Onko uskosi tuntunut ”luhistuvan” viimeaikoina? Oletko kokenut oman hartauselämäsi raskaaksi tai joidenkin ongelmien tulevan ylivoimaisiksi?
Tällaiset kokemukset ovat vaikeita ja ahdistavia mutta niissä on – uskallan väittää – Jumalan tarkoitusta takana. Vaikeuksien kautta meille opetetaan, ettei uskomme ole meidän tahdonvoimastamme tai kyvyistämme kiinni. Sitähän Pietarikin joutui opettelemaan kovan oppikoulun kautta.
Suostuessamme itse tulemaan heikoiksi, saamme tutustua Hyvään Paimeneen, joka aina etsii, kantaa ja hoitaa meitä. Saamme ymmärtää ettei uskomme ole meidän voimiemme ja tahtomme varassa vaan Hänen.
”Herra on minun paimeneni, mitään ei minulta puutu.” (Ps. 23:1)
Sanonta ”millainen xxx – sellainen xxx” ei sovellu, ei sitten yhtään kristinuskoon.
Lammas on eläimenä kiinnostunut vain kustakin edessään olevasta ruohotupusta tai tehdessään muuta se kävelee huolettomana otsa kiinni toisen persauksessa.
Ellei sivusilmällä näe kangastusta uudesta, herkullisesta mättäästä.
Lammas on eläimenä itsekeskeinen ja tyhmä. Se sekoilee, jää muusta laumasta ihan fyysisten tarpeiden viettelemänä, eksyy jos suinkin mahdollista. Eikä se kertakaikkiaan löydä itse takaisin lauman luokse tai kotiin.
Lammas on myös pelokas. Jäädessään yksin se saa hermoromahduksen. Loukkaantuessaan se jää ensimmäiseen pienenkin suojan antavan kiven kylkeen.
Kun lampaalla sattumoisin kuvataan Jumalaan uskovan suhdetta Jeesukseen, on Jumala tainnut tietää minkä eläimen valitsi?
Toki me kristityt yritämme näyttää pärjääviltä ja itsevarmoilta. Mutta totuus on se, minkä jokainen meistä joskus joutuu kipeästi myöntämään: me olemme auttamattoman typeriä, lyhytnäköisiä, itsekeskeisiä ja täysin ulapalla ilman Jeesusta.
Paimen onkin paras valioyksilö. Hän tuntee omat tyhmyrinsä ja kuhnurinsa nimeltä ja tekee kaikkensa taatakseen laumansa hyvinvoinnin.
Jeesuksen kaikki on muuten aika paljon.
Ja vielä parempaa: Daavidille Jumala ei ollut vain lauman paimen, vaan ”minun paimeneni”.
Mitä se tahtoo sanoa? Sitä aina uudestaan ahdingossa unohtavaa ihanaa tuutulaulua, että Jeesus on nimenomaan Minun Jeesukseni!
Koska Hän on jokaisen meidän ”Minun”, me saamme luopua tiikereiden ja panttereiden rooliasuista ja uskaltaa olla ihan… tyhmiä lampaita.
Sinä saat olla, ei pelkästään Hänen lampaansa, vaan myös tänään eksynyt ja kipeä lammas. Saat pelätä niin että villa pölisee.
Saat, koska sinulla on aivan ihana ja uskollinen Paimen, joka ei koskaan jätä sinua itsesi varaan.
Ajattele miten ihanaa on levätä Paimenen harteilla aina kotitarhaan saakka. Juuri kun säikähdät, että nyt muut näki eksymisesi, saatkin huomata, että kotona ei koko isossa Paimenen laumassa ole muita kuin eilen tai huomenna eksyviä kanssatolloja. Siis vain lampaita.
”Hän kaitsee laumaansa paimenen lailla. Hän kokoaa karitsat käsivartensa turviin ja kantaa niitä sylissään, johdattelee imettäviä lampaita” (Jes. 40:11).
En jaksa seurata sinua. Olet kuljettanut liian kuivia teitä, olen nääntynyt.
