Jaakon kirjoittamia tekstejä Filippiläiskirjeen 1. lukuun liittyen:
Fil. 1:8 Hellää rakkautta
Fil. 1:12 Jumala oli sittenkin mukana!
Kategoria: Paavalin kirje filippiläisille
Mistä minä voisin iloita?
”Iloitkaa aina Herrassa…” (Fil. 4:4)
Nikottelen Raamatun sanojen ääressä. Aamu on ollut niin raskas, että jo sängystä ylös pääseminen tuntuu maratonilta. Tämän päivän Goljat huutaa taisteluvalmiuttaan miekka ja peitsi koholla, vaikka haarniskani on lommoilla eilisen vastaavasta taistelusta.
Nikottelen sitäkin enemmän, kun jälleen tutkin lainaamani jakeen kirjoittajan elämää. Filippiläiskirjeen hän kirjoitti Rooman vankeuden loppupuolella, vuonna 63. Apostolien teot päättyvät tähän vankeuteen ja vaikka kirkkohistoria tietää, että Paavali vielä lopulta vapautui, ei hän sitä kirjoittamishetkellä tiennyt.
Siinä uskon sankari on päättämässä juoksuaan. Vuosikymmenet vilisevät mielessä Herätys seurasi Paavalin askelissa, ihmeitä tapahtui niin kuin se olisi vain normaalia arkea. Mutta päättyykö kaikki haisevaan, kosteaan tyrmään, kahleisiin kahden vartijan välissä?
Mistä Paavali jaksat iloita? Voi kunpa et olisi ollut niin toiveikas, intosi saa minut näyttämään puhkaistulta ilmapallolta, joka roikkuu murheellisena kattolampun reunassa.
Vain se, joka pitää varmana näkymätöntä maailmaa, voi iloita silloin, kun näkyvä pettää alta. Vain hän, joka on jo oppinut olemaan kannettu, uskaltaa kiittää elämänsä syöksykierteessä. Vain syviä masennuksia ja menetyksiä kokenut löytää ilon, jota eivät mitkään, koko maailmaa horjuttavat tsunamit kykene varastamaan.
Ei vankeus eikä vapaus tehneet muutosta Paavalin elämänasenteeseen. Hän oli ottanut tehtäväkseen olla maailman suurimman Kuninkaan palveluksessa, jokaisen ihmisen mullistavan ilosanoman välittäjä. Hän tiesi, että Kuningas seuraisi tarkasti jokaista päivää ja antaisi kaiken tarvittavan. Jopa kahleet.
Ajattele, Paavali näki vankeutensa ilon lävitse! Kahleet eivät olleet merkki Jumalan hylkäämisestä eikä ne olleet syy menettää toivoa, vaan juuri siinä läpipääsemättömässä kuolemassa virtasi elämä apostolista hänen hengellisilleen lapsilleen. Paavali ymmärsi, että hän saattoi saada aikaan enemmän hyvää sidottuna kiinni Kuolemanporttiin kuin saadessaan liikkua vapaasti ja kokea Elämää.
Siis, Jaakko, älä tänään katso itseesi! Toistan: älä katso itseesi! Anna masennuksen, lamaannuksen, uupumuksen, häpeän ja toivottomuuden tulla. Järjestä ne riviin ja katso niitä rohkeasti silmiin. Sitten kutsu verhon takaa Herra Jeesus Kristus viereesi.
Kun Jeesus on sydämesi täyttäjä, ei sinne häiriötekijät mahdu. Anna Goljattien uhkua, istahda sinä kahville ja sano ”Kiitos!” Iskälle!
Ilo, missä piileskelet?
”Iloitkaa aina Herrassa!” (Fil. 4:4).
Murrettu, kahleilla kuristettu, kutsumuksestaan tyrmään heitetty Paavali kokee Taivaan ilon laskeutuvan murheelliseen sieluunsa kuin Jumalan kastelukannusta valutettuna.
Oletko Paavali, ei, oletko Jumala hullu, kun kehotat iloitsemaan kaikkia, ottamatta erilleen niitä, joiden elämä ei ole oranssisen ilta-auringon sävyttämä järven peilipinta? Miten voit puhua ilosta, kun täällä todellisessa elämässä koetaan raakoja menetyksiä, ahdistuksia, surua ja sanomatonta kipua?
Jeesuksen antama ilo tulee aina kärsimyksen keskelle ja on kipujen hedelmä. Kärsimys ja kaikki ilon vastakohta avaa Jumalan ilolle reitin valua elämäämme. Kärsimys pakottaa meitä kuin kasveina etsimään janon tyydytystä pintahöttömaata syvempää.
Kristuskallio löydetään paahteessa. Juuremme alkavat tanssia kovaa pintaa vasten ja itse kallio alkaa puhua reittiohjetta, joilla juuremme pääsevät juomaan kallion kätkemää Elämää.
Vieläkin sanon, yhä uudelleen, vaikka viimeisinä sanoinani, mestauslavalla ollessani: Iloitse rakkaani! Miksi? Koska sinun Jeesus on päättänyt rakastaa sinua ja olla kanssasi halki kaiken elämän.
