”Ruumiini ja sieluni ovat riutuneet, mutta Jumala on sydämeni kallio ja ikuinen osani” (Ps. 73:26).
Psalmin 73 kirjottaja oli joutunut uskon yöhön. Hän tunsi päivä päivältä yhä syvenevää kriisiä itsensä ja olosuhteiden kanssa. Pahinta oli jäytävä kokemus siitä, että toiset saivat nauttia elämästä vailla ongelmia.
Psalmin kirjailija oli omistanut elämänsä Jumalan etsimiselle. Hänen sisällään kiehui kipu siitä, että omistautuminen Jumalalle ei näyttänyt tuovan siunauksia tässä ajassa. Päinvastoin ne, jotka hylkäsivät Jumalan, näyttivät kukoistavan.
”Minä mietin ymmärtääkseni tämän mutta se oli minusta kovin vaikeaa”. Niin se on meillekin. Jokainen syvästi kärsivä joutuu miettimään miksi -kysymystä. Eikä sopivia vastauksia tunnu löytyvän. Paitsi yksi: missä menin niin harhaan? Mitä olen tehnyt väärin?
Psalmin lopussa on Raamatun paradoksaalisimmat ja lohduttavimmat löydät. Ankara kärsimys tarjosi kirjoittajalle huikean näköalan: vaikka kaikki muu menisi, Jumalan läheisyydessä on ihmisen onni.
Juuri kärsimysten keskellä – ei niiden jälkeen tai niitä ennen – psalmista saattoi nähdä Jumalan salaisuudet. Valtakunnan aarteet, joita ei ilman kärsimystä voinut omaksua.
Jumala johdattaa tahtonsa tiellä pimeydessäkin. Hänen valkeutensa häikäisee juuri pimeässä. Kestävin ja tyydyttävin onnellisuus on löydettävissä juuri, kun se näyttää karanneen pysyvästi luotamme.
”Ei yksikään, joka sinua odottaa, joudu häpeään” (Ps. 25:3).
Vaikka elämä olisi tarjonnut katkerinta maljaa ja vaikka kipeä eilinen saisi polvet notkahtelemaan, minä odotan Jeesus Sinua.
Vaikka tänään kaikki näyttäisi toivottomalta, Minä odotan Sinua.
Vaikka olisin eksynyt kuin loputtomaan labyrinttiin enkä osaisi enää suunnistaa vihreille niityille tai virvoituksen lähteille, minä silti odotan Sinua.
Odotan, koska muuta en jaksa enkä osaa. Odotan, koska minä muistan ne lukemattomat kerrat, jolloin Sinä olet tullut ja pelastanut minut.
Sinä tulet aina, pyyhit pimeän ja helmoissasi hulmuaa jumalallinen toivo.
Tule tänään, tule jokaisen alakuloisen, toivottoman, epäonnistuneen ja liekin kadottaneen luokse.
Luo rakkaudellasi uutta, anna menneiden raunioiden lomasta kukkia uuden elämän kirkkaat värit.
”Tämä tieto on minulle ylen ihmeellinen, niin korkea, etten voi sitä käsittää” (Ps. 139:6).
Lannistuminen ja kiitos voivat olla samassa kiitävässä hetkessä. Toivottomuus ja toivo kohtaavat toisensa kolikon reunalla.
”Pimeys peittäköön minut” on monen huokaisu. Valoa on toivottu niin pitkään että pimeyteen alkaa tottua. Se tuntuu turvalliselta.
Vain vuosia pimeydessä olleet saavat ihmeellisen ymmärryksen: Jumalalla on käytössään pimeänäkökiikarit. ”Sinun silmäsi näkivät minut.” Ja yhä näkevät. Valossa ja pimeässä. Toivossa ja toivottomuudessa. Ilossa ja itkussa.
”..silloin minä olin järjetön enkä mitään älynnyt, olin sinun edessäsi kuin nauta…” (Ps. 73: 22).
Kun elämä valuu hiljalleen sormieni lävitse, yksi hiekanmuru kerrallaan.
Kun olin varma, että viimeisessä kourallisessa täytyisi löytyä timantti, edes pieni, tai jotain yhteenliitettyä, etteivät käteni olisi lopulta tyhjät, kuin elämää vailla.
Kun vankka Pohjoisnavan järkähtämätön jäämassa allani vavahtelee iskujen voimasta, jotka pirstovat kaikki kivulla löytämäni vankkumattomat jalansijat.
