Huomio!

… äläkä unohda, mitä hyvää hän on tehnyt” (Ps. 103: 2).

Voiko Jeesuksen unohtaa? Voiko Kristitty unohtaa elämän lähteensä, ensimmäisten aikojen kyyneleet, jotka valuivat löydettynä olemisen iloista kasvoista, kaikki ne ihmeet, joilla Jumala on yhä uudelleen avannut tien läpi mahdottomuuksien?

Kyllä voi. Tänään juuri makasin sohvalla, en ilon kyynelten, vaan kivun kyynelten peittämänä, kiristysvanne rinnan ympärillä ja varmana siitä, että olen unohdettu ja liian kauaksi kadonnut.

Kaiken keskeltä pieni hiljainen muistutus ravisti pienellä tönäisyllään kuin Richterin asteikot ylittävä maanjäristys: ”Muistatko vielä minut?”

Tottakai muistan. Muistan historiallisen Jeesuksen, Raamatun Jeesuksen, kirkon ja oman uskontunnustuksen Jeesuksen, mutta kysymys olikin toinen. Muistanko elävän ja juuri minua rakastavan, minuun jo ensipäivästä sitoutuneen Jeesuksen?

Tunnustan: minulla unohtaminen onnistuu ihan joka päivä. Se käy aivan luonnollisen ponnistelematta.

Mutta muistaminen, se onkin toinen juttu. Se vaatii yliluonnollisen kosketuksen. Ihmeen, joka toteutuessaan ylläpitää suhdetta, jonka toinen jalka on tukevasti synnin soisessa maaperässä, toinen epäuskon pilvien toisella puolella, kosmoksen suurimman persoonan valtaistuimen kynnyskaiteessa.

Jeesus, minä tarvitsen sinua. Me tarvitsemme sinua. Luo muistamisen ihme jälleen tänään.

Anna meissä tapahtua se luomisen ihme, että Sinun lupauksesi muuttavat sisimpäämme kuin keväiset muuttolinnut ja rakentavat meihin pesänsä niin korkealle, ettei sinne näkyvän tai näkymättömän käsi enää ylety.

Mutta Sinun rakkautesi kantaa!

”… riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi.” (Ps. 13: 6).

Herra, etkö yhtään näe, missä painekattilassa joudun paistumaan päivästä toiseen?

Etkö kuule, kuinka vihollinen lyö rumpua ja tanssii kun minä kierin kivusta nurmikolla?

Etkö huomaa, että vain yksi lapsen askel erottaa minut elävien ja kuolleiden maailmasta?

Oletko tietoinen, että tarvitsen Sinua, ilman Sinua en pärjää enää? Ilman Sinua en osaa ottaa askeltakaan!

Mutta kuitenkin, jo sataan kertaan koettuna: Sinun rakkautesi kantaa! Syyttäjä saa pitää lukuisat puheenvuoronsa, todisteet painavat ryhtini kumaraan, mutta Sinä pidän puunuijaa kädessäsi!

Minä turvaan sinuun. Sinä olet suurempi kuin kaikki huutavat ongelmani. Sinä olet hyytävien sielun talvien Pakkasvahti!

Sinun rakkautesi kantaa tänään! Sen varaan lasken elämäni, voittoni ja lankeamiseni ja tiedän: olen turvassa ja kätesi ulottuvissa!

Tuskan ja vääryyden maailma

”Sinä olet sen nähnyt, silä sinä havaitset vaivan ja tuskan…” (Ps. 10: 14).

Tämä luomasi maailma, Jumala, on perustoiltaan vääntynyt vinoon. Täällä onni ei jakaudu tasaisesti ja keväisen nuppuun puhjennutta iloa saattaa seurata kulman takana sanomattomat kivut.

Tässä luomassasi maailmassa toiset saavat lennellä vapaina ja nauttia lempeistä lounaistuulista, toiset ovat halki elämänsä kuin moukarin alla taottavana.

Tämä maailma, jonka piti olla ilon, jakamisen ja yhteyden luja valtakunta, on pistoutunut kuin huone, jonne on heitetty kranaatti.

Liian paljon kauniiden liljojen tilalla on toivotonta tuhkaa ja toisille suunnatun välittämisen sijaan on tullut yhteyttä repivä itsekkyys.

