Pysy rakkaudessa, pysy valossa

”Pysykää Jumalan rakkaudessa” (Juud. 1: 21).

Saatanan päämäärä kaikissa toimissaan meitä vastaan on katkaista rakkaus, joka lakkaamatta paistaa sydämiimme pilvettömän taivaan tavoin.

Se osoittaa syntejämme, olosuhteita, joissa on Jumalan hylkäämisen kalvava sivumaku, itsekkyyttämme, joka näkee vain oman navan ja kylmenneen rakkautemme.

Kysymys, joka on kuin tappava nuoli, on jännitettynä varallamme ja se vapautetaan viuhuvaan lentoonsa juuri silloin, kuin Siperian karhu on painamassa selkäämme tatamiin: ”Oletko varma, että Jumala rakastaa sinua?”

Jumalan rakkaudessa pysyminen on suostumista olla menemättä piiloon. Rakkauden valossa saamme antaa Isällemme syntimme, kapinoivan sydämemme, yli-inhimilliset koettelemuksemme, uupuneen sisimpämme ja kaikki raa´at miksi -kysymyksemme.

Ja kun joka tapauksessa syyllisyys ja häpeä työntävät meitä varjoon, sieltä on mitä suorin tie takaisin Rakkauden lempeään syleilyyn. Sana joka tavoittaa eksyneen; jumalallinen, lempeä sana, joka sisältää sisäänpääsykoodin; sana, joka avaa sielun kuin kevyt sisäänhengitys pallean: Olet rakastettu.

Sinun paikkasi on valossa. Sinun paikkasi on olla Kaikkivaltiaan, koko kosmoksen luojan rakkauden viimeinen valuma-allas.

Mutta minä en lannistu

”Sen tähden me emme lannistu” (2. Kor. 4: 16).

Toisessa Korinttilaiskirjeessä Paavali repii sielunsa auki. Hän kuvaa elämäänsä kuoleman tanssiparina, kirjoittaa olevansa kaikella tavalla ahdistunut, vaikeuksien edessä suorastaan neuvoton ja perin pohjin kanveesiin isketty.

”Meissä siis tekee työtään kuolema” olivat sanat, jotka eivät jättäneet arvailujen varaa. Kaukana oli kiiltokuvausko, ihmisen vahvuus ja oppilauselmat aina korkeammalle kohoavaan menestykseen.

Paavalin kuvatessa elämänsä kipuja hän lisäsi tärkeät sanat: ”Mutta minä en suostu lannistumaan.” Kuvatessa vaikeuksia hän katseli elämää näkyvän maailman kautta. Mutta hänelle oli yhtälailla totta näkymätön maailma, jossa Isän rakkaus, Jeesuksen elämä, Pyhän Hengen lohdutus ja tuleva elämä taivaassa olivat aarteita, joita tämän ajan katalat sarjatulet eivätkä viuhuvat täsmäpommit kyenneet varastamaan.

Sinäkin saat Paavalin lailla luetella omat syleilysi kuoleman kanssa. Muista kirjoittaa alle isoilla kirjaimilla: ”MUTTA MINÄ EN LANNISTU!” Kun kuolema kaikissa muodoissaan on vain Jumalan hyvien päämäärien palvelija, sinulla ei ole yhtään vihollista, joka voisi estää matkasi kohti kirkkautta. Saat kulkea tänäänkin Jumalan hymyilevien kasvojen valokeilassa.

Syntini ovat minut vanginneet

”Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut” (Ps. 40:13).

Eikö näistä sanoista herää tarkalle lukijalle kysymys: ”Miten Daavid uskaltaa kirjoittaa näin avoimesti”? Juuri hänen tinkimätön rehellisyytensä ja jälkipolvia punastuttava avoimuutensa koskettavat syvältä ja antavat lohtua huokuvan tarttumapinnan.

Synnit, joita oli kokonainen armeija, oli hyökännyt Daavidin kimppuun, riisuneet hänet aseista ja raahanneet löyhkäävän vankilan kurjimpaan selliin. Ne olivat varastaneet elämänhalun samoin kuin rohkean luottamuksen tulevaisuuteen. Pahinta oli, että hän oli itse syypää tilanteeseensa.

Syntien painamana ja häpäisemänä Daavid ujelsi kaltereiden lävitse ylös Jumalalleen. ”Herra, ole minulle armollinen, pelasta minut!” oli avuttoman anomus, rukous, joka kuultaisiin vain, jos Jumalan armo olisi kaikkea elämää suurempaa. Ja se oli.

