Mistä tulee kristityn onnellisuus?

”Mutta minä saan nähdä sinun kasvosi vanhurskaudessa, herätessäni ravita itseni sinun muotosi katselemisella” (Ps. 17: 15).

Kristityn syvin onni tulee Raamatun mukaan Jumalan kohtaamisesta. Yhteydestä, joka on mahdollista elää todeksi päivästä toiseen ja vieläpä aina syvemmällä tavalla.

Jumala ikäänkuin piirtää omaa nimeään ja hahmoaan meidän sisällemme, siveltää taideteosta, joka antaa meille syvimmän mahdollisen merkityksen ja tyydytyksen. Hän koskettaa meissä aluetta, joka huutaa tyhjyyttään ja luo meistä ihmisiä, jotka syntiinlankeamus vinoutti.

Ennen piirtämistä Isän täytyy ottaa pesusieni ja pyyhkiä sydämemme taulu muista piirroksista. Se ei käy kivuttomasti, sillä jokainen piirros edustaa meille niitä asioita, joilla olemme yrittäneet luoda elämämme tukirakenteita, etsiä onnea, joka on jokaisen oman piirroksemme ulottumattomissa.

Vain tyhjä sydämen tausta voi vastaanottaa uusia muotoja. Äkkipysäytykset, irtirepäisyt tutusta ja turvallisesta, orpouden vuodet, kaikki ne ovat olleet tarpeen, jotta jotain uutta, ihmeellisen paljon parempaa voisi syntyä.

Luonnostamme me avaudumme Jumalalle vasta viimeisessä hädässä. Jumala puolestaan avautuu meille joka päivä aamusta iltaan. Hän etsii meitä, luo kohtaamispintaa, jotta me löytäisimme alustan, jonka varassa elämää voi elää täysin rinnoin, vaikka kokisi mitä inhimillistä puutosta.

Jumala on kristityn pysyvä onni. Mammona on vastavoima, joka edustaa kaikkia niitä asioita, joihin inhimillisesti luotamme ja joiden varaan alitajuisesti rakennamme elämämme turvakehikkoa. Molempien maalaus ei mahdu ihmiseen yhtä aikaa.

Lainatun Psalmin sanat ovat kuningas Daavidilta. Ei ihme, että suuri osa hänen kirjoituksistaan huokuvat riisumisen kipua. Vain niiden kautta hän oli valmis syömään ja juomaan Elämän lähteestä.

Se lähde odottaa myös sinua. Sinne pääsevät raajarikot, puutostautiset, kontaten etenevät ja kaikesta riisutut.

Rakkauden kohiseva virta

”Pysykää minussa niin minä pysyn teissä” (Joh. 15: 4).

Kolme vuotta opetuslapset olivat olleet Jeesuksen kuohuten virtaavan rakkauden alaisina. He olivat rakkauden marinoitumiskoulussa ja vasta viimeisenä opetusaiheena ennen Jeesuksen taivaaseennousemista oli käsky rakastaa toisia.

Jeesus sanoi, ettei Hän ollut antanut käskyään aikaisemmin (16: 4). Opetuslasten täytyi ensin olla virtaavan rakkauden kohteita, sen täyttämiä ennen kuin he edes voisivat ymmärtää, mistä rakkaudesta Jeesus puhui. Sielut täytettiin Jumalan Pojan taivaallisella ja iankaikkisella rakkaudella, jotta ne voisivat jakaa saamaansa eteenpäin.

Jeesus kehotti opetuslapsia ja samalla meitä pysymään Hänessä tarkentaen, että se tarkoitti pysymistä Hänen rakkaudessaan (15: 9). Sitä kautta ja vain sitä kautta voimme ottaa vastaan käskyn rakastaa edelleen kanssaihmisiämme. Tyhjänä ei ole mitään annettavaa.

Mieleeni tulee Jeesuksen sanoista ihanasti virtaava, soljuvasti kohiseva, aika ajoin vaahtopäihin ilosta pirskahteleva pieni joki, jonka jokaisen senttimetrin kutsumuksena on vain välittää ylempää tulevaa vettä edelleen alemmas. Minä ja sinä olemme kuin yksi metrin matka tuossa joessa: otamme vastaan ja annamme eteenpäin.

Padot voivat syntyä joko meidän eteemme tai peräämme. Saatana haluaa pimittää ilon evankeliumin, jotta jäisimme kuivaksi joenpenkereeksi: ”Sinä olet liian huono, olet marginaalissa, olet langennut liian monta kertaa ja liian pahasti.” Padot ovat mielen ja sielun esteitä, rakennettu alaspainavista sanoista.

”Pysykää Minun rakkaudessani! Mitä ikinä tapahtuu tai jo tapahtui, pysykää ja palatkaa! Antakaa Minun elämäni ja rakkauteni täyttää tyhjät uomanne ja päästäkää se jatkamaan vapaana matkaansa! Minun rakkauteni on syntiä, syyllisyyttä ja häpeää suurempi.”

Ehkä padot murtuvat kohdallasi juuri nyt? Sinut on kutsuttu olemaan rakastettu, tulemaan rakastettuna ainutlaatuiseksi sinuksi, josta heijastuu Luojansa kaunis omistusmerkintä.

