Tekijä: Jaakko Pirttiaho

”Anna minulle jälleen pelastuksesi ilo ja tue minua alttiuden hengellä” (Ps. 51: 14).

Oletpa kaatunut yhden tai useamman kerran, samoihin vanhoihin tai petollisiin uusiin ongelmiin, nouse jälleen.

Vaikka olisit pudonnut syvimpiin syvyyksiin, riehuva myrsky olisi katkonut raajasi ja sydämesi hukkuisi lukemattomien surujen viiltoihin, nouse jälleen.

Olkoon miekkasi ja kilpesi revitty käsistäsi, kiiltävä haarniskasi liian kovia iskuja vastaanottaneena ja painona päälläsi kaikki menneisyyden kirpeät muistot, nouse jälleen.

Vaikka paahtava autiomaa olis imenyt voimasi, kylmä viima repinyt toivon purjeesi ja uskosi tulevaan ja sen Antajaan olisi viheliäisen piskuinen siemen, nouse jälleen.

Olipa syyt mitkä tahansa, olosuhteet ja vastustajat millaiset tahansa ja sinä kuka tahansa, nouse jälleen!

Älä enää anna epäonnistumisten – oli ne miten kipeitä tai raskaita – määritellä elämääsi, vaan ojenna avuton kätesi kaiken toivon, uskon ja rakkauden Jumalalle.

Nouse jälleen, sillä itse Lohduttaja ja Puolustaja, Varjelija ja Pelastaja ottaa heikosta kädestäsi kiinni ja piirtää siihen merkin: ”Sinä olet Minun.”

”Älä hylkää minua, Herra! Jumalani, älä ole minusta kaukana!” (Ps. 38: 22).

Herra, ethän ikinä hylkää minua?

Ethän hylkää minua, kun kompastelen, kiiruhdan harhaan, hortoilen pettävässä hämärässä?

Ethän jätä minua, vaikka kuljen kurvikkaita teitä, juoksen kumoon opasteet, jään keskelle kylmää ja autiota?

Ethän käännä katsettasi, kun olen noen tahrima, syksyn lehtien peittämä, kylmän viiman tuivertama?

Ethän Herra ole kaukana, vaikka olen suuntani kadottanut, keskipäivän paahtama, kipeisiin labyrintteihin kadonnut?

Ethän, Jeesus, ikinä hylkää minua?

Pidäthän kädestäni lujaa kiinni, sillä ilman Sinua minä pelkään.

Ilman Sinua vapiseva sieluni ei löydä lepoon.

Ilman Sinua olen koditon.

”Sillä kuka halveksii pienten alkujen päivää” (Sak. 4:10).

Jerusalemin loistelias temppeli oli tuhottu Juudan joutuessa pakkosiirtolaisuuteen 586 eKr. Vuosikymmeniä myöhemmin kansanjohtaja Serubbaabel aloitti uhkarohkean tehtävän ja niin uusi temppeli alkoi nousta vanhan raunioille.

Uuden temppelin valmistuessa kansa itki ilosta ja kivusta. Uusi sukupolvi riemuitsi uuden temppelin kohoamisen myötä, edellinen sukupolvi itki tapahtunutta, aikaisemman temppelin tuhoa.

Serubbaabelin aikalaiset joutuivat elämään yhtä aikaa tuhotun menneen ja uuden toivorikkaan alun keskellä. Jumala muistutti kansaa profeetta Sakarian kautta siitä, että pieniä, uusia elämän versoja ei tule väheksyä.

Vaikka uusi temppeli ei ollut vanhan veroinen, ei lähellekään, oli se Jumalan työtä. Jumalan työ on aina uutta luovaa ja elämää pulppuavaa. Sitä on vaikea huomata, jos on jäänyt suremaan menneitä menetyksiä.

Kuka halveksii pienten alkujen päivää? Se oli Jumalan haaste ja silmänisku ihmisille, joiden silmien edessä uusi oli mitätöntä vanhaan verrattuna.

Ehkä olet tänään jäänyt makaamaan tuleen tai niille sijoille, missä tuli on jo polttanut aivan liikaa? Ehkä et vielä jaksa nähdä uusia vihreitä versoja?

Uutta on tulossa! Jumala ei halveksi ensikevään vihreitä korsia. Jumalan luota lähdettyään ne kantavat Valtakunnan salaista voimaa ja voi olla että pian haaleat niittysi ovat taas elämää täynnä!

”Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, halveksi” (Ps. 51:19).

Vain elämässään kerran tai luultavasti useammin särkynyt voi opetella sen erityisen kielen, jonka aakkoset ja ääntämykset vain Jumala osaa.

Ne ovat aivan tavallisia sanoja, mutta niitä käytetään tavalla, jota tämä maailma ei voi ymmärtää. Ne osoitetaan ihmisille, joilta niitä kaikilla muilla kielillä pantataan.

Vain särkyneet voivat oppia Jumalan kielen. Se ei vaadi teologisia opintoja eikä oppineisuutta. Sitä ei voi puhua kovaan ääneen eikä siitä voi kiistellä.

Särkyneiden kieli kumpuaa särkyneiden Jumalan sydämen ääntä. Se vavahtelee keskellä sirpaleita, resonoi raunioissa. Se laskeutuu syvimpään syvyyteen ja kohottaa korkeimpaan korkeuteen.

Särkyneiden kieli on kuin loputonta hiljaista ja voimallista laulua. Se lainehtii yli jokaisen estävän muurin ja kaikuu siellä missä on toivottomuuden äänettömyys.

Särkyneiden Jumalalla on oma kieli särkyneille. Kaikille särkyneille, kaikista syistä särkyneille, kerran ja lukemattomia kertoja särkyneille.

”Kuinka suuri onkaan hyvyytesi, jonka olet varannut niille, jotka sinua pelkäävät, ja jota osoitat niille, jotka sinuun turvautuvat” (Ps. 31:20).

Vaikka tänään pimeys peittäisi kaiken elämänliekin, tekisi minut sokeaksi ja saisi minut haparoimaan jokaista askeltani, tulee toisenlaiset päivät.

Vaikka sydämeni olisi särkynyt atomeiksi, kärsimys ja kipu leikittelisivät raunioitteni päällä kuin lepattavat kynttilänliekit hämärällä seinällä, tulee toisenlaiset päivät.

Vaikka Sinun hyvyydestäsi ei olisi tänään tietoakaan ja puute aukoisi ivaten ammottavaa suutaan, tulee toisenlaiset päivät.

Sinun hyvyytesi Jeesus tulee. Sitä ei sydämesi varastoissa ole vain hyppysellistä vaan mittaamattoman laajasti ja syvästi.

Kaikkien ongelmien saartaessa minut, Sinä pyydät turvautumaan Sinuun. Vain sinuun.

Niin minä tänään avaan tyhjät käteni Sinulle ja kiitän hyvyydestäsi, joka ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.

Annan elämäni Sinun hyvyytesi lähteille. Vielä tulee toisenlainen aika.

Vielä saan nähdä kuinka armosi suloisesti virtaava joki tyynnyttää minut uusiin, ihmeellisen hyvyytesi kauniisiin maisemiin.