Raskaat aamut

”Minua kuritetaan kaiken päivää, minä saan kärsiä joka aamu” (Ps. 73:14).

Miten Jumala voi sallia omilleen niin paljon vaikeuksia ja kärsimystä? Aasaf yritti taivuttaa järkeään yhdistämään Jumalan hyvyyden ja kokemansa jatkuvan kärsimyksen sellaiseen uskontunnustukseen, jossa kumpikaan todellisuus ei menettäisi äänioikeuttaan.

Aasaf kuvasi elämäänsä sanoilla: ”Minä saan kärsiä joka aamu.” Juuri aamut ovat masentuneen, kärsivän ja vaikeuksiin uupuneen ihmisen pahimpia hetkiä. Vaikka ruumiin saisi väännettyä sängystä ja motoriikka toimisi automatiikalla kahvinkeittimelle saakka, sielu saattaa jäädä kosteisiin lakanoihin ja ilmoittaa pitävänsä välipäivän.

Ahdistus heitteli Aasafin elämää aamusta toiseen. Kysymys Jumalan hyvyydestä ja johdatuksesta oli niin kipeä, että hän muuttui katkeraksi: toiset näyttivät pääsevän helpommalla, mutta hänen elämänsä oli yhtä ulospuhallusta.

Aasafin sielun rauhoitti löytö, joka oli tuttu, mutta silti juuri ahdinkojen tulessa puhdistettu ja koeteltu: ”Sinä johdatat minua tahtosi mukaan.” Jumalaa ei tarvitsi aina ymmärtää mutta Häneen saisi luottaa. Hän saattoi tuntua kaukaiselta ja silti Häntä sai pitää kädestä kiinni. Hänen otteensa ei olisi koskaan löysä.

Minä luulen, että Aasafin aamuihin alkoi paistaa pienen pieni auringonsäde. Vaikka kauhut täyttäisivät vasta heräneen tajunnan ja askeleet kylpyhuoneeseen ja sieltä pakollisiin päivän haasteisiin tuntuivat ylivoimaisilta, silti Jumala johdatti häntä tahtonsa mukaan. Hyvän tahtonsa mukaan.

Pimeät, voimaannuttavat askeleet

”Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa” (Ps. 84:8)

Joskus reippaat, lennokkaat askeleet muuttuvat aroiksi laahausjäljiksi, askeleiksi, jotka otetaan hauraalla toiveella elämän rytmin muuttumisesta jälleen suotuisaksi.

Joskus askeleet kuljettavat jyrkänteelle ja sen yli tyhjän päälle, jalkojen vastuksena vain puhdas kauhu ja tietoisuudessa jyskyttävä pelko tuhosta.

Joskus polku tarjoaa silmiinkantamatonta suota ahnaine silmäkkeineen, tarttuvaa maaperää, jossa jokainen askel on puhdasta taistelua.

Joskus askeleet vievät pimeään, jonnekin jonne ei haluaisi mennä ja josta ei osaa löytää reittiään takaisin; paikkaan, jossa kaikki valmiit askelmerkit ovat kadonneet ja epätoivo sukeltaa sieluun, kulkipa sitten oikealle tai vasemmalle.

Erilaiset askeleet ovat elämän todellisuutta. Jumalan todellisuus lahjoittaa meille rinnakkaisen tavan nähdä askeltemme merkitys: olipa askeleemme pieniä tai suuria, kohti valoa tai varjoa, niillä jokaisella on oma paikkansa Jumalan aarrekartassa.

”Askel askeleelta” tarkoittaa, että jokaisella askeleella on väliä. Jopa askel taaksepäin voi olla Jumalan kartalla jättiloikka eteen, siirtyminen, jota emme muutoin koskaan saavuttaisi.

Elämä kuin kuristajakäärme

”Kuoleman köydet kiertyivät ympärilleni… minut valtasi tuska ja murhe” (Ps. 116:3).