Missä leijuu Jumalan siunaus?

Syvä syyllisyys, elämän riipivät repeämät, jotka eivät koskaan tunnu kuroutuvan, yksinäisyys, häpeän syvyys – kykenevätkö Jumalan valoisat kasvot siunaavan vain elämän onnistumisten aallonharjoilla viiheltäviä kristittyjä vai ulottuuko jumalallisen lempeä katse myös orjantappurapensaiden keskelle?

Jumalan vastaus on yksiselitteinen ja vapauttava; sanoisinko evankeelinen. Hän osoittaa Poikaansa, joka kärsi ja kuoli maailman kaikkien ihmisten kaikkien mahdollisten pahuuksien tähden ja nousi takaisin asemaansa korkeuksissa, jotta voisi polvistua Isän eteen kaikkein tiukimmin solmussa olevien ihmisten puolesta ja rukoilla heille evankeliumin tuomaa ilon musiikkia.

Jumalan siunaus on siellä ja vain siellä, missä on Kristus. Missä Kristus on? Hän asuu taivaan korkeudessa mutta myös siellä missä on särkynyt sydän ja vammautunut elämä.

Sydän särkyy tässä maailmassa lukemattomien painojen tähden. Elämä osaa olla aavistamattoman monikierteistä ja johtaa umpikujiin, jonne ei mikään auttava valo enää jaksa paistaa. Paitsi Jumalan armo, joka säteilee Hänen Poikansa sykkivästä sydämestä; rakkaus, jota eivät tiheimmätkään pusikot pysty estämään.

Lopulta kysymys tulee jokaiselle meille henkilökohtaiseksi: riittääkö Jumalan armo ja rakkaus vielä minullekin? Kaikkien ”muttien ja vaikkojen” jälkeen Taivaasta kuuluu vastaus: ”Katso rakkauttani ristillä, katso sinun edestäsi kuolevaa Jumalaa!”

Herra Jeesus Kristus tekee majapaikkansa sinne, missä ei ole enää muuta kuin epäonnistumisten vihlaiseva kaiku ja pieni, väsynyt pyyntö: ”Herra Jeesus, armahda minua!” Siellä on Kristus, siellä on koko Jumalan maailma, koko taivaan täyteys ja enkelikuoro laulamassa Isän Jumalan kirkkautta ja kunniaa!

Voi, siinä menee rakas lapseni!

”Ja katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: `Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt´” (Luuk. 3: 17).

Unohtamaton hetki historiassa. Sukulaismiehet Johannes ja Jeesus tapaavat ensimmäisen kotikentällä, keskellä ei mitään – paitsi joki, jossa pystyi kastamaan ihmisiä uuteen suhteeseen syrjään jääneen Jumalan kanssa.

Ja sitten PUM, Jumalan ääni, joka kajahtaa ja Jeesus merkitään rakkaudella. ”Tämä on minun Rakkaani, Minä katselen hänen jokaista henkäystään ilolla!”

Tiesitkö, että sinut on kutsuttu samaan perheyhteyteen? Tiesitkö, että Jeesus kulki aina kapenevan, ristiinnaulittavaksi vievän tien, jotta sinulla olisi sama Isä, jotta sinä voisit kuulla samat sanat?

Laita oma nimesi tähän: ”Katsokaa, tässä menee minun rakas xxx, Minä olen mielistynyt häneen ja katselen häntä ilon kyynelillä!”

Edellinen kappale on yhtä kuin Raamatun sanahirviö ”vanhurskas”. Sinut on vanhurskautettu Jeesuksen kuoleman tähden, uskosi kautta Ristiinnaulittuun.

Mitä Isä sanoi ensimmäisestä Pojastaan, sitä Hän sanoo tänään Poikansa veljistä ja sisarista.

Anna näiden sanojen vielä kerran virrata sieluusi poksahtavan kuohuviinin tavoin: ”Tämä – Sinä – on Minun rakas poikani/tyttäreni! Minä rakastan häntä ja iloitsen saadessani olla yhteydessä häneen.”

Voi näitä polkujani!

”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).

Oli mukana suoriakin teitä. Matkaa, jolloin aurinko paistoi, maallinen ja taivaallinen rinta rinnan saaden kasvoni ja sydämeni hehkumaan.

Oli tiukkoja käännöksiä, paikkoja, joissa olisin ajanut rallikuskin villillä vauhdilla metsään, ellet Sinä olisi istunut uskollisesti kartanlukijan paikalla.

Ja sitten oli niitä eksymisiä, oman tahdon teitä, kaatumisia, joista oli parempi olla hiljaa, haavoja, jotka sain nuolla itse.

Riittävästi eksyneenä ja aina tiukemman metsäisen umpikujan puristuksessa en voinut enää muuta, kuin huutaa Sinua. Ja Sinä tulit.

Sinulle uskalsin avata koko elämäni kurvit ja pientareet, Sinulle uskalsin näyttää haavat, jotka eivät koskaan umpeutuneet. Ja Sinä vastasit. Rakkaudella. Sinä itkit ja rakastit. Olit saanut minut kotiin.

Opeta minua! Opeta miten pysyisin jatkossa sinun reiteilläsi! Pidä minusta kiinni niin, etten koskaan enää pääsisi karkuun.