Vaikeudet opettavat nöyryyttä

”Barnabas lähti sitten Tarsokseen etsimään Saulia.” (Apt. 11: 25)

Apostoli Paavali joutui halki elämänsä kokemaan lukuisia vaikeuksia ja hänen elämänsä tuntui eräässä mielessä olevan matkaa ahdistuksesta toiseen. Jeesus sanoi hänelle jo kutsumuksen alussa, että hän joutuisi kärsimään paljon. Ehkä juuri siitä syystä Paavali oli niin rakastunut Jeesukseen ja hänen elämäänsä leimasi ahdistusten ohella myös Jumalan armon kirkkaus?

Paavali ei tainnut olla omalta persoonaltaan ihan vaatimattomin ja helpoin tapaus. Uskoontulemisensa jälkeen hän vaikutti aiheuttaneen kohuja missä liikkuikaan. Merkille pantavaa on, että vasta kun muut apostolit lähettivät keskenkasvuisen ja väittelynhaluisen Saulin (Paavalin toinen nimi ja tarkoittaa suomeksi ”suurta”) Jerusalemista kotikaupunkiinsa Tarsokseen, Raamattu mainitsee, että koko Kristuksen kirkolla oli rauha (Apt. 9: 30,31). Paavali oli jo alusta lähtien inhimillisen katsantotavan mukaan mitä sopivin ihminen herätyksen välikappaleeksi, Jumalan silmissä hänet piti siirtää syrjään opettelemaan nöyryyttä ja Kristuksen sisäistä tuntemista.

Aikaa kului ja Jumalan seurakunta jatkoi kasvuaan. Paavali on hävinnyt kuvasta. Seuraavan kerran, kun Raamattu mainitsee hänet, kyseessä on Antiokiassa syntyneestä herätyksestä ilmennyt tarve. Tällä kertaa Paavali ei tuo itseään esille vapaaehtoisesti, hänet täytyy hakea työhön. Kukapa olisi sopivampi mies tehtävään, kuin Barnabas? Hänen alkuperäinen nimensä Leevi oli apostolien toimesta muutettu Barnabakseksi (rohkaisija), koska hän oli todellinen toisten rohkaisija ja esille nostaja (Apt. 4: 36). Paavali tarvitsi tuekseen ihmisen, joka osasi rohkaista sivuun laitettua ja oman rohkeutensa menettänyttä apostoliparkaa. Tässä vaiheessa Raamattu vaihtaa Saulin nimeksi Paavalin, joka tarkoittaa ”pientä”.

Barnabaksen rohkaisevan ystävyyden myötä Paavali uskaltautui jälleen antamaan itsensä Jumalan valtakunnan työlle. Ja mitkä tulokset siitä seurasivatkaan! Hän ei enää tuonut esille itseään, vaan Herraa Jeesusta Kristusta. Vaikeuksien kouluissa oli riisuttu omaa vahvuutta ja luottamusta omaan osaamiseen; tilalle oli tullut hiljainen mutta syvä luottamus Vapahtajaan. Jeesus pystyi toimimaan Paavalin elämän kautta hämmästyttävin tuloksin.

vaikeudetopettavat

 

 

Historiallinen sovitus

Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin. (Kol 2:13-14)

Apostoli Paavalia on sanottu kristikunnan ensimmäiseksi teologiksi, osittain kai siksi että hänen kirjeitään on aina pidetty hiukan vaikeatajuisina. Onkin aivan totta, että jos haluamme ymmärtää oikein Paavalin opetusta esimerkiksi sovituksesta, meidän on samalla pidettävä mielessä se mitä hän sanoo pelastuksesta.

Paavalille sovitus ja pelastuminen ovat kaksi eri asiaa, koska sovitus itsessään ei pelasta ketään. Sovitus koskee kaikkia ihmisiä, mutta pelastumiseen tarvitaan aina suhde elävään, ylösnousseeseen Herraan Jeesukseen, ja se syntyy Pyhän Hengen ja uskon kautta.

