Älä usko reunaehtoihin

”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä.” (Joh. 6:47)

Oletko saanut soiton puhelinmyyjältä, joka kertoo sinun saavan jonkun tuotteen aivan ilmaiseksi? Hetken päästä selviääkin, että lupaus ilmaisesta asiasta onkin vain houkutus, jolla asiakas saadaan sitoutettua tarjouksen reunaehtoihin.

Joskus pelastuksesta tehdään samanlainen avoin tarjous reunaehtojen kera. Meille luvataan, että usko Jeesukseen Kristukseen syntiemme sovittajana riittää pelastukseen mutta hetken päästä alammekin tuntea painetta täyttää ehtoja: muuttua, tehdä asioita eli ansaita pelastustamme.

Reunaehdot pilaavat jumalallisen ilouutisen. Ne kääntävät katseen meihin itseemme sen sijaan, että kokisimme iloa Jeesuksen yhteydessä. Ehdot määrittelevät, että vain vahvat ja onnistuvat kristityt saavat armon, muut eivät.

Reunaehdot tarkoittavat yleensä meidän elämänlaatua eli pyhitystä. Me emme pelastu kuitenkaan pyhityksemme perusteella tai pelastus ei mitätöidy sen ontuessa. Mutta pyhitystä kyllä tapahtuu aina siellä, missä uskalletaan tulla Jeesuksen luokse kaikkine ongelmineen ja iloita evankeliumista.

Jeesus Kristus täytti kaikki vaadittavat ehdot, jotta Jumalan pelastava armo olisi meille ilmaista. Pelastus tulee uskosta ja usko on pohjimmiltaan luottamusta. Jos Jeesus kerran sanoo, että Hän kykenee pelastamaan minut, minä pidän Häntä luotettavana. Usko kiinnittää huomionsa Jeesukseen eikä itseensä. Jeesuksen lupaus pysyy voimassa vaikka minä olen ongelmainen, syntinen, heikko enkä muuksi muutu.

Evankeliumin mukainen pyhitys

”Mehän tiedämme, että vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta synnin ruumis nujerrettaisiin, niin ettemme enää palvelisi syntiä.” (Room. 6:6)

Pyhityksestä tehdään joskus liian teoreettinen, vaikea ja tavoittamaton asia. Ehkä suurin virhe pyhitysopetuksessa tapahtuu silloin, kun aletaan keskittyä ihmisen osuuteen ja toimintaan – silloin on pudottu pois evankeliselta pohjaltamme.

Paavali opettaa pyhityksestä Roomalaiskirjeen 6. luvussa. Yhtenä keskeisenä kohtana on 6. jakeen alku: ”Mehän tiedämme…” Tämä tietää -sana tarkoittaa varsinaisesti tuntemista henkilökohtaisella tasolla ja tavalla. Samaa sanaa Paavali käyttää Filippiläiskirjeen 3. luvussa seuraavalla tavalla: ”Haluan tuntea Kristuksen…”.

Paavali tarkoittaa sitä, että Kristuksen sisäinen tunteminen tuo tullessaan kaiken tarpeellisen. Hänen tunteminen sydämen tasolla vaikuttaa vääjäämättömästi Jumalan mielen mukaista elämää.

Jeesushan opetti, että me kannamme paljon hedelmää, kun olemme Hänen yhteydessään. Pyhitys on Hänen vaikutustaan meissä ja hedelmät ovat Hänen hedelmiään meissä.

Meitä tulee kehoittaa pyhitykseen mutta ei siksi, että pyrkisimme edistymään siinä omilla voimillamme. Kehoitus saa meidät näkemään oman tarpeellisuutemme ja vie meidät yhä uudestaan Jeesuksen luokse. Pyhitys on suoraa seurausta siitä, että tarvitsemme Vapahtajaamme elämäämme.

Pyhät pahat Korinttilaiset

”… tervehtivät Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä…” (1. Kor. 1:2).

Korintti oli moraaliltaan hurjamaineinen kaupunki. Satamakaupunkina se keräsi merimiehiä harrastamaan hillittömyyksiä ja sijaitsipa kaupungissa myös Afroditen temppeli, jossa oli 1000 pappina toimivaa prostituoitua.

Paavali perusti Korinttiin seurakunnan, joka eli kaiken moraalittomuuden keskellä. Kaikki seurakuntalaiset eivät olleet päässeet eroon entisestä elämäntyylistään; seurakunnassa esiintyi seksuaalista moraalittomuutta muiden ongelmien lisäksi  (1Kor. 5:1).

Kaikista nuoren seurakunnan ongelmista ja suoranaisista julkisynneistä huolimatta Paavali tervehtii seurakuntalaisia Jeesuksen Kristuksen pyhittämiksi, Jumalan kutsumiksi pyhiksi. Tämä on asia, johon kannattaa pysähtyä hetkeksi. Korinttilaisia ei kutsuttu pyhiksi heidän elämän muuttumisen tai todellisen pyhittymisen/synnin voittamisen tähden, vaan sen tähden, että he olivat uskoneet Jeesukseen syntiensä sovittajana. Uskon kautta Jumala luki heidät vanhurskaiksi ja he olivat siirtyneet Jumalan lapsen asemaan.

Raamatussa pyhyys ei ole ominaisuus, joka kasvaa asteittain, vaan kertakaikkinen asia. Ihminen (tai esine) joko on pyhä tai sitten ei. Jumala katsoo pyhäksi jokaisen, joka huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä (1. Kor. 1:2). Pelastus on siis Jumalan lahja syntiselle ja se otetaan vastaan uskolla.

