Oletko pettynyt?

”Sillä minun sieluni on saanut kokea pahaa kyllikseen, elämäni on lähellä tuonelaa.” (Ps. 88: 4)

Olen tavannut monia ihmisiä vuosien varrella, jotka ovat pettyneet sekä itseensä kristittynä että Jumalaan. Elämä on ollut heille liian kovaa. Matkan varrella on ollut särkymisiä, ihmissuhteiden rikkoontumisia, isoja ja pieniä lankeamisia ja ehkä myös jatkuvaa riittämättömyyden kokemusta.

Monet ovat jättäneet uskonsa ajatellen olevansa liian huonoja kristityiksi. Ihmiset ovat saattaneet lyödä kipeästi ja Jumala on ollut vaiti.

Tiedätkö, että juuri särkyneitä ja syrjään jääneitä Jumala etsii ja rakastaa? Jos luulet, ettet väärien valintojesi tai ongelmiesi takia kelpaa Jumalalle, minulla on sinulle uutinen: juuri sinua Hän rakastaa. Sinut Hän haluaa ottaa syliinsä ja lohduttaa.

Kristuksemme kutsuu meitä joka päivä yhteyteensä, jotta Hän saisi pitää meistä huolta, rakastaa meitä ja ohjata elämäämme. Ja syvimmin kristinuskon aarteet taitaakin vastaanottaa juuri ne, jotka ovat itsessään heikoimpia. He ovat riittävän tyhjiä voidakseen omistaa Kristuksen kirkkauden.

Matka kyynellaaksoon ja takaisin

”Onnellisia ne ihmiset, joiden voima on sinussa, joilla on sydämellään pyhät matkat!” Ps. 84:6

Sydämeni vavahtaa ajatellessani näitä sanoja ja niiden syvyyttä. Nopeasti luettuna ne tuntuisivat kertovan helposta elämästä ja vahvasta uskosta.

Tästä samasta asiasta Paavali kirjoitti satoja vuosia myöhemmin. Hän oli joutunut astumaan alas kyynellaaksoon oppiakseen tuntemaan Kristuksen voiman. Hän oli saanut armon ymmärtää, että todellisen Vahvuuden löytyminen tapahtuu oman heikkouden kautta.

Riisuttu ihminen. Siitä tässä jakeessa puhutaan. Sellaisesta ihmisestä, joka on joutunut riisuutumaan pois omasta voimastaan ja omista onnistumisistaan. Ei helpolla eikä omalla suostumuksella vaan lukemattomien kipeiden riisumiskoulujen kautta.

Riisuttuna ja tyhjänä ihminen uskaltaa nojata Jumalaansa tavalla, jota ei ennen tiennyt mahdolliseksi. Syntinen ihminen huutaa avukseen Vapahtajaansa ja syntyy ennennäkemätön kohtaaminen: syntinen ja pyhä ottavat toisensa omakseen.

Kun Kristus yksin jää yksin sielun tarttumapinnaksi – se on Raamatun todistus onnellisten ihmisten salaisuudesta. Heillä on mielessään pyhät matkat; heillä on jatkuva Rakastettunsa ikävä.

Kyynellaaksossa saatetaan viettää tovi jos toinenkin. Siellä saatetaan viettää kokonainen elämä. Mutta se on vain yksi näkökulma. Toinen näkökulma kertoo voimasta, lähteestä ja onnesta.

Miksi Herra seisot kaukana?

”Miksi, Herra, seisot kaukana, miksi kätkeydyt ahdistuksen aikana?” (Ps. 10:1)

Meillä monilla on siitä kipeitä kokemuksia: kun elämä kriisiytyy pahimmaksi umpisolmuksi, Herra Jeesus tuntuu olevan etäällä ja kätkeytyvän. Huudamme Häntä auttamaan, mutta apu tuntuu viipyvän päivästä ja viikosta toiseen?

Eikö Jeesus ole kiinnostunut meistä? Vai onko Hän liian heikko ottaakseen osaa ongelmiimme ja auttaakseen meitä? Olemmeko liian huonoja ja kurjia Hänen avulleen?

