Jeesuksen toinen tuleminen

Evankeliumeista saa sen kuvan, että Jeesukseen kiintyivät eniten ne, joiden elämä oli niin puutteellista ja rikkinäistä, että he uskaltautuivat tulla Jeesuksen luokse tyhjinä ja ilman puolusteluja. Juuri he kokivat syvimmällä tavalla Jeesuksen armon ja rakkauden ja se antoi heille aivan uuden elämän merkityksen.

Ajattele, miten Maria Magdala itkee Jeesusta haudalla ja haluaa mieluummin kuolleen Jeesuksen kuin ei Jeesusta ollenkaan. Juuri hänelle Jeesus näyttäytyy ensimmäisenä ja hän saa viedä ilosanomaa muille opetuslapsille. Ajattele Sykarin kaivon naista, joka syvässä häpeässään kohtaa Jeesuksen ja Jeesuksen rakkauden kohdanneena hänestä tulee Samarian ensimmäinen evankelista.

Ajattele Pietaria, joka tunnustaa Jeesukselle jo tutustumisen alussa olevansa syntinen mies ja joka vielä johtoaseman saatuaan epäonnistuu surkeasti. Tämä sama Pietari julistaa myöhemmin rohkeasti, että Jeesus on Herra!

Entä jos olisi niin, että tämä sama kaava on tänäänkin voimassa oikeaan valvomiseen ja Jeesuksen odottamiseen? Voisiko rakkautemme Jeesusta kohtaan roihahtaa uusiin liekkeihin, kun uskaltautuisimme tulla rohkeasti syntisiksi? En tarkoita sitä, että alkaisimme ehdoin tahdoin rikkoa Jumalan tahtoa vastaan vaan sitä, että uskaltaisimme nähdä mitä omassa sydämessämme asuu?

Jos uskallamme olla totuudessa itsemme suhteen, niin meissä jokaisessa asuu kyky ja halu rikkoa ihan jokaista Jumalan käskyä vastaan. Huolimatta siitä, kuinka moraalista ja kristillistä elämämme ulkoisesti on, me hukumme joka päivä synteihimme ilman Jumalan suunnatonta armoa.

Entä jos uskaltautuisimme tulla Jeesuksen luokse juuri yhtä selittelemättä ja avoimesti kuin ensimmäiset hänet kohdanneet? Voisiko meille käydä niin, että Jeesuksen armo ja rakkaus valloittaisi meidät? Voisiko meistä tulla niitä syntisiä naisia ja miehiä, jotka itkevät Jeesuksen jalkojen juuressa ja jotka rakastavat paljon, koska saavat paljon anteeksi? Ja koska rakastamme, niin kaipaamme häntä. Odotamme Häntä tietäen, että rakkaamme saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä.

Herramme tule!

Langennut saa erityiskohtelun

”Mutta menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: `Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän teille sanoi.´” (Mark. 16:7)

Pietari oli langennut pahasti. Hän oli tietoisesti kieltänyt tuntevansa millään tavalla Jeesusta yönä, jona Hänet tuomittiin. Hän ei kokenut enää kuuluvansa opetuslasten joukkoon. Syyllisyys ja häpeä rusensivat hänen sisintään.

On mielenkiintoista, että juuri ja ainoastaan Markuksen evankeliumi kertoo meille tämän pienen lisäyksen: ”myös Pietarille.” Tiedämme, että Markus kirjoitti evankeliuminsa Pietarin puheiden perusteella. Pietari on siis halunnut korostaa kuulijoilleen sitä, kuinka Jumalan armo tavoitti hänet. Hänet, joka ei olisi armoa enää ansainnut.

Noiden sanojen olisi kuulunut kuulua näin: ”menkää sanomaan hänen opetuslapsilleen, paitsi Pietarille…” Se olisi ollut oikein ja niin me olisimme luultavimmin tilanteen arvioineet.

Sen sijaan Pietari sai Jeesukselta erityismaininnan – häntä kutsuttiin nimeltä rakkauden ja armon piiriin.

Myös sinua kutsutaan nimeltä. Olet saattanut langeta pahasti etkä enää usko kuuluvasi Jumalan perheväen yhteyteen. Ehkä kuvittelet, että Jumalan armon sanat kuuluvat niille toisille opetuslapsille.

