joka tiukkenee tiukkenemistaan.

Jesajan mukaan Jumala kutsui Israelin kansaa luokseen lepäämään. Kutsu parannukseen oli kutsu kääntyä elävään ja luottamukselliseen suhteeseen Jumalan kanssa. Jumala tahtoi olla kansalleen se lepopaikka ja turva, jota he tarvitsivat. Sitä kutsua ei kansa kuunnellut.

Jeesus Kristus kutsuu meitä tänään samalla tavalla lepäämään luokseen; kyseessä on sama Jumala ja sama kutsu. Koko hengellisen elämän tulisi alusta loppuun saakka olla lepoa Jeesuksen sovitustyön varassa.

Risti oli Jumalalle kärsimyksen, hylkäämisen ja kuoleman paikka, meille se on todellinen ja kestävä levähdyspaikka. Sinne saa tulla syntien runtelemat, mahdottomien ongelmien kanssa painivat ja epäonnistuneet kristityt. Jeesuksen luokse lepäämään kutsutaan kaikkia väsyneitä, nääntyneitä ja elämän pahoinpitelemiä ihmisiä.

Jeesuksen sydän murtuu yhä uudestaan nähdessään elämän ja syntien väsyttämiä lapsiaan. Hänen kutsussaan ei ole ehtoja. Epäusko esti Jesajan aikalaisia tarttumasta Jumalan lepoon. Jumala herättäköön meissä sitä uskoa, joka työntää meidät piiloistamme elävän Vapahtajan luokse – Hänen luonaan saa väsynyt levätä.

Parannuksen teko ei pelasta

Meillä ihmisillä on taipumus luottaa itseemme kun kyseessä on pelastuksemme. Parannuksen teko on usein kristittyjen väittelyn aihe ja tulee helposti ansioksi; kun minä tein parannusta siitä ja tästä, Jumalan armo huolehtii lopusta. Tällainen ajattelu saattaa käsitykseen siitä, että todellisuudessa meidän parannuksen tekeminen pelastaa meidät.

Mutta parannuksen tekeminen ei meitä pelasta, oli se sitten kuinka syvää, aitoa ja Jumalan mielen mukaista. Meidät pelastaa yksin Kristus. Hänen osuutensa meidän pelastamisessa on 100 prosenttia.

Uskonpuhdistuksen ydin kiteytyi sanoihin ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden”. Nämä sanat tarkoittavat sitä, että me emme pelastu parannuksen tekojen, synnin vastustamisten ja voittamisten, pyhityksen tai hyvien töiden tähden. Ne ovat pelastuksen seurausta.

Parannuksen tekeminen on mielenmuutosta. Se tarkoittaa tarkemmin suunnan kääntämistä, suuntautumista kohti Jumalaa. Ihminen, joka on kääntänyt selän Jumalalle, kääntyy takaisin Jumalaan päin. Miksi hän niin tekee? Koska hän kuulee selkänsä takaa hellän ja rakastavan armokutsun.

Pelastusta voisi verrata tilanteeseen, jossa ihminen on haaksirikkoutunut ja ajelehtii merellä laivankappaleiden varassa ilman toivoa. Pelastustyöntekijät tekevät päättäväisesti töitä löytääkseen kadonneen. Lopulta pelastushelikopteri löytää ajelehtijan ja pelastaja laskeutuu kopterin tikkaita pitkin haaksirikkoutuneen luokse. Meressä oleva miesparka on yrittänyt viimeisillä voimillaan heilauttaa kättään kopterille tullakseen nähdyksi. Loppu jää pelastajien tehtäväksi. Miehen olisi pelastuttuaan järjetöntä väittää omaa käden heilautustaan pelastautumisensa syyksi – yhtä vähän meidän kannattaa laittaa painoarvoa omille suorituksillemme Jumalan kanssa.

Mutta eikö Raamattu opeta parannuksen teon yhteydessä synnistä luopumista? Pyhä Henki on se taho, joka ottaa vastuulleen kristityn kasvattamisen alusta saakka. Ja Hän antaa voimaa pyhitykseen ja hyvien töiden tekemiseen toisille. Hänellä on keinonsa taistelussa niitä syntejä vastaan, joissa itse koemme voimattomuutta. Mutta jos synnistä luopuminen laitetaan pelastuksen ehdoksi, silloin menetetään armo, evankeliumi ja Kristus.

Parannuksen teko ei siis riitä pelastukseen. Mutta Kristus riittää. Hänet kristitty omistaa heikoimmallakin uskon säikeellä.