Voimana lempeys

”Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä” (Fil. 4:5).

Lempeyden tulisi olla kristityn ja seurakunnan tuntomerkki. Lempeys on kovuuden vastakohta; siinä missä kovuus on luotaantyöntävää ja pelottavaa, lempeys on houkuttelevaa ja kutsuvaa.

Lempeys syntyy yhteydestä armolliseen Vapahtajaan. Paljon anteeksisaanut ja armosta elävä kristitty osaa suhtautua hellästi toisiin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Hellämielinen kristitty tuoksuu Kristuksen kaunista tuoksua ympäristöönsä.

Lempeys ei ole totuuden vastaista. Mutta osata tuoda totuutta esille asettumatta toisten yläpuolelle, se on jotain yliluonnollista. Se on taito, joka opitaan särkymällä oman elämän ongelmien edessä ja tunnustamalla oma tarvitsevuus.

Lempeys on Kristuksen elämää meissä ja meidän kauttamme. Se on Jumalan työstämää kasvua, pyhitystä. Hellämielisen kristityn kanssa saa olla kuin Jumalan itsensä hoidossa.

Lempeä kristitty ja seurakunta ovat kuin keitaita raskaalla erämaataipaleella.

Lempeydessä Taivas koskettaa maata.

Yhteisellä tiellä

”Kunhan vain, minne saakka olemme ehtineetkin, vaellamme samaa tietä!” (Fil. 3: 16).

Helluntalaiset, luterilaiset, vapaakirkolliset, katoliset, ordotoksit. Me kaikki vaellamme samaa Kristus-tietä, päämääränä Vapahtajamme tunteminen, joka huipentuu Hänen näkemiseen taivaassa.

Kuljemme tällä tiellä eri tekniikoilla ja tavoilla. Jotkut ovat tiiviisti oman lippunsa alla ja pälyilevät epäilevästi toisissa seurueissa olevia.

Jokaisen matka taittuu omaan tahtiin. Edellä menevien on suuri vaara luoda ylemmyyden tuntoisia silmäyksiä niihin, jotka taivaltavat hitaammin.

Jotkut ovat pysähtyneet paikalleen. Heidän kuormansa huutavat auttajaa, mutta moni kävelee ohi nähden vain omat askeleet.

Jotkut näyttävät taittavan matkaa niin keveästi ja leuka ylhäällä. On kuin he eivät ymmärtäisi, miltä tuntuu olla avun tarpeessa. Heidän tielleen saattaa vielä tulla laupeutta synnyttäviä yllättäviä kuoppia ja ylämäkiä.

Tiellä kulkee myös joukko ontuvia matkaajia. Heitä vieroksutaan eivätkä he taida kelvata monenkaan lipun alaisuuteen. Mutta juuri he pysähtyvät kuormiensa alle uupuneiden luokse ja sitovat heidän haavojaan. He eivät pelkää liata käsiään taluttaakseen hetken matkaa raajarikkoja.

Luulen, että perille päästyämme Jeesus kysyy meiltä, kuinka kohtelimme kanssamatkaajiamme? Hän taitaa kysyä, oliko meillä aikaa antaa vesilasia janoiselle tai alennuimmeko auttamaan niitä, joiden haavat märkivät?

Tällä yhteiselle Kristus-tiellä saamme jatkaa matkaamme. Matkan aikana meidän tulisi osoittaa armoa toisillemme. Armo meitäkin kantaa.

Mistä voisin iloita?

”Samoin iloitkaa tekin, ja iloitkaa yhdessä minun kanssani!” (Fil. 2:18)

Paavali tiesi, ettei elämä ole aina helppoa. Hän joutui itse kokemaan vankeutta, pahoinpitelyitä, riistämistä, hylkäämistä. Niin, Jeesus sanoi hänelle aivan hänen kutsunsa alussa, että hän joutuisi paljon kärsimään evankeliumin takia (Apt. 9:16).

Tämä blogin teksteissä kirjoitetaan paljon kärsimyksestä. Tarkoitus ei kuitenkaan ole sanoa, että kärsimys olisi itsessään hyvä, jopa asia, jota pitää tavoitella tai jonka voi lukea itselleen meriitiksi. Ei, tekstiemme tarkoitus on nostaa kärsivien veljiemme ja sisariemme katse kristinuskon tähtäyspisteeseen: Herraan Jeesukseen Kristukseen.

Raamattu ei kehota meitä käpertymään itsesääliin tai laskemaan kärsimyksiämme ansioiksi, joiden tähden Jumala maksaa meille palkan. Ei, Raamattu kertoo, että kärsimykset kuuluvat monesti kristityn elämään mutta pääasia on aina Kristus itse. Ja kärsimys monesti johdattaa meidät Hänen luokseen. Tosin kärsimys voi myös varastaa luottamuksemme ja uskomme. Siksi tarvitsemme toisimme ja seurakuntaa, jossa pidetään Kristusta esillä.

