Toisessa Kuninkaiden kirjassa on kertomus Juudan kuninkaan Hiskian uskosta ja epätoivosta. Suurvalta Assyria ahdisti hänen valtakuntaansa huolimatta siitä, että hän pyrki kaikin tavoin noudattamaan Jumalan tahtoa. Assyrian lähettiläät pilkkasivat hänen uskoaan Jumalan lupauksiin osoittamalla hänen heikkouttaan ja kurjuuttaan: ”Mutta lyö nyt vetoa minun herrani, Assyrian kuninkaan, kanssa. Minä annan sinulle kaksituhatta hevosta, jos sinä voit hankkia niille ratsastajat.” (2. Kun. 18:23)
Hiskialla ei ollut muuta perustetta vastustaa Assyriaa kuin luottamus Jumalaan. Ja juuri sitä vastustaja pilkkasi: ”Älkää kuunnelko Hiskiaa, sillä hän vain johtaa teidät harhaan sanoessaan: ’Herra pelastaa meidät.’” (2. Kun. 18:32)
Sanat kuulostavat niin kiusallisen tutuilta. Eikö niiden takana olekin liukas käärme, joka pyrkii lannistamaan heikon uskomme? ”Katso nyt elämääsi, eihän tuosta tule mitään? Olet sellaisessa suossa, ettei sieltä ole ennenkään kukaan noussut!”
Hiskia ei voinut väittää vastaan – emmekä mekään aina. Arki saattaa näyttää pelkältä loputtomalta juoksuhaudalta. Mutta Hiskian epätoivoinen kamppailu on taltioitu meille luettavaksi, jotta voisimme vastata kiusaajalle tänään. Hiskian luottamus Jumalaan oli lopulta vahvempi kuin koko Assyrian valtaisa armeija. Raamattu lupaa, että yksikään Herraan luottava ei joudu häpeään. Se on hurja lupaus, joka ansaitsee huomiomme.
”Hän johdattaa minua nimensä kunnian tähden” (Ps 23:3)
Vaikka olisin osannut kääntää elämäni suunnitellun kartan väärinpäin ja kääntynyt jokaisesta tienhaarasta harhaan.
Vaikka elämäni ”Olet tässä” -merkkini olisi toisella puolella maailmaa, vaikka syvimmän meren syvimmässä painaumassa, ei silti olisi Sinulta kateissa.
Vain käsi ylös riittää. Äänetön avunpyyntö, joka kyynelillä maustettuna saattaa liikkeellelähtöä malttamattomat enkelit matkaan.
Sinulla on voima. Sinulla on kosminen voima, jolla hetkessä siirrät yli ymmärrykseni käyvällä tavalla minut juuri karttaasi millilleen oikeaan kohtaan.
Tänään nostan käteni.
Odotan samaa askelten määrää kohti kotia kuin mitkä kävelin itsepäisenä pois.
Kun minä itken häpeästä, Sinä itket ilosta.
Yksi hätähuuto, yksi helppo ja niin kipeä kädennosto ja olen syvemmällä Kotona kuin koskaan ennen..
”Herra on minun paimeneni, mitään ei minulta puutu.” (Ps. 23:1)
Sanonta ”millainen xxx – sellainen xxx” ei sovellu, ei sitten yhtään kristinuskoon.
Lammas on eläimenä kiinnostunut vain kustakin edessään olevasta ruohotupusta tai tehdessään muuta se kävelee huolettomana otsa kiinni toisen persauksessa.
Ellei sivusilmällä näe kangastusta uudesta, herkullisesta mättäästä.
Lammas on eläimenä itsekeskeinen ja tyhmä. Se sekoilee, jää muusta laumasta ihan fyysisten tarpeiden viettelemänä, eksyy jos suinkin mahdollista. Eikä se kertakaikkiaan löydä itse takaisin lauman luokse tai kotiin.
Lammas on myös pelokas. Jäädessään yksin se saa hermoromahduksen. Loukkaantuessaan se jää ensimmäiseen pienenkin suojan antavan kiven kylkeen.
Kun lampaalla sattumoisin kuvataan Jumalaan uskovan suhdetta Jeesukseen, on Jumala tainnut tietää minkä eläimen valitsi?
Toki me kristityt yritämme näyttää pärjääviltä ja itsevarmoilta. Mutta totuus on se, minkä jokainen meistä joskus joutuu kipeästi myöntämään: me olemme auttamattoman typeriä, lyhytnäköisiä, itsekeskeisiä ja täysin ulapalla ilman Jeesusta.
