Mutta Sinun rakkautesi kantaa!

”… riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi.” (Ps. 13: 6).

Herra, etkö yhtään näe, missä painekattilassa joudun paistumaan päivästä toiseen?

Etkö kuule, kuinka vihollinen lyö rumpua ja tanssii kun minä kierin kivusta nurmikolla?

Etkö huomaa, että vain yksi lapsen askel erottaa minut elävien ja kuolleiden maailmasta?

Oletko tietoinen, että tarvitsen Sinua, ilman Sinua en pärjää enää? Ilman Sinua en osaa ottaa askeltakaan!

Mutta kuitenkin, jo sataan kertaan koettuna: Sinun rakkautesi kantaa! Syyttäjä saa pitää lukuisat puheenvuoronsa, todisteet painavat ryhtini kumaraan, mutta Sinä pidän puunuijaa kädessäsi!

Minä turvaan sinuun. Sinä olet suurempi kuin kaikki huutavat ongelmani. Sinä olet hyytävien sielun talvien Pakkasvahti!

Sinun rakkautesi kantaa tänään! Sen varaan lasken elämäni, voittoni ja lankeamiseni ja tiedän: olen turvassa ja kätesi ulottuvissa!

Tuskan ja vääryyden maailma

”Sinä olet sen nähnyt, silä sinä havaitset vaivan ja tuskan…” (Ps. 10: 14).

Tämä luomasi maailma, Jumala, on perustoiltaan vääntynyt vinoon. Täällä onni ei jakaudu tasaisesti ja keväisen nuppuun puhjennutta iloa saattaa seurata kulman takana sanomattomat kivut.

Tässä luomassasi maailmassa toiset saavat lennellä vapaina ja nauttia lempeistä lounaistuulista, toiset ovat halki elämänsä kuin moukarin alla taottavana.

Tämä maailma, jonka piti olla ilon, jakamisen ja yhteyden luja valtakunta, on pistoutunut kuin huone, jonne on heitetty kranaatti.

Liian paljon kauniiden liljojen tilalla on toivotonta tuhkaa ja toisille suunnatun välittämisen sijaan on tullut yhteyttä repivä itsekkyys.

Mutta Jumala, Sinä et ole hylännyt maailmaasi, joka on parantumattomasti sairas ja jossa sen asukkaat itkevät vaivojensa alla.

Ei, Sinä olet astunut alas, ottanut maailmasi uudelleen harteillesi ja vetänyt sydämeesi jokaisen kyyneleen ja jokaisen elämänhalun vievän tuskan.

Sinä rakastat maailmaasi, joka on armotta pilalla. Sinä olet avannut sen armottomuuteen armon ja arvottomuuteen arvon.

Ja Sinä olet luvannut nähdä maailmasi jokaisen elävän yksilön. Nekin, jotka kokevat olevansa jo kivusta kuolinkankeita. Sinä olet luvannut nähdä, astua vierelle, jakaa kaikki suru ja ottaa toivoton sydäntäsi vasten.

Sinulle minä annan sairaan maailmasi ja sairaan sydämeni tuottaman kivun. Sinä olet luvannut. Sinä olet luvannut.

Rauhoitu, sydämeni!

Uudet, ilmavat vedet

”Katso minä teen uutta! … Minä teen tien autiomaahan, virrat aavikolle” (Jes. 43: 19).

Syvälle autiomaan paahtavaan ja toivottomaan maahan hautunut. Tai toista mielikuvaa käyttäen menneiden särkymisten, ponnistusten ja kaatumisten vuorotteluun itsensä hukannut, maalattuna häpeän piilottavilla sävyillä.

Sellaiseksi yksi ihminen, yksi Jumalan tuntema ja Jumalan tunteva ihminen voi tänään itsensä tuntea.

Epätoivo on vahva kuin valtava kivi Lasaruksen haudalla ja jos uskaltautuu kyseenalaistaa kiven liikkumattomuutta, mädäntymisen haju tyrmää lopunkin toivon.

Onko Jumala itse sidottu meidän historiaamme tavalla, että Hänkin on hautautunut kuumaan hiekkaan? Onko Hänkin menneisyytemme pakkopaidassa, kyvytön auttamaan, joutuen tyytymään osoittamaan kiveä, joka ei vain pidä sisällään kaikkea kokemaamme läpimätää, vaan samalla estää kaiken keveän ja uuden?

Juuri siihen Jumala vastaa profeettansa kautta kolminkertaisen EI:n! Hän lupaa olla aina suurempi ongelmaamme, oli se sitten kuin vasta-alkava pilvenhaituva kirkkaalla taivaalla tai Nooan aikainen vuosien ja -kymmenten rankkasade.

