Pyhitys on lepoa

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niin kuin oksa ei itsessään voi kantaa hedelmää, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa” (Joh. 15:4).

Miten elämäni voisi muuttua Jumalan tahdon mukaiseksi? Miten erilaiset, vääriin asioihin suuntautuvat himot voisivat vähentyä ja miten minussa voisi syntyä uudenlaista halua hyvään? Miten rukous ja Raamattu alkaisivat kiehtoa minua?

Näihin kaikkiin kysymyksiin Jeesus antaa yksinkertaisen ja niin huojentavan selityksen: emme löydä vastausta itsestämme. Kyse ei ole meidän tahdonvoimastamme, kyvyistämme, taisteluistamme ja yrittämisistämme. Kyse ei ole edes meidän uskon suuruudesta.

Jos oksa on kiinni puussa, siinä vääjäämättä virtaa rungon elämä. Jeesus opettaa, että me olemme kiinni Hänessä aivan samoin kuin oksa on kiinni puun rungossa. Oksan ei tarvitse murehtia, miten se tuottaisi tarvittavia hedelmiä; ne syntyvät aivan luonnollisesti ja vääjäämättä. Ne syntyvät, koska oksassa virtaa rungossa oleva elinvoima.

Oletko yrittänyt saada aikaan kristillistä elämää? Se ei toimi, se ei ole evankeliumin mukainen tapa kasvaa ja pyhittyä.

Pyhitys on lepoa. Se on Kristuksen omaa elämää meissä. Sitä tarkoittaa Raamatun opettama Elämän Hengen laki. Elämä tulee varmasti esiin siellä, missä Kristus saa vaikuttaa. Ja Hän saa vaikuttaa siellä, missä ihminen luovuttaa ohjakset Hänelle.

Kun on omat taistelunsa taistellut ja toistuvasti kokenut tappion, kristitty on valmis antamaan ohjakset Vapahtajalleen. Tappioiden väsyttämä kristitty ei osaa kuin levätä Kristuksen varassa. Ja juuri se onkin koko kristillisen elämän suuri salaisuus!

Voimana lempeys

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).

Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.

Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.

Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.

Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.

Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.

Lempeydessä Taivas koskettaa maata.

Pyhitys tähtää toiseen ihmiseen

”Kantakaa toistenne kuormia, ja niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal. 6:2

Ihminen on oman itsekeskeisyytensä vanki. Joko hän kokee omaa erinomaisuuttaan ja kaikissa kohtaamisissaan pyrkii omaan hyötyyn tai sitten hän jää kieriskelemään omaan surkeuteensa nähden vain itsensä. Joka tapauksessa ihmisen ensimmäinen ja monesti vain osittain tiedostettu kysymys on: mitä tämä tarkoittaa minulle? Mitä minä saan tästä?

Pyhitys ei ole oman itsekkyyden vahvistamista. Se ei ole sitä, että ihminen voi luetella mielessään, mitä pahaa hän ei ole tehnyt ja mitä hyvää hän on jakanut. Pyhitys ei tarkoita sitä, että ihminen voisi koskaan nousta toisen, heikomman ihmisen yläpuolelle.

Pyhitys on Kristuksen omaa elämää meissä. Kristus haluaa rakastavasti kohdata ja syleillä meitä niin, että me alkaisimme näkemään toisen ihmisen. Mutta jos me jäämme paikallemme odottamaan ihmeellisiä kokemuksia, kristikunta on aina opettanut toisin: mene kohtaamaan tarvitsevia, sieltä löydät Kristuksen.

Pyhityksen hedelmä on silmien avautuminen toiselle ihmiselle. Pyhittyvä ihminen ei silloin laske oman pyhityksen asteita, vaan hän alkaa nähdä niitä mahdottomia ja musertavia kuormia, mitä hänen lähellään olevat ihmiset kantavat päivästä toiseen. Kun hän alkaa nähdä niitä, hänestä tuntuu välttämättömältä myös auttaa.

Pyhityksen irvikuva on pöhöttynyt ja toisten yläpuolella omassa puhtaudessaan leijuva kristitty. Todellinen rakkaus saa sen sijaan meidät käärimään hihamme toisten puolesta.

