Vapahtaja odottaa ovella

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen sisälle hänen luokseen ja aterioin hänen kanssaan ja hän minun kanssani.” (Ilm. 3:20)

Vapahtaja Jeesus Kristus rakastaa meitä ja haluaa päästä yhteyteen kanssamme. Hän odottaa sydämemme ovella ja hellästi kutsuu meitä avaamaan oven. Hän ei painosta eikä pakota.

Kristinusko on Jeesukselle sydämen ovien avaamista. Se on Hänen aloitteeseensa vastaamista. Se on henkilökohtainen suhde Häneen.

Voimme pelätä, että sydämemme on liian likainen ja epäjärjestyksessä – mitä Jeesus ajattelisi, jos uskaltaisimme päästää hänet kynnyksen yli? Mutta Hän näyttää lävistetyt kätensä ja vakuuttaa anteeksiantamuksensa olevan aina suurempaa kuin meidän syntimme.

Ja kun Hän asuu sydämessämme, Hän jakaa kaiken rakkautensa, armonsa, anteeksiantamuksensa ja hyvyytensä kanssamme. Samoin Hän ottaa meidän epäuskomme, itsekkyytemme ja syntimme itselleen.

Entä jos sydämemme huone likaantuu uudelleen, kun Jeesus on jo siellä? Ei hätää, Jeesuksella on siivousmoppi kädessä ja Hän ottaa meidät vastuulleen. Anteeksiantamus on Hänessä kuin jatkuva lähde, joka on epäonnistumisiamme suurempi.

Ateriayhteys on jakamisen ja levollisen ystävyyden osoitus. Juuri sen vuoksi Hän kolkuttaa ovellamme – antaakseen meille Elämän.

Tule, Herra Jeesus.

Järkyttyneet opetuslapset

”… ja sanoi: `Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.´” (Matt. 18:3)

Opetuslapset olivat varmaan järkyttyneitä. He olivat tehneet vakavissaan mielestään asiallisen kysymyksen siitä, kuka ja miten voisi olla suurin taivasten valtakunnassa? Jeesus oli vinkannut pienen lapsen paikalle. Lapsen ikä on kreikankielen käyttämän sanan perusteella enintään 7 vuotta. Jeesus osoitti pientä lasta ja vastasi opetuslapsille: ellette tee suunnanmuutosta elämässänne, te ette ylipäätään pääse taivasten valtakuntaan.

Vastaus oli kaikkea muuta, mitä kysyjät olivat ajatelleet. He pystyivät vain tuijottamaan pikkuista lasta ja miettimään, miten he voisivat olla hänenlaisiaan. Mitä Jeesus tarkoitti tiukilla sanoillaan?

Hetkeä aikaisemmin hän oli käskenyt varoa fariseusten oppia (Matt. 16:6). Se tarkoitti, että tuli varoa omavoimaista ja itseriittoista hengellistä elämää. Sitten kohta hän osoitti lasta ja sanoi, että joka nöyrtyisi lapsen tasolle, hän olisi suurin Jumalan valtakunnassa.

Pieni lapsi ei pärjää yksin, vaan tarvitsee vanhempiensa tukea, rakkautta ja ohjausta. Lapsi on halukas ottamaan kaiken hyvän vastaan juuri siitä syystä, ettei hänen omavoimaisuuden illuusio ole vielä kehittynyt. Lapsi on huoleton, koska ”isi kyllä hoitaa”.

Niin kristitynkin on hyvä kasvaa monissa kovissa kouluissa tarvitsevaksi ja puutteelliseksi. Silloin hän voi vain katsoa Taivaallista Isäänsä ja pyytää Häneltä kaikkea, mitä hän elämäänsä kulloinkin tarvitsee. Jeesuksen sanojen mukaan se on nöyrtymisen koulu – itseriittoisuudesta on vaikeaa päästä eroon.

Lapsi osaa myös ottaa lahjan vastaan ja iloita siitä. Siitähän pelastuksessa on juuri kyse. Jumala tarjoaa meille ilmaista pelastusta, koska Hän itse on maksanut siitä suunnattoman suuren hinnan. Siinä missä aikuinen miettii mitä taka-ajatuksia lahjan antajalla on, lapsi osaa ottaa lahjan käyttöön.

Nosta minut kalliolle

”Maan äärestä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.” (Ps. 61:3)

Tämä vuori on jättänyt jälkensä minuun. Voimieni tunnossa kuvittelin kiipeäväni sen päälle, lentäväni sen yli kuin kotka voimassasi, Jumala.

Mutta tässä minä nyt istun vuoren juurella. Maan tasolla. Jos katsot tarkkaan, näet kohdat, joista vielä hetki sitten lähdin niin rohkeasti nousemaan.

