Pyhitys tähtää toiseen ihmiseen

”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal. 6:2

Ihminen on oman itsekeskeisyytensä vanki. Joko hän kokee omaa erinomaisuuttaan ja kaikissa kohtaamisissaan pyrkii omaan hyötyyn tai sitten hän jää kieriskelemään omaan surkeuteensa nähden vain itsensä. Joka tapauksessa ihmisen ensimmäinen ja monesti vain osittain tiedostettu kysymys on: mitä tämä tarkoittaa minulle? Mitä minä saan tästä?

Pyhitys ei ole oman itsekkyyden vahvistamista. Se ei ole sitä, että ihminen voi luetella mielessään, mitä pahaa hän ei ole tehnyt ja mitä hyvää hän on jakanut. Pyhitys ei tarkoita sitä, että ihminen voisi koskaan nousta toisen, heikomman ihmisen yläpuolelle.

Pyhitys on Kristuksen omaa elämää meissä. Kristus haluaa rakastavasti kohdata ja syleillä meitä niin, että me alkaisimme näkemään toisen ihmisen. Mutta jos me jäämme paikallemme odottamaan ihmeellisiä kokemuksia, kristikunta on aina opettanut toisin: mene kohtaamaan tarvitsevia, sieltä löydät Kristuksen.

Pyhityksen hedelmä on silmien avautuminen toiselle ihmiselle. Pyhittyvä ihminen ei silloin laske oman pyhityksen asteita, vaan hän alkaa nähdä niitä mahdottomia ja musertavia kuormia, mitä hänen lähellään olevat ihmiset kantavat päivästä toiseen. Kun hän alkaa nähdä niitä, hänestä tuntuu välttämättömältä myös auttaa.

Pyhityksen irvikuva on pöhöttynyt ja toisten yläpuolella omassa puhtaudessaan leijuva kristitty. Todellinen rakkaus saa sen sijaan meidät käärimään hihamme toisten puolesta.

Jos siis haluaisimme mitata pyhityksemme etenemistä, ei meidän tule kääntyä omiin tunteisiimme tai onnistumisiimme. Liioin ei tule tutkia omien sisäisten taistelujen mahdollista hillitsemistä. Enemmän tulisi nähdä toinen ihminen.

Luterilaisen perinteen mukaan pyhitys on synnin ja armon syvenevää kokemusta. Siinä on vinhasti totuutta. Oman syntisyyden tunnustaminen ja Vapahtajan rakkauden varassa eläminen synnyttää kykyä ja halua kohdata lähimmäinen. Ja juuri siinä onkin pyhityksen yksi suurimmista hedelmistä.

Yksin armosta

”Hänestä on teidän oleminen Kristuksessa Jeesuksessa. Hänet on Jumala antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, jotta tapahtuisi, niin kuin on kirjoitettu: `Joka kerskaa, kerskatkoon Herrasta´” (1. Kor. 1:30,31).

Kristinuskossa Jumala on aina antaja ja ihminen vastaanottaja. Kristinuskossa ei ihminen löydä Jumalaa vaan Jumala löytää ihmisen.

Jumala lahjoittaa ihmiselle uskon ja silloin ihminen saa nähdä Kristuksen ihanuuden. Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja ottaa hänet lapsekseen yksin armosta, Jeesuksen ristin tähden.

Monet kristityt ajattelevat, että elämä kristittynä on kiinni omista voimista tai kyvyistä. Mutta ei, elämä Kristuksen yhteydessä ja sitä seuraava pyhityskin on kaikki Jumalan omaa työtä, eli armoa.

Myös tahto rukoilla ja tutkia Raamattua annetaan kristitylle lahjana. Jumala vaikuttaa sen Henkensä kautta kristityn sydämessä. Jumalan valtakuntaa edistävä työkin on Jumalan armon vaikutusta, siinä kristityt saavat olla puhtaasti Jumalan armon välikappaleina.

Mikä on siis ihmisen osuus? Vastaanottaminen eli eläminen Jumalan armon varassa. Ja siitä syntyvä kiitollisuus.

