Tarina on kesken

”Mutta Noomi sanoi heille: `Älkää kutsuko minua enää Noomiksi vaan Maraksi,sillä kaikkivaltias on koetellut minua ankarasti.´” (Ruut. 1: 20)

Ruutin kirja kertoo juutalaisesta perheestä, joka joutui kokemaan yhä suurempia traagisia asioita. Perhe joutui kotimaassaan nälänhätään ja pakeni paremman toimeentulon tähden Mooabin maahan. Mooabilaisista Jumala oli Mooseksen kautta puhunut, että heitä ei tullut koskaan hyväksyn Israelin kansan joukkoon (5. Moos. 23: 4-7). Silti tämä perhe otti pojilleen puolisoikseen moabilaiset naiset. Toinen heistä, Ruut, saa kunnian olla kirjan keskeinen henkilö.

Perheen äiti joutuu kokemaan tragedioita toisensa perään. Ei pelkästään nälänhätä eikä häpeällinen Mooabin maahanlähtö ollut riittävästi, vaan hän joutui menettämään maassa miehensä ja kaksi ainutta poikaansa. Joku hätäinen olisi voinut sanoa, että Noomi sai sitä mitä tilasi; hän poikkesi siitä, mitä Jumala oli puhunut ja seurauksena oli suunnaton kärsimys.

Mutta Ruutin kirja on sanoma Jumalan suunnattomasta armosta ja uskollisesta johdatuksesta. Kirjan aikana huomaamme, kuinka Noomi ja Ruut palaavat kahdestaan kaikkensa menettäneinä takaisin kotimaahansa. Noomi on kärsinyt niin paljon, että hän halusi vaihtaa nimensä Noomista (onnellinen) Maraksi (onneton). Elämä näytti olevan hukassa ja tulevaisuus toivoton.

Kaiken takana on kuitenkin rakastava Jumala. Hän näkee nämä kaksi kärsivää ja kaikkensa menettänyttä ihmisparkaa. Nuori Ruut lähtee etsimään ruokaa ja ”sattumalta” löytää tiensä juuri Boaksen pelloille. Boas oli Noomin sukulainen ja pian juhlittiin hänen ja Ruutin häitä.

Ilman Ruutia ei koskaan olisi ollut myöskään Vapahtajaa. Boaksen ja Ruutin lapsesta tuli kuningas Davidin isoisä. Kun Jumala siis työsti Jeesuksen maailmaan tuloa meidän syntiemme sovittamiseksi, keskeisenä näyttämöllä oli hylkiö Ruut.

Ei Ruut eikä itseään onnettomaksi nimittänyt Noomi voinut arvata miten tarkkaa johdatusta Jumala osoitti heidän elämäänsä kohtaan. He näkivät vain nälänhätää, kotimaansa menettämistä, puolisojen ja lasten kuolemaa, köyhyyttä ja epätoivoa. Jumala sen sijaan näki kaksi suurta uskonsankaria, joiden kautta Hän olisi tuomassa Vapahtajaa maailmaan.

Entä meidän elämämme? Olisiko tämä meillekin hyväksi opiksi siitä, että tarinamme on kesken? Jos olet kysynyt, missä Jumala on ollut sinun kärsimyksesi aikana, saamme vastauksen edellä; Hän on lähellä lapsiaan ja johtaa heitä uskollisesta. Tragediat suuntaavat meitä johonkin uuteen ja Jumala sanoo viimeisen sanan.

Älä siis luovu toivostasi tänäänkään, ethän tiedä mitä Jumala suunnittelee sinun tulevaisuuttasi ajatellen!

tarinakesken

Jumala lohduttaa masentuneita

”Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme.” (2. Kor. 7: 6)

Muutaman kerran elämäni aikana olen vajonnut melkoisen syvään toivottomuuteen ja masennukseen. Lamaannus on hiipinyt elämääni silloin, kun olen joutunut elämässäni eri syistä äärimmilleni; uupumus tuo helposti tullessaan epätoivon ja masennuksen.

Masennus on raskas matkakumppani. Se vie elämästä kaikki värit ja suostuttelee uhriaan arvottomuuteen ja merkityksettömyyteen. Sitä vastaan pitäisi taistella mutta samaan aikaan se vie kaikki voimat edes selviytyä arjen haasteista.