Kun lumituisku on niin kova, etten jättämistäni selvistä leivänmuruista huolimatta näe enää eilistä tulosuuntaani, enkä aavalla tyhjyyden horisontilla kykene ottamaan askeltakaan eteenpäin.
Niin, Jeesus, ei jälleen yksi kipeästi leikattu ihmissuhde, ei jälleen kaikella voimalla rakennetun kodin menetyksen tuska, ei konkurssit, eikä edes ihmisten iva ja ihmetys, ei, vaan minä pelkään että – uskallanko Jeesus sen sinulle hiljaa kuiskata: Minä pelkään, että Sinä järkyt allani.
Lähes kolmekymmentä vuotta olet ollut kanssani. Sinä olet ollut vierellä – en enää uskalla sanoa: Johtamallasi tiellä – vaan sillä elämäni polulla, joka syistä ja syyllisistä huolimatta voin kutsua omaksi henkilökohtaiseksi historiakseni.
Olet ollut kuin koko luomakunnan kaikkea järistystä ja uhmaa kestävämpi. Sinä olet ollut kaikkea sisältäni ja ulkopuoleltani kohtamaani tuhovoimaa suurempi. Sinun sydämesi kutsuva ja kaipaava rakkaus on ollut vetovoimaltaan kaikkea Tuhlaajapojan kapinallista olemustani vahvempaa.
Mutta tänään minä pelkään. Pelkään Jeesus, että kaiken muun pettäessä, Sinäkin petät. Niin, nyt sen uskallan Sinulle sanoa. Sillä ei tämän maailman istutusmaat ole se maaperä, jonne juureni kaipaavat.
Tänään tanner tärisee, tuisku on tuima ja pakkanen palelluttaa elämän. Se jäämassa allani, jonka ei pitänyt koskaan pettää, se vavahtelee ankarasti.
Minä pelkään, etten osaa ottaa sitä askelta, hypätä sille lohkareelle, joka pysyy pinnalla. Ja pelkään, että jään paikalleni ja kyvyttömyyttäni vajoan hyiseen, pohjattomaan pimeään.
Minä luovutan, ei minun voimani juosta altani karkaavaa maata riitä. Ei minun tukahduttava takertumiseni viimeisessä, hennossa toivon oksassa kestä. Ei minun ymmärrys riitä, ei aikaisemmat löytöni auta.
On Jeesus aika laittaa viimeiset kortit pöytään. Niin, jälleen kerran. Juoksen kuin kapealle ponnahduslaudalle, viimeisellä vimmaisella voimallani hyppään sen kärkeen, hetken kohoan ja sitten…
Kiitos Jeesukseni, että saan taas tänään muistaa. Juuri pudotessani maan vetovoiman nopeudella ulos elämästäni: Sinä kutsut minua sinne, missä jo olen ja minne aina saan palata.
Olkoon allani vaikka sitten tyhjää. Jatkukoon vajoaminen yli huomisen ja yli kaiken tulevan. Sillä en koskaan, en koskaan, voi pudotessani päätyä kuin tasan yhteen paikkaan.
Tänään saan pudota Sinun Syliisi. Ihan kuin eilen ja taas huomenna.
”Hän johdattaa minua nimensä kunnian tähden” (Ps 23:3)
Vaikka olisin osannut kääntää elämäni suunnitellun kartan väärinpäin ja kääntynyt jokaisesta tienhaarasta harhaan.
Vaikka elämäni ”Olet tässä” -merkkini olisi toisella puolella maailmaa, vaikka syvimmän meren syvimmässä painaumassa, ei silti olisi Sinulta kateissa.
Vain käsi ylös riittää. Äänetön avunpyyntö, joka kyynelillä maustettuna saattaa liikkeellelähtöä malttamattomat enkelit matkaan.
Sinulla on voima. Sinulla on kosminen voima, jolla hetkessä siirrät yli ymmärrykseni käyvällä tavalla minut juuri karttaasi millilleen oikeaan kohtaan.
Tänään nostan käteni.
Odotan samaa askelten määrää kohti kotia kuin mitkä kävelin itsepäisenä pois.
Kun minä itken häpeästä, Sinä itket ilosta.
Yksi hätähuuto, yksi helppo ja niin kipeä kädennosto ja olen syvemmällä Kotona kuin koskaan ennen..
