Jos rakastat minua

Jos sinä rakastat minua
Pidä käskyni
Se ei ole raskas

Jos sinä rakastat minua
Rakasta ihmisiä
Anna itsesi

Jos sinä rakastat minua
Sinä saat minun sieluni
Intohimoni

Jos sinä rakastat
Anna sen näkyä
Rakasta

Ole suojana heikoille
Nosta langenneet
Asetu syytettyjen puolelle.

Huolehdi ahdistuneista
Virvoita masentuneita
Kokoa eksyneet

Jos rakastat
Kuule minua
Seuraa Minua.

(Jaakko)

Syvyys huutaa syvyydelle

”En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa” (Job. 7:11).

Jobin kärsimysnäytelmä on vailla vertaa. Lempeä mies joutui kokemaan rusikovaa menetystä päivästä toiseen kunnes hänestä ei ollut kuin raapimaan savenpalalla paiseitaan.

Job uskalsi itkeä kohtaloon. Hän puhui Jumalalle tuskaansa – kukaan toinen ei olisi ymmärtänyt. Parhaat ystävät kokeilivat kyllä, mutta he eivät olleet koskaan luodanneet vastaavia syvyyksiä.

Jobin teloginen ymmärrys sekoittui mielipuoliseen kipuun. Hän itki sitä, että sanat ampuvat suunnattoman surun tähden harhaan.

Jumala oli taho, jolle oli turvallisesta valittaa. Jumala oli syvyys, joka ymmärsi syviä sivuraiteen sanoja. Vaikka luotetuimmat hengelliset ohjaajat kääntyivät toisaalle, Jumala oli ja pysyi kuulolla.

Job tiesi, että Jumala näki Hänen tilanteensa tarkoin. Hän ei ymmärtänyt kärsimyksensä syitä mutta tiesi, että Jumala tiesi. Se tieto oli todellinen ongenkoho.

Jobilla ei ehkä ollut elämänhalua kärsimyksensä keskellä. Mutta hän laski päivänsä Luojansa käsiin. Mitään menetettävää ei enää ollut, ehkä ei mitään toivottavaakaan. Mutta Jumala oli sanova viimeisen sanan. Hän ei saanut olla kuin sankari, jolla ei ollut voimaa auttaa.

Jumala ei ole sarjakuvien pettävä sankari meillekään. Hän ei nitkahda eikä horju. Hän ei käännä katsettaan eikä väistä kipeitä huutojamme.

Ristin raastava paino

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle” Madame Guion

Avaan sängyssä varovaisesti sllmäni ja tunnustelen millainen päivä on edessä. Tänään risti tuntuu painavan tavanomaisen raskaasti.

Raahaudun sängystä kahvinkeittimelle ja siitä takaisin vaakatasoon sohvalle. Tänään treffit Jeesuksen kanssa pidetään olohuoneessa puoliksi unessa.

Olen lukenut ristiä käsitteleviä kirjoja kirjaston verran – sekä Jeesuksen ristiä että omaa ristiä. Nehän taitavat olla yksi ja sama. Mutta ristin kanssa eläminen – sitä on toinen juttu se.

Tiedän, että tänään pitäisi lähteä pyöräilemään, tehdä asioita, jotka auttavat vammaisia aivojani toimimaan normaalilla tavalla. Tiedän, että olen vastuullinen omasta hyvinvoinnistani. Mutta juuri tänään kaikki kaatuu päälle. Tänään selittämätön väsymys yhdistyy ruumiin kipuihin tavalla joka saa minut kerälle, itkemään kohtaloani.

”Jumala antaa meille ristin ja risti antaa meidät Jumalalle”. Minä uskon Guionin sanat, olenhan sen itsekin kokenut. Minä uskon, että Jumala on antanut minulle juuri sopivan ristin, juuri niin painavan, että se tekee minut avuttomaksi. Minä uskon, että se on rakkaudella räätälöity. Silti se usein sattuu enemmän kuin kestäisin.

Miten monesti olenkaan itkien anellut, että Jumala ottaisi nämä painot pois. Eikö Kaikkivaltias voisi parantaa aivovammaa, antaa hyviä yöunia, korjata aivojen ns virkeyskeskuksen? Eikö Hän voisi luoda uudet selkänikamat ja poistaa rikkinäiset? Eikö Hän voisi samalla tehdä muutaman muunkin pienemmän operaation keholle ja sielulle?

Olen kuullut, että risti on kevyempi kantaa, jos sen suostuu ottamaan vapaaehtoisesti. Siinä taitaa olla totuuden siemen. Minulle se tarkoittaa sitä, että en suostu katkeroitumaan ja vertaamaan itseäni toisiin. En suostu kyselemään miksi kaikki nämä kuormat ovat juuri minulla. Sen sijaan alan hiljalleen oppia kertomaan niistä Jeesukselle. Itkunsekaista nillitystähän se on, mutta se tuntuu helpottavan.

Risti tekee meistä yksinäisiä. Mutta juuri siinä yksinäisyydessämme, kun silmämme alkavat hahmottaa muotoja uudessa valossa, huomaamme olevamme suuressa joukossa. Täällä on muitakin ristinkantajia. Täällä on eri-ikäisiä ja -taustaisia ihmisiä. He ovat liittyneet sydämen kivulla toisiinsa ja niin jokainen risti on aavistuksen kevyempi.

Sielun hyytävä yksinäisyys

Korona-epidemia oli kuin pakkopysäytys täydestä vauhdista. Ulkoista äkkijärrutusta syvempi oli kuitenkin sisäisen kiireen vielä hyytävämpi seisahdus.

Jeesuksen ääni on ollut lempeä ja päättäväinen. Hän on pakottanut vetäytymään sivuun ja ottamaan kuin sivustakatsojan rooli omaan elämääni. Ja paljon olen joutunutkin näkemään: kiire on aiheutunut saavuttamisen halusta, hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, pelosta tulla unohdetuksi.

Yksinäisyys on pelottava paikka. Se on unohduksen reunama ja merkityksettömyyden syvä kuilu. 

On kuitenkin olemassa parantavaa yksinäisyyttä. Olen saanut olla löytämässä sitä reitillä, jota en olisi itse valinnut. Parantava yksinäisyys on sielun salaista seurustelua Herran Jeesuksen Kristuksen kanssa. Se on kuin portti maailmaan, jota olen kaivannut mutta en koskaan löytänyt. 

Yksinäisyydestä tulvii tyytyväisyys ja luovuus. Suru ja ilo vuorottelevat; ne tuntuvat olevan toistensa selkämyksiä. Pysähtymisestä voi alkaa nousta uutta toivoa ja voimaa, joka ei ole enää lähtöisin itsestä.

Jumala kutsuu minua uuteen, sinuakin. Matka saattaa käydä läpi kivun ja yksinäisyyden mutta palkinto on huumaava. Siunauksien maa löytyy juuri pimeän yön jälkeen.

Olemme turvallisissa käsissä. Yksin mutta aina Yhteydessä.