Onhan näitä vuoria tullut kanssasi ylitettyä. Mitä olemmekaan jaksaneet yhdessä! Monen huipun päältä olen saanut Nimeäsi ylistää. Monta laaksoa olemme jättäneet taaksemme.

Mutta nyt tämä vuori on edessäni ja minulla on sormet verillä. Olen uupunut. Ja lannistunut. Tämä vuori on minulle liian korkea.

Täältä maan tasalta minä huudan sinua, Jumalani. En jaksa enää mitellä vuoreni kanssa, se on minulle liian järkähtämätön ja pelottava.

Nosta siis Sinä minut kalliolle, joka on minulle liian korkea. Laita kätesi minun alleni, ota taitettu olemukseni ja anna armosi kantaa minut perille.

Erämaasta löytyy Rakas

”Kuka tuolla tulee erämaasta rakkaaseensa nojaten?” (Laulujen laulu 8:5)

Erämaa kuvaa vaihetta elämässämme, jolloin koemme nääntyvämme huoltemme alle. Erämaassa loppuvat omat keinot selviytyä elämän haasteista. Siellä kompassi sekoaa, eikä selvää suuntaa eteenpäin tunnu löytyvän. Erämaassa myös Jumala tuntuu olevan vaiti.

Erämaassa pettävät ne turvat, joihin olemme aikaisemmin nojanneet. Jos haimmekin turvaa ja tukea omista kyvyistämme, tahdonvoimastamme, hyvästä hengellisestä elämästämme tai asioista, mitä omistamme, kaikki ne menettävät merkityksensä erämaassa. Siellä niiden kyky kantaa meitä osoittautuu riittämättömäksi.

Erämaassa ovat olleet kaikki Jumalan pyhät. Siellä ovat olleet Raamatun ja kirkkohistorian Jumalan miehet ja naiset. He ovat joutuneet kokemaan näännyttäviä vuosia, vaikeita riisumisen vaiheita. Erämaa on ollut heille se oppikoulu,  jonka kautta he ovat valmistuneet ottamaan vastaan  heille annetun tehtävän.

Erämaasta löytyy se yksi ja ainoa kristityn Rakas, jonka olkapäätä vasten pystyy nojaamaan. Erämaassa löytyy Kristus, joka antaa nääntyvälle Elämän vettä ja puutteelliselle todellista mannaa, Jumalan ruokaa.

Sitä ei itse useinkaan huomaa. Sitä näkee vain liian kuivan maaperän ja toivottomalta tuntuvat maisemat. Mutta toiset näkevät kristityn, joka on oppinut nojaamaan Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Miten osaan rukoilla?

”Kun rukoilette, älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka luulevat tulevansa kuulluiksi monisanaisuutensa tähden. Älkää siis olko heidän kaltaisiaan. Teidän Taivaallinen Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan.” (Matt. 6:7-8)

Jeesus varoitti rukoilemasta kuten aikansa pakanat. Heidän rukouksiaan kuvasi kaksi erityistä asiaa: ensinnäkin he kutsuivat kaikkia tuntemiaan jumalia ja pyysivät heiltä terveyttä, vaurautta, onnea ja muuta vastaavaa. Toisekseen he hokivat samoja asioita useita kertoja siinä toivossa, että heidän jossain vaiheessa kuultaisiin.

Miten erilainen onkaan kristinuskon Jumala. Hän Jeesuksen mukaan tietää meidän tarpeemme ennen kuin ne edes nousevat huulillemme. Hän ei tarvitse tyhjänpäiväisiä, rituaalinomaisia pakkorukouksia vaan Hän haluaa olla aidossa yhteydessä kanssamme.

Rukouksesta tehdään joskus liian vaikeaa. Olen lukenut liian monta rukousopasta ja ne ovat saaneet minut vain hämmennyksiin: aloita näin, jatka noin, muista tehdä tämä ja älä unohda mainita tuota. Ei ihme, että monien rukouselämä kuihtuu.

Rukous saisi olla yhtä helppoa kuin hengittäminen. Siellä, missä minä milloinkin päivän aikana olen, juuri siellä saan ääneen tai ajatuksin jutella Jumalani kanssa. Saan kertoa Hänelle huoleni, ahdistavat asiani ja mahdottomat esteeni. Saan tunnustaa Hänelle syntini ja pyytää Hänen apuaan aina ja kaikkiin asioihin.

Rukouksessa saa olla myös hiljaa ja kuunnella. Siinä saa levätä ja olla oma itsensä. Rukouksen voima on tietoisuus siitä, että Isä todella kuulee meitä ja on kiinnostunut meistä.