Kun Paavali kirjoittaa kirjeissään Jeesuksen sovitustyöstä, hän käyttää johdonmukaisesti aoristia, kreikan kielen aikamuotoa, joka kuvaa aiemmin tapahtunutta toimintaa jo päättyneenä. Kun Jeesus kuoli ristillä, hän sovitti uhrillaan kaikki synnit, täydellisesti ja kertakaikkisesti. Paavalin käsitystä sovituksesta voisi hyvällä syyllä nimittää ”aoristiseksi”. Saman voi sanoa myös toisin: Paavali piti syntien anteeksiantamusta historiallisena faktana, joka oli jo tapahtunut.

Kirkkohistoriasta näkyy, että sovituksesta ei Paavalin kuoleman jälkeen kirjoitettu paljoakaan yli kolmeensataan vuoteen. Ensimmäisten sukupolvien kristityt keskittyivätkin monien muiden oppikysymysten pohtimiseen. Vasta 400-luvun alussa kirkkoisä Augustinus alkoi ruotia perusteellisesti synnin ja armon välistä suhdetta. On kuitenkin todella mielenkiintoista havaita, miten eri tavalla Augustinus käsitti sovituksen kuin apostoli Paavali.

Siinä missä Paavalille syntien sovitus oli Golgatalla tapahtunut tosiasia, Augustinus irrotti anteeksiantamuksen historiasta. Hänen mielestään Jeesuksen ristinkuolema ei sinänsä tuonut mitään muutosta ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Se ei lahjoittanut armoa jumalattomille ja syntisille, kuten Paavali opetti. Risti vain teki Jumalalle mahdolliseksi sen, että hän saattoi sitten myöhemmin tarjota syntiselle anteeksiantoaan.

On vaikea sanoa kumpi on hämmästyttävämpää: sekö että alkuperäinen opetus Jeesuksen sovitustyön merkityksestä muuntui toiseksi, vaiko se ettei kukaan huomannut mitä oli tapahtunut. Sillä lukemattomat ovat ne teologisukupolvet, jotka ovat tyytyväisinä seuranneet Augustinuksen viitoittamaa tietä.

Ja tämän teologisen pikku yksityiskohdan vaikutus myöhempään kristinuskoon onkin sitten ollut laaja-alaisuudessaan suorastaan järisyttävä.

Jos haluat perehtyä aiheeseen lähemmin, sinun kannattaa lukea pieni kirjani ”Paluu armoon”. 

https://www.markku-johanna.com/paluu-armoon/

Kirjoittaja: Markku Sarento

historiallinensovitus_lupiini

 

Armo hävisi jo Paavalin jälkeen!

”Niin kuin tiedät, Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta, heidän joukossaan Fygelos ja Hermogenes.” (2. Tim. 1:15)

Minua itkettää ajatella näitä Paavalin sanoja. Kyseinen lause on lainaus viimeisestä Paavali kirjeestä. Hän oli suurenmoinen pakanoiden apostoli, itsensä Kristuksen Jeesuksen suoraan opettama ja alkukirkon ensimmäinen teologi. Silti hän koki vastustusta sanomansa takia koko elämänsä ja lopulta – elämänsä ihan lopulla – hän näki kuinka vastustajat veivät voiton. Evankeliumin totuus hävisi Paavalin sanojen mukaan koko Aasian maakunnasta, käsittäen Efesoksen, Galatian, Kolossan ja lukuisia muita Paavalin perustamia seurakuntia. Paavali näki siis elämänsä lopulla inhimillisen näkökyvyn mukaan elämäntyönsä valuvan hukkaan.

Paavali oli oikeassa viimeisessä, Apostolien teoissa kirjatussa puheessaan Efeson vanhimmille:  ”Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän omasta joukostanne nousee miehiä…” (Apt. 20:29,30). Näin todella kävi. Paavali näki jo eläessään, että evankeliumin totuus hävisi suuresta osasta silloista kristikansaa.

