Armo kasvattaa meitä

”Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa…” (Tiit. 2: 11,12).

Saatana pelkää Jumalan evankeliumia, sillä se on todellinen Jumalan voima, joka kykenee täydellisesti pelastamaan ihmisen syntiensä ja Jumalan tuomion alta ja tekee tämän vanhurskaaksi ja Jumalan lapseksi.  Sen tähden Saatana yrittää vääristellä Jumalan pelastavaa armoa yhteen jos toiseenkin suuntaan. Onkin olemassa armoa, joka melkein riittää pelastukseen ja armoa, joka kehottaa kristittyjä suosimaan rauhassa syntejään.

Raamattu ei opeta, että armo olisi kuin hyväksyvä kumileimasin meidän itsekkyydellemme ja himoillemme. Sen sijaan se julistaa syntiselle vapautusta Jumalan tuomiosta ja avaa taivaan portit Jumalasta kaukana olevalle ihmiselle.

Lainaamassani raamatunkohdassa Paavali opettaa, että armo tekee kaksi asiaa. Se ensinnäkin pelastaa täysin ja vuorenvarmasti jokaisen, joka siihen turvaa. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen syntiensä sovittajana, on Jumalan lapsi. Ja Jumala pitää perheväestään huolta.  Toisekseen Jumalan armo alkaa kasvattamaan ihmistä Jumalan perheväen tavoille. Kristityllä on siis varma pelastuksen perustus huolimatta siitä, miten hän onnistuu elämään kristittynä. Pelastus ei perustu ihmisen pyhitykseen vaan yksin Jumalan armoon. Mutta tämä armo on samalla voima, joka alkaa vaikuttamaan kristityn sisällä niin sanottua elämänvanhurskautta eli pyhitystä.

Jumalan armo ei kuitenkaan pääse vaikuttamaan koko voimallaan meissä, jos siihen laitetaan ehtoja. Jos pelkäämme armon vievän meitä ja kuulijoitamme välinpitämättömyyteen ja syntien suosimiseen, alamme varmistella evankeliumia laittamalla siihen erilaisia ”muttia”. Tällainen opetus saa sisällön: ”Jumalan armo riittää, mutta sinun…” tai ”Jumala antaa kaikki syntisi anteeksi, jos sinä…” Ja edelleen: ”Jeesus rakastaa sinua, kun sinä…” Voi käydä niin, että koko huomio kiinnittyy silloin pilkun jälkeiseen ihmisen osuuteen. Armo on tällöin hyvä uutinen, mutta aina askeleen liian kaukana. Armon sijasta aletaan korostaa parannuksentekoa, synnin hylkäämistä, pyhitystä, ratkaisua, oikeaa tahtomista – lista olisi loputon. Tällainen opetus on ihmiselle järkeenkäypää ja siksi se saavuttaa suuren hyväksynnän.

Jumalan armoa tulee opettaa koko täyteydessään ja ehdottomuudessaan, ilman ehtoja tai ”muttia”. Sen tulee olla sanoma Jumalan pelastavasta rakkaudesta, joka juoksee syntistä vastaan, ottaa tämän syliinsä ja kantaa kotiin. Kun kristitty oppii lepäämään armon – eli Kristuksen varassa – Kristus itse alkaa vaikuttaa hänessä pyhitystä. Tällainen kristitty elää evankeliumin ilossa ja vapaudessa. Rakastettuna hän rakastaa, armahdettuna armahtaa ja löydettynä löytää toisia. Hän kyllä tarvitsee kehotusta ja suuntaviittoja kohti pyhää elämää, mutta tietää, että yksin Jumalan armo voi viedä sinne, minne suuntaviitat osoittavat.

armo

Mitä on parannuksen tekeminen?

Luukkaan 15. luvussa esitetty Tuhlaajapoika -vertaus on meille kaikille tuttu. Siinä Jeesus kertoo isästä ja kahdesta pojasta, joista toinen haluaa perinnön jo etukäteen ja lähtee tuhlaamaan sen kaukaiseen maahan.

Haluan tässä kirjoituksessa ottaa kantaa siihen mikä on parannuksenteon ja Jumalayhteyden välinen suhde. Onko parannuksen tekeminen edellytys Jumalasuhteelle (armolle) vai sen seuraus? Jatkan varmasti vaikean ja mielipide-eroja synnyttävän aihepiirin käsittelyä tulevissakin artikkeleissa.

Tuhlaajapoika -vertauksen ymmärtämiseksi on olennaisen tärkeää ymmärtää, kenelle vertaus on suunnattu. Luvun alussa Jeesusta syytetään siitä, että Hän veljeilee syntisten kanssa – armo on siis liian laveaa ja siitä puuttuu syytösten mukaan kehotus parannuksentekoon. Syytösten kärki on siinä, että Jeesus on julkisyntisten seurassa ennen kuin nämä ovat tehneet parannusta synneistään. Fariseusten mukaan yhteys Jumalaan ja ”pyhiin” ihmisiin on mahdollista parannuksenteon jälkeen. Tähän syytökseen Jeesus vastaa kolmella vertauksella, joissa vastine paljastuu ja syvenee asteittain. Suosittelen lukemaan aiheesta Kenneth E. Baileyn kirjan Tuhlaajapojan paluu.