Anna minä pysähdyn tähän. Jätä minut ja keskity laumaasi. Ei hätää – niin minulle on tehty ennenkin.
”Etkö tiennyt, että aikuinenkin saa olla pieni ja avuton? Minä en ole kutsunut sinua mittaamaan omia voimiasi vaan lepäämään Sylissäni”
Mitä se tarkoittaa?
”Mitä pieni lampaanpoikanen tekee? Se on itseään suuremman sylissä. Joskus paahteen sattuessa se saattaa nähdä vain matkan varrelle sattuneen erämaan tai tuntea kuivan kitalaen. Silloinkin se on paimenen sylissä ja siitä pidetään huolta”
Johdattele tänään Herra Jeesus Kristus meitä pieniä imeväisiä. Puhu meille kielellä, jota ymmärrämme. Rakasta meidät uskoviksi ja ihmisiksi.
”Mutta palkkalainen… kun hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee, ja susi ryöstää ja hajottaa ne” (Joh. 10: 12).
Liiankin tuttu näytelmä: terävästi häntäänsä heiluttelevat, hampaitaan kiihkon valtaamana kalistelevat sudet tulevat, nuo kiiltäväsilmäiset julmat pedot, joille olen vain aamun kevyt croisantti.
Paimenet lähtevät karkuun ihan jokainen kerta. Huomaan jääneeni ruohomättäälle pääjoukosta ja ylimielisesti kuonoaan nostavat ryöstäjät kiristävät saartorengastaan. Ne raatelevat minut verille, iskevät hampaansa kiinni ja vaikka kuinka inisen kivusta, kukaan ei tule ja auta.
Kunnes eräs uusi paimen tuli eräänä päivänä paimentamaan meitä. Hän avasi portin ja kutsui minuakin nimeltä äänellä, joka sai sieluni värisemään turvaa. Mistä hän tiesi nimeni?
Taas sudet tulivat. Olin jälleen yksin ja tunsin nuolimaisten kulmahampaiden kiduttavan ristivedon jo ennen kuin joukon johtaja antoi merkin hyökätä ja tuhota minut.
Mutta uusi paimen juoksi jostain luokseni. Hän astui minun ja petojen väliin. Sudet piirittivät hänet ja yksi uskaltautui sivusta näykkäämään kiinni hänen pohkeeseensa. Tämä paimen ei säikähtänyt. Hän ei perääntynyt. Eikä karannut.
Sudet saivat tällä kertaa kohdata vahvempansa. Paimen tuli luokseni, silitti pelosta värisevää turkkiani ja otti pääni lämpimien käsiensä väliin. Hän katsoi minua niin kuin minä olisin enemmän kuin yksi siitä joukosta, jota hän palkkiota vastaan vartioi.
Olimme tottuneet, että paimenet vaihtuivat tiheään. Kukaan ei ollut kiinnostunut meistä kuin ponnahduslautana parempiin hommiin. Mutta tämä uusi paimen tuli luoksemme ja kysyi: ”Haluaisitteko tulla minun laumaani, minun huolenpitooni?”
Raatelevat sudet ilmestyvät edelleen osoittamaan kuihtunutta mahtiaan. Aina välillä jään katsomaan niitä, ja vanha pelko lamaannuttaa minut. Mutta kun vain katson Paimeneeni, tiedän olevani turvassa.
Hän on osoittanut sellaista rakkautta ja sitoutumista meihin ja ihan minuunkin, että luulen hänen olevan valmis vaikka kuolemaan puolestani.
Hiljalleen entiset pelot huuhtoutuvat mieleni sopukoista, ikävät ja kivuliaan muistot haalistuvat ja sisälläni alkaa soida ihan uudenlainen, kaunis, lämmin ja toivekas laulu.
Sisälläni uutta synnyttävä musiikki onkin juuri se sama, jota Paimeneni soittelee löytämällään rikkinäisellä ja korjaamallaan ruokopillillä meitä viihdyttääkseen.
Ja voi kun Hän soittaa ja katsoo minua – minä taidan olla maailman onnekkain lammas!