Mutta juuri sinä olet tärkeä. Sinä olet Jumalan silmissä ja sydämellä kaiken tavoittamisen arvoinen. Armo kuuluu myös sinulle.

Ylpeys käy lankeamuksen edellä

”Vaikka muut loukkaantuisivat sinuun, en kuitenkaan minä.” (Mark. 14:29)

Pietari oli vakuuttunut siitä, ettei Jeesus ollut aivan ymmärtänyt hänen sitoutumistaan ja vahvuuttaan. Jeesus oli sanonut, että kaikki opetuslapset tulisivat hylkäämään hänet – Pietari korjasi Jeesusta toteamalla, että muut saattoivat kyllä epäonnistua, hän ei.

Miten tuttu ajatuskaava tämä onkaan. Se taitaa asua jossain ihmisyyden ytimessä aina syntiinlankeamuksesta lähtien. Emme millään suostu uskomaan, että meissä itsessämme asuu valmius kaikkiin mahdollisiin epäonnistumisiin.

Kun kuulemme uutisia kristitystä, joka lankesi siihen ja tähän asiaan, mielessämme saatamme kokea salaista mielihyvää siitä, että itse emme ikinä tekisi moista. Sanomme kyllä, että onhan meilläkin omat heikot puolemme, mutta lisäämme ajatuksissamme perään: ”mutta minä en koskaan kuitenkaan tekisi niin ja niin.” Tällainen asenne on meidän lihallisuuttamme ja Jumala haluaa kasvattaa meitä siitä pois.

Me jokainen kykenemme tekemään mitä tahansa pahoja asioita ilman Jumalan armoa. Pietari käsitti sen oman epäonnistumisensa kautta ja ehkä mekin tarvitsemme omamme?

On suurta armoa ymmärtää, miten samalla viivalla me kaikki ihmiset olemme Jumalan edessä. Olemme yhtä syntisiä ja tarvitsemme yhtä kipeästi Vapahtajaa Jeesusta Kristusta.

Kun kohtaamme oman syntisyytemme, emme ehdi vikoilemaan muiden puutteita. Meillä on itsellämme kiire juosta Ristin luokse.

Apostolin vakava epäonnistuminen

Kirjoitan nyt apostoli Pietarin vakavasta epäonnistumisesta. Arvelet kai, että käsittelen sitä yötä, kun hän kielsi Jeesuksen? Ei, nyt tutkimme vuosia myöhemmin tapahtunutta Pietarin toimintaa, jolla hän vaaransi koko evankeliumin puhtauden.

”Kun Keefas oli tullut Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin.” (Gal. 2:11)

Kerron tapahtuman taustan lyhyesti, jotta voimme soveltaa tätä esimerkkiä omaan elämäämme. Pietari oli yksi alkuseurakunnan johtohahmoista ja hänelle evankeliumin kirkkaus oli selvä asia. Hän oli Korneliuksen talon tapahtumissa viimeistään oppinut, että Jumala vanhurskauttaa ihmiset uskosta, ilman lain vaatimia tekoja. Pakanoiltakaan ei siis vaadittu lain noudattamista vanhurskauden saamiseksi vaan usko Kristukseen yksin riitti. Tätä taistelua lain merkityksestä pelastuksen suhteen käytiin tosin jatkuvasti. Juuri Pietari piti Apt. 15 luvun Jerusalemin kokouksessa keskeisen puheenvuoron evankeliumin vapauden säilymiseksi.

Antiokiassa vuosia myöhemmin hän pakanoista koostuvan seurakunnan edessä lankesi raskaasti. Tuskin olemme tulleet ajatelleeksi, kuinka järkyttävä hänen epäonnistuminen oli. Hän oli ensin osoittanut täyttä ystävyyttä pakanakristityille näyttäen, että he olivat uskonsa tähden yhtä pyhiä kuin juutalaiset lakia noudattavat kristityt. Kun paikalle tuli Jerusalemista juutalaisia ”lainkiivailijoita”, Pietari eristäytyi seurakunnan pakanakristityistä ja alkoi taas viettää juutalaisia tapoja tuttaviensa kanssa. Tällä toiminnallaan hän viestitti: ”Te pakanakristityt olette edelleen syntisiä, ettekä ole samalla tasolla kuin me lakia noudattavat juutalaiset. Siksi en voi enää aterioida kanssanne.”

