Tietoa vai rakkautta?

”Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa” (1. Kor. 8:1).

On riipaisevan surullista seurata somessa tapahtuvaa, kristittyjen välistä riitelyä. Otsikot vaihtuvat, raamatunkohtia sinkoilee ja väittelyt tuntuvat päättömiltä ja päättymättömiltä.

Osa keskusteluun osallistujista vetoaa kirkkohistoriaan, Raamattuun, sen eri tulkintaperusteihin ja nostaa itsensä jalustalle. Ehkä tarkoitus oli alussa hyvä, mutta keskustelun edetessä tarkoitus tuntuu olevan vain saada sanoa viimeinen sana.

Toiset keskustelijat pyrkivät rauhoittamaan ilmapiiriä ja osoittamaan väiteltävän aiheen suhdetta suurempaan kokonaisuuteen. Heidät yleensä ammutaan tylysti alas argumenteilla ”Rakkausko peittää kaiken?” tai ”Etkö piittaa mitä Raamattu sanoo?”

Osa keskustelussa mukana olevista kokee sielussaan kuin kylmän ja epämiellyttävän kuristuksen. He jäävät paremmin tietävien varjoon, heidän pienet kysymykset ja mielipiteet lytätään toisella kädellä sivuun ja he jäävät kipuilemaan elämänsä kanssa. Heille kyseessä ei ollut alunperinkään oman etevyyden osoittaminen vaan arka kysymys siitä, kelpaavatko hekin Jeesukselle? Ovatko he samanarvoisia muiden kanssa?

Tieto on arvokasta eikä sitä sovi väheksyä. Mutta Jumalan valtakunnassa sen tulee tulla vasta rakkauden jälkeen. Paavali sanoi terävästi, että tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.

Jos tietämisemme ei tule esille rakkauden soinnuilla, se vain repii ja rikkoo. Jumalan valtakunnassa pelkkä oikeassa oleminen ei ole voitto – on voitto rakastaa sitäkin, joka ajattelee eri tavalla. Ja on kuin kaunista melodiaa sellainen tieto, joka alentuu rakastamaan ja jakamaan tietoaan myötätunnon ja yhteyden tavoittelemisen kautta.

Kunpa meiltä puuttuisikin tietoa! Mutta kun meiltä puuttuu rakkautta, siksi olemme kuin pikkulapset vääntämässä asioista, joista emme todellisuudessa tiedä tarpeeksi. Jos vain rakastaisimme toisiamme, ehkä osaisimme tiedoillamme myös tehdä toisillemme hyvää. Ehkä osaisimme puhua niin, että tavoittaisimme heikot, arat, lankeilevat. Ja ne, jotka taistelevat menneisyytensä kanssa. Sillä heitä Jeesus rakastaa.

Yksin armosta

”Hänestä on teidän oleminen Kristuksessa Jeesuksessa. Hänet on Jumala antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, jotta tapahtuisi, niin kuin on kirjoitettu: `Joka kerskaa, kerskatkoon Herrasta´” (1. Kor. 1:30,31).

Kristinuskossa Jumala on aina antaja ja ihminen vastaanottaja. Kristinuskossa ei ihminen löydä Jumalaa vaan Jumala löytää ihmisen.

Jumala lahjoittaa ihmiselle uskon ja silloin ihminen saa nähdä Kristuksen ihanuuden. Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja ottaa hänet lapsekseen yksin armosta, Jeesuksen ristin tähden.

Monet kristityt ajattelevat, että elämä kristittynä on kiinni omista voimista tai kyvyistä. Mutta ei, elämä Kristuksen yhteydessä ja sitä seuraava pyhityskin on kaikki Jumalan omaa työtä, eli armoa.

Myös tahto rukoilla ja tutkia Raamattua annetaan kristitylle lahjana. Jumala vaikuttaa sen Henkensä kautta kristityn sydämessä. Jumalan valtakuntaa edistävä työkin on Jumalan armon vaikutusta, siinä kristityt saavat olla puhtaasti Jumalan armon välikappaleina.