Psalmin kirjoittaja jatkaa toivorikkaammalla tavalla: ”Sinä olet sen nähnyt. Sinä havaitset tuskan ja vaivan, sinä otat ne käsiisi. Sinulle avuton uskoo asiansa, sinä olet orpojen auttaja.”

Jumala ottaa tuskamme ja kärsimyksemme käsiinsä. Hän näkee salatut sielun huudot ja katseilta piilossa olevat kyyneleet. Hän ottaa kipeän ihmisen asiat omakseen.

Kukaan ei voi olla liian huono Jeesuksen rakkaudelle, sillä Hänen sydämensä sykkii juuri köyhille, avuttomille ja orvoille. Niille, jotka ovat inhimillisen avun ulkopuolella.

Tunteissamme Jeesus tuntuu monesti olevan kaukana ja hiljaa. Mutta juuri Raamatun lupauksissa Hän astuu elämämme pimeyden keskelle ja vakuuttaa olevansa läsnä.

Kärsivä ja ajelehtiva ihminen löytää Sanasta lähelle tulevan ja rakastavan Jumalan ja se antaa kriiseissä ehkä sen ratkaisevan kiinnekohdan ja pohjan, jonka varassa jaksaa seistä yhden päivän kerrallaan.

Lamput loistamaan!

”Sinä saat minun lamppuni loistamaan. Herra, minun Jumalani, valaisee pimeyteni” (Ps. 18:29.

Jeesus kehottaa meitä kristittyjä olemaan maailmalle valona. Monessa kohtaa meitä kutsutaan olemaan ”palavia” ja näyttämään kristillistä uskoa ja rakkauttamme ympärillä oleville ihmisille.

Monet ahdistuvat Jeesuksen sanoista ja kokevat, ettei heistä loista mitään hyvää. He näkevät vain oman pimeytensä ja surullisina toteavat, ettei Jumala voi loistaa heidän kauttaan.

Daavid antaa ihanan lupauksen masentuneille kristityille: Jeesus saa meidän lamppumme palamaan! Se ei olekaan meidän tehtävämme. Me olemme kuin kuori, jonka sisään Jeesus puhaltaa oman liekkinsä.

Miten Jeesus saa valonsa näkymään meissä? Hän itse sanoi, että joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa paljon. Kun Hänen käsittämättömän suuri armonsa kohtaa meidän hyytävän pimeyden, meissä syttyy kiitollisuuden roihu.

Jeesus itse loistaa Häneen uskovissa ihmisissä. Hän saa meissä aikaan sen, mitä itse emme pysty tekemään. Saamme levätä Jeesuksen anteeksiantamuksessa. Kun armo saa kyllästää meitä, se peittää pimeytemme ja Kristus loistaa meissä kuin majakka myrskyn keskellä!

Ota minut suojaasi

”Sotajoukkojen Jumala, palaa takaisin! Katso taivaasta ja näe! Ota hoitoosi tämä viiniköynnös ja suojaa tämä taimi, minkä oikea kätesi istutti” (Ps. 80:15,16).

Sinä löysit minut orpona kivisestä louhoksesta. Istutit minut hyvään maahan. Juureni saivat painua syvälle Sinun armoosi ja rakkauteesi. Kastelit minua huolenpidollasi ja ravitsit minua pelastusteoillasi.

Sitten tuli kaikki nämä myrskyt. Juureni kestivät ensimmäiset tuulet ja mutta nyt: katso taivaasta ja näe! Huomaa, miten myrskyt puhaltavat ylitseni yhä uudelleen ja juureni ovat katkeamassa.

Ota minut hoitoosi, suojaa minua kädelläsi! Ole Sinä minulle kuin suojaava katos rankkasateella, kuin muurattu seinä myrskyssä.

Jos sinä et pidä minusta huolta, nämä myrskyt vievät minut mukanaan. Silloin minulle jää vain katkenneet juuret; haaleat muistot sinun armosi maaperästä.

Pidä siis taimestani – elämästäni – huolta. Käske myrskyjen laantua. Tai jos niiden täytyy edelleen puhista, anna juurieni kasvaa yhä syvemmälle Sinuun.