Tuhlaajapoikakertomus ymmärretään ratkaisevasti väärin, jos kuvitellaan hänen tekevän todellista parannusta joutuessaan kurjuuteen vieraalla maalla. Monesti kuulee opetettavan, että synti oli saanut hänet kiinni, hän teki parannusta ja siksi Isä (Jumala) hyväksyi hänet takaisin kotiin. Itseasiassa – uskallan sanoa – tämä ajatusmalli on pelottavan lähellä kristillisien piirien tulkintaa parannuksenteosta.

Jakeessa 17 sanotaan, että poika meni itseensä ja harjoitteli vuoropuheluaan isäänsä varten. Hän käyttää täsmälleen samoja sanoja kuin aikoinaan Faarao Mooseksen edessä kohdatessaan Jumalan tuomioita: ”Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan” – fariseukset yhdistivät nämä sanat 2. Mooseksen kirjaan ja tiesivät, ettei Faarao todella tehnyt parannusta. Samoin oli nuoremman veljen laita.

Tuhlaajapoika teki sen sijaan suunnitelman: Hän palaisi isänsä luokse ja esittäisi tälle ehdotuksen. Ehdotus pitäisi sisällään sen, että pojasta tulisi isän päiväpalkkalainen – poika mitä ilmeisimmin ajatteli ajan kanssa korvaavansa isälleen tuhlaamansa omaisuuden ja aiheuttamansa häpeän kyläyhteisön silmissä. Emmekö me ajattele monesti aivan samalla tavalla? Emmekö parannuksenteoillamme, lupauksillamme ja yrittämisillämme haluaisi korvata Jumalalle sen, minkä olemme rikkoneet? Emmekö vasta sitten olisi valmiita ottamaan vastaan Hänen armonsa?

Vertauksen kohokohta ja samalla Jeesuksen vastine parannuksenteosta on tässä: kun tuhlaajapoika kävelee suunnitelma mielessään kotikylänsä edustalle, isä juoksee häntä vastaan ja ottaa pojan hellään syleilyynsä. Suukottelusta ja itkusta ei tule loppua. Isä on nöyryyttänyt itsensä juoksemalla viitta ”korvissa” kyläläisten nähden kollektiivisesti tuomitun ja pahaksi todetun poikansa luokse. Huomaa, että tässä vaiheessa pojan suunnitelmat päättyivät. Hän oli kokenut juuri sen etsivän, syvän ja ehdottoman Isän rakkauden, jota Jeesus osoitti elämässään syntisille tuhlaajapojille ja -tytöille. Tässä vaiheessa poika – isän rakkauden yllättämänä, löytämänä ja murtamana – menee todella itseensä ja ymmärtää syntiensä syvyyden. Hän ei enää ehdota korvaavansa mitään koska tajuaa, että se olisi mahdotonta. Hän jättäytyy sellaisenaan Isänsä syleilyyn.

Minua aika ajoin syytetään siitä, etten tuo armon opetuksessani riittävästi esille parannuksenteon tarpeellisuutta. En ehkä osaa opettaa siitä ja pelkään, että se tulkitaan Jumalan armon ehdoksi. Mutta Jeesus uskalsi käsitellä tätäkin aihepiiriä. Hän opetti, että parannuksenteko on Löydetyksi tulemista ja suostumista. Parannuksen tekeminen on seurausta siitä, että Isä löytää harhailevan, rähjääntyneen ja kaiken tuhlanneen kristityn. Isän sylissä pystymme katsomaan sielumme loppumattomaan pimeyteen ja tunnustamaan syntisyytemme. Jumalan armon ympäröiminä saamme lakata puolustelemasta pahuuksiamme ja katsomaan elämäämme Jumalan Sanan valossa. Saamme antaa syntimme Hänelle. Ja kun luulemme, että meidät tuomitaan, Isä hymyilee meille kuin tuhlaajapojalle ja käskee puetuttaa meidät Hänen loistoonsa.

Armo on aina ensin. Isä ei juossut poikaansa vastaan, koska tämä oli tehnyt parannuksen ja katunut tekojaan. Hän otti pojan syleilyynsä, koska rakasti häntä ja oli saanut takaisin kadottamansa lapsen. Jumala ei myöskään anna armoaan meidän parannuksentekojemme tähden – ne ovat aina kovin puutteellisia. Hän etsii meitä jatkuvasti ja haluaa ottaa meidät tuhlaajapojat syleilyynsä. Suostutaan tämän armon löytämiksi tänään.

IMG_2259