”Voi rakkaani, etkö tiedä, että minulle on helppoa luoda moottoritie sinne, minne sinä olet kontannut vuosikymmenten ajan, sinne autiomaan saavuttomattomiin? Voi rakkaani, etkö tiedä, että Minun lupausteni voimalla vanha homeinen betonimaaperäsi alkaa särkyä ja elämä alkaa tunkea läpi voimalla, joka on yksinkertaisesti käsittämättömän suuri. Ja silti Minä haluan, että sinä et vain käsittäisi sitä, vaan että voisit kokea sen!”

Ole rauhassa aavikolla sakaalien seurassa. On totta, että et ikinä pääse itse sieltä pois. Mutta jos hiljennyt vain paikallesi ja kuuntelet: Elävä vesi etsii jo uusia uomia – vain tavoittaakseen sinut!

Miten käy hylätyille?

”Sinä olet ollut hylätty, niin vihattu, ettei kukaan kulkenut kauttasi, mutta minä teen sinut ikuiseksi ylpeyden aiheeksi, iloksi polvesta polveen” (Jes. 60:15).

Samalla, kun meidän pitää varoa irrottamasta Vanhan Testamentin lupauksia niiden alkuperäisestä merkityksestään, me saamme nähdä niiden kautta kuin kurkistusikkunoista Jumalan sydämeen.

Hän puhuu lempein äänenpainoin hylätylle ja tuhotulle kansalleen. Hylätty ei tule jäämään kurjuuteensa, ei koska Jumala tahtoo toisin.

Lupaus koskee myös tänään kaikkia hylättyjä. Niitä, jotka ihmiset ovat hylänneet ja niitä, jotka ovat hylänneet itsensä. Jumalan sydän etsii aina niitä, jotka ovat käpertyneet itkemään pienen ullakkovintin kulmaan.

Jumala vihaa hylkäämistä. Jokainen hylkääminen repii jotain irti ihmisen sydämestä. Ja silti me hylkäämme toisiamme niin monin tavoin ja niin usein.

Onneksi on Jumala. Hän ottaa hylätyt kuin kanaemo sulkiensa suojaan. ”Minä teen sinut” on lupaus sinulle, hylätylle. Se voi kuulostaa uskomattomalta mutta Jumala on uskomaton!

Jumalan ihanat pienet vaahterat!

Toissailtana kello 22 illalla olin taas vauhdissa. Tiesin, että kaivinkone tulisi seuraavana aamuna paikalle ja kiireessä kaivoin ojasta löytyviä hyvin pieniä mutta söpöjä vaahterantaimia talteen. Ja totesin: onneksi on anoppi asumassa viereisellä tontilla! Soitin hänet vain käväisemään katsastamassa taimia mutta ovelasti olin etukäteen kuskannut paikalle 2 lapiota…

Eilen istutin taimet tontillemme. Ne olivat niin hentoja ja hauraita, että käsittelin niitä niin kuin niissä olisi punainen tarra: ”Särkyvää – älä Jaakko vain koske!”

Saatuani vaahterat maahan, katsoin niiden puolustuskyvyttömiä, langanohuita varsia ja totesin, että ne eivät kestä ensimmäistäkään tuulenpuuskaa. Siispä vuolin niille tukikepit.

Iiriksen mukaan yksi/taimi olisi riittänyt, mutta koska taimet olivat varastaneet sydämeni, ajattelin kepittää ne jokapuolelta suojaan entisajan paalulinnoituksen tyyliin. Kompromissi oli kaksi keppiä taimien molemmille puolille ja rautalankapunos joka pitäisi taimen pystyssä mutta ei kuristaisi tulevaa kasvua.

Siinä meni siis useampi tunti polvillaan märässä mullassa, käsissä milloin rautalankavyyhti, milloin multapaakut, taimet tai esimerkiksi lapio ja istutuskauha.

Minä rakastuin vaahteroihin. Olen valmis käymään joka päivä juttelemassa niille ja varmistamassa tuentoja. Luultavasti ylivarmistan myös kastelun ja ravinnonsaannin. Rakas anoppini saa nauraa hyväntahtoisesti aitiopaikaltaan keittiön ikkunan äärestä.

Niin, Jeesus yritti opettaa meille kovapäisille rakkailleen Isän huolenpitoa esimerkiksi puutarhasta löydettävillä esimerkeillä. Luulen, että tänään hän saattaisi viinipuun sijaan puhua vaikkapa juuri vaahteroista?

Jos minä olen valmis näkemään aika paljon vaivaa mokomien lapsipuiden kanssa, miten paljon enemmän Jumala onkaan valmis näkemään vaivaa meidän kanssamme?

Voi, miten Hän tietää vartemme suojattomuuden, juurtemme kyvyttömyyden vallata vapautta ja elintilaa, tarpeemme suojalle ja ravinnolle. Eikä Hän piipahtele taimiensa luona Jaakon tapaan.

Jumala polvillaan. Sitä Hän on. Sinun vuoksesi. Kädet elämäsi ympärillä, kyyneleet kastelemassa kuivaa maaperääsi ja yksi ristinmuotoinen tuki. Se kuulemma riittää.