Särkyneiden maa

”Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli” (Ps. 34: 19).

Sanoista riisuttu on se ihminen, jonka polku on pelättyäkin kivisempi ja joka joutuu kohtaamaan aseista riisuttuna kaikki metsän uhkaavat pedot.

Särkyminen ei tapahdu valonheittimien alla, ihmismassojen lyödessä käsiään yhteen, taivaallisen ja maallisen soidessa käsi kädessä lohdutuksen viuluja.

Murtuminen tapahtuu hiljaa siellä, missä yksinäisyys astuu sisään rikkoutuneesta sydämen seinästä.

Sanojen maailmassa särkyminen voi olla jotain suurempaa tarkoitusta merkitsevää, merkillinen alku siunausten tielle, raksahtaminen, jonka luvataan kaikuvan kauas sekä vaakaan ja pystyyn.

Niin, kun kuolema astuu sisään elämän ja ilon tilalle, kun käsissä on vasta nupuille syttyneet pajunoksat, ne, joiden varret törröttävät ilmassa vailla turvaa tai lohtua ja tulevaisuuden monikirjavainen kirja suljetaan ja yhdestäkin hetkestä selviäminen on ihme – se on sitä särkymisen todellisuutta, jota ei voi sanoin kuvata.

Vasta viimeisen riksahduksen jälkeen, kun jäljellä on entisen ehjän elämän palaset ja edessä umpeenmuurattu, ylitsepääsemätön muuri, siellä astutaan sisään särkyneiden hiljaisen itkun maailmaan.

Särkyneiden maailmassa on ihmisiä enemmän, kuin uskomme. Osa ponnistaa sieltä matalalla painostavien pilvien yläpuolelle mutta osa elää pitkään, aivan liian pitkään maassa, jonka vaakunaa koristaa rikkoutunut jousi.

Särkyneiden maailma on lohduton ja yksinäinen. Mutta siellä virtaa myös ihmeellinen elämän joki. Siellä virtaa itsensä Elämän leiväksi jakava Kristus.

Kristus Jeesus saattaa vierailla ehjien lounaskutsuilla. Mutta Hän asuu päivästä toiseen, aina maailman loppuun saakka, särkyneiden kaatopaikalla. Siellä ovat hänen laumansa lampaat, siellä ovat kaikki ne ”yhdet sadan joukosta”, joita Hän lakkaamatta etsii ja hoitaa.

Joskus elämä ei enää näytä tarjoavan mitään tavoiteltavan arvoista. Joskus haavat eivät umpeudu eikä savenpalasista muodostu uutta astiaa. Mutta silloinkin olet Vapahtajasi käsissä.

Ja tiedätkö mitä? Se on sittenkin enemmän, kuin voisin ikinä toivoa. Kun minulla on Herra Jeesus Kristus, minä olen keskellä kaikkea.

Kärsivän vaeltava mieli

”Sentähden, pyhät veljet, jotka olette taivaallisesta kutsumuksesta osalliset, kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen” (Hebr. 3: 1).

Kauan kärsineen ja ahdistuneen ajatukset varisevat alas kylmän puhurin ja viistosateen pieksemälle maalle. Mieli matelee alhaalla kuin syksyiset lehdet ongelmakasasta seuraavaan. Matalapaine tuntuu ahtaalla olevan sielussa ja vangitsee sisimmän ilolta kuin leivinuunin hormin kylmälukko.

Turhaan ei Hebrealaiskirje, eikä myöskään Daavid Psalmissaan (Ps. 25: 15) opeta, miten tärkeää vangittunakin olisi puhaltaa ajatukset kuin saippuakuplat kohti korkeutta.

Sensijaan, että suostuisin piehtaroimaan ongelmissani, jotka ovat 3 metrin Goljatteja, ja joita ei kukisteta ankarilla pohdinnoilla tai Teams-kokouksilla, saan sanoa sydämeni väsyneille silmille: ”Pitäkää jo kauan kaivattu tauko! Antakaa piirtokalvojenne katsella Vapahtaamme Jeesusta Kristusta, niin samalla Goljatit kutistuvat!”

Missä ihmisen mieli kahlaa, siellä uivat myös toivo tai toivottomuus, usko tai epäluottamus, kiitos tai nurjuus. Ehkä meidän olisi syytä kiristää mielemme liekaa ja ohjata sitä kohti taivaallisia näkymiä?

Palaan Hebrealaiskirjeen jakeeseen. Sen voisi suomentaa meille ehkä näin:

”Sinä kärsivä ja monin tavoin kuiviin puserrettu kanssakristittyni! Sinun ei tarvitse laahata itseäsi pää alaspäin roikkuen päivästä toiseen, sinulla on sinua rakastava ja sinusta huolehtiva Herra Jeesus Kristus!

Hän tietää miltä tuntuu olla ahdistettu ja kärsiä, Hän ymmärtää kiusauksiesi voiman. Kiinnitä katseesi Häneen ja kaikki muu tapahtuu Jumalan voimasta sinun parhaaksesi!”

Verinen Kuninkaani

Hän tuli Luojana omaan maailmaansa, mutta Häntä ei toivotettu tervetulleeksi.

Hänen myötätuntonsa kosketti kärsivää maailmaa mutta Hänen sanottiin rikkovan lakia ja toimivan Saatanan voimalla.

Hän yritti opettaa kuninkaallista kutsumustaan lähimmilleen, mutta he eivät sitä pystyneet ymmärtämään.

Hän käveli kohti Ristiä koko elämänsä ajan. Hän näki maljan, joka pelotti ja kauhistutti.

Maineen sijaan Hän valitsi yksinäisyyden. Kunnian sijaan kärsimyksen.

Viimeisenä elämänsä iltana Hän joutui suunniltaan. Ensimmäistä kertaa. ”Isä, missä olet?”

Hän tarjosi maljaa pois mutta painoi päänsä ja joi sen pohjaan saakka. ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä”

Se oli liian raskas tie. Todellinen kärsimyksen matka meidän tähtemme.

Kun Jumala särkyi. Kun Pyhä muuttui synniksi.

Getsemanessa Sinä näit minut. Minun tähteni jatkoit matkaasi.

Verinen Kuninkaani.

(Julkaistu 18.4.2019)