Heikkous ei ole romahdus, vaan kohtaamispaikka

”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa. – Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.’” (2. Kor. 12:9-10)

Minusta tuntuu siltä, että Paavali ilmaisee tässä niin syvän ihmisen ja Jumalan vuorovaikutukseen ja roolitukseen liittyvän periaatteen, että emme pääse sen ytimeen kuin niiden kokemusten myötä, joita emme haluaisi elämäämme. Miksi Jumala sallii sen ja sen asian meidän kohdallamme?

Miksi hän ei suostu vastaamaan itkuisiin rukouksiimme, vaan antaa meidän uupua ja välillä jopa katketa?

Paavalin mukaan katkeamisessa ei pudota pimeään, pohjattomaan kuiluun, vaan armollisen Kristuksen käsivarsille – sinä-minä-yhteyteen, jossa juuri minun heikkouteni avaa Jumalalle mahdollisuuden antaa uuden voiman käyttööni. Tai paremminkin hän voi valjastaa neuvottoman ihmisen omaan käyttöönsä aivan uudella tavalla ja antaa hänen elämäänsä kokemuksen merkityksellisyydestä ja jollekin kuulumisesta olemattomuuden kauhun sijaan.

Ehkäpä Jumala siis tietää, mitä hän tekee meidän elämässämme? Ehkä hän on kartalla paremmin kuin voisimme edes uneksia? Ja mitä parempaa me voisimme rukoilla tämän Kaikkitietävän edessä kuin pyytää: ”Ota sinä nämä pienet kätöset ja jalat, ota koko elämäni kaikkine arjen ja juhlan mausteineen ja tee siitä sinun ja minun näköinen erityinen seikkailu vailla vertaa”?

Jos Paavali on teologiassaan oikeassa ja Kristuksen voiman kohtaa juuri suurimman ahdistuksen ja heikkouden kaivonpohjalla, voimme olla varmoja siitä, että elämäämme tulee mahtumaan nyt ja jatkossa vaikeuksia ja vuoria, joita emme osaa ylittää. Samoin voimme olla varmoja siitä, että Jumala rakastaa meitä ja että jokaista elämämme notkahdusta ja epätoivon rääkäisyä kohden on olemassa taivaasta lähtöisin olevaa ja määrältään loputonta voimaa.

Kun elämä murtuu, Jumala puhuu

Jumala puhuu läpi Raamatun erityisellä äänellä niille, joiden elämä on pettämässä alta tai jotka ovat jo syöksykierteessä tai sen jälkeisessä tyhjässä toivottomuudessa. Kun profeetta Jesaja julisti vuosikymmeniä pohjoisen Israelin tulevaa tuomiota, muuttui hänen saamansa sanat heti kun kansa joutui kokemaan Jumalan tuomiona tapahtuneen pakkosiirtolaisuuden. Luku 40 alkaa sanoilla: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani” ja ne sanat Jesaja julisti Jumalan oikeutetut tuomiot kohdanneelle luopiokansalle.

Kun Daavid viimein nöyrtyi tunnustamaan virheensä Batseban ja tämän edesmenneen miehen Urian kohdalla, kirjotti hän psalmin 51. Raskaasti väärin tehneelle Daavidille Jumalalla oli antaa uusia, syvempiä salaisuuksia siitä armosta ja rakkaudesta, jota Hän lakkaamatta kokee murskattuja ihmisiä kohtaan. Tai niitä kohtaan, jotka ovat itse murskanneet itsensä ja siinä samalla ohessa myös muita ihmisiä. Synti on Jumalan tahdosta poikkeamista ja se hyvin usein kohdistuu sekä itseen mutta myös toisiin ihmisiin.

