Pyhät pahat Korinttilaiset

”… tervehtivät Korintissa olevaa Jumalan seurakuntaa, Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä, Jumalan kutsumia pyhiä…” (1. Kor. 1:2).

Korintti oli moraaliltaan hurjamaineinen kaupunki. Satamakaupunkina se keräsi merimiehiä harrastamaan hillittömyyksiä ja sijaitsipa kaupungissa myös Afroditen temppeli, jossa oli 1000 pappina toimivaa prostituoitua.

Paavali perusti Korinttiin seurakunnan, joka eli kaiken moraalittomuuden keskellä. Kaikki seurakuntalaiset eivät olleet päässeet eroon entisestä elämäntyylistään; seurakunnassa esiintyi seksuaalista moraalittomuutta muiden ongelmien lisäksi  (1Kor. 5:1).

Kaikista nuoren seurakunnan ongelmista ja suoranaisista julkisynneistä huolimatta Paavali tervehtii seurakuntalaisia Jeesuksen Kristuksen pyhittämiksi, Jumalan kutsumiksi pyhiksi. Tämä on asia, johon kannattaa pysähtyä hetkeksi. Korinttilaisia ei kutsuttu pyhiksi heidän elämän muuttumisen tai todellisen pyhittymisen/synnin voittamisen tähden, vaan sen tähden, että he olivat uskoneet Jeesukseen syntiensä sovittajana. Uskon kautta Jumala luki heidät vanhurskaiksi ja he olivat siirtyneet Jumalan lapsen asemaan.

Raamatussa pyhyys ei ole ominaisuus, joka kasvaa asteittain, vaan kertakaikkinen asia. Ihminen (tai esine) joko on pyhä tai sitten ei. Jumala katsoo pyhäksi jokaisen, joka huutaa avukseen Herran Jeesuksen nimeä (1. Kor. 1:2). Pelastus on siis Jumalan lahja syntiselle ja se otetaan vastaan uskolla.

Pelastus (vanhurskautuminen) ja pyhitys on olennaisen tärkeää erottaa toisistaan. Paavali ei suinkaan ollut antinomisti (lain hylkääjä), vaan ohjasi seurakuntaa opettamalla heitä elämään saamansa lahjan ja kutsumuksen mukaisesti. Hän voimakkaasti kehotti välttämään seksuaalista moraalittomuutta, riitoja ja väärinkäytöksiä. Elämän muuttuminen Isän lapsen arvon mukaiseksi on tärkeää ja se tapahtuu varmalta pelastuksen pohjalta. Mutta Raamattu ei opeta, että jos ihminen ei ensin voita syntejään ja tee riittävää parannusta, hän ei pelastu.

Korintin seurakunnan ongelmat ja Paavalin suhtautuminen niihin on lohdullista. Mekin saamme olla varmat, että omista ongelmistamme huolimatta olemme uskon kautta Jumalan pyhiä. Siis pelastuttuja. Elämän pyhitys taas on prosessi, jossa Jumala kasvattaa lastaan Taivaan valtakunnan elämään. Jos sekoitamme nämä tärkeät asiat keskenään, menetämme omantunnon rauhan ja levollisen elämän evankeliumin varassa.

Älä pelkää heikkoutta

”Siksi iloitsen heikkoudesta…” (2. Kor. 12:10).

Taidamme itsekukin ajatella, että heikkous kuuluu uskon elämämme alkuvaiheisiin? Miellämme helposti uskossa kasvamisen tarkoittavan sitä, että heikkoutemme jää taka-alalle ja sijaan tulee vahvuus.

Apostoli Paavali joutui kokemaan toisenlaisen järjestyksen; hän oli ensin mielestään vahva ja onnistunut, vuosien myötä Kristuksen seurassa hänestä tuli heikko ja tarvitseva.

Me häpeämme omia heikkouksiamme ja haluaisimme piilottaa niitä toisilta. Heikkous tarkoittaa sitä, että en onnistu elämässäni niin kuin haluaisin enkä pysty olemaan se ihminen, joka toivoisin olevani. Heikkouden olemassaolo ja sen kokeminen painaa meitä alas ja synnyttää alamittaisuuden kokemuksen. Moni heikkoutensa tunnustava ajattelee olevansa myös yksin; toiset ovat vahvempia ja parempia. Tämän tähden moni jää pois seurakunnan yhteydestä.

Palaan vielä Paavaliin. Paavali ymmärsi kipeiden kokemustensa kautta, että raamatullinen kristillinen elämä ei ole sulaumaa ihmisen vahvuudesta ja Jumalan vahvuudesta. Hän ymmärsi, että Jumalan tarkoittama elämä toteutuisi vain seuraavan yhtälön kautta: Ihmisen heikkous yhdistettynä Kristuksen voimaan.

Heikkoja, ontuvia ja raajarikkoja me olemme kaikki. Emme sitä haluaisi myöntää, tahtoisimme nähdä heikkoutta vain toisissa. Mutta Jumala sallii meille joskus syviäkin epäonnistumisten kokemuksia, jotta kuviteltu vahvuutemme karisisi pois.

