Avainsana: Paavali

Kohti Kristuksen tuntemista

Published on by Jaakko Pirttiaho1 Comment

”Niinpä miniä luen kaiken tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla” (Fil. 3:8)

Ennen Jeesukseen tutustumista Paavali eli monella tavalla etuoikeutettua, hyväasemaista voittajaelämää.

Apostolina hän joutui jatkuvaan riisumisen kouluun. Näyttää siltä, että Paavali riisuttiin kaikesta inhimillisestä turvasta. Menetykset tekivät varmasti kipeää.

Elämänsä lopulla hän toteaakin menettäneensä kaiken. Ne ovat kovia sanoja, jotka ohitamme helposti.

Oletko sinä kokenut kipeitä menetyksiä? Koetko kipua siitä, että olet joutunut luopumaan asioista, joista muut saavat edelleen nauttia? Olet uskon apostolin seurassa.

Paavali ei ainoastaan menettänyt monia tärkeinä pitämiään asioita, hän oppi jopa näkemään, että ne saattoivat olla tärkeimmän esteenä.

Sydän Kristukseen kiinnitettynä ja Häntä hengittäen Paavali näki elämänsä oikeassa valossa. Jeesuksen tunteminen oli verrattomasti arvokkaampaa kuin mikään, mitä tämä maailma voisi tarjota.

Kristus on aarre, jota meiltä ei voida varastaa. Sitä ei aika haalista eikä sen arvo haalene.

Ehkä juuri paljon menettäneinä sielumme alkaa suuntautua entistä vahvemmin ja puhtaammin taivaallisen omistamiseen.

Kohti Kristuksen tuntemista. Siinä on elämämme paras ja kestävin tavoite, päämäärä, jossa ollaan matkalla ja silti perillä.

Taivaan tavoittelu avaa avaa taivaalliset ja maalliset aarteet nautittavaksemme.

Älkää unohtako minua!

Published on by Jaakko Pirttiaho5 Comments

”..ja minunkin puolestani, että minulle, kun suuni avaan, annettaisiin oikeat sanat..” (Ef. 6:19)

Kuin riivattu ja revitty, seitsemään mereen vajonnut, pölyisillä teillä kohti uusia, tulevia seurakuntia kävelevä apostoli Paavali itki ja … itki.

Hänen sydämensä ei kestänyt jättää vasta hetki sitten kuin äidin rinnoilla vahvistuvia pieniä lapsiaan. Hänen sydämensä ei kestänyt Pyhän Hengen kutsua siirtyä seuraavalle taistelupaikkakunnalle ja silti repaleisen miehen jalat jättivät painavia jälkiä kohti pelottavaa tuntematonta.

”Muistakaa minua!” oli sinisten kyyneleiden sävyttämä sydämen huuto. Se painoi omat pisaran malliset leimansa kirjurin avustuksella tehtyihin rakkauskirjeisiin, niihin pehmeisiin pergamentteihin, jotka uivat pari vuosisataa myöhemmin meidän lohduksemme Uuteen Testamenttiin.

Siinä oli heti Jeesuksen jälkeen suurin Uskon sankari, armon ilmentymä, auringossa kiiltävän taisteluhaaniskan sankaroimana.

Siinä hän oli. Täysin avuttomana. Uskon apostoli, joka jätti yli 10 kirjettä meille pureskeltavaksi ja koko kristillisen teologian – opin – rakennuskirjaksi, oli suunnaton. Hän huusi ääneen pistimensä kipua. Hän huusi ääneen kipua lähdostään ja kipua menemisestään. Paavalin kompanssi oli rikki.

”… ja muistakaa myös minua – älkää unohtako että olen apostolin kutsumuksen omaavanakin heikko ja hauras. Älkää jättäkö minua yksin susien eteen, en pärjää enkä osaa! Tarvitsen lapseni teitä, minun uskoni ja taisteluni on voittoisaa vain yhteydessä teihin!”

Miten pysäyttävät sanat. Sanat kumahtavat kuin kumileka otsalohkoon ja laittavat polvilleen. Kukaan ei ole Jumalan valtakunnassa niin suuri, ettei hän olisi äärettömän tarvitseva ja heikko.