Kohti pyhitystä – mutta miten?

”Tulkaa sen sijaan kaikessa vaelluksessanne pyhiksi, niin kuin on teidän kutsujannekin pyhä.” (1. Piet. 1:15)

Raamattu kehottaa meitä luopumaan niistä tavoistamme ja tottumuksistamme, joilla satutamme toisiamme ja jotka riitelevät Raamatun opetusta vastaan. Ja taas toisaalta meitä kutsutaan muuttumaan Taivaallisen Isämme kaltaisuuteen. Ei ole siis yhdentekevää se, kuinka elämme.

Tässä kohtaa moni meistä joutuu kysymään: miten ihmeessä luopuminen ja muuttuminen on mahdollista? Vaikka Raamattu kohdistaa kehoituksensa meidän tahtoomme, se ei tarkoita sitä, että saisimme lopputuloksen aikaan itse. Mutta meidän on hyvä tietää Jumalan tavoite elämämme suhteen ja olla samaa mieltä Hänen kanssaan.

Pyhityksen kasvualustana on oltava Jumalan armo. Vaatimukset ja pelottelu saavat aikaan vain itseensä käpertymistä ja kapinaa. Armo sen sijaan vaikuttaa meissä tahtomme uudelleen suuntausta – alamme ohjautua sisältä käsin Jumalan suuntaan. Aina kun armo katoaa tai peittyy kristityn sydämestä, pysähtyy myös aito hengellinen kasvu.

Pyhityksen voimana on meissä asuva Herra Jeesus Kristus. Eli siis Pyhä Henki. Hän on todella riittävän vahva tehdessään pyhittävää työtään meissä. Meidän heikkoutemme ei ole Hänelle ongelma, enemmän Hän taistelee meidän vahvuutemme kanssa.

Pyhitys on elämän mittainen prosessi. Siihen kuuluu tuhat ja yksi kaatumista, pysähtymistä ja taka-askeleita. Mutta älä lannistu niistä. Pidä sinä katseesi Kutsujassa, Hän tekee työnsä sinussa.

Synnistä vapautettuja

”Mutta nyt, kun te olette synnistä vapautettuja, ja teistä on tullut Jumalan palvelijoita, teidän hedelmänne on pyhitys, ja sen loppu on iankaikkinen elämä.” (Room. 6:22)

Mitä ihmettä Paavali tarkoittaa ilmaisulla ”te olette synnistä vapautettuja”? Tarkoittaako se – niin kuin kirkon historiassa jotkut ovat aina opettaneet – että kristityistä tulee synnittömiä? Ei, Paavali käyttää Roomalaiskirjeen 6 luvussa kielikuvaa synnistä isäntänä, jonka alaisuudessa ihmisen on pakko totella. Nyt orja on vapautettu ja me kuulumme toiselle isännälle, Herralle Jeesukselle Kristukselle.

Tämän toisen isännän alaisuudessa alkaakin ihan toisenlainen elämä. Se ei ole synnitöntä elämää mutta Paavali mainitsee, että sen hedelmänä on pyhitys. Jeesuksen seurassa ja Hänen ohjauksessaan vanhat tavat alkavat hiljalleen jäädä sivuun ja Hengen hedelmät kehittyvät. Jo itse hedelmä viittaa prosessiin, joka vaatii aikaa.

Kristus ei ole isäntämme, jotta voisimme elää itsellemme mieliksi. Hän haluaa opettaa meille kuuliaisuuden ja antautumisen salaisuutta. Ei pakottaen vaan rakkaudella opastaen. Meidät on tehty vapaiksi, jotta voisimme vapaina palvella Jumalaamme ja toisiamme. Ja vapaus löytyykin yllättäen Kristuksen isännyyden kautta. Palvellessamme löydämme samalla oman tarkoituksemme ja paikkamme.