Jos siis haluaisimme mitata pyhityksemme etenemistä, ei meidän tule kääntyä omiin tunteisiimme tai onnistumisiimme. Liioin ei tule tutkia omien sisäisten taistelujen mahdollista hillitsemistä. Enemmän tulisi nähdä toinen ihminen.

Luterilaisen perinteen mukaan pyhitys on synnin ja armon syvenevää kokemusta. Siinä on vinhasti totuutta. Oman syntisyyden tunnustaminen ja Vapahtajan rakkauden varassa eläminen synnyttää kykyä ja halua kohdata lähimmäinen. Ja juuri siinä onkin pyhityksen yksi suurimmista hedelmistä.

Yksin armosta

”Hänestä on teidän oleminen Kristuksessa Jeesuksessa. Hänet on Jumala antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi, jotta tapahtuisi, niin kuin on kirjoitettu: `Joka kerskaa, kerskatkoon Herrasta´” (1. Kor. 1:30,31).

Kristinuskossa Jumala on aina antaja ja ihminen vastaanottaja. Kristinuskossa ei ihminen löydä Jumalaa vaan Jumala löytää ihmisen.

Jumala lahjoittaa ihmiselle uskon ja silloin ihminen saa nähdä Kristuksen ihanuuden. Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja ottaa hänet lapsekseen yksin armosta, Jeesuksen ristin tähden.

Monet kristityt ajattelevat, että elämä kristittynä on kiinni omista voimista tai kyvyistä. Mutta ei, elämä Kristuksen yhteydessä ja sitä seuraava pyhityskin on kaikki Jumalan omaa työtä, eli armoa.

Myös tahto rukoilla ja tutkia Raamattua annetaan kristitylle lahjana. Jumala vaikuttaa sen Henkensä kautta kristityn sydämessä. Jumalan valtakuntaa edistävä työkin on Jumalan armon vaikutusta, siinä kristityt saavat olla puhtaasti Jumalan armon välikappaleina.

Mikä on siis ihmisen osuus? Vastaanottaminen eli eläminen Jumalan armon varassa. Ja siitä syntyvä kiitollisuus.

Kohti pyhitystä – mutta miten?

”Tulkaa sen sijaan kaikessa vaelluksessanne pyhiksi, niin kuin on teidän kutsujannekin pyhä.” (1. Piet. 1:15)

Raamattu kehottaa meitä luopumaan niistä tavoistamme ja tottumuksistamme, joilla satutamme toisiamme ja jotka riitelevät Raamatun opetusta vastaan. Ja taas toisaalta meitä kutsutaan muuttumaan Taivaallisen Isämme kaltaisuuteen. Ei ole siis yhdentekevää se, kuinka elämme.

Tässä kohtaa moni meistä joutuu kysymään: miten ihmeessä luopuminen ja muuttuminen on mahdollista? Vaikka Raamattu kohdistaa kehoituksensa meidän tahtoomme, se ei tarkoita sitä, että saisimme lopputuloksen aikaan itse. Mutta meidän on hyvä tietää Jumalan tavoite elämämme suhteen ja olla samaa mieltä Hänen kanssaan.

Pyhityksen kasvualustana on oltava Jumalan armo. Vaatimukset ja pelottelu saavat aikaan vain itseensä käpertymistä ja kapinaa. Armo sen sijaan vaikuttaa meissä tahtomme uudelleen suuntausta – alamme ohjautua sisältä käsin Jumalan suuntaan. Aina kun armo katoaa tai peittyy kristityn sydämestä, pysähtyy myös aito hengellinen kasvu.

Pyhityksen voimana on meissä asuva Herra Jeesus Kristus. Eli siis Pyhä Henki. Hän on todella riittävän vahva tehdessään pyhittävää työtään meissä. Meidän heikkoutemme ei ole Hänelle ongelma, enemmän Hän taistelee meidän vahvuutemme kanssa.

Pyhitys on elämän mittainen prosessi. Siihen kuuluu tuhat ja yksi kaatumista, pysähtymistä ja taka-askeleita. Mutta älä lannistu niistä. Pidä sinä katseesi Kutsujassa, Hän tekee työnsä sinussa.