Paavali näki, että evankeliumin totuus oli sekä tuossa seurakunnassa, että jatkossa kaikkialla uhattuna. Hän nousi vastustamaan Pietaria julkisesti ja moitti tätä teeskentelystä. Aihe oli vakava ja nuhde paikallaan. Pietari oli hämärtämässä Jeesuksen sovitustyön merkityksen oman pelkonsa takia. Hän oli johtomiehenä näyttämässä esimerkkiä, joka olisi johtanut pelastukseen evankeliumin ja lain yhteisvaikutuksena.

Tästä nousee meille esiin kaksi asiaa. Ajattele, että Pietari saattoi langeta näin raskaasti? Se osoittaa meille, kuinka syntisiä me olemme itsessämme. Olemme syntisiä ja puutteellisia asemastamme ja Jumalan valtakunnan hyväksi tekemästämme työstä huolimatta. Ja toisaalta, me tarvitsemme Jumalan antamaa ymmärrystä ja viisautta, jotta todella voisimme elää evankeliumin vapauden mukaan. Jos Pietari oli kaikkien vuosien jälkeen menettämässä totuuden, miten paljon helpommin se käy meiltä?

Tarvitsemme jatkuvasti kuulla sanomaa Kristuksesta, joka on annettu meille elämäksi. Tarvitsemme kuulla sanomaa syntien anteeksiantamuksesta ja Jumalan loputtomasta armosta. Me tarvitsemme kuulla evankeliumia, johon ei ole sekoitettu yhtään lakia. Eli meidän osuuttamme. Yksin evankeliumi julistaa meidät vanhurskaiksi ja tekee meidät Jumalan lapsiksi. Jos ja kun tämä sanoma hämärtyy omastatunnostamme, me alamme voida uskossamme huonosti. Kun siis Jumala tahtoo aina ja jatkuvasti hoitaa ja vaalia uskoamme sekä vahvistaa sitä, Hän opettaa meille sanomaa Pojastaan!

heina_DSC07131.png

Taluta minua!

”Ole tukenani lupauksesi mukaan, niin saan elää. Älä vie toivoani. Taluta minua, pelasta minut niin pidän määräyksesi aina mielessäni.” (Ps. 119: 116)

Liian kovissa paineissa ja olosuhteissa mieli murtuu. Talorakenteissa puhutaan kosteuspisteestä, mutta ihmisten kohdalla voisi kai puhua murtumispisteestä? Mieli voi murtua toistuvista tragedioista tai yhdestä liian suuresta kriisistä.

Raamatun ihmiset näyttävät joutuneen lähes poikkeuksetta särkymään. Ajattelen Pietaria Jeesuksen viimeisenä yönä; hän taisi murtua pahemmin kuin ymmärrämmekään. Paavali joutui särkymään toistuvasti niin, että häntä lopulta voitaneen kutsua heikkouden ja lohdutuksen apostoliksi. Aabraham, Jaakob, Joosef – he kaikki kävivät ankaria kuolemankouluja.

Mielen murtuessa on neuvoton olo. Ei tiedä, miten jatkaisi hetkeä, jossa elää, saati tulevia päiviä. Silloin voi kokea joutuneensa pimeyteen, jossa ei osaa ottaa yhtään askelta. Jokainen askel tuntuu satuttavan. Siellä taisi psalmintekijä olla, kun hän pyysi Jumalaa taluttamaan häntä.

”Taluta minua.” Miten ihanan puhuttelevat sanat. Tässä olen, Herra, rikottu, neuvoton, kyvytön jatkamaan elämääni. Ota kädestäni kiinni. Vedä niin vahvasti, että seuraan sinua vaikka pelkäisin ja epäröisin. Taluta määrätietoisesti ja hellästi. Jos viet kohti pimeää, pidä yhä tiukemmin kiinni ja kuiskaa matkalla jotain lohduttavaa. Älä jätä minua vaikka en osaisi tai jaksaisi sinua päättäväisesti seurata. Älä vie toivoani vaan lahjoita sitä jokaiseen hetkeeni.