Piknikki autiomaassa

”He puhuivat Jumalaa vastaan ja sanoivat: `Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?´” (Ps. 78:19).

Kuluneiden viikkojen aikana Jumala oli tempaissut Israelin kansan Egyptin orjaleiristä hämmästyttävien ihmeiden kautta ja edessä oli aivan uudenlainen elämä.

Kansa oli saanut todistaa meren jakautumista kahtia, kalliosta pirskahtelevaa lähdevettä, suuntaa näyttävää pilvenhattaraa, joka kaiken lisäksi muuttui yöllä tulenhohteeksi. Kaiken jo tapahtuneen jälkeen olisi voinut kuvitella, että autiomaassa vaeltava kansa olisi ymmärtänyt luottaa Jumalan apuun kaikissa tulevissa haasteissa.

Mutta ei, heidän ajattelunsa pyöri rataa, jonka myös jokainen rehellinen kristitty joutuu toteamaan suurten ongelmien keskellä: ”Jumalako muka voisi auttaa juuri tässä tilanteessa? On totta, että Hän on auttanut aikaisemmin, mutta eikö tämä ongelma ole jo liian vaikea?”

Ei tietenkään ollut helppoa uskoa lounasliinan laskeutuvan taivaasta piknikin merkiksi, kun joka puolella oli silminkantamattomiin pelkkää paahtavan kuumaa hiekkaa.

”Hänkö voisi kattaa pöydän autiomaahan?” oli haaste, jossa Jumalan pitäisi luoda tyhjästä notkuvat herkkupöydät. Daavid kirjoitti samasta asiasta, mutta vielä vaikeuskerrointa lisäten: Jumala voi kattaa iloisen aterian jopa vihollisten eteen.

Vaikka siis sielu olisi piiritettynä vailla pakopaikkaa ja muureilla ilkkuisivat liukaskieliset uskon tuhoajat, Jumala kykenee kutsumaan meidät ihanan kesäiselle piknikille.

”Hänkö voisi?” kysymykseen Raamattu vastaa: ”Hän voi.” Ihmeellinen Jumala!

Mitä siis pelkäisin?

”Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27: 1).

Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla kanssani jokaisena päivänäni?

Mitä pelkäisin, kun Sinä olet kertonut suunnitelleesi jokaisen hetkeni äidin rinnoilta viimeiseen henkenvetoon?

Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla enemmän kuin satujen pullonhenki, Jumala, joka kestät kaiken elämäni painon ja vakuuttanut, ettet koskaan murru altani?

Olet viimeinen vakuutukseni, oljenkorsi, johon tartun suonsilmäkkeissä, riippumatto, joka on aina valmiina avaamaan hellästi keinuttelevan lepopaikan juuri silloin, kun elämän haasteet ovat potkineet minut lommoille.

Sinä olet elämäni turva.

Joko lakkasit Jaakko huolehtimasta?

”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala” (Ps. 46:11).

Minusta on tuntunut jo pitkään siltä, että kärrään murheita ja pelkoja kuin isoja, rumia kivenmöykkyjä ruosteisissa kottikärryissä, joiden rengas ulvoo mutkalla tavattoman painon alla.

Aina hetken uskaltaudun irroittamaan käteni ohjaksista ja suoristan selkäni, toivon, että vapaus voisi kiitää sieluuni lempeän tuulen tavoin ja sitten kuin kohtalon pakottamana alistun osaani ja pakotan itseni jatkamaan toivotonta kärräystä.

”Lakatkaa te huolehtimasta!” Olen toki lukenut kohdan monia kertoja ennenkin, mutta juuri tänään sanat tuntuivat puhuvan juuri minulle. Ja toivottavasti myös sinulle?

”Lakatkaa te huolehtimasta!” on kuin taivaasta jyrähtävä, lempeä mutta huutomerkkimäisen päättäväinen ja pysäyttävä Jumalan todellisuus. Se on Jumalan haaste lapsilleen, käskevä pyyntö irroittaa kouristuksenomainen ote niistä asioista, jotka yrittävät varastaa sisimpämme ja vetää meidät pyörremyrskyyn, jossa taivas maa, Jumala ja ihminen, kaikki ovat yhtä ja samaa sekamelskaa.

Tänään minä jätän kottikärryni juuri tähän, keskelle liujuista takapihaamme, annan kivien huutaa huomionkipeyttään ja sadatella uhkauksiaan samalla, kun istun takakuistille juomaan kahvia. En jaksa kantaa huoliani Jumalan luokse mutta luulen, että siitä huolimatta Hän on jo löytänyt jokaiselle murikalle sopivan ratkaisun. Hän on sentään Jumala!

Miksi olet masentunut, sieluni?

”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 42:6).

Miksi olet niin allapäin ja lamaantunut, sieluni? Miksi puet itsesi aamuisin synkkiin suruvaatteisiin ja tartut illalla itkun kyllästämään peittoon? Onko Jumala muuttunut?

Miksi olet niin täynnä pauhaavaa levottomuutta, miksi sydämesi lyö rintakehääsi vasten kuin vanha höyryjuna? Onko Vapahtajasi muuttunut?

Miksi kannat murheita päivästä toiseen repussa, joka on sinulle aivan liian suuri ja joka murtaa ryhtisi tehden sinusta harmaan muinaisjäänteen? Ovatko Jumalan lupaukset muuttuneet?

Ei, sieluni, sinä olet kuunnellut aivan liikaa ärjyvien petojen uhittelua. Olet katsonut eteesi piirtyviin ikiaikaisiin muureihin etkä ole muistanut katsoa niiden läpi taivaallisiin.

Sinä saat, sieluni, tehdä levollisen leirinuotion niille aloillesi ja kömpiä turvallisesti makuupussiisi. Ehkä nyt on vain aika odottaa? Ennen kaikkea muista: vielä saat kiittää! Jumalasi tulee aina viimeistään oikealla ajalla.

Kuin kuivunut maa

”Minä kohotan käteni sinun puoleesi, sieluni janoaa sinua kuin kuivunut maa” (Ps. 143:6).

Ränsistynyt portti, jonka yläpuolella aikoinaan ylpeästi itseään kannatellut nimikyltti roikkuu enää yhdellä kädellä elämästä kiinni: puutarha, joka vielä muistoissa kukkii mitä tulvivimpia väriyhdistelmiä ja kohottaa yläilmoihin luonnon taideteoksia, jotka saavat sielun kurottamaan kauneuden hurmiossa kohti seuraavaa aikaa – se kaikki on tänään poissa.

Sinä olet pidättänyt sateesi ja kaikki elämä on kääriytynyt kippuraan kuin sielulliseen itsesääliin, kuivunut harmaiksi haituviksi, jotka pala kerrallaan murtuvat ja katoavat tuuleen.

Jäljellä on vain muistot ja janosta raksahteleva maa. Sitä minä olen.

Mutta minä tiedän, että vielä sateesi koittavat. Ehkä tänään putoaa yksi vesipisara pilvettömältä, paahtavan kuumalta taivaalta. Ehkä huomenna toinen.

Vielä sateesi tulevat. Vielä tämä maa juo siunaustesi rankkasadetta, eloton ja iloton virkoaa henkiin, kasvit avaavat siipensä ja laulavat ilosta luomisvimmasi kastuttamina.