Näkymät sen jälkeen vain synkkenivät. Jo ensimmäisellä ja varsinkin toisella vuosisadalla jKr. synti suhteellistui ja armo muuttui lähemmäs juutalaista ansio- ja palkkio-oppia. Syntejä alettiin luokittelemaan eri luokkiin niiden vakavuuden mukaan niin, että lopulta hyvä ihminen pystyi pitämään suhteellistetun lain vaatimukset. Kauaksi oltiin ajauduttu Paavalin julistamasta evankeliumista. Paavalin mukaan kaikki ihmiset olivat yhtä syntisiä ja itsessään toivottamassa tilassa ja vain ulkoapäin tuleva evankeliumin sanoma, syntienanteeksiantamus, toi pelastuksen. Tiivistettynä: Kristus hävisi ja ihmisen omat mahdollisuudet kukoistivat.

Kirkkohistoriassa Augustinus 300-luvulla ja Luther 1500-luvulla nostivat uudelleen esille Paavalin eli Raamatun evankeliumin. Mutta Lutherin jälkeen Kristus on taas hävinnyt ihmisen tieltä.

Nykyään käytetään paljon sanoja Kristus, armo ja evankeliumi. En haluaisi olla tylsimys tai rauhanrikkoja, mutta meidän olisi syytä opetella oikein noiden sanojen sisältö ja verrata sitä siihen opetukseen, jota kuulemme. Mielestäni koskaan ei opetus ole ollut niin sekavaa kuin tänään. On syytä ystävät paneutua Raamattuun ja kuunnella vanhoja, koeteltuja Jumala miehiä ja naisia. On syytä palata Kristuskeskeiseen julistukseen ja uskoon. Uskon armoherätykseen, mutta samalla mietin Jeesuksen sanoja: ”Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?”

Armohavisijopaavalin_paju

Työ tekijäänsä kiittää

”Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.” (1. Tim. 1: 14)

Kuuletko tässä ikääntyneen apostoli Paavalin ylistyksen Herralleen Jeesukselle Kristukselle? On kuin valmistunut saviastia todistaisi pöydällä lojuvalle epämääräiselle savimöykylle: ”Minä tiedän, että Mestarin käsissä sinusta tulee kaunis ja hyödyllinen astia! Mistä sen tiedän? Olen itse ollut tämän huoneen lattialla palasina ja pilalle menneenä. Mestari otti palaseni, hän sai ne jälleen taipumaan armollisessa käsittelyssään ja tässä minä nyt olen. Näet minut Mestarini tärkeänä käyttöastiana, koska Hän ei luovuttanut suhteeni, vaan jaksoi kärsivällisesti työstää minua loppuun saakka.”

Paavali sanoo, että hän oli itsessään maailman syntisin ja hänet armahdettiin, jotta Jeesus näyttäisi kärsivällisyytensä ja voimansa suuruuden kaikille jälkipolvillekin. Ajatus on, että jos Jeesus pystyi pelastamaan Paavalin ja jopa käyttämään häntä, Hän pystyy tekemään niin jokaisen kohdalla.

Vanha Paavali jakaa tässä elämänsä keskeisimmän löydön ja aarteen: ”Jeesuksen armo on ollut yltäkylläinen.” Ymmärräthän, se ei ollut riittänyt vain nippa nappa, vaan se oli ollut kuin valtava järvi, jonne Paavali oli saanut sukeltaa ja jonne hän oli jättänyt kaikki syntinsä ja kaiken pahuutensa. Kristuksen rakkauden järvi oli ollut pohjaton.

Saviastian todistus oli: ”Mestarini sai minussa aikaan kaiken tämän.” Jeesuksen vaikuttamat usko ja rakkaus olivat kantaneet alusta loppuun. Huomaa tämä tärkeä uskonopillinen periaate: Jeesus saa aikaan meissä uskon, usko taas synnyttää rakkauden.  Siis Pyhä Henki saa meidät turvautumaan Vapahtajaamme. Ja yhteys Jeesukseen synnyttää rakkauden: halun palvella, luopua vääryyksistä, antaa omastaan ja kantaa toisten taakkoja.

SAMSUNG CSC