Mistä me voisimme elämmämme raskaiden asioiden keskelle iloita? Suurin ilon lähde on siinä, että Jumalan Poika, Jeesus Kristus, on todella kuollut meidän syntiemme tähden. Me olemme siirtyneet Jumalan perheväkeen ja asemamme on vahva ja taattu.

Voimme iloita siitä, että kaikki ahdistuksemme ja kärsimyksemmekin lopulta joutuu taipumaan jollain paradoksaaliselle tavalla meidän parhaaksemme. Iloitsemme siitä, että meillä on Vapahtaja, joka kulkee kanssamme valossa ja pimeässä, ilossa ja kärsimyksessä.

Voimme iloita tulevasta perinnöstä. Kerran tämän ajan itkut päättyvät ja saamme elää Jeesuksen seurassa ikuisuuden. Näistä asioita saamme voimakkaan syyn iloita. Unohtamatta sitä, että meillä on tänään Jumala, jolle saamme kertoa kaiken tarpeemme. Hän on voimallinen antamaan meille kaikkea hyvää ja saamaan elämämme soimaan iloista laulua.

Suunta menneestä tulevaan

”Veljet, minä en katso sitä vielä saavuttaneeni. Yhden minä kuitenkin teen: unohtaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti mikä on edessä…” (Fil. 3:13)

Meille annetaan tässä aivan erinomainen ja aina sovellettavissa oleva elämänohje. Meidän tulisi oikealla tavalla päästää tai pyristellä irti menneen otteesta. Samalla meidän tulisi katsoa toiveikkain mielin tulevaan.

Menneisyydessä saattaa olla paljon sellaista, joka pitää meitä vankinaan. Se saattaa sisältää huonommuutta, syyllisyyttä, epäonnistumisia ja häpeää. Menneisyys pitää meitä otteessaan vakuuttamalla, että vapautuminen siitä olisi petosta eikä sellainen taakoista luopuminen ole soveliasta.

Mutta eteenpäin ei pääse, jos jatkuvasti joutuu vilkuilemaan olan yli taakseen. Kun Jumala kuittaa menneen anteeksiannetuksi ja kutsuu sitä nimenomaan menneeksi, meillä ei olisi oikeutta raahata sitä nykyisyydessä mukana. Ei omalla eikä toisten kohdalla.

Mitä tulevaisuudessa pitäisi tavoitella? Tämä aika kertoo sitä joka tuutista: tavoittele yksilöonnea, tyytyväisyyttä, varmoja eläkepäiviä, parempia ihmissuhteita. Paavali sanoi tavoittelevansa vain ja ainoastaan yhtä asiaa: Kristuksen tuntemista.

Se ei sulje elämää eri mausteineen ulos laskuista. Kristus Jeesus voidaan oppia tuntemaan jatkuvasti syvemmin. Hänen tuntemisensa on kuin kodin löytyminen kodittomalle; kuin kesäpäivä keskellä pakkasia.

Kun katse kiinnittyy siihen, mitä voimme omistaa tai olla, jäämme lopulta tyhjiksi. Mutta kun tavoite on syvempi elämä Jumalan yhteydessä, silloin saattaa koko elämän värikirjo avautua uudella tavalla.

Rikottu mennyt voi olla tienä syvempään seurusteluun Vapahtajan kanssa. Meitä ei määritä mennyt vaan nykyisyys Jeesuksen kanssa.

Toisenlainen säkeistö

”Veljeni, iloitkaa siis Herrassa!” (Fil. 3:1)

Sisälläni on jo useita viikkoja soinut aika mollivoittoiset laulut. Kiitollisen mielen sijaan olen ollut täynnä ihmetystä, uupumusta, suuttumusta ja katkeruuttakin.

Itkuni keskeltä, jostain syvältä, olen kuulevinani toisenlaisen säkeistön. Se on hiljaista mutta päättäväisen vahvaa musiikkia. Se tuntuu soivan taukoamatta, vaikka vain harvoin havahdun kuulemaan sitä.

Yritän hiljentyä ja kuunnella sen sanoja. En saa niistä vielä oikein selvää mutta jo pelkkä musiikki on lempeän hoitavaa ja kuitenkin mahtipontista. Mitä enemmän kuuntelen, sitä voimakkaammin musiikki tuntuu soivan. Nyt ymmärrän – se suuntautuu itse Kaikkivaltiaalle. Se taitaa olla Jeesuksen Hengen laulua Isälle. Mahtipontisuus taitaa tulla siitä, että enkelit laulavat mukana. Samoin kaikki pyhät.

Voi kuinka haluaisin liittyä kuoroon mukaan. Alan hävetä viimeisten viikkojen laulujani; ne ovat olleet aivan toisenlaisia. Mutta tämä säkeistö huokuu luottamusta ja läheisyydestä kumpuavaa ylistystä.

Ja mikä kertosäe. Nousen seisomaan ja itken mukana. Jotenkin hometalot, kivut, vaikeat ihmissuhteet ja omat muut ongelmani unohtuvat mielestä. Voi kun osaisin useammin liittyä mukaan tähän ikiaikaiseen ja päättymättömään lauluun. Tämä musiikki taitaa soida kerran perillä?

toisenlainensakeisto