Hei, kuulkaapas minua!

”Tulkaa, kuulkaa, niin minä kerron teille, kaikki te Jumalaa pelkääväiset, mitä hän on minun sielulleni tehnyt” (Ps. 66: 16).

Psalmin 66 tekijällä on matkalaukussaan suuri sanoma. Hän, joka oli jo luullut katselevansa elämäänsä viimeisen silmäyksellisen verran, saa aivan kuin uuden kutsumuksen ja sanoman, joka on omakohtainen, todellinen ja vakuuttaa Jumalan halusta halata ja pitää kiinni.

Jotta hän saisi sanomansa kirkkaat värit riittävän näkyviin, maalaa hän ensin elämänsä tumman taustan: ”Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan” kertoo sellaisesta paahteesta, jossa ryhti painuu kasaan ja toivo lentää kuin pääskynen pihaoksalta tavoittamattomiin.

Tätä ilosanoman kuuluttajaa ei ollut kärsimys kiertänyt kaukaa. Ei, tuoreessa muistissa olivat verkkomaiseen satimeen joutuminen, elämän kuorma, jota vastaan hän taisteli ja silti joutui kantamaan sitä päivästä toiseen aina itkuun ja sieltä luovuttamiseen saakka.

Mutta kaiken päätepisteessä ei ollutkaan Päätepiste, vaan uusi alku. Niin yksinkertaiset, selittämättömät ja silmillä liian nopeasti harpattavat sanat ”mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” ovat mahdollisia toteuttaa vain kristinuskon pyhälle mutta rakkaudessaan lähellä hengittävälle Vapahtajalle.

”Mutta” -sana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin yllättävä, kaiken muuttava raikas keidas autiomaan paahtamalle, elämänsä jo hyvästelleelle kulkijalle. Jumalan täyteys oli kuin ovi, joka avattiin juuri siitä kohtaa, jossa ei pitänyt olla kuin betoniseinä ja sinun tuhat ja yksi nyrkiniskuasi.

Psalmin 66 kirjoittaja astuu kiireisen torin keskelle, ottaa pienen kuormalavan jalkojensa alle ja iloinen ääni alkaa kaikua: ”Tulkaa kaikki väsyneet ja epätoivoiset – minulla on teille sanoma taivaasta! Jumala rakastaa teitä ja Hänellä on teille ihania, uusia suunnitelmia, joista te ette tänään jaksa edes haaveilla! Minä olen siitä elävä esimerkki!”

Vaikka kantaisit maailman kaikkea hätää

”Sillä hän pelastaa minut kaikesta hädästä” (Ps. 54: 9).

Meidän vihollisimme Perkele on erikoisasiantuntija ihmisten eristämisessä kipeään yksinäisyyteen. Ihminen voi olla hädällä ja häpeällä vuorattuna kuin ammattitaitoisimman putkimiehen suojaama ilmastointikanava vaikka kodin täyttäisivät ihmiset lattiasta kattoon ja vauvasta vaariin.

Yksi vihollisemme parhaista shakkitaktiikoista on uskotella, että minun tämän päivän hätäni on jotain sellaista, mitä muut eivät tunne, kuilu niin syvä, ettei edes Jumalan ohjaava käsi voi ulottua pohjalle saakka.

Kun Raamattu vakuuttaa Jumalamme pelastavan meidät kaikesta hädästä, saa sanaan ”kaikki” sisällyttää koko ihmiselämän painon, kaikki sen sävyt kepeän vaaleasta painostavan tummaan.

Ehdottomasti ”kaikki hätä” -luettelon alaotsikoista löytyy myös sinun nykyinen kipusi ja polkusi, josta et itse löydä enää takaisin turvallisille niityille.

Sinun hätäsi, josta Perkele maalailee maiseman joissa ei kenenkään toisen varjoa näy sinun lisäksesi, on Jumalan silmissä kuin syvä joki, jonka poikki monet hänen rakkaat lapsensa kahlaavat läpi, vaatteet märkinä ja ruumis sekä sielu kylmästä vapisevina ja saapuvat yllättäen kullankeltaisille pelloille, pohjaton suru vaihtuneena ihmetyksen kiitolliseen iloon.

Niin, vaikka kantamasi hätä, epätoivo, uupumus ja suru käyttäisivät sinua ihmistrampoliinina ja pomppivat ylläsi ilkikuristen naururemahdusten saattelemina; vaikka olisit taivaaseen saakka varma, ettei juuri sinun hätääsi löydy lääkettä Isäsi lääkevarastosta, se kaikki koskettaa vain sinun kärsimyksen muovaamaa putkinäköä ja ihmisen kokoista neuvottomuutta.

Jumala näkee ja ei vain näe – vaan tuntee sielussaan myös sinun erityisen hätäsi. Eikä Hän onneksi ole sidottu meidän hauiksemme vahvuuteen. Sitä kaikkea tarkoittavat sanat: ”Hän pelastaa sinut kaikesta hädästä!”