Apostoli Paavalikin koki elämässään masennusta. Hän kirjoittaa meille myös Jumalan tavasta lohduttaa masentuneita. Huomaamme, että Jumala on kiinnostunut meistä ja siitä, kuinka voimme.

Masentunut yrittää taistella myös ollakseen aktiivinen Jumalan suuntaan. Ajatuksissa saattaa pyöriä, että Jumala kyllä auttaisi, jos osaisi oikein pyytää apua tai elää oikealla tavalla. Mutta onneksi Jumala on aktiivinen osapuoli masennukseen vaipuneen ihmisen suhteen. Ihmisen ei tarvitse pinnistellä pitääkseen Jumalan kädestä kiinni, Jumala lupaa pitää kiinni ihmisestä. Ja masennuskin joutuu taipumaan Jumalan tahdon alle ja se kudotaan osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa.

Mutta miten Jumala sitten lohduttaa? Hän antaa arkeemme joka päivä apuaan. Hän ei välttämättä heti poista epätoivoamme mutta kulkee kanssamme sen läpi. Hän lähettää elämäämme Tituksia, jotka antavat meille rohkeutta jatkaa eteenpäin yksi päivä kerrallaan. Emme sitä useinkaan huomaa; yksi tekstiviesti, soitto, lämmin katse tai mieleen tuleva laulu. Kanssaihmisemme tuovat meille Kristuksen välittämistä ja rakkautta.

Pahimmillakin vastoinkäymisillä on Jumalan asettama päätepisteensä. Myös masennuksella. Ehkä silloin saamme huomata, että Jumala käyttää meitä lohduttamaan toisia, jotka joutuvat kokemaan kanssamme samoja vaikeuksia?

jumalalohduttaa

Mistä saan uuden päämäärän?

”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?” (Job 6:11)

Jobin kirja kertoo menestyvästä miehestä, joka joutuu yllättäen menettämään suuren omaisuutensa, lapsensa ja terveytensä. Hän jäi istumaan jätteiden päälle ja raapi itseään saviruukun palalla. Hänen ahdistuksensa oli niin suuri, että lohduttamaan tulleet ystävät tyrmistyivät hänet nähdessään ja olivat ensimmäiset seitsemän päivää sanattomia.

Kaiken kivun ja menetyksen keskellä Job kysyy osuvan kysymyksen: ”Mistä saan voimaa kestää nykyisyyttä ja mistä uuden päämäärän tulevalle elämälle?”

Kipeiden menetysten ja ahdistusten aikana ihminen ei jaksa enää nähdä tulevaan. Tai tulevaisuus on hänelle pelkkää samanlaista epätoivoa. Menneisyys ja menetykset repivät silloin ihmistä kuin raskaat painot pinnan alle. Kun vanhoja iloja ja päämääriä on kolhaistu eikä niiden mukaan voi enää elämäänsä jatkaa, mikä avuksi?

Raamattu kehottaa meitä katsomaan tulevaisuuteen toivorikkain mielin. Se on ajatuksena monelle sulaa hulluutta mutta ajatuksen takuumiehenä on itse Kaikkivaltias Jumala.

Jumala itse haluaa olla meidän päämäärämme ja voimamme. Hän haluaa olla meidän ensisijainen syymme elää ja herätä aina uuteen huomiseen.

Olet saattanut kokea järisyttäviä menetyksiä. Et koskaan tule saamaan takaisin kaikkea menettämääsi. Mutta saatat saada paljon enemmän. Jumala kutsuu kaiken menettäneitä jännittävään ja rikkaaseen suhteeseen kanssaan. Tulevaisuus Kristuksen kanssa on valoisa tulevaisuus.

mistasaanuudenpaamaaran

Mestarin vahvat kädet

”Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan.” (1. Kor. 15:10)

Kun Kristus kutsuu meitä pelastukseen ja taivaaseen, Hän samalla antaa meille kullekin oman tehtävän. Meitä muokataan joka päivä sen vision mukaan, joka Jumalalla on meidän elämästämme.

