”..ja minunkin puolestani, että minulle, kun suuni avaan, annettaisiin oikeat sanat..” (Ef. 6:19)
Kuin riivattu ja revitty, seitsemään mereen vajonnut, pölyisillä teillä kohti uusia, tulevia seurakuntia kävelevä apostoli Paavali itki ja … itki.
Hänen sydämensä ei kestänyt jättää vasta hetki sitten kuin äidin rinnoilla vahvistuvia pieniä lapsiaan. Hänen sydämensä ei kestänyt Pyhän Hengen kutsua siirtyä seuraavalle taistelupaikkakunnalle ja silti repaleisen miehen jalat jättivät painavia jälkiä kohti pelottavaa tuntematonta.
”Muistakaa minua!” oli sinisten kyyneleiden sävyttämä sydämen huuto. Se painoi omat pisaran malliset leimansa kirjurin avustuksella tehtyihin rakkauskirjeisiin, niihin pehmeisiin pergamentteihin, jotka uivat pari vuosisataa myöhemmin meidän lohduksemme Uuteen Testamenttiin.
Siinä oli heti Jeesuksen jälkeen suurin Uskon sankari, armon ilmentymä, auringossa kiiltävän taisteluhaaniskan sankaroimana.
Siinä hän oli. Täysin avuttomana. Uskon apostoli, joka jätti yli 10 kirjettä meille pureskeltavaksi ja koko kristillisen teologian – opin – rakennuskirjaksi, oli suunnaton. Hän huusi ääneen pistimensä kipua. Hän huusi ääneen kipua lähdostään ja kipua menemisestään. Paavalin kompanssi oli rikki.
”… ja muistakaa myös minua – älkää unohtako että olen apostolin kutsumuksen omaavanakin heikko ja hauras. Älkää jättäkö minua yksin susien eteen, en pärjää enkä osaa! Tarvitsen lapseni teitä, minun uskoni ja taisteluni on voittoisaa vain yhteydessä teihin!”
Miten pysäyttävät sanat. Sanat kumahtavat kuin kumileka otsalohkoon ja laittavat polvilleen. Kukaan ei ole Jumalan valtakunnassa niin suuri, ettei hän olisi äärettömän tarvitseva ja heikko.
Seurakunnassa, Kristuksen ruumiissa, jokaisella on oma tähystyspaikkansa. Palapelin palat sopivat paikoilleen vain kun alustalle oli laitettu jo niitä palasia, joihin uudet sopivat kylkeen.
Paavali haluaa sanoa minulle ja sinulle: ”Älä ikinä luule, että olet merkityksetön! Sinulla on Jumalan palapelissä paikka, jonka vain sinä voit täyttää! Älä katso olosuhteisiin, odota hiljaa sitä Kättä, joka nostaa elämäsi korkeuksiin ja asettaa juuri sinun muotoiseen, vääntämättä sovitettuun kutsumukseen yhdessä toisten kanssa. Rakkauden liimalla varmaksi lujitettuna.
”Älkää unohtako minua!” Paavali sai taistella jättimäisiä Goljatteja vastaan joka päivä. Hän tiesi, että oma kilpi ja miekka eivät riittäisi, hän tarvitsi tiimin. Vaikka siinä tiimissä oli jo Timoteus, Luukas, monesti Markus, Silas ja muut apostolit, hän tarvitsi kaikki palat paikoilleen.
Jumala ei koskaan unohda sinua. Älä sinä unohda lähimmäistäsi. Älä myöskään meitä näkyviin revittyja julistajaparkoja!