Paimen onkin paras valioyksilö. Hän tuntee omat tyhmyrinsä ja kuhnurinsa nimeltä ja tekee kaikkensa taatakseen laumansa hyvinvoinnin.
Jeesuksen kaikki on muuten aika paljon.
Ja vielä parempaa: Daavidille Jumala ei ollut vain lauman paimen, vaan ”minun paimeneni”.
Mitä se tahtoo sanoa? Sitä aina uudestaan ahdingossa unohtavaa ihanaa tuutulaulua, että Jeesus on nimenomaan Minun Jeesukseni!
Koska Hän on jokaisen meidän ”Minun”, me saamme luopua tiikereiden ja panttereiden rooliasuista ja uskaltaa olla ihan… tyhmiä lampaita.
Sinä saat olla, ei pelkästään Hänen lampaansa, vaan myös tänään eksynyt ja kipeä lammas. Saat pelätä niin että villa pölisee.
Saat, koska sinulla on aivan ihana ja uskollinen Paimen, joka ei koskaan jätä sinua itsesi varaan.
Ajattele miten ihanaa on levätä Paimenen harteilla aina kotitarhaan saakka. Juuri kun säikähdät, että nyt muut näki eksymisesi, saatkin huomata, että kotona ei koko isossa Paimenen laumassa ole muita kuin eilen tai huomenna eksyviä kanssatolloja. Siis vain lampaita.
Tänä jouluna kuvittelen istuvani Jumalan joulupöydässä. Pöydällä on pellavainen, lumihiutaleista kudottu liina. Se on vielä tyhjä. Ihmettelen, kuinka pöydässä istuessani reisilleni tuntuu tipahtelevan jotain kosteaa.
Ahaa, saankin suuren, uteliaan enkelijoukon kanssa nähdä jouluesityksen. Onkohan tämä taivaan jokavuotinen perinne?
Mieleeni tulvii koulujen joulujuhlien lasten hellyttävät vuorosanat, pienten paimenien käsin vuollut sauvat ja niin totiset vuorosanat, jotka joskus jännittyneiltä pikkuisilta unohtuu. Onneksi hyväntahtoiset opettajat toimivat kuin näkymättöminä kuiskaajina.
Esitys alkaa rajusti, hätkähdän. Pöydän päässä istuva Isä on selvästi suuttunut ja vihainen. Hän katselee miljoonista pikkuruuduista luomaansa maailmaa ja kipu näyttää Hänen sydämessään kasvavan.
Hän ei ole passiivinen roolissaan, välillä Hän hypähtää kokemastaan vääryydestä seisomaan enkelijoukon säikähtäessä. Välillä Hän pui nyrkkejään ja vannoo ääneen kostoa.
Pyhä Henki on näytelmän vakuuttava juontaja. Hän vangitsee yleisön lyhyillä välispiikeillä, jotka antavat näytelmän kohtauksille ymmärrettävän taustan.
Poika istuu Isän vieressä, pöydän sivulla. Hän katselee Isän ilmeitä ja tuntuu ymmärtävän kuultujen sanojen syvyyttä muita enemmän.
”Taivaan tähden, kertokaa mitä minä voisin vielä tehdä? Miksi minut hylätään? Miksi kaipauksestani ja rakkaudestani syntynyt ihmiskunta kääntyy koko ajan Minusta pois? Näettekö, he juoksevat etsimässä onnea ja rauhaa kaikkialta muualta, mutta kukaan ei tule tänne meille?! Ja katsokaa, miten he tappavat toisiaan sanoillaan, keskittyvät itseensä ja ovat vielä niin itsevarmoja!
Yllättäen Pyhä Henki kertojana kuin vie meidät mijoonien ihmisten koteihin, juuri nyt jouluna. Minäkin saan kuin kurkistaa eri puolilla maailmaa lukemattomien ihmisten kulissien taakse.
Tämä osa näytelmää esitetään kuin diakuvina ilman ääntä. Mutta sanat ovat turhia. Valtaisa määrä rakkautta varten luotuja sydämiä huutaa vaille jäämistään niin kipeästi, että taajuuden kuulee vain taivas.
Näytelmä etenee ja sitä on yhä vaikeampi ennustaa. Isä itkee. Hän on sulkenut silmänsä mutta ei peitä kasvojaan käsillään. Kyyneleet valuvat vihan vääristämiltä kasvoilta yksi kerrallaan. Jokainen niistä putoaa valkoiselle, puhtaalle liinalle ja aiheuttaa jaloissa saakka tuntuvan tärähdyksen.