Ajattelen taas saviastiaa valajan pöydällä ja vertaan sitä omaan elämääni. Miten kipeästi Hänen sormensa ovatkaan tunkeutuneet kovaan ja heikosti muovattavaan elämääni. Miten yhä uudestaan Hän on päättäväisesti pitänyt minua työpöydällään ja antanut käsiensä koko olemustaan myöten muotoilla minua. Ja kuinka nuo kädet ovatkaan osanneet koskea niihin kohtiin, jotka olisin toivonut Hänen jättävän huomaamatta.

Monesti olen taas tuntenut Mestarini hellää ja toivorikasta kosketusta. Juuri kun olen ollut taipua rajuista työstöistä vinoon, Hän onkin huomaavaisesti tukenut ja kantanut.

Ja mikä kuumuus Hänen uunissaan onkaan ollut. Olen luullut tekeväni kuolemaa mutta Mestarini on katsellut lasin takaa hymyillen. Olen ollut mielestäni valmis monta kertaa vain huomatakseni, että astiani ei ole kestänyt käyttötarkoitustaan. Olen mennyt rikki lukemattomia kertoja ja ollut valajani pöydällä yhä uudelleen.

Luulen, että tämä elämäni Jeesuksen seurassa jatkuu tällä samalla kaavalla loppuun saakka. Olen ollut huomaavinani, että jokaisen työstön ja jokaisen uunin kuumuuden jälkeen minuun lasketaan jotakin enemmän. Onko se juuri armoa?

Paavali totesi omasta elämästään, että Jumalan armo oli saanut työstää Hänen elämäänsä ja seurauksen tiedämme. Voi, jospa näkisimme meidän elämämme Jumalan silmin! Ehkä silloin uunin kuumuudessa tai Valajan kovaotteisessa käsittelyssä tietäisimme, miten meitä muovataan suurella rakkaudella.

Onko Jumalalla kiire valmistaa astioita, joista Hänen suunnaton armonsa säteilee kärsivälle maailmalle?

krys-alex-478511-unsplash

Siis miksi keskeneräisyyttä?

”Minä panen nämä kansat teille koetukseksi nähdäkseni, kuljetteko te isienne lailla minun tietäni minun käskyjäni noudattaen. Siksi Herra ei kiirehtinyt tuhoamaan näitä kansoja, vaan antoi niiden jäädä paikoilleen, ja siksi hän ei ollut myöskään antanut niitä Joosuan käsiin.” (Tuom. 2: 22,23)

Jumala oli luvannut Kanaanin maan israelilaisille. Joosua oli Jumalan valitsema johtaja maan valloittamiseen. Jumala selkeästi lupasi antaa koko maan hänelle ja kansalle ja kukistaa viholliset heidän edestään (Joos. 1:3).

Joosuan kirjan alkua käytetään monesti sen osoittamiseksi, että me kristityt voimme elää jatkuvasti voitokkaasti vaikeuksitta piittaamatta, jos luotamme Jumalan lupauksiin riittävästi. Meille sanotaan, että jos osaamme olla oikeanlaisia ja uskoa oikealla tavalla, meidän ei tarvitse kokea tappiota tai kärsimystä.

Mutta Joosua ei nähnyt elinaikanaan Jumalan lupausten kokomittaista täyttymystä. Vuosikymmenten jälkeen maata oli vallattu mutta hyvin paljon jäi myös valtaamatta. Viholliskansoja jäi jäljelle israelilaisten ahdistukseksi. Puuttuiko Joosualta siis uskoa vai mistä on kyse?

Jumala on lopulta aina salattu Jumala. Joosuan ja israelilaisten kohdalla Jumala päätti jättää vihollisia jäljelle – niillä oli oma salattu tehtävänsä Jumalan ja kansan välisessä suhteessa.

Tästä pääsemme meihin ja omaan keskeneräisyyteemme. Omistamme kyllä mitä suurimmat lupaukset ja olemme voittajia. Mutta samaan aikaan joudumme kokemaan monenlaisia ahdistuksia. Viholliset saattavat vainota meitä sisältä ja ulkoa. Kun näin on, ehkä kyse ei olekaan meidän uskomme heikkoudesta, vaan salatusta rakastavasta Jumalasta.

Voi olla, että me tarvitsemme meidän tämän päivän haasteemme. Jumala voi kyllä vastata rukouksiimme ja poistaa kipeät asiat. Mutta jos Hän ei niin tee, niillä saattaa olla elämässämme enemmän tarkoitusta kuin arvaamme.

DSC08474_keskenerainen