”Mutta minä olen rukoillut puolestasi, ettei uskosi sammuisi” (Luuk. 22:32).
Pietarin uskonkoetus ei päättynyt sankaritarinan loppuhuipennukseen. Ei, se oli kaikkea muuta. Pietari epäonnistui surkeasti, ei vain tehnyt syntiä vaan jopa kielsi kaikki siteet Herraansa.
Jeesus oli ennustanut Pietarille jo etukäteen tulevasta rähmälleen menosta, mutta tämä oli siinä vaiheessa ollut voimiensa tunnossa ja antanut sanojen mennä pieninä syksyn lehtinä kasvojensa editse. ”Saatana saisi kyllä koetella, mutta minä selviän”, taisi olla Pietarin ajatus.
Minä luulen, että ihan jokainen kristitty joutuu joskus elämässään vastaavaan kiirastuleen. Joillekin se on lyhyt mutta niin kipeä hetki elämää, toiset joutuvat olemaan seulonnassa vuosia ja kun pääsevät pinnalle, joutuvat uudelleen mankeliin.
Pietarin epätoivo oli valtava. Hän juoksi karkuun painavia katseita ja varmaan toivoi, että olisi voinut juosta karkuun myös itseään ja syyttävää omaatuntoaan. Hänen elämänsä pohja oli romahtanut, edessä oleva pimeys näytti loputtomalta.
Onneksi Pietarin elämä eikä selviytyminen ollut hänestä itsestään kiinni. Jos hän oli malttanut kuunnella muutamaa päivää aikasemmin Jeesuksen sanoja, hän ehkä epätoivonsa keskellä muisti: ”Mutta Minä olen rukoillut puolestasi – kun palaat…”
Jos sinä joudut tänään elämään kiirastulessa, sinulla on sama Vapahtaja. Hän on jo ennalta nähnyt jokaisen kuopan, johon kaadut ja jokaisen liekin, joka nuolee uskosi rippeitä. Ja Hän on ollut polvillaan Isän edessä, esittänyt asiasi palavasti ja murtuneella sydämellä.
”Kun palaat” – se oli lupaus. Pietari palasi toisten opetuslasten pariin ja kutsumukseensa entistä vahvempana. Hänellä ei ollut enää omatekoista pullistelua vaan hän sai omasta kokemuksestaan varmana opettaa, että Jumalan armo oli elämää suurempi. Jos niin ei olisi, ei Pietari olisi koskaan noussut omasta haudastaan.
Niin sinäkin palaat. Entistä vahvempana. Kristuksen käsivarsilla.