Jumala ei ole ajatuksissaan eikä suhtautumistavoissaan niin kuin me ihmiset. Me etsimme syyllisiä ja syyttömiä, edellisille langetamme tuomiot ja jälkimmäisille annamme lohdutusta. Ja sille on omat perusteensa ja aikansa. Mutta sekä Jesajan lohdutus että Daavidin löytö särkyneiden Jumalasta limaisee meille Jumalan, joka ottaa kämmelleen jokaisen särkyneen elämän ja tahtoo puhaltaa siihen uuden toivon tuovan elämänliekin,

”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, halveksi.” Sanat kirjoitti mies, joka ei voinut millään tavalla vakuuttaa itselleen saati toisille olevansa luvallisesti särkynyt. Ei, hän oli murhannut ystävänsä, koska himoitsi tämän vaimoa. Vielä lisäksi hän yritti jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, kunnes vuoden päästä Jumala lähetti profeetta Gaadin Daavidin luokse.

Raamattu on täynnä särkyneitä ihmisiä, luvallisesti ja luvattomasti. Vielä enemmän se on täynnä kertomuksia siitä ihmeellisestä ja ennallistavasta rakkaudesta, jota Isä tuntee jokaista lastaan kohtaan. Hellintä ja syvintä rakkautta Raamattu huokuu juuri särkyneitä kohtaa. Kaikkia särkyneitä, kaikin tavoin, vähän ja paljon, kerran ja lukemattomia kertoja särkyneitä kohtaan.

Kipeitä lähtemisiä

”Lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 12:1).

Uskon isälle Aabrahamille Jumalan lähtökäsky oli kipeä. Hänen oli jätettävä taakseen kaikki tuttu ja turvallinen, koko elämä.

Uuteen ei voinut astua ilman kipeitä hyvästejä. Aabrahamille Jumalan seuraaminen ei ollut jotain lisää entiseen hyvään. Se oli radikaali kutsu jättää kaikki ja uskaltaa astua johonkin, josta ei tiennyt mitään.

Jeesus kutsui opetuslapsensa myös radikaalilla tavalla. Läpi historian kristityt ovat saaneet kokea, että yhteys Vapahtajaan antaa kaiken mutta samalla vaatii kaiken.

Tutun elämänpiirin murtuminen tai jopa hyvästeleminen on raastavan vaikeaa. Lähteminen on aina vähintään haasteellista. Varsinkin, kun tulevasta ei ole muuta varmuutta kuin Jumalan Sanan lupaukset. Aivan kuin Aabrahamilla.

Irtautuneet juuret löytävät jälleen kotimaansa. Ehkä eivät samalla tavalla kuin ennen, ehkä ei enää tähän maahan ja tähän maailmaan.

Vaikka elämä on sarja lähtemisiä, se on samalla sarja uusia alkuja ja uusia päätymisiä.

Ole rohkein mielin. Saat sen mistä luovut. Tai jotakin paljon enemmän, ehkä erilaista mutta taivaallista.

Kohti Kristuksen tuntemista

”Niinpä miniä luen kaiken tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla” (Fil. 3:8)

Ennen Jeesukseen tutustumista Paavali eli monella tavalla etuoikeutettua, hyväasemaista voittajaelämää.

Apostolina hän joutui jatkuvaan riisumisen kouluun. Näyttää siltä, että Paavali riisuttiin kaikesta inhimillisestä turvasta. Menetykset tekivät varmasti kipeää.

Elämänsä lopulla hän toteaakin menettäneensä kaiken. Ne ovat kovia sanoja, jotka ohitamme helposti.

Oletko sinä kokenut kipeitä menetyksiä? Koetko kipua siitä, että olet joutunut luopumaan asioista, joista muut saavat edelleen nauttia? Olet uskon apostolin seurassa.

Paavali ei ainoastaan menettänyt monia tärkeinä pitämiään asioita, hän oppi jopa näkemään, että ne saattoivat olla tärkeimmän esteenä.

Sydän Kristukseen kiinnitettynä ja Häntä hengittäen Paavali näki elämänsä oikeassa valossa. Jeesuksen tunteminen oli verrattomasti arvokkaampaa kuin mikään, mitä tämä maailma voisi tarjota.

Kristus on aarre, jota meiltä ei voida varastaa. Sitä ei aika haalista eikä sen arvo haalene.