Isän kyyneleet ovat painavia. Vain Pojan kasvoilta voi lukea, että jokaisella poskipäitä alas vierivällä kristallipallolla on sisällään aina yksi ihminen. Yksi sydän, joka huutaa kenenkään välittämättä.
Näytelmässä onkin näköjään välitauko. Sujuvaliikkeiset tarjoilijat tuovat glogiä ja pipareita. Mutta en pysty irroittamaan katsettani Isän ja Pojan yhteisistä kyyneleistä. Kukaan muukaan ei edes liikahda. Miksi he eivät pidä taukoa?
En tiedä milloin näytelmän piti taas jatkua, mutta Isän neuvottomuus on hämmäntävän kipeää. Samalla Pyhä Henki avaa kerronnallaan Isän hapuilevaa ajatuskulkua.
Isän omaan olemukseen ei kuulu alistaminen eikä pakottaminen. Kun katselen kasvoja, jotka vaihtuvat kyyneleiden myötä suuttumuksesta hämmennykseen ja edelleen mitä syvimpään kaipaukseen ja kipuun, alan ymmärtää.
Isä ei ole heikko. Hän voisi pyyhkäistä luomansa ihmiskunnan olemattomiin yhden sormensa liikkeellä. Hän voisi uudelleenohjelmoida ihmiset tahdottomiksi roboteiksi. Hän voisi mutta ei voi.
Miksi ei, kyselee yleisö mielessään. Sydämeni kääntyy Isän puolesta, näytelmän ratkaisevan osan jokainen katsoja saa oivaltaa itse: Jumala kaipaa olla rakastettava hylkäämisen ja kivun hinnalla.
Isä ja Poika itkevät. Pyhä Henki juontaa joulun pääsanomaa ääni vapisten. Jumalan ainoa vaihtoehto oli järjetön riski.
Näen vielä loppukohtauksen, jota on aivan liian kipeää katsella. Vaikka suljen silmäni, Isän ja Pojan keskinäinen katse iskee miekan sydämeni läpi.
Enkelit riisuvat Pojalta Esikoisen kunniaasusteen, ottavat kirkkautta säteilevän sormuksen hänen sormestaan. Poika nousee ylös ja polvistuu Isän eteen luovuttaakseen Hänelle Voiman ja Kunnian kruunun. Isän kädet vapisevat.
Isän ainoa tapa rakastaa oli rakastaa rajattomasti enemmän. Rakastaa tavalla, joka alisti itsensä hylkäämiselle ja satuttamiselle. Rakastaa oikeutusta ja pelkoa enemmän. Rakastaa sydän verisenä ja vavisten, vaikka saisi vastineeksi vain lisää ivaa ja selänkääntämstä.
Rakastaa kaiken hinnalla, kaikella riskillä, rakastaa ilman mitään sielun suojaa, tietäen, että rakkaus tulee satuttamaan.
Rakastaa, jotta pääsisi toteuttamaan suurinta kaipaustaan edes yhdelle tipahtaneelle kyyneleelle: Saada rakastaa. Ja olla vapaehtoisen, vain puhtaalla rakkaudella uudelleen lähelleen löytämänsä ihmisen vastarakkauden kohde.
Kunnia Jumalalle korkeuksissa! Ja maan päällä rauha ihmisten kesken, jotka ovat jämähtäneet ihmisen kokoiseen rakkauteen ja rauhaan, jääneet satutetuksi tulemisen pelosta luomiensa kylmyyden ja kovuuden linnakkeiden sisään.
Jumalan kokoinen rauha, joulurauha on syttynyt vain siellä, missä ollaan oltu kyynelpöydän äärellä. Rauha eli sovinto, yhteys toteutuu Isän askelmerkkejä noudattamalla.
Kun rakkaus pakottaa kaatamaan tietämisen ja paremmuuden muurit, torjuu kilvellään arvostelut, syyttämiset, vikoilut ja ilkeät sanat; Kun Rakkaus haastaa pelon voimat ja saa niistä niskalenkin kaiken riskin hinnalla ja löytää huutamisen sijaan puhua niin hiljaa, että sen ääni kaikuu yli oikeutusten, vääryyden kokemisten, yli koston ja vihan kierteen – siellä joulu pääsee osalliseksi taivaan joulusta.
Tule Taivaan joulu! Tule Joulun Lapsi, joka et ole edes jouluna lapsi vaan Herra! Anna meidän avautua Sinun rakkautesi voimasta , ei Rauhanodottajiksi ja -nauttijiksi vaan Rauhantekijöiksi!
