Heikkous ei ole romahdus, vaan kohtaamispaikka

”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.’” (2. Kor. 12:9-10)

Minusta tuntuu siltä, että Paavali ilmaisee tässä niin syvän ihmisen ja Jumalan vuorovaikutukseen ja roolitukseen liittyvän periaatteen, että emme pääse sen ytimeen kuin niiden kokemusten myötä, joita emme haluaisi elämäämme. Miksi Jumala sallii sen ja sen asian meidän kohdallamme?

Miksi hän ei suostu vastaamaan itkuisiin rukouksiimme, vaan antaa meidän uupua ja välillä jopa katketa?

Paavalin mukaan katkeamisessa ei pudota pimeään, pohjattomaan kuiluun, vaan armollisen Kristuksen käsivarsille – sinä-minä-yhteyteen, jossa juuri minun heikkouteni avaa Jumalalle mahdollisuuden antaa uuden voiman käyttööni. Tai paremminkin hän voi valjastaa neuvottoman ihmisen omaan käyttöönsä aivan uudella tavalla ja antaa hänen elämäänsä kokemuksen merkityksellisyydestä ja jollekin kuulumisesta olemattomuuden kauhun sijaan.

Ehkäpä Jumala siis tietää, mitä hän tekee meidän elämässämme? Ehkä hän on kartalla paremmin kuin voisimme edes uneksia? Ja mitä parempaa me voisimme rukoilla tämän Kaikkitietävän edessä kuin pyytää: ”Ota sinä nämä pienet kätöset ja jalat, ota koko elämäni kaikkine arjen ja juhlan mausteineen ja tee siitä sinun ja minun näköinen erityinen seikkailu vailla vertaa”?

Jos Paavali on teologiassaan oikeassa ja Kristuksen voiman kohtaa juuri suurimman ahdistuksen ja heikkouden kaivonpohjalla, voimme olla varmoja siitä, että elämäämme tulee mahtumaan nyt ja jatkossa vaikeuksia ja vuoria, joita emme osaa ylittää. Samoin voimme olla varmoja siitä, että Jumala rakastaa meitä ja että jokaista elämämme notkahdusta ja epätoivon rääkäisyä kohden on olemassa taivaasta lähtöisin olevaa ja määrältään loputonta voimaa.

Uusi rohkeus elää

Job oli ihminen, joka joutui kokemaan menetyksiä enemmän kuin kenenkään sietokyky kestää.

Hänen onnellinen elämänsä murtui pala palalta ja jäljelle jäi syvä toivottomuus.

Suuressa tuskassa ja näköalattomuudessa Job oikeutetusti kysyi ystäviltään, että mistä hän saisi vielä toivon? Mistä hän löytäisi rohkeuden ja voiman haaveilla elämän vielä hymyilevän?

Menetykset tekevät kipeää. Ne murtavat elämänhalua kuin valtavat myrskyaallot rantapengertä ja liian monen iskun vastaanotettua kaikki tuntuu sortuvan.

Vaikka Job ei jaksanut uskoa enää onnelliseen tulevaisuuteen, riitti kun Jumala uskoi.

Kun me emme jaksa uskoa tai toivoa, meillä on uskon ja toivon Jumala.

Näytti elämä tänään miltä näytti ja tuntui miltä tuntui, Jumala sekä tahtoo että kykenee määrittämään elämämme käännökset ja kurvit.

Hän pyyhkii silmäkulmistamme kipeän eilisen ja rakkaudessaan on jo luomassa suunnittelemaansa kaunista huomista.

”Eihän minulla ole oikeutta pyytää, Isä…”

Aloitin eilen rukoukseni epämääräisillä, takeltelevilla sanoilla ”Eihän minulla Isä oman elämäni sekasorron takia ole oikeutta anoa apuasi…”

Rukous katkesi sisälläni räjähtäneeseen maamiinaan. Olin sekoittanut oman elämäni ja evankeliumin yhteen vaarallisella tavalla.

Kun elämä soljuu mallikkaasti urillaan, yhteys Jumalaan tuntuu oikeutetummalta. Likapyykkien seassa kahlatessa tuntuu oikeammalta hautautua vaatekasan alle taivastutkan ulottumattomiin.

Evankeliumin uskomattoman hyvä uutinen tarkoittaa, että juuri likaisena, trombien alle jääneenä, elämän syöksykierteessä olevana meillä on enemmän kuin lupa astua Isän armollisten kasvojen eteen.

Meillä ei ole vain lupaa, vaan mitä lämpimin ja aina voimassa oleva kutsu meitä ikävöivän Jumalan läsnäoloon. Siinä on sitä paitsi liitteenä Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen ehdoton suosituskirje.

”Eihän minulla ole Isä oikeutta pyytää” on vaarallista nöyristelyä. Tietenkään kenelläkään meillä ei sitä oikeutta oman elämämme kurssisuhdanteilla ole. Ei vaikka olisimme onnistuneet kahlaamaan vuosikymmenemme moitteettomasti.

Evankeliumissa kohtaavat Jumala ja ihminen. Toinen on Kaikkivoipa ja toinen kaikki-tarvitseva.