Joskus elämä tuntuu kuin tinkimättömän itsevarmalta kuristajakäärmeeltä. Se kiristää otettaan päivästä toiseen, osoittaa ylivertaisuuttaan ja nauraa onnettoman pienille pyristelyillesi.

Elämä monine lonkeroineen voi saada sinut niin ahtaalle, ettet jaksa enää toivoa mitään huomiselta. Voimasi ovat kuluneet kuoleman köysien jäätävässä puristuksessa ja vaikka kuinka taistelet, paine vaan kasvaa.

”Silloin minä huusin Herran nimeä” – silloin, juuri silloin, kun huulet jo sinersivät ja maisemat alkoivat hämärtyä. Juuri silloin, kun jäljellä oli vain viimeinen henkäys ja sen jälkeen vääjäämätön kuolema ja tuho.

Kun toiset näkivät vain äänettömien huulten vapinaa, Sinä kuulit lapsesi itkun. Ja Sinä autoit. Sinä autat aina, et voi toimia toisin, sillä Sinä olet Jumalani, lämmin tuli takassa, untuvatakki pakkasessa.

Rääpälemäistä uskoa

”Etsi minut!” (Ps. 119:176).

Luulin, että minun piti kasvaa isoksi, niin vahvaksi, että voisin painaa takajalkani syvälle turpeeseen, nojata pelottoman soturin voimalla suureen kilpeeni ja nauraa taistelukentän mylvinnälle ja vihollisen rynnäköille.

Kuvittelin uskoni kasvavan aina sinne saakka, että voisin leijailla kotkan lailla yläilmoissa ja saavutuksistani käsin katsella muka-säälien toisten taaperrusta.

Tänään nostelen käsiäni avuttomana kuin pieni taapero, joka alahuuli virittyy kivusta ienrajaan ja huuto tuulettaa pieniä hammasnystyröitä. Yritän nousta ylös vain kaatuakseni samaan kohtaan vaippani päälle ja ollakseni yhä neuvottomampi.

Uskoni on kasvanut vuosien mittaan rääpälemäiseksi. Se on kelvotonta valuuttaa kaikkialla muualla, mutta ei luonasi. Sinulle yksi hysteerinen huuto on enemmän kuin kirjastollinen rukouksia, kauniita lauseita, opittuja sanavalintoja, jotka lopulta suuntautuivat vain itseeni, koska Sinua minulla ei ollut tarvetta tavoittaa.

Onko minulla vielä toivoa?

”Herra, onko minulla vielä toivoa? Kaikki on sinun varassasi” (Ps. 39:8).

Miten syvien menetysten, kipujen ja näköalattomuuksien läpi onkaan kulkenut se ihminen, joka kesken elämänsä joutuu kysymään: ”Onko minulla vielä toivoa?”

Samaa kysymystä kysyvät tänään tuhannet ihmiset. Jumalan rakkaat lapset hapuilevat fyysisten ja henkisten kipujen alla ja yrittävät etsiä tukevaa tarttumapintaa, josta saada otetta, maata, jonka päällä jalat eivät vajoaisi eilisen päiväkirjamerkinnöiksi.

”Onko minulla vielä toivoa?” nousee niiden huulilta, joita riisutaan tukiverkoista, jotka ovat kannatelleet tänne saakka mutta ovat tänään osoittautuneet liian heiveröisiksi.

Daavid vastaa itselleen yhdellä lauseella, jonka toinen pää ulottuu hänen hätäänsä ja toinen ylettyy taivaaseen: ”Kaikki on sinun varassasi”.

Jään miettimään sanojen syvyyttä. Näissä sanoissa on kristityn ilo ja elämä. Näiden sanojen varassa Jeesus eli elämänsä maan päällä ja kutsui seuraamaan esimerkkiään.

”Kaikki on sinun varassasi” on viimeinen huone ennen kaiken toivon päättymistä. Mutta se ei valmistakaan vierastaan katsomaan katkerana toisten menestystä ja avaa porttia kohti kuolemaa vaan lahjoittaa elämän, joka on täynnä merkitystä – elämän Isän tahdossa ja voimassa.