Ehkä juuri paljon menettäneinä sielumme alkaa suuntautua entistä vahvemmin ja puhtaammin taivaallisen omistamiseen.

Kohti Kristuksen tuntemista. Siinä on elämämme paras ja kestävin tavoite, päämäärä, jossa ollaan matkalla ja silti perillä.

Taivaan tavoittelu avaa avaa taivaalliset ja maalliset aarteet nautittavaksemme.

Vaikka kaikki muu menisi

”Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi raukeaisi tyhjiin” (Luuk. 22:32).

Pietari oli varma omasta tahdonvoimastaan ja sielunkyvyistään. Hän eli ihmisyyteen kuuluvassa kuvitelmassa, että oli jollain perustavalla tavalla parempi kuin toiset.

Pietari ei olisi koskaan voinut nousta uskon sankariksi, ensimmäisen seurakunnan sielunhoitavaksi johtajaksi ilman rankkaa ahdistusta.

Pietarin lankeamus oli toivottoman syvä ja totaalinen. Hän tipahti yhdessä hetkessä pilvilinnoista maankamaralle ja upposi maan sisään. Kaikki meni.

Pietarin elämässä taisteltiin lopulta yhdestä asiasta: kestäisikö hänen uskonsa Jeesukseen? Kestäisikö se, kun mikään muu ei kestänyt?

Usko kesti, ei Pietarin takia, vaan Jeesuksen. Kun Pietari putosi elämänsä synkimpään yöhön, Jeesus oli siellä odottamassa ja koppasi opetuslapsensa rakastavaan syliinsä. Siitä eteenpäin Pietarin sanoma oli aivan uudenlainen.

Niin, kyllä, kukaan meistä ei voi välttyä konkursseista tässä elämässä. Ei, jos tahdomme elää tavalla, joka tuoksuu evankeliumia ja tavoittaa kärsiviä ihmisiä.

Vaikka kaikki muu menisi, uskosi säilyy. Se kestää, koska sen kestokyky varmistetaan samasta paikasta, josta se alunperin annettiin.

Vaikka kaikki muu menisi ja putoaisit kauhuun, älä pelkää, päädyt Lohduttajan syliin. Päädyt Elämän ja Antajan käsivarsille ja siinä on samalla kaikki.

Anna huolesi ylöspäin

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoillen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon” (Fil. 4: 6).

Yksi Raamatun ihanimmista ohjeista ja lupauksista.

Kuinka paljon menneiden asioiden kipuilu, nykyisyyden raskaat taakat ja tulevaisuuden avoimet kysymykset vievätkään voimia?

Murehtiminen voi kääriä sielun tiukaksi palloksi ja varastaa iloiset värit elämästämme.

Unohdamme liian helposti, että meidän raskailla huolilla on paikka, jonne ne saa lähettää. Rukouksen voima on siinä, että se kiidättää asiamme Jumalan armoistuimen eteen nopeammin kuin mitkään maalliset yhteydet ja siinä, että rukouksien vastaanottaja on enemmän kuin kiinnostunut asioistamme.

”Kaikessa” tarkoittaa kaikkia mahdollisia asioita, jotka ikinä voisivat ahdistaa meitä. Se pitää sisällään kaikki ne asiat, joita sinä tänään kannat painavassa repussasi. Ne kaikki asiat saa antaa ylöspäin.

Huolten luovuttamista Jumalalle seuraa käsinkosketeltavan vahva lupaus: Tilalle tulee levollinen luottamus.

Levollisuus laskeutuu sinne, missä murheet on lähetetty ylöspäin. Vaikka asiat eivät olisi vielä muuttuneet, yli olosuhteiden ja järkeilyn nouseva rauha saapuu levottomaan sieluun Jumalan paluupostina.

Rauha on sen todellisuuden muistamista, että Jumala sekä kuulee kaikki huolemme että myös vastaa kaikkiin haasteisiimme parhaalla mahdollisella tavalla. Ihan varmasti. Aina.