Pelastus (vanhurskautuminen) ja pyhitys on olennaisen tärkeää erottaa toisistaan. Paavali ei suinkaan ollut antinomisti (lain hylkääjä), vaan ohjasi seurakuntaa opettamalla heitä elämään saamansa lahjan ja kutsumuksen mukaisesti. Hän voimakkaasti kehotti välttämään seksuaalista moraalittomuutta, riitoja ja väärinkäytöksiä. Elämän muuttuminen Isän lapsen arvon mukaiseksi on tärkeää ja se tapahtuu varmalta pelastuksen pohjalta. Mutta Raamattu ei opeta, että jos ihminen ei ensin voita syntejään ja tee riittävää parannusta, hän ei pelastu.

Korintin seurakunnan ongelmat ja Paavalin suhtautuminen niihin on lohdullista. Mekin saamme olla varmat, että omista ongelmistamme huolimatta olemme uskon kautta Jumalan pyhiä. Siis pelastuttuja. Elämän pyhitys taas on prosessi, jossa Jumala kasvattaa lastaan Taivaan valtakunnan elämään. Jos sekoitamme nämä tärkeät asiat keskenään, menetämme omantunnon rauhan ja levollisen elämän evankeliumin varassa.

Lamput palamassa?

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” (Luuk. 12: 35)

Jeesus kutsuu omiaan tinkimättömästi kristilliseen kilvoitteluun. Se tarkoittaa sitä, että otamme Jumalan Raamatussa ilmoitetun tahdon todesta. Kilvoittelu ilmenee sekä pyrkimyksenä tuntea kolmiyhteinen Jumala että sen seurauksena ilmenevänä hyvän tahtomisena toisille ihmisille.

Jeesus käytti vertauskuvaa palvelijasta, joka odotti isäntäänsä häistä lampun hohtaessa valoa. Isäntää tuli odottaa, sillä palvelija ei tiennyt, minä hetkenä hän palaisi kotiin. Jeesus siis kehoittaa meitä uutterasti toteuttamaan Jumalan tahtoa ja pyrkimään hyvään.

Meillä saattaa olla kiusaus ajatella, että kutsu kilvoitteluun, kasvuun ja pyhitykseen ei ole meitä varten, sillä olemme liian heikkoja. Saatamme heikkouden varjolla samalla kuitenkin pitää kiinni vääristä tavoistamme ja suosia niitä. Se ei ole todellista heikkoutta vaan vääränlaista vahvuutta.

Todellista heikkoutta on sen myöntäminen, ettei saa mitään hyvää aikaan ilman Jumalan myötävaikutusta. Se on sen ymmärtämistä, että Jumala saa aikaan oikeanlaisen kasvun ja myös tahton kristilliseen kilvoitteluun.

Annetaan siis Raamatun olla tinkimätön sanomassaan. Annetaan Jeesuksen sanojen kilvoittelusta ja ”valvomisesta” jäädä kaikumaan sydämemme kammioihin. Mutta samaan aikaan juostaan Hänen turviinsa ja luotetaan siihen, että Hän itse vaikuttaa meissä kaiken hyvän tahtonsa tapahtumisen.

Lamput palamassa tänäänkin – Jumalan sytyttämänä ja ylläpitämänä!

Miksi aina epäonnistun?

”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.” (Ef. 4: 23,24)

Miksi yhä uudestaan epäonnistun ja lankean samoihin synteihin? Miksi synti houkuttaa edelleen samalla tavalla kuin alussa ja miksi en ole onnistunut voittamaan kurjia ja tuhoisia ongelmiani? Miksi Raamattu opettaa pyhityksestä, kun se ei kerran minun elämässäni pidä paikkaansa? Olenko jotenkin liian huono kristitty?

Raamattu opettaa näistä kipeistä kysymyksistä, että meissä uskoontulleinakin asuu edelleen vanha osa / vanha ihminen / ”liha”, joka tahtoo tehdä syntiä ja välttelee Jumalan tahtoa. Se on meissä loppuun saakka, eikä sitä voi muuttaa paremmaksi.

Moni yrittää voittaa paheensa käyttämällä vanhan ihmisensä kykyjä ja voimaa ja on tuomittu epäonnistumaan. Vilpitön kristitty ponnistaa tahtonsa äärimmilleen ja tekee yhä uusia lupauksia paremmasta elämästä vain huomatakseen, että päätyy rähmälleen samoihin ongelmiin.

Miksi siis kristitty epäonnistuu kasvamaan pyhityksessään? Vastaus on siinä, että hän yrittää pyhittyä omin voimin. Jumala sen sijaan tahtoo osoittaa meille, että evankeliumi antaa lahjana myös pyhityksen. Jumala tahtoo osoittaa itseensä väsyneelle ihmiselle, että evankeliumissa on voima muuttaa meitä Herran Jeesuksen kaltaisuuteen. Tämä prosessi on kuitenkin elinikäinen ja siinä jäädään parhaimmillaankin kesken.

Pyhityksen kipein ja tärkein askel on siis huomata oma loputon pyhityksen puute. Kun kristitty ymmärtää lukuisista kipeistä kokemuksistaan, ettei voi itseään muuttaa paremmaksi, hän on uuden löytämisen edessä; Herra Jeesus haluaa olla hänen voimanaan.

miksiaina