Langennut saa erityiskohtelun

”Mutta menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: `Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän teille sanoi.´” (Mark. 16:7)

Pietari oli langennut pahasti. Hän oli tietoisesti kieltänyt tuntevansa millään tavalla Jeesusta yönä, jona Hänet tuomittiin. Hän ei kokenut enää kuuluvansa opetuslasten joukkoon. Syyllisyys ja häpeä rusensivat hänen sisintään.

On mielenkiintoista, että juuri ja ainoastaan Markuksen evankeliumi kertoo meille tämän pienen lisäyksen: ”myös Pietarille.” Tiedämme, että Markus kirjoitti evankeliuminsa Pietarin puheiden perusteella. Pietari on siis halunnut korostaa kuulijoilleen sitä, kuinka Jumalan armo tavoitti hänet. Hänet, joka ei olisi armoa enää ansainnut.

Noiden sanojen olisi kuulunut kuulua näin: ”menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, paitsi Pietarille…” Se olisi ollut oikein ja niin me olisimme luultavimmin tilanteen arvioineet.

Sen sijaan Pietari sai Jeesukselta erityismaininnan – häntä kutsuttiin nimeltä rakkauden ja armon piiriin.

Myös sinua kutsutaan nimeltä. Olet saattanut langeta pahasti etkä enää usko kuuluvasi Jumalan perheväen yhteyteen. Ehkä kuvittelet, että Jumalan armon sanat kuuluvat niille toisille opetuslapsille.

Mutta juuri sinä olet tärkeä. Sinä olet Jumalan silmissä ja sydämellä kaiken tavoittamisen arvoinen. Armo kuuluu myös sinulle.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä

”Vaikka muut loukkaantuisivat sinuun, en kuitenkaan minä.” (Mark. 14:29)

Pietari oli vakuuttunut siitä, ettei Jeesus ollut aivan ymmärtänyt hänen sitoutumistaan ja vahvuuttaan. Jeesus oli sanonut, että kaikki opetuslapset tulisivat hylkäämään hänet – Pietari korjasi Jeesusta toteamalla, että muut saattoivat kyllä epäonnistua, hän ei.

Miten tuttu ajatuskaava tämä onkaan. Se taitaa asua jossain ihmisyyden ytimessä aina syntiinlankeamuksesta lähtien. Emme millään suostu uskomaan, että meissä itsessämme asuu valmius kaikkiin mahdollisiin epäonnistumisiin.

Kun kuulemme uutisia kristitystä, joka lankesi siihen ja tähän asiaan, mielessämme saatamme kokea salaista mielihyvää siitä, että itse emme ikinä tekisi moista. Sanomme kyllä, että onhan meilläkin omat heikot puolemme, mutta lisäämme ajatuksissamme perään: ”mutta minä en koskaan kuitenkaan tekisi niin ja niin.” Tällainen asenne on meidän lihallisuuttamme ja Jumala haluaa kasvattaa meitä siitä pois.

Me jokainen kykenemme tekemään mitä tahansa pahoja asioita ilman Jumalan armoa. Pietari käsitti sen oman epäonnistumisensa kautta ja ehkä mekin tarvitsemme omamme?

On suurta armoa ymmärtää, miten samalla viivalla me kaikki ihmiset olemme Jumalan edessä. Olemme yhtä syntisiä ja tarvitsemme yhtä kipeästi Vapahtajaa Jeesusta Kristusta.

Kun kohtaamme oman syntisyytemme, emme ehdi vikoilemaan muiden puutteita. Meillä on itsellämme kiire juosta Ristin luokse.

Apostolin vakava epäonnistuminen

Kirjoitan nyt apostoli Pietarin vakavasta epäonnistumisesta. Arvelet kai, että käsittelen sitä yötä, kun hän kielsi Jeesuksen? Ei, nyt tutkimme vuosia myöhemmin tapahtunutta Pietarin toimintaa, jolla hän vaaransi koko evankeliumin puhtauden.

