Voi näitä polkujani!

”Minä kerroin, mitä teitä olen kulkenut, ja sinä vastasit minulle. Opeta minulle lakisi” (Ps. 119: 26).

Oli mukana suoriakin teitä. Matkaa, jolloin aurinko paistoi, maallinen ja taivaallinen rinta rinnan saaden kasvoni ja sydämeni hehkumaan.

Oli tiukkoja käännöksiä, paikkoja, joissa olisin ajanut rallikuskin villillä vauhdilla metsään, ellet Sinä olisi istunut uskollisesti kartanlukijan paikalla.

Ja sitten oli niitä eksymisiä, oman tahdon teitä, kaatumisia, joista oli parempi olla hiljaa, haavoja, jotka sain nuolla itse.

Riittävästi eksyneenä ja aina tiukemman metsäisen umpikujan puristuksessa en voinut enää muuta, kuin huutaa Sinua. Ja Sinä tulit.

Sinulle uskalsin avata koko elämäni kurvit ja pientareet, Sinulle uskalsin näyttää haavat, jotka eivät koskaan umpeutuneet. Ja Sinä vastasit. Rakkaudella. Sinä itkit ja rakastit. Olit saanut minut kotiin.

Opeta minua! Opeta miten pysyisin jatkossa sinun reiteilläsi! Pidä minusta kiinni niin, etten koskaan enää pääsisi karkuun.

Olen väsynyt odottamaan, Jumalani!

”Olen väsynyt huutamisesta, kurkkuani kuivaa. Silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani” (Ps. 69: 4).

Psalmissa 40 saamme olla Daavidin seurassa ylistyslaulujen pauhatessa, silloin, kun Jumala on kiskaissut ylösnousemusvoimallaan palvelijansa mahdottomasta ja turmiollisten voimien (mitä se ikinä tarkoittaakaan..?) upottavasta juoksuhiekasta.

Helppoa olisi jäädä Psalmin 40 äärelle ja luottaa, että Jumala aina kuulee ja lähes välittömästi vastaa ja pelastaa meidät kulloisestakin kurimuksesta. Vaikka Daavid muistuttaakin, että hän joutui odottamaan pitkään Jumalan paluukirjettä, silti ajatus tukahduttavasta viiveestä unohtuu helposti kiitosrumban rytmeihin.

Psalmissa 69 ollaan tunneihmisen skaalan toisessa päässä. Jälleen juoksuhiekka on yllättänyt Daavidin elämän monimuotoisilla poluilla, huuto on ollut sama kuin ennenkin mutta nyt Daavid ei ole saanut kipeästi kaipaamaansa rukousvastausta edes siinä pisteessä, kun vain sierainpari näkyy pinnan yllä, vaan ”virta on huuhtonut minut mukanaan.”

Nämä molemmat ulottuvuudet ovat hyvä muistaa. Yksi saa tänään kiittää keuhkojensa laajuudelta, toinen vajoaa aina syvemmälle sinne saakka, missä majakoiden valo ei enää yllä.

Olisi tärkeää odottaa Jumalan aikatauluja, mutta odottavan aika on pitkä, joskus liian pitkä.

Epätoivon kokonaiseen mereen vajonneena Daavid jaksoi – ehkä viimeisen jumalallisen valonsäteen johtamana – muistaa, että Jumala kuulee sielläkin, missä viestiyhteydet ovat muuten poikki. Eikä vain sitä, vaan hän muisti, että Jumala kuulee köyhiä ja vaikka köyhä olisi joutunut jopa synnin, syyllisyyden, häpeän tai ahdistusten vankilaan, olisi vankilassa oleva silti ”Jumalan vanki.”

Minä väsyn, Jumalani. Minä jaksan odottaa vain hyvin rajallisen ajan ja kestää vain rajallisesti vaikeuksia. Mutta kiitos, että Sinä et väsy minuun. Kiitos, että Sinä et väsy ongelmiini etkä huutooni, joka muistuttaa monesti traktorin alle jäävän kissan vinkaisua. Ja kiitos, että Sinä tahditat elämäni sinfonian jokaisen sävelen!¨

Puhalla minuun uudelleen

”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki” (Ps. 51: 12).

Miten minä saatoin mokata niin pahasti? Miten saatoin unohtaa Jumalan käskyt, lähimmäisteni hauraan elämän ja antaa vallan himolle, jota ei voi selittää millään pienemmäksi kuin täydeksi tuhovoimaksi?

Enkö minä, Daavid, ollut Jumalan valitsema, eikö Hänen Henkensä asunut minussa ja enkö minä ollut kirjoittanut taivaallisen inspiraation vallassa lauluja, joissa nyt ymmärrän tuoksahtaneen ennenaikaisen itsekehun (esim. Ps. 17: 1-5)?

Mitä minä enää voisin sanoa sinulle, Jumalani? Käsiäni tahraavat kaikkein räikeimmät ja inhottavimmat synnit! Enää en voi luottaa omaan suoruuteeni, oman sydämeni puhtauteen, sillä nyt näen, että se on musta kuin piipun läpi pudonnut joulupukki.

