Herra, kuinka kauan vielä?

”Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi?” (Ps. 13: 2).

Ajattele sitä kivun määrää, joka sai kuningas Daavidin kivusta kerälle ja huutamaan Jumalaa viimein huomaamaan hänet ja auttamaan mahdottomassa tilanteessa.

Daavid on yksi keskeinen Raamatun henkilö. Hänen värikkäästä tunne-elämästään ja näppäristä sormistaan ovat syntyneet juuri ne psalmit, jotka ovat vuosisadasta toiseen lohduttaneet miljoonia kristittyjä.

Daavid eli Jumalan läheisyydessä. Mutta paradoksaalisesti juuri hänen teksteistään luemme mitä syvintä Jumalan poissaolon tuntua ja kipua, joka hukuttaa kaiken muun alleen.

Lainaamani Psalmi 13 päättyy valoisiin näköaloihin: ”Hän pitää minusta huolen”. Tämä vakaumus ja uskontunnustus oli kuin astuminen rakastavan Jumalan varaan juuri silloin, kun kokemuksellisesti mikään ei puhunut Jumalan avun puolesta. ”Minä luotan sinun armoosi” olivat sanat, jotka lausuttiin kivun keskeltä, uskon maailmasta käsin.

”Herra, kuinka kauan vielä?” on monen meidän raaka huuto. Se oli samoin osana kaikkien Raamatun pyhien elämän polkua. Mutta juuri Daavid todistaa, että Jumalaan voi luottaa keskellä kaiken nielevää hurrikaania. Häneen voi luottaa, vaikka Hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan pitkään aikaan.

Lopulta Jumala puhkoo väliverhon, joka estää meitä näkemästä uskon ja luottamuksen maailmaan. Silloin saamme kiittää Häntä siitä, että Isämme oli tarkasti ja intohimoisen rakastavasti läsnä joka päivä – myös ”Herra, kuinka kauan vielä?” -aikoina.

Kuka muu muka?

”Kukaan muu ei voi minua lohduttaa” (Ps. 77: 3).

Kuka toinen olisi nähnyt jokaisen auringon häikäisevän ilon päivän ja todistanut vierellä pimeää, jossa eivät edes avunhuudot saa siipiä alleen?

Kuka toinen ymmärtäisi tämän ymmärtämättömän, seitsemällä sinetillä suljetun sielun salaisuudet, järjettömät laput silmillä ryntäämiset tai pelosta paikoilleen jäätymiset?

Kuka toinen olisi välittänyt niin, että olisi laskenut jokaisen kivusta muodon saaneen kyyneleen, sydämen surujen pilvistä jyrähdelleen sateen?

Vain Sinä, Herra Jeesus Kristus, osaat olla lähellä silloinkin, kun kukaan toinen ei voisi ymmärtää saati lohduttaa. Sinä tiedät hengellisen puuterin takana lonksuttavat ontumiset ja kaikki matkan aikaiset hyvän ja pahan kertautumiset niin, että yksikin korsi voi huudattaa yleisöä kaatamalla elämäni kuin trombi ikiaikaisen puunrungon.

Lohduta minua. Lohduta meitä tuhansia, jotka onnumme ja itkemme hiljaa ja salaa. Sillä vain sinä osaat puhua kielellä, joka läpäisee pelon suojamuurit ja valelee kuulijansa uudella toivolla.

Rakkaus tulvii yli vastusten

Ajattele seisovasi oven edessä, jonka lävitse tulvii vastustamattomasti ylimaallinen valo. Jotenkin vain tiedät, että sen takana on itse Herra Jeesus Kristus. Ehkä mieleesi tulee monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin ajatuksia? Miten suhtaudut erityiseen tilanteeseen? Avaatko oven ja astut kynnyksen ylitse?

Minä en ole omalla kohdallani ollut aina ihan varma. Vapahtajani olisi vain pienen esteen takana, ja voisin juosta Hänen syliinsä. Mutta kelpaisinko minä? Miten Jeesus suhtautuisi minuun?