”Kun Keefas oli tullut Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin.” (Gal. 2:11)

Kerron tapahtuman taustan lyhyesti, jotta voimme soveltaa tätä esimerkkiä omaan elämäämme. Pietari oli yksi alkuseurakunnan johtohahmoista ja hänelle evankeliumin kirkkaus oli selvä asia. Hän oli Korneliuksen talon tapahtumissa viimeistään oppinut, että Jumala vanhurskauttaa ihmiset uskosta, ilman lain vaatimia tekoja. Pakanoiltakaan ei siis vaadittu lain noudattamista vanhurskauden saamiseksi vaan usko Kristukseen yksin riitti. Tätä taistelua lain merkityksestä pelastuksen suhteen käytiin tosin jatkuvasti. Juuri Pietari piti Apt. 15 luvun Jerusalemin kokouksessa keskeisen puheenvuoron evankeliumin vapauden säilymiseksi.

Antiokiassa vuosia myöhemmin hän pakanoista koostuvan seurakunnan edessä lankesi raskaasti. Tuskin olemme tulleet ajatelleeksi, kuinka järkyttävä hänen epäonnistuminen oli. Hän oli ensin osoittanut täyttä ystävyyttä pakanakristityille näyttäen, että he olivat uskonsa tähden yhtä pyhiä kuin juutalaiset lakia noudattavat kristityt. Kun paikalle tuli Jerusalemista juutalaisia ”lainkiivailijoita”, Pietari eristäytyi seurakunnan pakanakristityistä ja alkoi taas viettää juutalaisia tapoja tuttaviensa kanssa. Tällä toiminnallaan hän viestitti: ”Te pakanakristityt olette edelleen syntisiä, ettekä ole samalla tasolla kuin me lakia noudattavat juutalaiset. Siksi en voi enää aterioida kanssanne.”

Paavali näki, että evankeliumin totuus oli sekä tuossa seurakunnassa, että jatkossa kaikkialla uhattuna. Hän nousi vastustamaan Pietaria julkisesti ja moitti tätä teeskentelystä. Aihe oli vakava ja nuhde paikallaan. Pietari oli hämärtämässä Jeesuksen sovitustyön merkityksen oman pelkonsa takia. Hän oli johtomiehenä näyttämässä esimerkkiä, joka olisi johtanut pelastukseen evankeliumin ja lain yhteisvaikutuksena.

Tästä nousee meille esiin kaksi asiaa. Ajattele, että Pietari saattoi langeta näin raskaasti? Se osoittaa meille, kuinka syntisiä me olemme itsessämme. Olemme syntisiä ja puutteellisia asemastamme ja Jumalan valtakunnan hyväksi tekemästämme työstä huolimatta. Ja toisaalta, me tarvitsemme Jumalan antamaa ymmärrystä ja viisautta, jotta todella voisimme elää evankeliumin vapauden mukaan. Jos Pietari oli kaikkien vuosien jälkeen menettämässä totuuden, miten paljon helpommin se käy meiltä?

Tarvitsemme jatkuvasti kuulla sanomaa Kristuksesta, joka on annettu meille elämäksi. Tarvitsemme kuulla sanomaa syntien anteeksiantamuksesta ja Jumalan loputtomasta armosta. Me tarvitsemme kuulla evankeliumia, johon ei ole sekoitettu yhtään lakia. Eli meidän osuuttamme. Yksin evankeliumi julistaa meidät vanhurskaiksi ja tekee meidät Jumalan lapsiksi. Jos ja kun tämä sanoma hämärtyy omastatunnostamme, me alamme voida uskossamme huonosti. Kun siis Jumala tahtoo aina ja jatkuvasti hoitaa ja vaalia uskoamme sekä vahvistaa sitä, Hän opettaa meille sanomaa Pojastaan!

heina_DSC07131.png

Taluta minua!

”Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani. Taluta minua, pelasta minut niin pidän määräyksesi aina mielessäni.” (Ps. 119: 116)

Liian kovissa paineissa ja olosuhteissa mieli murtuu. Talorakenteissa puhutaan kosteuspisteestä, mutta ihmisten kohdalla voisi kai puhua murtumispisteestä? Mieli voi murtua toistuvista tragedioista tai yhdestä liian suuresta kriisistä.