Minulla on ”Elämä mallillaan” -tosi-tv-sarjan sijasta hiljainen vaikerrus Jeesus Sinun puoleesi. Eikä minulla olisi sitäkään, ellet rakastaisi minua eloon, muistamaan kuinka uskomaton Pelastaja Sinä olet.

Kiitos, että avunhuuto pitää sisällään aina Sinun taivaallisen tarkan kuulosi. Kiitos, että tänään juuri tällaisena saan astua Valtaistuinsaliin ja tietää, että kaiken keskellä ja kaikesta huolimatta Sinä kuulet, autat, pelastat, lohdutat ja rakastat minua. Jokaista puoleesi kääntyvää.

Minä tiedän sinun tuskasi

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa” (2. Moos. 3:7)

Mooseksen 40 vuoden mittainen korkeakoulu oli päättymässä. Jo syntymästään Egyptin johtajistoon valmisteltu mies oli viimeiset vuosikymmenet asunut muukalaisena pienen kansan parissa. Kunnia ja loisto olivat nöyryyttävästi vaihtuneet lammaskatraan vahtimiseen.

Sitä oppia, mitä Mooses ei voinut saavuttaa ihmisten luomissa oppikouluissa, oppi Hän kantapään kautta Jumalan pitkän ja hitaan tenttimisen kautta. ”Minä pystyn” vaihtui hiusten harmaantumisen kautta ”Sinä pystyt” -uskontunnustukseksi.

Jatkossa Mooses saisi kommunikoida Jumalan kanssa tavalla, joka hakee vertaistaan Raamatun lehdillä. Mutta Jumalan ensimmäinen ilmestyminen on huomionarvoinen ja siitä huokuu mitä alimmaksi laskeutuvin lämpö ja huolenpito.

Mooses tunsi Jumalan sen verran, mitä oli Hänestä omalta kansaltaan kuullut. Jumala oli ollut hiljaa kaikki 80 vuotta ennen palavaa pensasta. Siinä on jo itsestään pysähtymisen paikka.

Mitä Jumala halusi Mooseksen ymmärtävän ensimmäisenä? Vastaus ilmenee sanoista, joiden sekaan saa muistijäljiksi vuodattaa muutama kyynel.

”… niin, Minä tiedän heidän tuskansa.” Mooses saa ensimmäisestä kohtaamisesta alkaen opetella tuntemaan Jumalaa, joka ei vain ole Kaikkinäkevä ja -voipa, vaan joka on ennen kaikkea täynnä myötätuntoa.

Kun Jumala alkaa opettamaan Moosesta omasta olemuksestaan, punainen lanka kulkee alusta saakka Hänen sydämensykkeiden tahtiin.

Sama Jumala alleviivaa tänään jumalallista olemustaan jokaiselle sielulle, joka huutaa elämän tuottamaa kipua. Ei, Jumala ei ole välinpitämätön, ei silloinkaan, kun Hän tuntuu vaikenevan ja olevan etäällä.

Hänen rakkautensa voittaa kaikki ehdot ja esteet. Mistä voin olla siitä varma? Verinen risti on todistusaineistona vertaansa vailla.

Sinun huutosi, oli se äänekästä tai tukahdutettua, saa taivaan aaltopituudet värähtelemään. Sinä et koskaan ole yksin.

Myötätuntoinen Jumala on lähempänä kuin uskot.

Rakkauden varassa

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellei nisunjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin; mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää.” Joh. 12:24

Jeesus opetti vertauksella nisunjyvästä, että elämää voi syntyä vain kuoleman kautta. Mutta miten me vihaammekaan kokea kuolemaa. Sehän tarkoittaa luopumista juuri niissä asioissa, jotka ovat meille tärkeitä ja rakkaita. Luopuessamme emme koe elämää vaan kuolemaa. 

Ja kuitenkin juuri niin Jeesus toimii omiensa kanssa. Kun Hän tahtoo lahjoittaa meille yhä rikkaampaa yhteyttä kanssaan, elämää, Hän vie meitä kipujen ja itkujen laaksoon. Siellä meitä pysäytetään ja riisutaan. Me huomaamme ettei elämämme onnellisuus ole kiinni siitä mitä omistamme tai saavutamme eikä siitä miltä näytämme tai mitä muut meistä ajattelevat.

Todellinen elämä on sidottu luopumiseen ja kuolemiseen. Sitä kautta opimme ymmärtämään Vapahtajamme suunnattoman rakkauden ja alamme elää sen varassa. Hänen varassaan.

Horjumattomat kukkulat

”Vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10) 

Juutalaisessa kirjallisuudessa vuoren nouseminen paikaltaan on mahdottoman asian perikuva. Kristillisissä piireissä aihetta käsitellään yleensä uskon suuruutta pohdittaessa.  

Mutta Raamattu vakuuttaa kyseisellä mielikuvalla meille myös armon riittävyyttä. Jos vuoren siirtyminen toiseen paikkaan on mahdotonta, vielä mahdottomampaa on armon loppuminen. 
 
Katso tänään jotain kukkulaa tai mäkeä ja mieti miten mahdotonta sen olisi liikahtaa toisaalle. Ja ajattele, että vaikka se liikahtaisikin, Jumalan rakkaus sinua kohtaan ei pääty.