Sykarin kaivolla oli eräänä päivänä 2000 vuotta sitten nainen, joka oli jäänyt yhteisön ulkopuolelle. Hän oli vältellyt ihmisiä vuosien ajan eikä varmasti olisi kyennyt astumaan kaiken läpäisevään valoon. Hän oli häpeänsä vanki.

Johannes kertoo evankeliumissaan, että Jeesuksen piti tuona päivänä kulkea Sykarin paikkakunnan kautta. Ei hänen olisi välttämättä tarvinnut – normaali reitti vei Samarian vierestä pitkin Jordanin sivustaa. Mutta Jeesus tahtoi vapauttaa häpeänsä alle jääneen ihmisen. Nainen ei olisi kyennyt avaamaan ovea, mutta silti hän ei jäänyt armon ulkopuolelle. Rakkaus tulvi yli vastusten.

Johanneksen evankeliumin neljäs luku on omistettu yhdelle syrjään jääneelle ja menneisyyden vangitsemalle ihmiselle. Tämä kertoo siitä, kuinka monta askelta Jeesus on ollut ja on edelleen valmis ottamaan saadakseen lahjoittaa meille Elämän. Elävää vettä on tarjolla ilmaiseksi.

Miksi elämässämme on niin paljon kipua ja epäonnistumisen kokemusta?

Ehkä siksi, ettei Jeesus halua pysyä elämämme suhteen taka-alalla tai siistissä karsinassa?

Ehkä haluamme tutustua Häneen enemmän, kun uimme niin syvissä vesissä, ettemme itse jaksa pysyä pinnalla. Ehkä silloin olemme valmiita huutamaan Häntä avuksemme ainoana pelastajana. Oma tahto, voimat ja kyvyt ovat osoittautuneet riittämättömiksi.

Joitakin meitä elämä tuntuu runtelevan käsittämättömän kovaa. Sellaiset ihmiset joutuvat yhä uudestaan luopumaan heille rakkaista asioista ja monesti myös ihmisistä. Siinä kärsimyksen koulussa Jeesus tulee ihmiselle rakkaaksi; Hän osoittautuu kaiken toivon ja luottamuksen arvoiseksi.

Jumala lahjoittaa meille suurimpia aarteitaan kärsimyksen kautta. Löydämme Jeesuksen syvän ja ehdottoman rakkauden silloin, kun emme itse enää jaksa.

Pysy rakkaudessa, pysy valossa

”Pysykää Jumalan rakkaudessa” (Juud. 1: 21).

Saatanan päämäärä kaikissa toimissaan meitä vastaan on katkaista rakkaus, joka lakkaamatta paistaa sydämiimme pilvettömän taivaan tavoin.

Se osoittaa syntejämme, olosuhteita, joissa on Jumalan hylkäämisen kalvava sivumaku, itsekkyyttämme, joka näkee vain oman navan ja kylmenneen rakkautemme.

Kysymys, joka on kuin tappava nuoli, on jännitettynä varallamme ja se vapautetaan viuhuvaan lentoonsa juuri silloin, kuin Siperian karhu on painamassa selkäämme tatamiin: ”Oletko varma, että Jumala rakastaa sinua?”

Jumalan rakkaudessa pysyminen on suostumista olla menemättä piiloon. Rakkauden valossa saamme antaa Isällemme syntimme, kapinoivan sydämemme, yli-inhimilliset koettelemuksemme, uupuneen sisimpämme ja kaikki raa´at miksi -kysymyksemme.

Ja kun joka tapauksessa syyllisyys ja häpeä työntävät meitä varjoon, sieltä on mitä suorin tie takaisin Rakkauden lempeään syleilyyn. Sana joka tavoittaa eksyneen; jumalallinen, lempeä sana, joka sisältää sisäänpääsykoodin; sana, joka avaa sielun kuin kevyt sisäänhengitys pallean: Olet rakastettu.

Sinun paikkasi on valossa. Sinun paikkasi on olla Kaikkivaltiaan, koko kosmoksen luojan rakkauden viimeinen valuma-allas.