Daavid tiesi kokemuksesta, ettei Jumalan rakkaus päättynyt pettymyksiin, lankeamuksiin, ei mahdottomiin vaikeuksiin eikä umpisolmuun menneisiin ihmissuhteisiin. Jumala oli uskollinen silloinkin, kun Daavidin elämä horjui tai suorastaan kaatui ryminällä alas kuin tukkipuu myrskyn hampaissa.

Ei ole sellaisia vankiloita, ei pimeyksiä, ei epäonnistumisia tai syntejä, joiden syvyyksistä Jumala ei kuulisi rakastamiensa lasten huutoja. ”Sinä pidät minusta huolen” oli Daavidin todistus vankilakierrostensa jälkeen. Sellainen on meidän Jumalamme.

Älä pelkää, Isäsi on suurempi

”Isäni… on suurempi kuin kukaan muu” (Joh. 10:29).

Vaikka tuskaisen todelliset ja kaiken yhdeksi sokeaksi pisteeksi maalaavat haasteet pilkkaavat heikkoa uskoani, Sinä olet suurempi.

Vaikka vahvat ovat mieleni kostean hämärät linnoitukset ja niiden ovet niin vankat, etten koskaan pysty murtautumaan vapaaksi, Sinä olet suurempi.

Vaikka syvät ovat sydämeni haavat, tikattuinakin aina valmiina repsahtamaan ja painamaan minut polvilleen, Sinä olet suurempi.

Vaikka vihlova kipu jyrsii ruumistani kuin pistosaha antautuvaa vanerilevyä, Sinä olet suurempi.

Vaikka yksikin ”Murhe” -nimisen sisarusparven jäsen repii toivoni kappaleiksi kuin naurettavan ohuen paperitapetin ja joudun lohduttomana toivottamaan ne kaikki kerralla tervetulleiksi; Vaikka en osaa tai jaksaa enää muuta kuin painautua suojaan sohvan nurkkaan lohtuvilttini alle, Sinä olet suurempi.

Ja koska olet kaikkea suurempi ja koska satut rakastamaan minua niin paljon, että olet piirtänyt minut kämmenselkääsi vain, jotta saat katsella minua, antamaasi nimeä ja sen sisältämää elämää, minä en pelkää.

Myrskyt repikööt puut juuriltaan, järistykset kukistakoot vuoria, pimeys ilkkukoon pienelle liekille: elämänhalulleni, minä en pelkää. Sillä Sinä olet Suurempi, Jumalani.

Rakkauden niityillä

”Hän kutsuu lampaitaan nimeltä ja vie ne laitumelle” (Joh. 10:3).

Jeesus katsoo sinua niin kiinteästi ja hellästi kuin vain äiti voi katsoa juuri syntynyttä lasta sylissään. Hän näkee haavat ihossasi ja katseen, joka harhailee neuvottomana seuraavan askeleen suhteen.

Paimen kutsuu sinua kulkemaan kohti ääntä, joka tihkuu omistajan intohimoa. Hän ei pakota, ei laita hihnaa kaulaasi ja kisko väkisin vaan vetää rakkauden näkymättömällä köydellä. Vaikka olet sata kertaa lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, Hän edelleen katsoo sinua ja kutsuu mukaansa kuin ensimmäistä kertaa.

Vihreä, elämää uhkuva laidun odottaa. Olet joutunut olemaan näännyksissä keskellä ei-mitään, jotta uskaltaisit tänään seurata uskon kuuliaisuudella Vapahtajaasi. Olet joutunut kokemaan vaikeuta vuosia, jotta et tänään vilkuilisi muita reittejä, vaan uskaltaisit astua ahtaalta näyttävästä portista Paimenen sauvan alta.

Sinua kutsutaan nimeltä; sinut tunnetaan läpikotaisin; ajatuksesi ja piilotetut tunteesi ovat Isän liitutaulussa ennen kuin ne pulpahtavat sieluusi. Sinua kutsutaan nimeltä – edelleen tänään – juuri sinua, ei ketään toista. Sinua kaivataan ja sinut tahdotaan viedä lepoon, joka ylittää käsityskykysi.

Älä siis pelkää, Paimen on ottanut sinut vastuulleen. Hän on päättänyt johdattaa sinua juuri tänään ja Hän on suunnitellut myös huomisen polut. Sinun ei tarvitse kuin kiittää siitä, että kaikki on valmista, kaikki on tehty sen eteen, että sinä voisit elää Isän rakkauden niityillä. Juuri tänään.