Mutta Jumala, Sinä et ole hylännyt maailmaasi, joka on parantumattomasti sairas ja jossa sen asukkaat itkevät vaivojensa alla.

Ei, Sinä olet astunut alas, ottanut maailmasi uudelleen harteillesi ja vetänyt sydämeesi jokaisen kyyneleen ja jokaisen elämänhalun vievän tuskan.

Sinä rakastat maailmaasi, joka on armotta pilalla. Sinä olet avannut sen armottomuuteen armon ja arvottomuuteen arvon.

Ja Sinä olet luvannut nähdä maailmasi jokaisen elävän yksilön. Nekin, jotka kokevat olevansa jo kivusta kuolinkankeita. Sinä olet luvannut nähdä, astua vierelle, jakaa kaikki suru ja ottaa toivoton sydäntäsi vasten.

Sinulle minä annan sairaan maailmasi ja sairaan sydämeni tuottaman kivun. Sinä olet luvannut. Sinä olet luvannut.

Rauhoitu, sydämeni!

Voi näitä huolia!

”Kun minulla on paljon huolia sisimmässäni, sinun lohdutuksesi ilahduttaa sisimpäni” (Ps. 94: 19).

Huolet kerääntyvät kuin tummat ukkospilvet sielun taivaanrantaan. Pilvi kerrallaan ne uivat sisään ja täyttävät maiseman kunnes peittävät alleen kaiken valon.

Tumma taivas jyrähtelee uhkaavasti. Jokainen synkkä ajatus on kuin pelottava ukkosen paukahdus.

Huolet kerääntyvät sisimpääni eivätkä jatka matkaansa. Ne sijailevat itselleen makuupaikkoja ja uhkaavat jäädä asumaan.

Onneksi sielun koti ei ole tyhjä. Siellä on Herra Jeesus Kristus. Hän näyttää isotteleville uhkakuville ulko-ovea.

Jumala lohduttaa meitä muistuttamalla jostakin huolia suuremmasta. Kun yksikin lupausten valonsäde taittaa matkaansa läpi pilvien, se tuo mukanaan ilon ja helpotuksen.

Huolet kyllä kerääntyvät ja joskus tahtovat hukuttaa alleen. Mutta Jumalan lupaukset ovat totta silloinkin, kun kaikki näyttää epätoivoiselta. Kun sinä et jaksa olla vahva, on Herran Jeesuksen vuoro.

Sinä olet minun!

”Turvatkaa häneen joka aika, te kansa; vuodattakaa hänen eteensä sydämensä. Jumala on meidän turvamme” (Ps. 62: 9).

Miten minä aina unohdan sen kaikkien elämän tarjoamien kauppakassien alle lyyhistyessä, kassien, jotka ovat pullollaan avoimia kysymyksiä ja kipeitä huutoja, joille ei löydy vastaavia sanallisia ilmaisumuotoja, että Sinä olet minun?

Sinä olet minun. Imen näitä kolmea sanaa sisääni kuin taivaasta pudonnutta Elämän lähdettä ja puhallan kivun ulos. Annan hermostoni jokaiselle pingotetulle säikeelle luvan palautua alkuasetuksiin, lepoon, jota kipeästi kaipaan.

Sinä olet minun. Rohkea ajatus, oivallus, joka poukkoilee teologian harmaalla alueella mutta samalla osuu kuin nuoli päämääräänsä, Jumalaan ja kiinnittää minut lempeän tiukasti Häneen, joka on sanonut ”kyllä” minun kaikille myötä- ja vastoinkäymisille.

Sinä olet Jumala. Kaikkivaltias. Sinä olet se, joka sormien liikkeillä saa pihamme päivänkakkaran avautumaan ja yhtä helposti synnytettyä vaikka uuden, tutkimattoman kosmoksen. Ja Sinä olet minun.

Minulla on Sinut ja Sinulla minut, jotta minun katkenneet mastoni ja pohjaa repivät ankkurini eivät enää veisi minua syvyyksiin.

Ei, katketkoot kauppakassien kahvat ja pudotkoot vaikka koko elämä levälleen kuin Jaakon eväät, naurokoot kaikki todellisuudelle, joka pidetään visusti piilossa kunnes ihmisen väliverho repeää, mutta:

Sinä.

Olet.

Minun.