Anna anteeksi! Eikä Herra vain sitä – mikä ei ole pieni pyyntö – vaan palataan yhdessä ihan alkuun ja luo minuun jotain uutta, entistä vahvempaa tavalla, jolla loit ensimmäisen ihmisen.

Puhalla sisälläni Elämää, uudista minut! Ehkä minun piti elää näin vanhaksi huomatakseni, että kaikki on Sinun varassasi? Minä petän alta kuin syksytalven ensimmäinen, hentoisella äänellä ritisevä jääkerros mutta Sinulla on voima ja valta puhaltaa vanhaankin astiaan uutta tulta!

Jumalani, luo minut jälleen tänään uudelleen, puhalla ja puhku, muovaa taitavilla käsilläsi, rakasta ja nuhtele, mutta älä ikinä, ikinä hylkää!

Kumarassa kulkevan itkua

”Herra, sinun edessäsi on kaikki minun halajamiseni, eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa” (Ps. 38: 10).

Isä, Kaikkivaltias Jumala, tänään pyörin ympärää olohuoneen lattialla selässäni iso vaellusreppu, joka on niin painava, että siellä täytyy olla sinun ”parhaat kivet ikinä vuosilta 0-2022” -kokoelma.

Jos jaksaisinkin oikaista kivusta käpertyneen ruumiini ja suunnata Sinulla sanoja, joita vain Sinä voit ymmärtää ja joihin vain Sinä voit vastata; nyt sanat valuvat kuin aamuyön kuola suupielistäni alas ja katoaa lattiaraiosta tavoittamattomiin.

Mutta Sinä etsit jokaisen sanani, Sinun korvasi tavoittavat nekin sanat, jotka jäivät voimattomana huulille kuivuneen kyyneleen seuraksi.

Sinä tiedät kaikki tarpeeni, elämäni ylivoimaiset Goljatit, paimenen vaatteisiin pukeutuneen sielunvihollisen myrkyllä terästetyt nuolet, jotka ovat uponneet syvemmälle, kuin mihin yksikään ihmisen tekemä balsami voisi valua.

Kiitos, että kaikki kaipaukseni, katkeamiseni, epätoivon ja raivon välimaastossa tukahtuen huudetut miksi -kysymykseni ja epätoivoiset ”Auta minua, Jeesus” – rukoukseni ovat sinun edessäsi enkeliesi puhtaaksikirjoittamina.

Isä, tänään minulle – kippuraselälle – riittää, että tiedän Sinun tietävän. Kun Sinä tiedät, taivaallinen postitoimisto on Sinun aikataulujesi mukaisesti kiireinen suunnassa taivas – maa.

Hei, kuulkaapas minua!

”Tulkaa, kuulkaa, niin minä kerron teille, kaikki te Jumalaa pelkääväiset, mitä hän on minun sielulleni tehnyt” (Ps. 66: 16).

Psalmin 66 tekijällä on matkalaukussaan suuri sanoma. Hän, joka oli jo luullut katselevansa elämäänsä viimeisen silmäyksellisen verran, saa aivan kuin uuden kutsumuksen ja sanoman, joka on omakohtainen, todellinen ja vakuuttaa Jumalan halusta halata ja pitää kiinni.

Jotta hän saisi sanomansa kirkkaat värit riittävän näkyviin, maalaa hän ensin elämänsä tumman taustan: ”Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niin kuin hopea sulatetaan” kertoo sellaisesta paahteesta, jossa ryhti painuu kasaan ja toivo lentää kuin pääskynen pihaoksalta tavoittamattomiin.

Tätä ilosanoman kuuluttajaa ei ollut kärsimys kiertänyt kaukaa. Ei, tuoreessa muistissa olivat verkkomaiseen satimeen joutuminen, elämän kuorma, jota vastaan hän taisteli ja silti joutui kantamaan sitä päivästä toiseen aina itkuun ja sieltä luovuttamiseen saakka.

Mutta kaiken päätepisteessä ei ollutkaan Päätepiste, vaan uusi alku. Niin yksinkertaiset, selittämättömät ja silmillä liian nopeasti harpattavat sanat ”mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen” ovat mahdollisia toteuttaa vain kristinuskon pyhälle mutta rakkaudessaan lähellä hengittävälle Vapahtajalle.

”Mutta” -sana tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Se oli kuin yllättävä, kaiken muuttava raikas keidas autiomaan paahtamalle, elämänsä jo hyvästelleelle kulkijalle. Jumalan täyteys oli kuin ovi, joka avattiin juuri siitä kohtaa, jossa ei pitänyt olla kuin betoniseinä ja sinun tuhat ja yksi nyrkiniskuasi.

Psalmin 66 kirjoittaja astuu kiireisen torin keskelle, ottaa pienen kuormalavan jalkojensa alle ja iloinen ääni alkaa kaikua: ”Tulkaa kaikki väsyneet ja epätoivoiset – minulla on teille sanoma taivaasta! Jumala rakastaa teitä ja Hänellä on teille ihania, uusia suunnitelmia, joista te ette tänään jaksa edes haaveilla! Minä olen siitä elävä esimerkki!”