“Iloitkaa aina Herrassa!” (Fil. 4:4).
Murrettu, kahleilla kuristettu, kutsumuksestaan tyrmään heitetty Paavali kokee Taivaan ilon laskeutuvan murheelliseen sieluunsa kuin Jumalan kastelukannusta valutettuna.
Oletko Paavali, ei, oletko Jumala hullu, kun kehotat iloitsemaan kaikkia, ottamatta erilleen niitä, joiden elämä ei ole oranssisen ilta-auringon sävyttämä järven peilipinta? Miten voit puhua ilosta, kun täällä todellisessa elämässä koetaan raakoja menetyksiä, ahdistuksia, surua ja sanomatonta kipua?
Jeesuksen antama ilo tulee aina kärsimyksen keskelle ja on kipujen hedelmä. Kärsimys ja kaikki ilon vastakohta avaa Jumalan ilolle reitin valua elämäämme. Kärsimys pakottaa meitä kuin kasveina etsimään janon tyydytystä pintahöttömaata syvempää.
Kristuskallio löydetään paahteessa. Juuremme alkavat tanssia kovaa pintaa vasten ja itse kallio alkaa puhua reittiohjetta, joilla juuremme pääsevät juomaan kallion kätkemää Elämää.
Vieläkin sanon, yhä uudelleen, vaikka viimeisinä sanoinani, mestauslavalla ollessani: Iloitse rakkaani! Miksi? Koska sinun Jeesus on päättänyt rakastaa sinua ja olla kanssasi halki kaiken elämän.
Iloitse, sillä sinulla on Jumala, joka laittaa elämäsi kosmoksen jokaisen yksityiskohdan avaamaan reittiä, jolla Ilo saa juosta elämääsi! Ilo, joka on Kristuksen yksi ihana lempinimi.
Amen !
Kiitos Jaakko! Katsoin vasta tänään tämän. Kaikki kuului ihan hyvin. Tätä tarvitsin nyt. Siis toivoa paremmasta…olen väsynyt tämän hetken tilanteeseen. T. Liisa
Tiistai 18.
Elämän ilo – kateissa. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki on kuin tuo harmaa taivas.
Pelastuksen ilo – sekin kateissa. Ei tunnu armahdetulta, pelastetulta, taivaan kansalaiselta.
Ilo on Herran käsissä. Kunpa kokisin sen sydämessäni vielä joskus.