Vasta heikkoina ymmärrämme, että Jumalan armo on meille kaikki kaikessa. Vasta heikkoina tarvitsemme Kristusta olemaan meille kaikki se Elämä, jota kipeästi tarvitsemme.

Ehkä sinäkin itket omia heikkouksiasi ja syntisyyttäsi? Saat omistaa sen saman vastauksen, jonka Jumala antoi Paavalin itkuisiin pyyntöihin: ”Minun armoni riittää sinulle”.

Vaikeudet opettavat nöyryyttä

”Barnabas lähti sitten Tarsokseen etsimään Saulia.” (Apt. 11: 25)

Apostoli Paavali joutui halki elämänsä kokemaan lukuisia vaikeuksia ja hänen elämänsä tuntui eräässä mielessä olevan matkaa ahdistuksesta toiseen. Jeesus sanoi hänelle jo kutsumuksen alussa, että hän joutuisi kärsimään paljon. Ehkä juuri siitä syystä Paavali oli niin rakastunut Jeesukseen ja hänen elämäänsä leimasi ahdistusten ohella myös Jumalan armon kirkkaus?

Paavali ei tainnut olla omalta persoonaltaan ihan vaatimattomin ja helpoin tapaus. Uskoontulemisensa jälkeen hän vaikutti aiheuttaneen kohuja missä liikkuikaan. Merkille pantavaa on, että vasta kun muut apostolit lähettivät keskenkasvuisen ja väittelynhaluisen Saulin (Paavalin toinen nimi ja tarkoittaa suomeksi ”suurta”) Jerusalemista kotikaupunkiinsa Tarsokseen, Raamattu mainitsee, että koko Kristuksen kirkolla oli rauha (Apt. 9: 30,31). Paavali oli jo alusta lähtien inhimillisen katsantotavan mukaan mitä sopivin ihminen herätyksen välikappaleeksi, Jumalan silmissä hänet piti siirtää syrjään opettelemaan nöyryyttä ja Kristuksen sisäistä tuntemista.

Aikaa kului ja Jumalan seurakunta jatkoi kasvuaan. Paavali on hävinnyt kuvasta. Seuraavan kerran, kun Raamattu mainitsee hänet, kyseessä on Antiokiassa syntyneestä herätyksestä ilmennyt tarve. Tällä kertaa Paavali ei tuo itseään esille vapaaehtoisesti, hänet täytyy hakea työhön. Kukapa olisi sopivampi mies tehtävään, kuin Barnabas? Hänen alkuperäinen nimensä Leevi oli apostolien toimesta muutettu Barnabakseksi (rohkaisija), koska hän oli todellinen toisten rohkaisija ja esille nostaja (Apt. 4: 36). Paavali tarvitsi tuekseen ihmisen, joka osasi rohkaista sivuun laitettua ja oman rohkeutensa menettänyttä apostoliparkaa. Tässä vaiheessa Raamattu vaihtaa Saulin nimeksi Paavalin, joka tarkoittaa ”pientä”.

Barnabaksen rohkaisevan ystävyyden myötä Paavali uskaltautui jälleen antamaan itsensä Jumalan valtakunnan työlle. Ja mitkä tulokset siitä seurasivatkaan! Hän ei enää tuonut esille itseään, vaan Herraa Jeesusta Kristusta. Vaikeuksien kouluissa oli riisuttu omaa vahvuutta ja luottamusta omaan osaamiseen; tilalle oli tullut hiljainen mutta syvä luottamus Vapahtajaan. Jeesus pystyi toimimaan Paavalin elämän kautta hämmästyttävin tuloksin.

vaikeudetopettavat

Historiallinen sovitus

Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin. (Kol 2:13-14)

Apostoli Paavalia on sanottu kristikunnan ensimmäiseksi teologiksi, osittain kai siksi että hänen kirjeitään on aina pidetty hiukan vaikeatajuisina. Onkin aivan totta, että jos haluamme ymmärtää oikein Paavalin opetusta esimerkiksi sovituksesta, meidän on samalla pidettävä mielessä se mitä hän sanoo pelastuksesta.

Paavalille sovitus ja pelastuminen ovat kaksi eri asiaa, koska sovitus itsessään ei pelasta ketään. Sovitus koskee kaikkia ihmisiä, mutta pelastumiseen tarvitaan aina suhde elävään, ylösnousseeseen Herraan Jeesukseen, ja se syntyy Pyhän Hengen ja uskon kautta.

Kun Paavali kirjoittaa kirjeissään Jeesuksen sovitustyöstä, hän käyttää johdonmukaisesti aoristia, kreikan kielen aikamuotoa, joka kuvaa aiemmin tapahtunutta toimintaa jo päättyneenä. Kun Jeesus kuoli ristillä, hän sovitti uhrillaan kaikki synnit, täydellisesti ja kertakaikkisesti. Paavalin käsitystä sovituksesta voisi hyvällä syyllä nimittää ”aoristiseksi”. Saman voi sanoa myös toisin: Paavali piti syntien anteeksiantamusta historiallisena faktana, joka oli jo tapahtunut.