Daavid kirjoitti kuuluisat sanansa psalmiin 23: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Huomaan palaavani noihin sanoihin yhä uudelleen, ja ne puhuttelevat minua vuosi vuodelta syvemmin.
On melko varmaa, että Daavid kirjoitti kyseisen psalminsa jo melko iäkkäänä. Kuulen hänen sanansa koko hänen elämänsä läpi. Kun mietimme, millaisia kokemuksia siihen sisältyi – muun muassa vuosien pakoilu erämaassa, lasten menettämiset ja raskaat epäonnistumiset – on ihmeellistä, että hän pystyy kaiken tuon jälkeen kirjoittamaan Herran olleen hänen hyvä paimenensa.
Ajattelen, että kaikki Daavidin kokema yhdessä lujitti hänen suhdettaan Jumalaan. Elämänsä lopussa hän näki, että tämä oli johtanut häntä joka päivä ja että raskaillakin asioilla oli oma merkityksensä. Herra oli ollut se todellinen Hyvä Paimen: hänen huolenpitonsa alla Daavidilta ei ollut puuttunut mitään.
Koska Jeesus sanoi olevansa hyvä paimen, me saamme Daavidin paimenpsalmista lohduttavan kuvan siitä, miten Hän tahtoo huolehtia meistä. Hän kuljettaa väsyneet vihreille niityille ja kattaa meille evankeliumin pitopöydän mahdottomien tilanteiden keskellä.
Hän ei aina säästä meitä ”kuoleman varjon laaksoilta”, mutta kulkee sielläkin kanssamme meitä kantaen. Jeesus käskee kaikkien asioiden yhdessä myötävaikuttaa meidän parhaaksemme – jollakin tavalla, jota emme aina kykene käsittämään. Ehkä taivaassa ymmärrämme elämämme polkuja paremmin.
Näen vanhentuneen Daavidin sulkakynä kädessään kirjoituspöytänsä edessä. Menneet vuodet vierivät hänen silmiensä edessä, kaikki lukemattomat ilot ja surut ja kuin yhteenvetona hän kirjoittaa meidän tuntemaamme Psalmiin 23: ”Ei minulta mitään puutu. Ei puutu, koska Jumala on pitänyt minusta huolen.”
Tämä sama mies huusi monet kerrat sitä tuskaa, että Jumala tuntui olevan kaukana ja hän joutui kyselemään vaikeuksien kestäessä yli inhimillisen kestokyvyn, että oliko Jumala todella tyystin hylännyt hänet? Luottiko hän turhaan?
Sama mies kertoi olevansa useasti aivan näännyksissä ja tunsi tuskan aallot murtavan hänen voimansa elämän puolitiessä.
Psalmin 23 kirjoittaja kirjoitti niin rohkeasti kivuistaan ja Jumalan etäisyydestä, että jokainen maailmanhistoriassa kärsinyt ihminen saa hänestä samaistumispinnan. Kun omat sanat eivät enää riitä antamaan itkulle sanoja, tulee Jumalan rakastaja Daavid apuun.
Sulkakynä kädessään, kaikki aikaisemmat kokemukset kirkkaana mielessään hän silti kirjoitti: ”Ei minulta mitään puutu.” Ei puuttunut kivusta ja vaikeuksista, ei todellakaan. Mutta elämänsä lopussa hän näki, että kaiken takana oli rakastavan Jumalan sydämen syke. Kaikki oli tullut Jumalan käsien kautta. Hän oli tarvinnut kaikkea. Eikä Jumala ollut hylännyt, hän ei ollut todellisuudessa koskaan kaukana.
Miten rohkaiseva Daavidin yhteenveto onkaan. Se muistuttaa meitä siitä, että tarina on kesken. Ehkä olet tänään hukkumassa haasteisiin ja näännyt järjettömien ongelmien alle? Ehkä Jumala ei vastaa eikä tunnu olevan lähellä? Mutta minä olen varma siitä, että kerran sinä voit sanoa samalla tavalla: ”Ei minulta mitään puuttunut, sillä Herra oli minun hyvä ja uskollinen paimeneni.”