Iloitse, sillä sinulla on Jumala, joka laittaa elämäsi kosmoksen jokaisen yksityiskohdan avaamaan reittiä, jolla Ilo saa juosta elämääsi! Ilo, joka on Kristuksen yksi ihana lempinimi.
Jumala oli sittenkin mukana!
”Veljet, tahdon teidän tietävän, että se, mikä minulle on tapahtunut, onkin ollut eduksi evankeliumille” (Fil. 1: 12).
Kaikki näytti olevan lopussa. Paavali nytkähteli synkissä mietteissä tuimien vartijoiden tuuppimana, kahleiden painaessa nilkkoja. Miten seurakunnat nyt pärjäisivät? Miten hänen itsensä kävisi?
Vankiselli huokui epätoivoa ja kuolemaa. Vanha, paljon kokenut ruumis ei jaksanut enää ottaa vaikeita olosuhteita nuoruuden vetreydellä ja sieluun tihkui lamaannuttavaa toivottomuutta huoneen katosta, joka tuntui muodostavan muurin Jumalan eteen.
Mutta synkässä tyrmässä alkoi loistaa evankeliumin soihtu. Paavali alkoi hiljalleen käsittää, että hänen umpikujansa olikin Jumalan voitto. Hän ei ollut vankilassa sattumalta, huonon tuurin tai Jumalan vihan tähden.
Ilon irti repivä tyrmä olikin juuri se paikka, jossa Jumalan ilo nosti Paavalin olosuhteiden yläpuolelle. Kuolema muuttui elämäksi siinä samassa, kun Paavali näki kahleensa Jumalan suunnitelmien takaajaksi. Jumala oli sittenkin kaiken takana!
Ehkä sinäkin kuljet tänään pää allapäin kohti kaiken inhimillisen toivon päätöstä. Miten hyvä Jumala voi sallia näin tyrmääviä iskuja, lyöntejä, jotka vavahduttavat sinut raiteiltaan? Ehkä juuri Paavalin sanoissa on vastaus: kaiken takana on Isän rakastava sallimus.
Ehkä vankilasi onkin Jumalan siunausten avattu kaksoisportti.
Hellää rakkautta
”…minä kaipaan teitä kaikkia ja rakastan teitä hellästi niin kuin Kristus Jeesus teitä rakastaa.” (Fil. 1:8)
Paavali sai kokea murusen siitä tunnevyörystä, jota Herra Jeesus Kristus tunsi Filippin seurakunnan kristittyjä kohtaan. Jeesus oli saanut vallata apostolin ja pyhityksen hedelmänä oli kiihkeä rakkaus.
Paavali kaipasi ja rakasti hellästi. Näiden sanojen jälkeen hän lisäsi: ”Juuri niin Jeesus rakastaa teitä.”
Nämä yksinkertaiset sanat voivat murtaa vihollisen vahvat muurit ja luoda väylän saarroksissa olevalle sydämelle. Nämä yksinkertaiset sanat ovat kristinuskon sipulikerrosten ytimenä.
Ei yhtään vähempää vaikka olisit Tuhlaajapoikaa pahempi; ei yhtään vähempää vaikka olisit antanut sydämesi paatua synnin ylivallan edessä: Sinua rakastetaan.
Sinua rakastetaan roihulla, joka ei sammu ja vedetään lähelle köysillä, jotka eivät katkea.
Sinut on voitettu!
”Ei niin, että olisin jo saavuttanut sen tai tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti, että voittaisin sen omakseni, koskapa Kristus Jeesus on voittanut minut omakseen” (Fil. 3:12).
Oletko koskaan pelännyt, että syntisi ovat niin painavat, että ne upottavat sinut syvyyksiin? Oletko ajatellut olevasi Jumalalle liian kapinallinen, särmikäs tai niin lipevä, että luiskahdat Hänen käsistään?
Ajattele mitä Paavali opetti sanoessaan ”Jeesus Kristus on voittanut minut omakseen”? Hän oli ollut kateissa, vastustellut, laittanut hanttiin kaikin voimin ja silti tullut voitetuksi!
Kristuksen rakkaus tulvi sisään Paavalin elämään. Vapahtaja voitti hänet, ei käskemällä ja vaatimalla vaan sulkemalla hänet turvalliseen syleilyynsä. Rakkaus oli kapinaa, hangoittelua ja omaa pahaa tahtoa suurempi. Ja on edelleen.
Kristuksen sylissä ihminen saa uuden tahdon ja suunnan. Rakkaus saa etsimään rakastettuaan. Siitä syntyy erityinen paradoksi: rientää sitä kohti, jonka ytimessä jo on.
Paavali suuntasi kaikki voimansa tunteakseen Jeesuksen Kristuksen paremmin. Se oli hänen päämääränsä. Hän kilvoitteli voitettuna, Kristuksen armollisen katseen alla. Niin mekin saamme tehdä.