Sinä kuuntelet tarkoin

Herra, sinä kuulet, mitä köyhät kaipaavat. Sinä kuuntelet tarkoin, sinä rohkaiset heitä” (Ps. 10: 17).

Juuri kun ajattelen, että olen läsnäolosi ulkopuolella, kaukana selkäsi takana, Sinä katsot minua kuin aurinko kaikella voimallaan kesäistä ilon kukkaa.

Juuri kun olen varma, ettet enää kuule itkuani, et välitä kivuistani, että olet kuuroutunut pyynnöilleni, Sinä kuiskaat kuulevasi koko skaalan hennoimmasta huulille jäävästä tavusta rajuimpaan kapinahuutooni.

Juuri kun tunnen itseni hylätyksi, kohtalon murtamaksi, nurkkaan painetuksi ja tulevaisuuden näkymät mahtuvat maahan tipahtaneeseen vanhaan tupakkarasiaan, Sinä kutsut yhteyteen, jossa taivas koskettaa maata, juuri minun palanutta maatani.

Sinä kuuntelet tarkoin. Sinä välität syvästi. Etkä pidä, et koskaan kohdallani vapaapäivää.

Minä odotin sinua, Jumalani

”Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä. Silmäni hämärtyivät, kun odotin sinua, Jumala” (Ps. 69: 4).

Minä odotin Sinua, Jumalani, kun raskaat vuodet ajoivat päältäni kuin vanha raskas höyryveturi ja olin venynyt litteäksi kuin vanha kymmensenttinen rautatiekiskolla.

Minä odotin Sinua, Jumalani, kun ongelmat raastoivat ohueksi käynyttä sieluani, repivät sisintäni sataan eri suuntaan, sytyttelivät tulipaloja jäljelle jääneisiin ilon aiheisiini.

Minä odotin Sinua, Jumalani, kun voimani hiipuivat kuin ruosteisen punaisen öljylampun sydän liian pitkästä käytöstä ja huusin sinua sinne saakka, missä ääneni oli enää sairaalassa makaavan viimeisiä uloshengityksiä.

Minä odotin Sinua, Jumalani. Odotin ja etsin kaukaista hahmoasi keittiön ikkunasta kyynelillä maustettu kahvikuppi kädessäni.

Minä odotan yhä. Odotan vaikka mielestäni et tullut ajoissa, annoit minun katketa, mennä poikki ja murtua paloihin, joita ei tämän maailman voimin enää koota.

Kaikesta huolimatta Sinä tulet juuri ajoissa. Silloin minä saan jälleen kerran tajuta, että kaikki odottamisen päivät ja vuodet olivat suunnitelmissasi jopa tärkeämpiä kuin läsnäolosi hetket.

Ethän Sinä ole koskaan kaukana. Kannat, huolehdit ja pidät minusta kiinni, silloinkin kun odotan sinua niin, että silmäni hämärtyvät ja ääneni katoaa tuuleen.

Herra, kuinka kauan vielä?

”Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi?” (Ps. 13: 2).

Ajattele sitä kivun määrää, joka sai kuningas Daavidin kivusta kerälle ja huutamaan Jumalaa viimein huomaamaan hänet ja auttamaan mahdottomassa tilanteessa.

Daavid on yksi keskeinen Raamatun henkilö. Hänen värikkäästä tunne-elämästään ja näppäristä sormistaan ovat syntyneet juuri ne psalmit, jotka ovat vuosisadasta toiseen lohduttaneet miljoonia kristittyjä.

Daavid eli Jumalan läheisyydessä. Mutta paradoksaalisesti juuri hänen teksteistään luemme mitä syvintä Jumalan poissaolon tuntua ja kipua, joka hukuttaa kaiken muun alleen.

Lainaamani Psalmi 13 päättyy valoisiin näköaloihin: ”Hän pitää minusta huolen”. Tämä vakaumus ja uskontunnustus oli kuin astuminen rakastavan Jumalan varaan juuri silloin, kun kokemuksellisesti mikään ei puhunut Jumalan avun puolesta. ”Minä luotan sinun armoosi” olivat sanat, jotka lausuttiin kivun keskeltä, uskon maailmasta käsin.

”Herra, kuinka kauan vielä?” on monen meidän raaka huuto. Se oli samoin osana kaikkien Raamatun pyhien elämän polkua. Mutta juuri Daavid todistaa, että Jumalaan voi luottaa keskellä kaiken nielevää hurrikaania. Häneen voi luottaa, vaikka Hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan pitkään aikaan.

Lopulta Jumala puhkoo väliverhon, joka estää meitä näkemästä uskon ja luottamuksen maailmaan. Silloin saamme kiittää Häntä siitä, että Isämme oli tarkasti ja intohimoisen rakastavasti läsnä joka päivä – myös ”Herra, kuinka kauan vielä?” -aikoina.