Seurakunnassa, Kristuksen ruumiissa, jokaisella on oma tähystyspaikkansa. Palapelin palat sopivat paikoilleen vain kun alustalle oli laitettu jo niitä palasia, joihin uudet sopivat kylkeen.

Paavali haluaa sanoa minulle ja sinulle: ”Älä ikinä luule, että olet merkityksetön! Sinulla on Jumalan palapelissä paikka, jonka vain sinä voit täyttää! Älä katso olosuhteisiin, odota hiljaa sitä Kättä, joka nostaa elämäsi korkeuksiin ja asettaa juuri sinun muotoiseen, vääntämättä sovitettuun kutsumukseen yhdessä toisten kanssa. Rakkauden liimalla varmaksi lujitettuna.

”Älkää unohtako minua!” Paavali sai taistella jättimäisiä Goljatteja vastaan joka päivä. Hän tiesi, että oma kilpi ja miekka eivät riittäisi, hän tarvitsi tiimin. Vaikka siinä tiimissä oli jo Timoteus, Luukas, monesti Markus, Silas ja muut apostolit, hän tarvitsi kaikki palat paikoilleen.

Jumala ei koskaan unohda sinua. Älä sinä unohda lähimmäistäsi. Älä myöskään meitä näkyviin revittyja julistajaparkoja!

Tuntuuko, että olet ”hyllyllä”?

Published on by Jaakko Pirttiaho2 Comments

Apostoli Paavali sai ihmeellisen näyn kautta kutsumuksen, joka hakee kirkon historiassa vertaistaan. Uskoontultuaan noin 29 vuoden iässä hän innokkaana teologian opiskelijana tunsi Vanhan Testamentin ulkoa jae jakeelta, unohtamatta valtaisia kommentaareja.

Kukapa olisi ollut Pietarin ohella parempi henkilö ohjaamaan herätyksen tuulia ensimmäisen seurakunnan keskuudessa? Pietari oli saanut henkilökohtaisen, 3-vuotisen koulutuksen Jeesukselta, mutta hän oli taustaltaan vaatimaton kalamies. Paavali oli omalla kotikentällään, kun etsittiin Jeesuksen merkitystä Kirjoitusten kautta.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä Jumalan toimintamallit. Paavali, täsmälääke huteran alkuseurakunnan ongelmiin, laitettiin sivuun, ei vain viikoksi tai muutamaksi kuukaudeksi, vaan yhdeksäksi (9!)vuodeksi. Kiihkomielisestä väittelijästä oli tullut niin kutistunut Jumalan ”kirjastokoulun ylähyllyllä”, että Barnabaan piti etsimällä etsiä hänet avukseen pakanaherätykseen Antiokiaan.

Noina yhdeksänä vuotena Paavali varmasti tunsi elämänsä ja kutsumuksensa valuvan heitteille. Oliko Jeesus ilmestynyt hänelle vain, jotta hän seuraisi päiviensä valuvan sormiensa lävitse yksi kerrallaan?

Ne hetket, jolloin elämä tuntuu junnaavan ehkä vuodesta toiseen sivuraiteella, kuin kesäisen auringonvalon paistaessa kaikkien muiden arkeen elämää tuoden paitsi omaan, ne ovat Jumalan silmissä arvokkaimmat. Silloin luodaan sitä pohjaa, jonka päälle voi itse rakennus kasvaa yllättävänkin nopeasti.

Tuntuuko sinusta siltä, että pyörit elämäsi kanssa päämäärättömästi paikoillaan, samojen ahdistusten ja samojen iänikäisten kysymysten repiessä heikkoa uskoasi?

Tänään Paavali ehkä tahtoisi sanoa sinulle: ”I´ve been there!” Ei siis hätää, Jumalalla on suunnitelmat elämällesi, aina suunnitelma A.

”Herra, tahdon antaa elämäni Sinun käsiisi ja käyttöösi. Anna minulle uskoa silloinkin, kun mikään ei tunnu edistyvän tahtomallani tavalla. Aamen”