Herran Jeesuksen isännyydessä on hyvä olla. Vanha isäntä tulee tosin monesti ilkkumaan meille ja vaatii meitä jälleen alaisuuteemme. Hän saattaa osoittaa meille vanhoja tapojamme ja syyttää, että emme kelpaa Jeesukselle. Silloin näytämme Hänelle uuden isäntämme ostokuittia – veristä ristiä – ja toteamme, että se hinta riittää.

Lain alaisuudesta lapsen asemaan

”Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisena elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan.” (Gal. 4: 4,5)

Lain alaisena eläminen tarkoittaa sitä, että ihminen – kristittykin – pyrkii Jumalan lain avulla pelastumaan, säilyttämään pelastuksensa tai saamaan parempaa hengellistä elämää.

Lain alla elävät kristityt kyllä uskovat Jeesuksen pelastustekoon, syntien anteeksiantoon ja evankeliumiin, se ei vain heille yksistään riitä pelastuksen varmuudeksi. He sen vuoksi suorittavat lain tekoja ja mittaavat uskoaan ja elämäänsä jatkuvasti lain mitalla. Mikä pahinta, he uskovat Jumalankin mittaavan heitä. Vahvat luonteet jaksavat tällaista uskoa pidempään mutta ennen pitkää itse kukin väsähtää jatkuvaan yrittämiseen ja mittailuun. Tämä tuo myös epävarmuutta pelastuskysymyksessä, koska kokemuksellisesti yhtenä päivänä suoriutuu paremmin, toisena huonommin.

Sitten on olemassa lapsen asema, joka kuuluu automaationa jokaiselle Jeesukseen uskovalle. Siinä tunnusomaista on tietoisuus siitä, että Jumala on lähellä oleva Isä, joka pitää huolta lapsestaan jokaisena päivänä. Lapsen asemaa kuvaavat hyvin sanat turvallisuus, huolettomuus ja levollisuus. Lapsen ei tarvitse ponnistella kuuluakseen perheeseen, hän kuuluu siihen syntymänsä perusteella. Asemansa perusteella hänelle kuuluvat Isän rakkaus ja huolenpito. Lasta ei hylätä silloin, kun tämä rikkoo perheen sääntöjä, vaan hän voi saada rakkaudesta kumpuavaa kuritusta ja opetusta.

Kuinka surullista onkaan se, että monet kristityt elävät edelleen lain alaisessa asemassa, vaikka heille kuuluisi suurenmoinen lapsen asema? Luulen suurimpana syynä tähän olevan se, että evankeliumiin on sotkettu lakia eli vaatimuksia ja siksi uskovat eivät uskalla kokea sitä vapautta, mikä heille on hankittu. Tästä syystä niin moni väsyy ja luopuu uskostaan. He eivät ikinä ole kuulleet evankeliumin vapauttavaa totuutta tai uskaltaneet uskoa siihen.

Kristuksemme tuli siis muuttamaan meidän asemamme. Kuinka voisimme enää elää epävarmuudessa pelastuksemme suhteen tai antaa lain mitata kelvollisuuttamme, kun Jumala on lahjoittanut meille Poikansa täydellisen vanhurskauden. Jumala näkee jokaisen Jeesuksen uskovan jo täyttäneen koko lain. Tätä tarkoittaa uskonvanhurskaus. Kristus täytti puolestamme kaikki lain vaatimukset ja synnittömänä otti päällemme meille kuuluvan, lain rikkojien osaksi tulevan kirouksen. Hän kantoi sen, jotta me saisimme siunauksen, siis pääsisimme läheiseen lapsen asemaan.

Kun tämän ymmärrämme, voimme käsittää myös kaikki Uuden testamentin kehotukset kilvoitteluun ja pyhitykseen. Kehotukset koskeva Jumalan perheväkeä. Niinhän me vanhemmatkin kehotamme ja opetamme omia lapsiamme. Mutta ajattele, jos lapsesi joutuisi jatkuvasti epäilemään kuuluuko hän perheeseen, koska ei käyttäydy riittävän hyvin? Etkö olisi vanhempana murheellinen asiasta? Niin Jumalakin on meidän suhteemme.