Raamatun ihmiset näyttävät joutuneen lähes poikkeuksetta särkymään. Ajattelen Pietaria Jeesuksen viimeisenä yönä; hän taisi murtua pahemmin kuin ymmärrämmekään. Paavali joutui särkymään toistuvasti niin, että häntä lopulta voitaneen kutsua heikkouden ja lohdutuksen apostoliksi. Aabraham, Jaakob, Joosef – he kaikki kävivät ankaria kuolemankouluja.

Mielen murtuessa on neuvoton olo. Ei tiedä, miten jatkaisi hetkeä, jossa elää, saati tulevia päiviä. Silloin voi kokea joutuneensa pimeyteen, jossa ei osaa ottaa yhtään askelta. Jokainen askel tuntuu satuttavan. Siellä taisi psalmintekijä olla, kun hän pyysi Jumalaa taluttamaan häntä.

”Taluta minua.” Miten ihanan puhuttelevat sanat. Tässä olen, Herra, rikottu, neuvoton, kyvytön jatkamaan elämääni. Ota kädestäni kiinni. Vedä niin vahvasti, että seuraan sinua vaikka pelkäisin ja epäröisin. Taluta määrätietoisesti ja hellästi. Jos viet kohti pimeää, pidä yhä tiukemmin kiinni ja kuiskaa matkalla jotain lohduttavaa. Älä jätä minua vaikka en osaisi tai jaksaisi sinua päättäväisesti seurata. Älä vie toivoani vaan lahjoita sitä jokaiseen hetkeeni.

Keskeneräisinä

Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. (Joh 16:12-13)

Jos meidän ihmisten pitäisi olla valmiita ja täydellisiä ennen kuin Jumala voisi toimia kauttamme ja käyttää meitä, ei siitä tulisi yhtään mitään. Kun Jeesus valtuutti ensimmäiset opetuslapsensa julistamaan Jumalan valtakuntaa ja parantamaan sairaita, hän tiesi kyllä ihan tarkalleen millaisia raakileita opetuslapset olivat. Kuinka paljon enemmän heillä olisi opittavaa!

Esimerkiksi Pietarin elämässä näkyy selvästi hänen inhimillinen rajallisuutensa. Paitsi että Pietarilla oli hiukan väärät luulot omien kykyjensä suhteen, ei hän koskaan ollut oikein tajunnut myöskään sitä, mitä varten Jeesus oli tullut maailmaan. Valtakuntaa perustamaan tietysti, sitähän kaikki odottivat. Kun Jeesus sitten kuoli ristillä, Pietarin maailma romahti. Taidanpa tästä lähteä kalaan, sanoi tuo entinen ihmisten kalastaja. 

Mutta Jeesus nousi haudasta ja ylös taivaaseen! Ja lupasi vielä Pyhän Hengenkin, jotta työ voisi jatkua. Sitten tulikin jo helluntai, ja opetuslapset lähtivät liikkeelle.

Olivatko he nyt sitten valmiita ja täydellisiä? Ymmärsikö Pietarikin nyt vihdoin kaiken? Tuskinpa vain.

Kun Pietari Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen piti tunnetun helluntaisaarnansa, hän julisti juutalaisille Jumalan anteeksiantoa sillä edellytyksellä, että nämä kääntyvät ja tunnustavat syyllisyytensä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Muuta hän ei Jeesuksen kuolemasta vielä osannutkaan sanoa. 

Myöhemmin Korneliuksen kodissa Pietari sitten oivalsi pelastuksen olevan tarjolla kaikille, myös pakanoille. Jeesuksen  sovitustyöstä Pietari opettaa kuitenkin selkeästi vasta kirjeessään (1 Piet 2:24 ja 3:18). Onkin selvää, että evankeliumin koko olemus kirkastui hänelle vasta vähitellen, ajan kanssa.

Silti voimme nähdä Raamatusta, että Pyhä Henki toimi koko ajan voimakkaasti Pietarin elämässä ja hänen kauttaan. Meidän keskeneräisyytemme ei siis todellakaan ole Jumalalle mikään este. Hidaste se voi tosin joskus olla. Mutta ei sekään Pyhää Henkeä pahemmin haittaa. Hän lähtee aina siitä missä me juuri nyt olemme, ja hänellä on kyllä aikaa opettaa meitä.

Kirjoittaja: Markku Sarento

Markku ja Johanna Sarennon www-sivut

keskeneräisinä_DSC03237