Kirkkohistoriasta näkyy, että sovituksesta ei Paavalin kuoleman jälkeen kirjoitettu paljoakaan yli kolmeensataan vuoteen. Ensimmäisten sukupolvien kristityt keskittyivätkin monien muiden oppikysymysten pohtimiseen. Vasta 400-luvun alussa kirkkoisä Augustinus alkoi ruotia perusteellisesti synnin ja armon välistä suhdetta. On kuitenkin todella mielenkiintoista havaita, miten eri tavalla Augustinus käsitti sovituksen kuin apostoli Paavali.

Siinä missä Paavalille syntien sovitus oli Golgatalla tapahtunut tosiasia, Augustinus irrotti anteeksiantamuksen historiasta. Hänen mielestään Jeesuksen ristinkuolema ei sinänsä tuonut mitään muutosta ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Se ei lahjoittanut armoa jumalattomille ja syntisille, kuten Paavali opetti. Risti vain teki Jumalalle mahdolliseksi sen, että hän saattoi sitten myöhemmin tarjota syntiselle anteeksiantoaan.

On vaikea sanoa kumpi on hämmästyttävämpää: sekö että alkuperäinen opetus Jeesuksen sovitustyön merkityksestä muuntui toiseksi, vaiko se ettei kukaan huomannut mitä oli tapahtunut. Sillä lukemattomat ovat ne teologisukupolvet, jotka ovat tyytyväisinä seuranneet Augustinuksen viitoittamaa tietä.

Ja tämän teologisen pikku yksityiskohdan vaikutus myöhempään kristinuskoon onkin sitten ollut laaja-alaisuudessaan suorastaan järisyttävä.

Jos haluat perehtyä aiheeseen lähemmin, sinun kannattaa lukea pieni kirjani ”Paluu armoon”. 

https://www.markku-johanna.com/paluu-armoon/

Kirjoittaja: Markku Sarento

historiallinensovitus_lupiini

 

Armo hävisi jo Paavalin jälkeen!

”Niin kuin tiedät, Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta, heidän joukossaan Fygelos ja Hermogenes.” (2. Tim. 1:15)

Minua itkettää ajatella näitä Paavalin sanoja. Kyseinen lause on lainaus viimeisestä Paavali kirjeestä. Hän oli suurenmoinen pakanoiden apostoli, itsensä Kristuksen Jeesuksen suoraan opettama ja alkukirkon ensimmäinen teologi. Silti hän koki vastustusta sanomansa takia koko elämänsä ja lopulta – elämänsä ihan lopulla – hän näki kuinka vastustajat veivät voiton. Evankeliumin totuus hävisi Paavalin sanojen mukaan koko Aasian maakunnasta, käsittäen Efesoksen, Galatian, Kolossan ja lukuisia muita Paavalin perustamia seurakuntia. Paavali näki siis elämänsä lopulla inhimillisen näkökyvyn mukaan elämäntyönsä valuvan hukkaan.

Paavali oli oikeassa viimeisessä, Apostolien teoissa kirjatussa puheessaan Efeson vanhimmille:  ”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä…” (Apt. 20:29,30). Näin todella kävi. Paavali näki jo eläessään, että evankeliumin totuus hävisi suuresta osasta silloista kristikansaa.

Näkymät sen jälkeen vain synkkenivät. Jo ensimmäisellä ja varsinkin toisella vuosisadalla jKr. synti suhteellistui ja armo muuttui lähemmäs juutalaista ansio- ja palkkio-oppia. Syntejä alettiin luokittelemaan eri luokkiin niiden vakavuuden mukaan niin, että lopulta hyvä ihminen pystyi pitämään suhteellistetun lain vaatimukset. Kauaksi oltiin ajauduttu Paavalin julistamasta evankeliumista. Paavalin mukaan kaikki ihmiset olivat yhtä syntisiä ja itsessään toivottamassa tilassa ja vain ulkoapäin tuleva evankeliumin sanoma, syntienanteeksiantamus, toi pelastuksen. Tiivistettynä: Kristus hävisi ja ihmisen omat mahdollisuudet kukoistivat.

Kirkkohistoriassa Augustinus 300-luvulla ja Luther 1500-luvulla nostivat uudelleen esille Paavalin eli Raamatun evankeliumin. Mutta Lutherin jälkeen Kristus on taas hävinnyt ihmisen tieltä.

Nykyään käytetään paljon sanoja Kristus, armo ja evankeliumi. En haluaisi olla tylsimys tai rauhanrikkoja, mutta meidän olisi syytä opetella oikein noiden sanojen sisältö ja verrata sitä siihen opetukseen, jota kuulemme. Mielestäni koskaan ei opetus ole ollut niin sekavaa kuin tänään. On syytä ystävät paneutua Raamattuun ja kuunnella vanhoja, koeteltuja Jumala miehiä ja naisia. On syytä palata Kristuskeskeiseen julistukseen ja uskoon. Uskon armoherätykseen, mutta samalla mietin Jeesuksen sanoja: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?”

Armohavisijopaavalin_paju