Mikä on siis ihmisen osuus? Vastaanottaminen eli eläminen Jumalan armon varassa. Ja siitä syntyvä kiitollisuus.

Lihallinen vai hengellinen?

”Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille vaan niin kuin lihallisille, niin kuin pikkulapsille Kristuksessa.” (1. Kor. 3:1)

Raamattu määrittelee kolme erilaista ”ihmistyyppiä” suhteessa Jumalaan: luonnollisen, lihallisen ja hengellisen. Luonnollisella ihmisellä tarkoitetaan ihmistä, joka ei ole ottanut Kristusta elämäänsä. Hengellisellä tarkoitetaan ihmistä, joka on tullut uskoon ja jossa Pyhä Henki asuu. Lihallinen ihminen on puolestaan kristitty, jossa Pyhä Henki asuu, mutta Hän on jäänyt sivuun sydämen keskuksesta.

Lihallinen kristitty on kyllä pelastettu, mutta hän ei elä sitä rikasta ja Jumalan mielen mukaista elämää, johon hänet on kutsuttu. Hän saattaa pelätä elämän lankojen luovuttamista Herralleen tai on tietämätön siitä valtavasta ilosanomasta, että elävä Jumala asuu hänessä.

Hengellisellä kristityllä tarkoitetaan yksinkertaisesti ihmistä, joka on ottanut Kristuksen elämänsä Herraksi ja vapahtajaksi. Jumala on tarkoittanut, että me eläisimme hengellisinä ihmisinä, siis täynnä Pyhää Henkeä ja tuottaisimme ajan saatossa Hengen hedelmiä. Hedelmät syntyvät ajan kanssa mutta elämä Hengen varassa on jokaisen etuoikeus alusta saakka.

Raamattu kehottaa meitä täyttymään Hengellä jatkuvasti (Ef. 5:18). Paavali liittää kehotukseen yhteisöllisyyden sen tähden, että me tarvitsemme toisiamme. Me saamme yhdessä siis pyytää Jumalalta Hänen Henkeään täyttämään elämäämme.

Kuinka päästä lihallisesta kristitystä hengelliseksi? Se ei ole vaikea asia, eikä yhdenkään ihmisen tavoittamattomissa. Se toteutuu siinä yksinkertaisessa rukouksessa, jossa pyydämme Jeesusta olemaan elämämme Herra ja luottamuksessa, että Hän kuulee pyyntömme.

Silloin kun Jeesus saa johtaa elämäämme, silloin elämme Hänen varassaan. Silloin elämme Hengessä. Ja silloin Pyhä Henki on meidän sisäinen voimanlähteemme kaikkeen kristilliseen elämään.

Auringonlasku joella.

Ihmispomppupallo

”Hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (1. Kor. 1:30)

Oletko nähnyt joskus sellaisia suuria pehmustepalloja, joiden sisässä ihminen pystyy pyörimään ympäri nurmikkoa? Tuollainen ihminen superpallon sisällä vastaa hyvin kysymykseen, mitä tarkoittaa sanonta, että me olemme Kristuksessa.

Ensinnäkin ulkopuolinen näkisi pallon sisällä olevan ihmisen pallon läpi; samoin Jumala näkee meidän kristityt Kristuksen läpi. Koska Jeesus on puhdas, pyhä ja vanhurskaus, sellaisena Jumala pitää meitäkin.

Toisekseen kuvittele, että pallon sisällä olisi liuta energiapatukoita. Ne olisivat pallossa pyörivän käytössä tarpeen vaatiessa. Raamattu ilmoittaa, että kaikki Jumalan siunaukset ovat Kristuksessa (Kol. 2:8). Meille se tarkoittaa sitä, että ollessamme Kristuksessa me omistamme samat siunaukset. Niitä ei ansaita, vaan ne lahjoitetaan siinä yhteydessä, kun meidät yhdistetään Jumalan Poikaan.

