Luovutan itseni rakkaudelle

”Viimein tulin Jumalan pyhäkköön.” (Ps. 73:17)

Aasafin tavoin olen kääntänyt sinulle selkäni ja potkin pihakiviä mustat pilvet pääni yllä. En ymmärrä sinua, Jeesus!

Olet antanut tien, joka saa sieluni laajenemaan ääripisteeseensä ja aina aika-ajoin puhkeamaan kivusta ja surusta.

Olet hiljaa, kun huudan sinua, et auta, vaikka kuinka huidon. Mökötän sinulle.

Sitten tulet vastaan ”Viimein” sanassa. Tartut olkapäähäni ja jää sulaa väliltämme. Minä sulan. Viimein, kaiken päätteeksi, odotuksen ja itkun jälkeen ja silti keskellä elämäni tunnemyrskyä sinä avaat minut ja saan nähdä: siinä Sinä olet.

Ymmärrän yhä vähemmän. Mutta kaipaan sinua enemmän. Laita kätesi olkapäälleni, kuiskaa salattuja sanoja ja käännä minut valoa kohti. Viimein ja jälleen kerran

Seison tai kaadun

”… jo kaukaa sinä näet aikeeni.” (Ps. 139:2)

Sinä, Herra, tiedät, kuinka istun päivästä toiseen elämäni palapelin äärellä ja ja yritän saada viimeisiä puuttuvia palasia paikoilleen, niitä tuskaisesti pyöritellen, väkisin paikalleen runtaten ja lopulta heittäen koko aikaansaannoksen ilmaan tuhanneksi sirpaleeksi vain, jotta aloitan hetken päästä itkuisena uudelleen.

Sinä tiedät hapuilevat askeleet, pimeän, joka kuiskii majapaikkaa, jotta voin hetken aikaa nuolla haavojani piilossa, kursia itseäni kokoon ja astua jälleen valoon, ehjempänä ja parempana – jotta Sinä avaisit sylisi ja rutistaisit.

Sinä tiedät tämän päivän etukenoisen juoksemisen, etten huomenna makaisi rähmälläni; tiedät huomisen vääjäämättömän painon; tiedät ne sakkokierrokset, joita itselleni määrään, jotta voisin uskaltautua jälleen armopoluillesi.

Sinä tiedät kuinka kiihkeästi haluan elää oikein ja kuitenkaan en ollenkaan; kuinka haluan etsiä Sinua ja samalla työntää selkäni taakse; vastustaa vastustamatonta ja antaa sen voittaa valmiiden selitysten kera.

Sinä, Herra, näet mitä ihmiset näkevät minussa. Ja niin paljon syvemmälle. Silti sinä tahdot rakastaa ja hellästi kuivata kyyneleeni. Sinä olet, Herra, elämäni ihme.

Pelkoa vai rakkautta?

”Herra, neuvo minulle tiesi… Paina sydämeeni syvälle pyhä pelko nimeäsi kohtaan.” (Ps. 86: 11)

Miten rakkaus ja pelko sopivat yhteen? Daavid eli rakkaussuhteessa ja kuitenkin hän pyysi pelkoa sydämeensä, mistä on kysymys?

Daavid ei pyytänyt vain pelkoa vaan pyhää pelkoa. Siinä missä pelko kutistaa kokoon, saa ihmisen vapisemaan, piiloutumaan ja katsomaan itseensä rangaistuksen valossa, pyhä pelko antaa ihmiselle parhaat mahdolliset elämän koordinaattipisteet.

Pyhä pelko on avautumista itseään suuremmalle. Sen muistamista, että en minä eivätkä toiset ole maailman keskipisteitä vaan kaikki pyörii lopulta suuremman navan ympärillä. 

Pyhä pelko on kuin kartta, joka painetaan syvälle kristityn sydämeen. Kartassa on värejä uhkuva raksi, jossa kuvataan tavoittelemisen arvoista aarretta. Sitä juuri Daavid rukoili pyytämällä jumalallista, erilaista pelkoa – kunnioitusta, kiitollista palvontaa – jotta hän osaisi elää elämänsä Taivaan Arkkitehdin piirustusten mukaan.

Ihme nimeltä armo

”Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!” (Ps. 36:8)

Olisipa minulla, Jumala, kyllin laaja sydän, että voisin ottaa vastaan sinun armosi koko voimassaan.

Vain pisaroita sieltä ja täältä vuotaa läpi pelkojeni muurien; jo pienet pisarat synnyttävät värejä harmaaseen maaperään.

Sinun anteeksiantamuksesi on kuin Päijänne, johon saisin hypätä kesäiseltä laiturilta ja sukeltaa pitkään raikkaassa vedessä; silti läträän lammikoissa ja vedän tarkat uimarajat toisille – etteivät he vaan löytäisi jotain, mitä itseltäni kiellän.

Sinun rakkautesi hyväilee kasvojani ja hipaisee selkääni silloin, kun olen syyllisyyden tähden kääntynyt pois ja pelkään etäisyyttäsi.

Kuinka pullotan sinua kuin vesikriisin aikana vain ymmärtääkseni, että tahdot juosta elämääni jokaisena päivänä elävän veden tavoin. Ihmeellinen on armosi, Herra. Ihmeellinen olet Sinä.

Suojaa minua taistelussa

”Herra, sinä olet väkevä auttaja, sinun kätesi suojaa minua taistelussa” (Ps. 140:8).

Kristityn elämässä on aina käynnissä taistelutila. Hyvinäkin päivinä sielunvihollinen haluaa kampittaa etenemistämme ja saada meidät horjumaan.

Vihollisemme on meitä viisaampi, sillä on pitkä kokemus kristittyjen toivon anastamisesta. Ovelat ansat ja juonikkaat suunnitelmat odottavat väsynyttä taivaltajaa.

Onneksi taistelu on todellisuudessa jo voitettu. Golgata oli kohtalonhetki pimeydenvoimille. Mutta kukistettunakin se pyrkii lamauttamaan Jeesuksen seuraajia.

Kun siis huonot uutiset rullautuvat vastaan kuin juoksumaton muovipäällyste ja pienestä toivon kynttilästä puhalletaan viimeinen turvavalo pimeällä reitillä, saan jättää taistelun Isäni huoleksi.

Suojaa Sinä minua kädelläsi. Nosta jokaisen kerran, kun kaadun ja puhalla uutta luottamusta hiipuvaan sieluuni. Auta minua seisomaan voiton – ilon ja levon – maaperällä. Olethan sinä minun Jumalani!