Kolmanneksi pallo suojaa sisäpuolella olevaa maaperän töyssyiltä. Yhtä lailla Kristus suojaa meitä vihollisen juonilta ja tuhovimmalta. Kristuksessa ollessamme meidän ei tarvitse pelätä.

”ihmispomppupalloon” pitää itse kammeta sisälle. Kristuksen osalta tämä vaihe on toisin, sillä itse Jumala on asettanut jokaisen kristityn Kristukseen.

Jumala myös ilmoittautuu olemaan taho, joka jatkuvasti vahvistaa meidän huikeaa asemaamme (2. Kor. 1:21). Kuka voi siis irrottaa meidät Kristuksesta ja yli ymmärryksen käyvästä armosta?

Pyhät pahat Korinttilaiset

”… tervehtivät Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä…” (1. Kor. 1:2).

Korintti oli moraaliltaan hurjamaineinen kaupunki. Satamakaupunkina se keräsi merimiehiä harrastamaan hillittömyyksiä ja sijaitsipa kaupungissa myös Afroditen temppeli, jossa oli 1000 pappina toimivaa prostituoitua.

Paavali perusti Korinttiin seurakunnan, joka eli kaiken moraalittomuuden keskellä. Kaikki seurakuntalaiset eivät olleet päässeet eroon entisestä elämäntyylistään; seurakunnassa esiintyi seksuaalista moraalittomuutta muiden ongelmien lisäksi  (1Kor. 5:1).

Kaikista nuoren seurakunnan ongelmista ja suoranaisista julkisynneistä huolimatta Paavali tervehtii seurakuntalaisia Jeesuksen Kristuksen pyhittämiksi, Jumalan kutsumiksi pyhiksi. Tämä on asia, johon kannattaa pysähtyä hetkeksi. Korinttilaisia ei kutsuttu pyhiksi heidän elämän muuttumisen tai todellisen pyhittymisen/synnin voittamisen tähden, vaan sen tähden, että he olivat uskoneet Jeesukseen syntiensä sovittajana. Uskon kautta Jumala luki heidät vanhurskaiksi ja he olivat siirtyneet Jumalan lapsen asemaan.

Raamatussa pyhyys ei ole ominaisuus, joka kasvaa asteittain, vaan kertakaikkinen asia. Ihminen (tai esine) joko on pyhä tai sitten ei. Jumala katsoo pyhäksi jokaisen, joka huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä (1. Kor. 1:2). Pelastus on siis Jumalan lahja syntiselle ja se otetaan vastaan uskolla.

Pelastus (vanhurskautuminen) ja pyhitys on olennaisen tärkeää erottaa toisistaan. Paavali ei suinkaan ollut antinomisti (lain hylkääjä), vaan ohjasi seurakuntaa opettamalla heitä elämään saamansa lahjan ja kutsumuksen mukaisesti. Hän voimakkaasti kehotti välttämään seksuaalista moraalittomuutta, riitoja ja väärinkäytöksiä. Elämän muuttuminen Isän lapsen arvon mukaiseksi on tärkeää ja se tapahtuu varmalta pelastuksen pohjalta. Mutta Raamattu ei opeta, että jos ihminen ei ensin voita syntejään ja tee riittävää parannusta, hän ei pelastu.

Korintin seurakunnan ongelmat ja Paavalin suhtautuminen niihin on lohdullista. Mekin saamme olla varmat, että omista ongelmistamme huolimatta olemme uskon kautta Jumalan pyhiä. Siis pelastuttuja. Elämän pyhitys taas on prosessi, jossa Jumala kasvattaa lastaan Taivaan valtakunnan elämään. Jos sekoitamme nämä tärkeät asiat keskenään, menetämme omantunnon rauhan ja levollisen elämän evankeliumin varassa.